keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Adieu, hyveet

Kuuden keskiviikon hyve-teemasarja tuli tänään päätökseen Kryptassa. Otsikko ei tarkoita sitä, että haluaisin sanoa hyveille hyvästi, vaan sitä, että jätän ne nyt hetkeksi aikaa Jumalan huomaan. Löytyyhän ainakin yksi hyveistä, nimittäin itsehillintä, myös Paavalin luettelosta Hengen hedelmistä. Siemen on kylvetty, nyt puu saa kasvaa. Hedelmät tulevat joskus, jos ovat tullakseen. Toivottavasti.

Teemasarjan loppusaldoksi omalta kohdaltani jää ainakin se, että ymmärrän nyt ehkä hieman paremmin, mitä hyveitä minulta puuttuu ja miksi. Tällainen havahdus saattaa tehdä hieman ymmärtäväisemmäksi toisia ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kohtaan. Ja jos oikein hyvin käy, siitä voi seurata ehkä sivutuotteena myös jonkin oman hyveen vahvistuminen. Tietysti ymmärrän myös sen, että hyveitä ei pidä jättää oman onnensa nojaan, vaan ne edellyttävät harjoittamista. Tarvitaan siis toistoja. Autoilusta voisi olla hyvä aloittaa, vaikka nykyään istunkin auton ratissa erittäin harvoin.

Olin jättänyt sarjan viimeiseksi suurisieluisuuden (kr. megalopsykhia, lat. magnanimitas). En tiedä johtuiko siitä, että minulla oli iltapäivällä pari tuntia aikaa istua kirjastossa tutkimassa aihepiiriä ja näin ollen ehdin valmistautua tähän iltaan hieman paremmin kuin muutamaan aikaisempaan, että juuri tämä aihe puhutteli eniten. Suurisieluisuudeksi sanotaan kykyä hallita ja ohjata ihmisessä luonnostaan olevaa taipumusta väistää vaikeita ja merkittäviä tehtäviä niiden vaivalloisuuden vuoksi. On helpompaa sanoa, "en jaksa", "en osaa" tai "en viitsi", kuin tarttua uhrauksia vaativaan vastuuseen. Suurisieluinen on se, jolla on rohkeutta tarttua auraan, kun on aurattava. Siksi suurisieluisuutta sanotaan urhoollisuuden tytärhyveeksi.

Toisaalta pohdimme myös sitä, mistä sitten tunnistaa, mihin haasteeseen pitää tarttua ja mihin ei. Ja miksi niin usein tulee tartuttua haasteisiin, jotka lopulta osoittautuvat harhapoluiksi. Ajattelen niin, että meidän harhautumisemme haasteisiin ja tehtäviin, jotka eivät nouse kutsumuksesta käsin, selittyy melko usein turhamaisuudella, muiden suosion tavoittelulla ja muilla sellaisilla halpamaisilla syillä, joita en joskus vaikea tunnustaa edes itselleen. Kokemusta on.

Kryptan kohtaamispaikat jatkuvat edelleen joka keskiviikko. Ensi viikolla Suvi-Päivi miehensä Ilkan kanssa laulattaa kärsimysajan lauluja. Pääsiäisen jälkeen 7.4. on vuorossa Carmina Sacra eli Junnu Aaltosen ja Mikko Heleniuksen musiikkia itse maestrojen ja jousiorkesterin esittäminä. Kannattaa todella tulla! Ja 14.4. alkaa uusi teemasarja: Mystiikan tie Jumalan ystäväksi Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen seurassa. Johdattelijana toimii Ulla Lumijärvi.


tiistaina, maaliskuuta 23, 2010

Totalitarismi vaanii aivan nurkan takana

Kalevi Virtanen kirjoitti jo aivan mainion vastineen Kari Enqvistin sunnuntaidebattiin "Lapsikaste on kirkolta moraaliton käytäntö" (HS 21.3.2010, C16). En kuitenkaan malta olla tarttumatta aiheeseen, koska mielestäni Enqvist ja aiemmin viime viikolla (18.3.2010) Hesariin kirjoittanut Sari Roman-Lagerspetz ovat samalla asialla. Roman-Lagerspetz tosin nimellisesti kristittynä näyttää toimivan - tai ainakin haluaa näyttää toimivansa - kirkon sisällä, kun taas Enqvist tarkastelee kirkkoa selkeästi sen opin ja organisaation ulkopuolelta. Pidänkin Enqvistin hyökkäystä tämän vuoksi melko raikkaana tuuletuksena, johon kirkon on helppo ottaa kantaa omista lähtökohdistaan käsin. Debatti jatkukoon, jos joku siitä innostuu.

Mutta millä teemalla pystykorvaluterilainen Roman-Lagerspetz tällä kertaa on liikkeellä? Se ei tietenkään ole yllätys hänen aikaisempien kannanottojensa perusteella. Kirjoitus, jonka otsikko oli "Onko tunnustuksellisten koulujen seksuaalikasvatus laadukasta?", alkaa paljastavalla lauseella: "Viime aikoina on puhuttu monikulttuurisuudesta". Taneli Hassinen jo vastasi HS:n mielipidepalstalla tähän kirjoitukseen, mutta silmiini ei ainakaan vielä ole osunut ketään, joka tarkastelisi Enqvistin ja Roman-Lagerspetzin kirjoituksia yhdessä. Molemmilla kirjoittajilla on nimittäin täsmälleen sama käytännöllinen tarkoitusperä: asettaa kyseenalaiseksi kristittyjen vanhempien oikeus kasvattaa lapsiaan vakaumuksensa mukaisesti.

Roman-Lagerspetzin mukaan "lapset eivät kykene arvioimaan kriittisesti sitä maailmankatsomusta, jonka piiriin he syntyvät". Siksi "yhteiskunnan tulisi turvata" lapsille mahdollisuus "ymmärtää monipuolisesti erilaisia maailmankatsomuksia ja heitä ympäröivää maailmaa". Erityisinä uskonnollisten tahojen synteinä kirjoittaja mainitsee torjuvan suhtautumisen - kuinkas muuten - homoseksuaalisuuteen "ja seksuaalivähemmistöihin" (hän ei erittele, mitä seksuaalivähemmistöjä tässä olisi otettava huomioon). Nyt siis kirjoittaja vaatii yhteiskuntaa puuttumaan asiaan, jotta "uskonnollisille tahoille" syntyville lapsille voitaisiin taata oikea ja turmeltumaton monikulttuurinen maailmankatsomus. Tosin jos Roman-Lagerspetzin mallia lähdetään toden teolla toteuttamaan, mitään monikulttuurisuutta ei tietenkään enää tarvita, koska yhteiskunta opettaa kaikki ajattelemaan oikein. Vai tarkoittaako hän monikulttuurisuudella eksoottisia ruokalajeja ja värikkäitä vaatteita?

Juuri tässä piileekin Enqvistin ja Roman-Lagerspetzin kirjoitusten vertailun hedelmällisyys. Enqvist edustaa modernismia, Roman-Lagerspetz postmodernismia. Enqvist on kosmologian professori, jolle luonto on yksi ja joka uskoo tieteen tuloksiin. Roman-Lagerspetz on humanisti, jolle erilaisuus on kaiken ydin. On merkittävää, että he löytävät yhteisen mission kristittyjen vanhempien oikeuksien vastustamisesta. Tosin tuskin kumpikaan kirjoittajista suostuisi (ainakaan ääneen) vaatimaan uskonnonvapauden kumoamista. Sitä pitää vain radikaalisti rajoittaa lasten kasvatuksen osalta, kuten muinaisessa Neuvostoliitossa tai kommunistisissa maissa on tehty. Ei minua se huoleta, että tällaisia mielipiteitä esitetään, mutta se huolettaa, jos näille löytyy kovin paljon kannatusta.

Matti Amnell esitteli meille kollegoille viime keskiviikkona filosofisen väitöskirjansa "Uskonto ilman uskontoa" lähtökohtia. Samana päivän ilmestyi myös Matin haastattelu Kirkko ja kaupungissa. Matin havainto on, että kristinusko elää kolmiodraamassa, jossa kahtena muuna osapuolena ovat juuri modernismi ja postmodernismi. Näitä kahta viimeksi mainittua yhdistää yliluonnollisen kritiikki, mutta muuten ne ovat toisilleen vastakkaisia näkemyksiä. Moderni tiede etsii totuutta ja uskoo yleispäteviin selityksiin. Postmoderni ajattelu sen sijaan ei usko, että on olemassa mitään kattavaa selitystä. On vain kielipelit ja loputon erilaisuus. Suuri osa nk. liberaalin kirkollisuuden retoriikasta on lainattu posmodernismilta. Puhutaan uskosta kielipelinä, erilaisuuden sietämisestä ja siitä, että "lopullista vastausta saamme jäädä yhdessä kuullostelemaan". Konservatiivista kristillisyyttä on ehkä oikein tarkastella osana modernismia. Sinne kuuluvat sellaiset sanat kuin totuus, perustelu ja selitys. (Ehkä on syytä tässä heti sanoa, että tunnen viehtymystä ja etäisyyttä molempiin näkökulmiin tasapuolisesti.)

Olikin mielenkiintoista lukea Roy Abraham Varghesen esipuhe kristityksi kääntyneen ateisti-filosofin Antony Flewn kirjaan There is a God. How the world's most notorious atheist changed his mind (HarperCollins 2008). Kirjoituksessaan Varghese rinnastaa nykyaikaisen, taistelevan ateismin viime vuosisadan alun loogisen positivismiin. Positivismin mukaan se, mitä ei voida havaita, ei ole olemassa. Mutta on tieteellisesti täysin mahdotonta sanoa, mitä voidaan havaita tai olla havaitsematta. Siksi olisi oikeammin sanoa, että 'vain se, mikä voidaan havaita, on olemassa'. Ongelmana on vain se, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. (Ajatuksenkulku on Albert Einsteinilta, joka perusteli näin, miksi hän ei ole positivisti.) Flew hylkäsi positivistisen näkökulman parikymppisenä vuonna 1950 julkaistussa artikkelissaan "Theology and Falsification", jossa hän esitti uudenlaisen argumentin ateismin puolesta. Hänen myöhempi ateistinen tuotantonsa on laajaa ja tässä viimeisessä kirjassaan hän perustelee, miksi hänen etsintänsä viimein johti uskoon.

En tiedä, missä ja miten älyllisesti tyydyttävää keskustelua uskosta, ateismista ja näiden välimuodoista voisi Suomessa käydä. Vartija on pieni lehti, mutta sillä on tässä kyllä tehtävä. Se totalitaristinen retoriikka, jota Enqvist ja Roman-Lagerspetz omista lähtökohdistaan käsin käyttävät, ajaa kohti kriisiä. Aivan samalla tavalla kuin pitkään jatkunut yhden totuuden puhe maahanmuutosta on kääntynyt vastenmieliseksi rasismiksi, aikansa jatkuva yksisilmäinen kristillisen maailmankatsomuksen sortaminen tulee johtamaan kiristyviin asenteisiin.

Onneksi meillä on toivoa. Kristillinen usko on sisältäpäin katsoen heikomman asemaan asettuvaa, suvaitsevaista ja väkivallatonta, mutta samalla tinkimättömästi totuuteen pyrkivää toimintaa tämän maan ja koko maailman parhaaksi. On hienoa, että suurin osa suomalaisista nuorista vanhemmista haluavat tunnustaa tätä uskoa ja kasvattaa lapsensakin samassa uskossa.



lauantaina, maaliskuuta 20, 2010

Puhetta riittää, vaikka ajatus katkeaisi

Kohtuutiukka viikko alkaa olla takana. Tänään oli jälleen oikein mukavaa viettää MATKALLA-iltapäivää Agricolassa kivassa seurassa. Huomenna sunnuntaina olen saanut kutsun pitää puheen Espoon Vapaaseurakunnan jumalanpalveluksessa klo 16. Laskin keskiviikkona, että näihin loppuviikon viiteen päivään mahtui yhteensä seitsemän pienempää tai isompaa puhetehtävää. Ensin keskiviikkona Kryptan hyveet-sarjassa oli vuorossa itsehillintä. Mietinkin mielessäni, että joku mun omassa itsehillinnässä taas mättää, kun olen onnistunut kasaamaan muutamaan päivään tällaisen ruuhkan. Mutta itse asiassa nyt lauantai-iltana ennen saunaan menoa tuntuu ihan hyvältä. Jokaisen puheen olen ehtinyt tähän mennessä kohtuullisesti valmistamaan. Oman arvioni mukaan olen puhunut jokaiselle yleisölle sellaista, minkä takana oikeasti voin itse pysyä ja minkä pidän totena. Jos heittäytyisin itsekriittiseksi (mitä aika usein harrastan, kuten vakiolukijat tietävät), monessa kohdassa voisi kyllä jossitellakin (Entä jos olisin ehtinyt laatia puheeseen liittyvän tiivistelmän, jos olisin pystynyt hiomaan puheen pääargumentteja selkeämmiksi jne?) Sellaisen johtopäätelmän tästä kuitenkin aion tehdä, että osaan kyllä tarvittaessa puhua kohtuullisen järkevää asiaa, vaikka aikataulu olisikin vähän tiukka. Pitää tietysti pysyä sellaisissa aiheissa, mitkä on itselle mahdollisimaan tuttuja. Ja senkin päätelmän teen, että uudistuakseen on pystyttävä lukemaan paljon enemmän. Tällä viikolla se jäi vähiin.

Ensi viikolla olen arkipäivät töissä, perjantain ja alun lauantaista Holmassa ja sitten viikonlopun vapaalla. Keskiviikkona Kryptassa on hyveet-sarjan viimeinen ilta, aiheena suurisieluisuus. Yritän samalla myös laittaa jakeluun Kryptan loppukevään ohjelman, joka näyttää itse asiassa jälleen ihan mielenkiintoiselta.

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010

Leivässä on valtakunta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 14.3.2010

Elämän leipä

Evankeliumitekstinä Joh. 6:1-5. Jos kertomus ruokkimisihmeestä ei ole tuttu, lue Johanneksen evankeliumin kohta ennen kuin luet alla olevan saarnatekstin.

1. Ihme

Mitä tuolla vuorenrinteellä oikein tapahtui? Ruokkimisihmeestä kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa. Kertomukset muistuttavat toisiaan hyvin läheisesti, mutta niiden välillä on myös pieniä eroja. Evankelistat eivät vain kopioineet toisiaan. Oli olemassa useita toisistaan riippumattomia lähteitä, jotka kertoivat samasta tapahtumasta. Ja se taas vahvistaa kertomuksen historiallista luotettavuutta. Jotain ihmeellistä siis tapahtui, koska tuosta päivästä Gennesaretinjärven pohjoisrannikon rinteellä on jäänyt niin merkittävä jälki Jeesuksen historiaan. Siksi meidän on aloitettava kysymällä, voiko ruokkimisihme olla totta. Sen jälkeen puhun jotain ruoasta siunauksena ja kirouksena.

2. Selitykset

Luottamus siihen, että Raamattu oikeasti antaisi tämän päivän ihmisille elämän parhaat eväät, on horjunut pahasti. Kirjakauppojen hyllyt notkuvat toinen toistaan kiinnostavampia elämäntaidon oppaita, mutta harva niistä etsii vastauksia Raamatusta tai tunnustautuu kristilliseen uskoon. Kuka muistaa kuulleensa, että joku olisi viime aikoina kertonut julkisesti pitävänsä Raamattua elämänsä ohjeena? Tai toisinpäin: Eikö Raamattuun vetoaminen olekin hieman epäilyttävää, ahdasmielistä tai jopa oire jostain vielä pahemmasta?

Yksi syy Raamatusta vieraantumiseen on kysymys maailmankuvasta. Käsityksemme todellisuudesta on muuttunut. Ihmeille ei tunnu enää olevan tilaa. Toisaalta tieteen kehitys on myös auttanut meitä ymmärtämään entistä paremmin, että maailmankaikkeus sinänsä on valtava ihme. Kun seuraamme aineen olemusta kaikkein pienimpiin osasiin saakka, tulemme arkiajattelun kannalta valtavien paradoksien eteen. Ymmärrämme, että fyysisessä todellisuudessa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka eivät vastaa meidän käsitystämme siitä, mikä on normaalia ja arkipäiväistä. Ehkä meidän on syytä päivittää käsityksemme myös suhteessa Raamatun ihmeisiin.

Kertomukselle ruokkimisihmeestä esitetään yleensä kolmenlaisia selityksiä.

1. Kertomus on luettava kirjaimellisesti: viisi ohraleipää ja kaksi kalaa todella moninkertaistuivat, niin että niistä riitti syötävää tuhansille. Osalle meistä tämä on ainutlaatuinen ihme, jota ei voi selittää, mutta jonka kanssa on ihan hyvä elää. Jos ajattelet näin, rohkaisen sinua pysymään edelleen uskossasi. Evankelistojen kertomukset ovat joka tapauksessa niin Samalla tiedämme, että monille muille tällainen kirjaimellinen tulkinta voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen johtopäätökseen: Kertomus ei voi olla totta.

Mutta on muitakin tulkintamahdollisuuksia.

2. Kertomus on luettava sakramentaalisesti: leipää riitti kaikille, koska jokainen sai vain pienen murun. Leivän jakamisesta syntyi yhteys, joka tyydytti ihmisen syvemmän nälän, kuten käy meille ehtoollispöydässä. Tämän selityksen vaikeus on tähteeksi jääneet 12 korillista leivänpalasia. Mistä ne tulivat? Silti selitys ei ole ihan huono. Olisiko todella voinut käydä niin, että kaikki saivat niin paljon kuin halusivat, vaikka saivat vain pienen palasen?

3. Kolmas selitysmalli vie tämän ajatuksen vielä pidemmälle. Entä jos Jeesus teki ihmeen ihmisten sydämissä? Ihmiset olivat lähteneet maitse seuraamaan Jeesusta, joka kulki järven yli veneellä. Matka oli pitkä, useita kilometrejä ja ihmiset kyllä osasivat varautua sellaiseen. Varmasti väkijoukossa muillakin kuin yhdellä pojalla oli mukanaan ruokatarpeita. Mutta he eivät olleet valmiita jakamaan niitä, vaan piilottelivat eväitään. Kun Jeesus otti pojan leivät, kiitti Jumalaa ja alkoi jakaa, heidän sydämensä ja eväsnyyttinsä avautuivat ja jaettu leipä moninkertaistui kansan käsissä.

Kerrotaan miehestä, joka sai mahdollisuuden pyytää Jumalalta selitystä, mikä ero on taivaan ja helvetin välillä (vapaasti siteeraten kirjasta Miksi ruoho kasvaa? Sekä 57 muuta innostavaa ja ajatuksia herättävää tarinaa. Koonnut ja toim. Klas Hallberg ja Magnus Knull. Bazar Kustannus 2003.) Jumala vei hänet ensin helvettiin. He saapuivat huoneeseen, jonka keskellä oli ihanalle ruoalle tuoksuva pata ja sen ympärillä ihmisiä. Ihmiset kuitenkin näyttivät surkeilta ja onnettomilta. Kaikilla oli pitkät lusikat, joilla he ulottuivat padan pohjaan asti, mutta koska lusikat olivat niin pitkiä, hei eivät saaneet ruokaa suuhunsa, vaan nääntyivät hitaasti nälkään.

Kun he saapuivat taivaaseen, siellä oli samanlainen huone, samanlainen muhennokselta tuoksuva pata ja sen ympärillä ihmisiä, joilla oli pitkät lusikat. Ihmiset kuitenkin näyttivät hyvin ravituilta ja iloisilta. He söivät ja nauroivat. – Mutta miten tämän on mahdollista? Mies kysyi. – Aivan yksinkertaista, Jumala vastasi. – He ovat oppineet ruokkimaan toisiaan.

3. Ruoka siunauksena ja ongelmana

Suhteemme ruokaan on todellakin avain Jumalan valtakunnan ymmärtämiseen. Ruokaan näyttää sisältyvän sekä siunaus että kirous. Toisilla sitä ei ole riittävästi, mutta useimmilla meistä sitä on aivan liikaa. Joku sanoi osuvasti viime kesänä kirkkopäivillä, että keskiajalla eläneen keskivertoihmisen näkökulmasta meidän nykyiset hotelliaamiaisemme ovat kuin paratiisi maan päällä. ”Kaikki saavat niin paljon kuin haluavat”, kuten Johanneksen evankeliumissa sanotaan. Ja tämä sama hyvinvointi näyttää tulevan päivä päivältä yhä useampien ulottuville. Siellä missä taloudellinen vapaus vallitsee, ihmisten keskimääräinen hyvinvointi näyttää vääjäämättä nousevan. Suomalaiset joutuivat taistelemaan tämän vapauden puolesta 70 vuotta sitten. Varmasti 1930-luvun sukupolvella oli unelma vapaasta maasta ja oikeudesta luoda hyvinvointia omilla ehdoilla kaikille suomalaisille. Heidän uhrautumisensa vuoksi elämme tänään keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia.

Olemme unelmoineet maailmasta, jossa kaikki saavat syödä niin paljon kuin haluavat. Ihmiset ovat aina toivoneet itselleen hallitsijoita, jotka takaavat runsaan leivän. Mutta mitä meille on tapahtunut? Nyt kun yltäkylläisyys näyttää mahdolliselta, koko projekti alkaa tuntua turhalta. Onko meille oikeasti hyväksi, että saamme syödä, niin paljon kuin haluamme? Länsimainen ihminen, joka nauttii maanpäällisestä paratiisista jokaisella ateriallaan, käyttää järkyttäviä rahasummia painonhallintaan ja laihduttamiseen. Paastoamisesta on tullut kiinnostavaa. Olemme siis erikoisella tavalla löytäneet uuden merkityksen Raamatun sanalle, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Pelkkä syöminen ei tyydytä eikä luo hyvinvointia. Mutta riittääkö oman terveyden vaaliminenkaan kääntämään käsitystämme hyvinvoinnista?

4. Jeesus on elämän leipä

Leipä on myös siunaus, kun se kiitollisuudella nautitaan. Siellä, missä leipää on vähän, se ehkä ymmärretään paremmin. Ehkä rauhan merkitys opittiin parhaiten juuri silloin, kun oli sota. Ennen vanhaan laulettiin, että jäätelö on hyvää, kun yksin syö, mutta oikeasti se on juuri toisinpäin. Syöminen yhteisöllinen teko. Yksin syövä ei välttämättä muista tai huomaa sitä, mutta maa tuottaa satoa aina enemmän kuin vain yhdelle kerrallaan. Jeesus ei ollut ankara askeetti, vaan hän ymmärsi ihmisten tarpeet. Kaikkein hätkähdyttävintä ruokkimisihmeessä onkin juuri se, että Jeesus teki sen, vaikka hänen täytyi tietää, miten ihmiset siihen suhtautuisivat. He kyllä seurasivat Jeesusta kuullakseen tämän opetusta ja saadakseen ruokaa hengelliseen nälkäänsä, mutta ruokkimisihme paljasti heidän pinnallisuutensa. He halusivat tehdä Jeesuksen kuninkaaksi, johtajaksi.

Jeesus siis otti leivän, kiitti Jumalaa – toiset evankelistat käyttävät ilmaisua ”siunasi ne” – ja jakoi kaikille. Juuri näistä yksinkertaisista teoista muodostuu myös se yhteyden ja muistamisen ateria, jota kohta vietämme. Kaikkien silmät tarkkailivat Jeesusta. Hän otti leivät käsiinsä. Mihin ne riittäisivät? Mitä hän aikoo tehdä? Kuin perheen isä ennen yhteistä ateriaa, hän lausui kiitosrukouksen: ”Siunattu olet sinä Herra, meidän Jumalamme, joka annat meille leivän maan antimena.” Kiitosrukouksen jälkeen Jeesus mursi leivän ja alkoi jakaa.

Näkivätkö ihmiset, mistä tässä oli kysymys? Että todellinen elämän leipä ei ollut se, mitä Jeesuksella oli kädessään, vaan että hän itse oli se. Opetuslapset ymmärsivät tämän myöhemmin. Siksi oli niin tärkeää kertoa ruokkimisihmeestä kaikkialla, missä Jeesuksen historiaa toistettiin. Jeesus itse on Elämän Leipä. Mikään muu leipä ei lopulta tyydytä ihmisen nälkää eikä pelasta ihmiskuntaa.

Näemmekö me Kristuksen leivässä, jota syömme ja jonka jaamme muiden kanssa? Ja uskotko, että syömällä juuri Kristusta, Elämän Leipää, maailma pelastuu?

perjantaina, maaliskuuta 12, 2010

Varovaisuus ja pelot ratkaisivat arkkipiispan vaalin

En voi sille mitään, että vaalin tuloksen selvittyä hienoiseen pettymyksen tunteeseen sekoittui iso annos aitoa yllättyneisyyttä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä yllättyneempi olen, että Miikka tuli kaikesta mediassa esitetystä latistamisesta huolimatta melkein valituksi. Se on itse asiassa huikea tulos, eikä meidän kirkon uudistumista toivovien ja sen puolesta toimivien ole mitään syytä jäädä tuleen makaamaan.

Miikka Ruokasen niukalle tappiolle voidaan luonnollisesti esittää hyvin erilaisia syitä. Se on kuitenkin selvää, että vielä äänestystilanteiden alettua eri paikkakunnilla osa valitsijoista oli avoimella kannalla. Jos vain kuusi epäröijää olisi kallistunut toiseen suuntaan, vaali olisi saanut vastakkaisen loppuratkaisun. Siksi ajattelisin, että ratkaiseviksi tekijöiksi näissä vaaleissa nousivat varovaisuus ja pelot.

Varovaisille vanhassa on aina vara parempi. Mäkinen edusti tässä vaaliasetelmassa tuttua, turvallista ja muuttumatonta. Hänhän on jo piispa, eikä kirkko hänen myötään siis saanut uutta piispaa. Ehkä uudeksi Turun piispaksi ja Mäkisen seuraajaksi toivotaan toista samanlaista. Mäkinen profiloitui - ainakin osalle valitsijoista - kirkon kulttuuriarvojen säilyttäjänä, konservaattorina. Enkä halua arvostella näitä varovaisia, eihän konservatiivisuus koskaan ole kovin tyhmää. Yhteinen varovainen toiveemme siis voisi olla, että mikään ei Mäkisen vuoksi muuttuisi kirkossa ainakaan pahempaan suuntaan. Eikä todennäköisesti mikään muutukaan.

Toisaalta oli niitä, joille varovaisuus ei sinänsä riittänyt syyksi äänestää Mäkistä. Heille olennaisempia olivat ne pelot, joita Miikkan valintaan pyrittiin liittämään. Kahta avioeroa pidettiin osoituksena persoonan epävakaudesta. Kiinalaisen kristillisyyden tuomaa evankelikaalista tuulahdusta pidettiin varmana osoituksena siitä, että Miikka alkaisi erotella kirkon jäseniä uskoon tulleisiin ja rupusakkiin. Pelättiin kansankirkon korvautumista uskovien kirkolla. Ja pelot ovat vahva motivaattori, olen huomannut sen viime aikoina pariinkin otteeseen eri tilanteissa. Pelko on intuitio, jolle ihmiset antavat erittäin suuren arvon. Pelkojen ei tarvitse edes perustua tosiasioihin. Pelkotilan syntyminen riittää. Poliittisessa valtapelissä se, joka osaa pelata ihmisten peloilla, on vahvoilla. Ja tässä jos missä tiedotusvälineet ovat mestareita. (Esimerkki: Vielä viime metreillä tämän viikon Kirkko ja kaupunki yritti pelotella äänestäjiä jutulla Miikkan tittelistä yliopiston oppiainevastaavana.)

Itse lähdin tukemaan Miikka Ruokasen valintaa arkkipiispaksi, koska tunnen hänet vakaana persoonana, jolla on erittäin laaja ja perusteltu näkemys kirkosta ei pelkästään Suomessa, vaan maailmanlaajuisesti. Vaalikampanjan aikana Miikka nousikin suuren yleisön tietoisuuteen kirkonmiehenä, joka sujuvasti ylitti normaalina pidetyn töksähtelevän ja vaivautuneen medialäsnäolon. Ehkä meille kirkon ammattilaisille tärkeämpää oli kuitenkin se, että Miikkalla oli sanottavaa. Itse asiassa kampanjan kuluessa oli havaittavissa, että myös Mäkinen alkoi hapuillen löytää sanavarastoonsa hengellistä sanastoa. Väittäisin, että myös hänen puheensa radiossa valinnan jälkeen heijasteli Miikkan kanssa käytyjä keskusteluja. Ja hyvä niin, sillä Mäkisellä oli itsellään usein vaikeuksia saada sanotuksi mitään sisällöllisesti merkittävää. Vaikka varovaisuus ja pelot siis ehkä voittivat vaalin, todelliseksi voittajaksi saattaa sittenkin nousta se raikas uudistusmielisyys, joka sai Miikkan esiintymisestä aivan uutta pontta kirkolliseen keskusteluun. Tämä ei siis jää tähän. :-)

maanantaina, maaliskuuta 08, 2010

Käsittämätöntä!

Egyptiläinen isoäiti Eveline Fadayel aiotaan karkottaa Suomesta. En voi ymmärtää, perhekäsitystä, joka johtaa tähän juridiikkaan. Mitä tässä voi tehdä?

Muuten ei tee yhtään mieli kirjoittaa mitään blogiin. Itse asiassa olin talvilomalta paluun jälkeen neljä päivää vähän kipeänä, joku epämääräinen vatsapöpö, joten ehkä tässä on olo vähän huonossa hapessa. Asioita kyllä olis vaikka kuinka paljon, joihin mielelläni ottaisin kantaa, mutta jotenkin nyt tympii kirjoittaminen. Olkoon siis vaikeneminen tässä kultaa.

Paitsi ehkä se nyt kuitenkin kannattaa sanoa, että arkkipiispan vaalin kannalta asiat ovat edenneet melkein käsittämättömän myönteisesti. Tietenkään vaalin tulosta ei pysty ennalta tietämään, mutta olen joka tapauksessa myönteisesti yllättynyt siitä, miten vahvaa kannatusta ja kannustusta Miikka on saanut. Karismaattisuuteen kuuluu väistämättä se, että persoona jakaa mielipiteitä, ja sen huomaa selvästi tässäkin. Olen postittanut oman ääneni ja torstaina on tarkoitus ajaa Turkuun jännittämään tulosta. Oliskohan silloin jo fiilistä kirjoittamiselle?