perjantaina, helmikuuta 26, 2010

Toisia ajatuksia

Nahka on sen verran palanut, etta on hyva istua valilla pimeassa tietsikan aaressa. Otin mukaani Macom Gladwellin kirjan Outliers (Penguin Books 2009) ja pari muuta. Gladwellia olen kommentoinut joskus aikemminkin ja tahan kirjaan varmasti vaikutti se, etta niin moni on sita mainostanut ja olen lukenut muutamia arvosteluja myos. Gladwell osaa kuitenkin kirjoittaa valloittavasti. Han on hyva kertoja, eika tee idioottimaisia johtopaatoksia silloinkaan, kun hanen tausta-aineistonsa vaikuttaa hataralta. Ja Gladwell on hyva kyseenalaistamaan yleisia uskomuksia. Mutta en nyt ehdi kommentoida laajemmin.

Akateemisesta mukaani sattui myos uunituore Anja Bessoniffin teos Low Fat -uskonto. Bessonoff on takakannen mukaan nuori teologi, joka kyseenalaistaa Suomen virallisen terveysideologian. "Onko tassa uusi Luther?" on silti ehka himpun verran ylioptimistien arvio Bessonoffin annista. Teos on ylipitkaksi venytetty parodia suomalaisesta kansanterveysvalistuksesta puettuna valtionuskonnon kaapuun. Oivallus naurattaa parin ensimmaisen sivun ajan, mutta jatko puuduttaa. Kirjan pointti on kuitenkin oiva: kasityksemme terveydesta ja hyvinvoinnista on suppea ja ehka jopa jollain tavalla totalitaristinen.

No, oli miten oli, Gladwellin kirjan ensimmainen luku yhdistettyna Bessonoffin parodiaan laittaa minut yllattaen ajattelemaan uudelleen suhdettani laihduttamiseen. Olen nimittain vasta nyt Laskilla lukutaitoa kampanjan myota kiinnittanyt huomiota siihen, miten kompleksinen kasite laihduttaminen oikein on. Useimmille naisille homma on tietysti tuttua, mutta koska itse en ole koskaan kokenut erityista tarvetta laihduttaa, olen antanut siihen liittyvan puheen menna toisesta korvasta sisaan ja toisesta ulos. Gladwell kertoo italialaisten siirtolaisten perustamasta kaupungista nimeltaan Roseto, Pennsylvania. Sydantautitutkimusten yhteydessa joitakin vuosikymmenia sitten kavi ilmi, etta Roseton kuolleisuustilastot olivat taysin poikkeuksellisia. Sydankuolemia ei juurikaan ollut. Ylipaansa rosetolaiset nayttivat kuolevan vanhuuteen eika tauteihin. Geneettiset ja ruokavalioon liittyvat syyt eivat tuottaneet selitysta. Gladwellin mukaan lopulta oli hyvaksyttava johtopaatos, etta rosetolaiset olivat niin terveita vain siksi, etta he olivat rosetolaisia. Roseto oli kiintea ja terve yhteiso, jossa pidettiin toisista huolta. Hyvinvoinnin kannalta yhteiso on siis paljon tarkeampi kuin yksilosuoritus.

Vaikka yhteisollisyys on vaikeaa, ehka erityisen vaikeaa juuri meidan aikamme suomalaisille, silla on kiistamaton arvonsa. Gladwellin teos on pyrkimys osoittaa, etta menestys ei koskaan ole yksilon ominaisuus, vaan taustalla on aina monia yksioa suurempia tekijoita.

Ja koska paatin, etta kaytan kirjoittamiseen vain 20 minuuttia nettiaikaa, lopetan nyt tahan ja jatkan ehka joskus toiste toisilla ajatuksilla...

maanantaina, helmikuuta 22, 2010

Talviloma

Vapaa viikonloppu meni levätessä ja penkkiurheillessa. Ja talvilomaviikko näyttää jatkuvan kohtuullisen samoissa merkeissä. Huomenna aamulla lähdetään hieman lämpimämpiin maisemiin, joten bloggaus saattaa jääsä viikoksi vähemmälle. Ellei sitten lomalukeminen inspiroi merkittäviin oivalluksiin.

perjantaina, helmikuuta 19, 2010

Kolmen messun päivä

Pakkohan se nyt on jotain kommentoida, vaikka silmät sirittää ja tekis mieli vetäytyä yöpuulle...

Aamu alkoi Agricolan messulla klo 7.30, jatkui Studium Catholicumin aamurukouksella klo 8.30, eteni muutamilla sekalaisilla toimistotöillä ennen Tuomiokirkon klo 12 viikkomessua, josta kipin kapin Erottajalle tuomiokapituliin klo 13 pidettyyn arkkipiispan vaaliin. Sieltä palatessa ehdin syödä Namaskaarin lounaan ennen istumista tunniksi aamulla rästiin jääneiden toimistotöiden ääreen kunnes huomasin, että pitää kiirehtiä ehtiäkseni Rekolaan hiippakuntavaltuuston kokoukseen, joka alkoi messulla klo 17. Jouduin poistumaan kokouksesta klo 20.30 eli ennen sen päättymistä ehtiäkseni vielä hoitamaan muutamia asioita ennen huomista. Kotiin saavuin siis toimiston kautta klo 23.50.

Arkkipiispan vaalissa taisi käydä melko tarkkaan niin kuin uumoilin eli kolmen kärki oli Mäkinen, Ruokanen, Häkkinen. En tietenkään ollut yksin arvauksineni. En ole nähnyt äänestystuloksia rovastikunnittain, mutta varmaan kävi niin, että turkulaiset kirkkoherrat veivät Rissasen mahdollisuudet. Häkkinen ja Ruokanen olivat melko tasavahvat, mutta Miikkan äänestäjät sittenkin voittivat. Ehkä se oli pieni yllätys, vaikka tietysti itse äänestiin Miikkaa ja toivoin menestystä.

En nähnyt MTV3:n kymppiuutisia, joten en yhtään tiedä, mikä pätkä mun haastattelusta siellä mahdollisesti oli tai oliko mitään. Toimittaja Kari Pöyhösellä oli erittäin vahva ennakkoasenne siitä, mikä kirkossa on uudistusta ja mikä vanhoillisuutta, joten eipä siinä mitään loistavaa keskustelua päässyt syntymään toimittajan ja haastatellun välille. Yritin tietysti selventää, että mun nähdäkseni kirkossa uudistajia ovat ne, jotka eivät hautaudu puolustamaan laitoskirkon yhteiskunnallisia poteroita, vaan katsovat yhteiskunnan muutosta ovat valmiita reagoimaan. Vanhoillisia ja taantumuksellisia voimia kannattaa siis etsiä ihan muilla kriteereillä kuin homokannanotoilla. No, eihän se tietenkään niin voi mennä, jos homokysymys on kuitenkin se ainoa, mistä on lupa puhua mediassa...

En tunne Mäkistä, enkä osaa oikeastaan mitenkään arvioida hänen kykyjään. Se on valitettavaa, koska kuitenkin pitäisi pystyä äänestämään. Ja haluaisin ajatella vakavasti, että seuraavalla äänestyskierroksella kaikki äänet on vielä antamatta. Tavallaan on aika erikoista, että juuri tuntemattomasta Mäkisestä on tullut laitoskirkollisen siiven suosikki. Onko hänellä sellaisia avuja ja kykyjä, joista häntä äänestäneet ovat tietoisia, mutta jotka ovat vielä jääneet muilta pimentoon? Tuntuisi kyyniseltä ajatella, että arkkipiispaksi halutaan nimenomaan ja varta vasten ihminen, joka ei takuuvarmasti muuta mitään eikä sano mitään. Vai onko sittenkin kyseessä puhdas piispahissi-ilmiö, jossa Turun piispasta kuuluu tulla ikään kuin perimysjärjestyksessä arkkipiispa?

No, yritän sivistää itseäni ja katsoa asiaa avoimin mielin. Puhuimme epävirallisesti hiippakuntalvaltuuston kokouksen väliajalla siitä, että julkisissa tenteissä ei ole mitenkään mahdollista päästä tarpeeksi lähelle ehdokkaita. Tarvittaisiin aivan välttämättä suljettuja tilanteita, joissa vain äänioikeutetut voisivat luottamuksellisestikin kysellä asioita. Ehkä sellaisia tilanteita on nyt järjestettävä.

Puhuimme muuten keskiviikkona Kohtaamispaikassa nöyryydestä. Aihe herätti jälleen paljon keskustelua. Olin ehkä hieman yllättynyt, että niin monella oli niin kielteisiä käsityksiä nöyryydestä. Käsitettä pidettiin vallankäytön välineenä (mitä se epäilemättä voikin olla) ja ei-toivottavana puutetilana. Mielestäni Havardin ajatus siitä, että nöyryys on totuudessa elämisen tottumus, antaa käsitteelle toisenlaisen sisällön. Se liittää suurisieluisuuden ja nöyryyden tiukasti toisiinsa; ei ole yhtä ilman toista. Nöyryys näyttäytyykin voimana, jota kannattaa tavoitella.

Mutta oli myös todella hienoja oivalluksia. Kaksi vanhempaa rouvaa kommentoivat nöyryyttä hyvän avioliiton sivutuotteena. Hyvässä perhe-elämässä ja parisuhteessa toisen kunnioittaminen ja palveleminen kuuluvat asiaan. Jos puolisot kunnioittavat ja palvelevat toisiaan, he eivät edes tule ajatelleeksi olevansa nöyriä. Päädyimme siis siihen, että nöyryys saattaa olla hyve, johon ei tule liiaksi pyrkiä. Tulee ennemminkin pyrkiä niihin tottumuksiin, joista nöyryys kumpuaa, siis totuudellisuuteen ihmisestä, siitä kumpuavaan kunnioitukseen ja palvelemiseen.

Hyve-sarja jää nyt pariksi viikoksi tauolle ja minä jään viikoksi lomalle. Huomenna on vielä kuitenkin täysi päivä (pari koulun päivänavausta, yksi vihkiminen, yhdet synttärit, pari tapaamista ja tukku tekemättömiä toimistotöitä). Ehkä nukun lauantain ja sunnuntain.

maanantaina, helmikuuta 15, 2010

Viikonloppu (ja tukka) takana, elämä edessä

Sikäli elämä edessä, että ens viikolla on odotettu talviloma, joka sopivasti katkaisee alkuvuoden työputken. Lomaviikkoon sopisi muutaman hyvän kirjan lukeminen. Osaankohan valita?

Kuluneeseen viikonloppuun mahtui pikavisiitti Kallion ja Alppilan seurakuntien työyhteisöpäivässä, Agricolan MATKALLA-iltapäivä, pari messua, yksi kaste ja vihkiminen sekä hieman puolihuolimattomasti alkanut kisalähetysten tuijottelu. Janne Ahosen harmistunut ilme neljännen sijan jälkeen tuntui jotenkin kotoisan tutulta takavuosilta. Yhdistetyn hiihto-osuutta en jaksanut katsoa, mutta ampumahiihdon kympin pikamatkaa yritin seurata kunnes silmäluomet lerpahtivat kiinni.

MATKALLA-iltapäivä lauantaina oli monella tavalla onnistunut kohtaaminen. Joukkoon tuli taas muutamia uusia, niin että meitä taisi olla nelisenkymmentä. Nyyttäripöytä notkui hyvistä antimista. Hassen ideoimat ystävänpäiväkortit kiersivät ja jokainen sai omansa kotiin vietäväksi. Virikkeeksi katsoimme dvd:ltä Tim Kellerin puheen, jonka osa meistä näki jo marraskuussa GLS:ssä, ja keskustelu virisi spontaanisti. Olen todella iloinen siitä, minkälainen joukko vuoden aikana tähän on kokoontunut, ja uskon, että meille on tulevaisuudessa paljon kiinnostavaa tehtävää varattuna.

Samalla huomaan sisimmässäni nousevan pintaan erään vanhan ristiriidan, josta on hieman vaikea julkisesti edes mitään kirjoittaa. Kesällä tulee seitsemän vuotta täyteen Tuomiokirkon pappina. Olen oppinut arvostamaan Helsingin tuomiokirkon erityistä roolia kansan ja kaupungin sydämessä. Se on tarkoittanut samalla sitä, että olen entisestään joutunut ottamaan etäisyyttä joihinkin nuoruuden ihanteisiini, jotka olen liittänyt ylpeyteen ja elitismiin. Tiedättehän, että liittyminen Suomen Keskustaan vuonna 1996 kunnallisvaalien alla ja pari vuotta myöhemmin liittyminen Suomen ev.-lut. kirkkoon olivat minulle osa samaa masokistista projektia, jonka tarkoituksena oli rankaista itseäni nuoruuden synneistä ja samastua kaikkeen siihen, mikä suomalaisuudessa on junttia ja tasapäistävää? (Hei, tämä on tajunnanvirtaa!) Nyt on siis käymässä ilmi (minulle, ei teille muille), että ainakin osa tästä nöyrtymisen tiestä on ollut pelkkää silmän lumetta.

No, asiaa voi lähestyä myös vähemmän dramaattisesti. Ehkä on sittenkin enemmän kyse siitä, että on aika tarttua seuraavaan haasteeseen. Olisko se tänään illalla pidettävä Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokous? Toimintasuunnitelmakin on vielä kirjoittamatta...

keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010

Lähetys jatkuu

Huomasin juuri otsikkoon sisältyvän sanaleikin. Missio on voimassa. Ja siitä saankin oivan aasinsillan tämän illan hyvekeskusteluun Kryptassa.

Aiheena oli viisaus, siis kyky arvioida tosiasioida ja tehdä niihin pohjautuvia hyviä päätöksiä. Tosin viisaudelle löytyy monta muutakin määritelmää, mikä tuli hyvin ilmi keskustelussa. Ehkä päädyimme siihen, että viisaus on kykyä ymmärtää ihmisiä ja toimia heitä kohtaan oikein. En tosin voi olla kovin tyytyväinen omaan osuuteeni tänä iltana. Johdattelin keskustelua pienen harjoituksen kautta, joka liittyi mediakritiikkiin, siis lehtien selailuun. Harjoitus ei toiminut niin hyvin kuin olin toivonut. Hyvää keskustelua meillä oli joka tapauksessa. Ensi keskiviikko on tuhkakeskiviikko, joten otamme teemaksi nöyryyden.

Jostain syystä ympärillä on viime päivinä ollut paljon pahoinvoivaa ärhentelyä. Yksi kiukuttelee, kun hänen nimensä ei ole päätynyt lehteen seurakunnan ilmoituksiin. Toinen käräyttää kääminsä totaalisesti, kun häntä ei muisteta, vaikka viime tapaamisesta on vain 16 vuotta aikaa. Itsekin meinasin kärähtää tänään työkokouksessa, kun eteen tuli mitättömän pieni työnjakoon liittyvä harmitus. No, pääsimme ärähdyksestä kyllä yli ja löysimme sille yhteisesti syyn, mutta vähän silti jäi kaivelemaan. Tämähän on liikenteestä tuttu ilmiö. Kun yksi kiilaa, kaikki kiilatuksi joutuvat saavat tartunnan. Sellainen pitää heti laittaa poikki. Olkaamme siis kohtuullisia ja toisiamme kohtaan kärsivällisiä. Paineita kannattaa purkaa juoksentelemalla tai tekemällä punnerruksia.

Punnitsin itseni tänään kuntosalin jälkeen. Kello oli puoli kaksi iltapäivällä, enkä ollut syönyt lounasta. Hikoilun ja tyhjän vatsan kanssa paino oli 89,8 kg. Viime tiistain lukemiin (93,5 kg) tämä on kohtuullisen iso muutos. Tosin kaksi kiloa pitää laskea vaatteisiin ja jotain myös tyhjälle vatsalle ja hikoilulle. En silti ihmettele, jos viikossa olisi hävinnyt puoli kiloa vain sillä, että rajoitan herkkujen syömistä. Ja lähetys jatkuu.

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Globaalin vapauden puolustus

Kuten ehkä muistat, kerroin lueskelevani teksasilaisen kongressiedustajan ja presidenttiehdokkaan Ron Paulin kirjaa End the Fed. Kyseessä on puheenvuoro dollarin kultakantaan palauttamisen puolesta. Paul ei syytä rahoituskuplan puhkeamisesta pelkästään Yhdysvaltain keskuspankkia vaan keskuspankkijärjestelmää yleensä ja sen oikeutta painaa rahaa ja säädellä korkoja. Hän edustaa siis melko puhtaaksi viljeltyä markkinaliberalismia ja kapitalismia.

Kirja on provokatiivinen pamfletti ja liittyy vahvasti ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun, jonka kaikkia piirteitä en tunne. Finanssiterminologia ei muutenkaan ole tuttua, joten luetun ymmärtäminen on ollut hidasta. Käsitän kuitenkin, että 1900-luvun aikana tapahtunut asteittainen luopuminen Yhdysvaltain dollarin ja muiden valuuttojen sitomisesta kultaan on luonut finanssijärjestelmän, jota ei helposti muuteta. Alan Greenspan, joka vielä vuoden 1966 artikkelissaan puolusti voimakkaasti kultaan sidottua valuuttaa, oli käytännössä Fedin pääjohtajana täysin riippuvainen nykyisestä systeemistä, jossa rahaa luodaan "out of thin air" eli painamalla sitä tarvittavia määriä. Tämän rahan painamisen toinen nimitys on inflaatio, jonka kautta valtio käytännössä takavarikoi yksityistä omaisuutta ja tuhoaa säästämisen.

Paulin ajattelu edustaa itävaltalaista koulukuntaa, jonka maineikkaimpia edustajia on Frierich A. Hayek. Hänen toisen maailmansodan lopulla 1944 kirjoittamansa teos Tie orjuuteen (A Road to Serfdom) on ilmestynyt suomeksi vuonna 1995 Gaudeamuksen julkaisuna. Olen siis joskus aikaisemminkin haaveillut ymmärtäväni kapitalismia. Löysin Hayekin vierestä hyllystäni englantilaisen professorin Andrew Gamblen teoksen Hayek - The Iron Cage of Liberty (Westview Press, 1996), joka valitettavasti kuuluu sarjaan lukemattomia kirjoja. Mutta olihan siellä ruotsalaisen Johan Nordbergin kohuteos Globaalin kapitalismin puolustus (Ajatus Kirjat, 2004).

Lukiessani uudelleen Nordbergia ajatus alkoi vihdoin selkiytyä. Nordberg kertoo olleensa lukiolaisena jonkinlainen gootti-anarkisti, joka halusi asettaa kyseenalaiseksi kaikenlaiset yläpuolelta tulevat säännöt ja puhua yksilön vapauden puolesta. Vapauden ajatus viehättää edelleen samalla tavalla, vaikka hän ymmärtääkin paremmin, miksi tarvitaan yhteiset säännöt. Taisin itsekin olla vähän anarkisti kouluaikona, vaikkakin vaihe taisi mennä ohi lukioon mennessä. Mutta vapauden kaipuu ja epäluulo virkakoneiston ylivertaista viisautta kohtaan on säilynyt.

Suomessa ei tietenkään kukaan puhu kapitalismin puolesta ainakaan ääneen. Suomalainen uskoo vakaasti valtion ja virkamiesten kykyyn jakaa kansalaisten työllään ansaitsemat rahat. Yksityisen omaisuuden suojaa pidetään ahneuden ja riiston välikappaleena. Joillekin suomalainen hyvinvointivaltio on uskonnollinen opinkappale. Ja hyvinvointivaltion ajatukseen liittyy kiinteästi ajatus koko kansan yhteisestä kirkosta.

Nää on vaikeita juttuja, mutta silti on sanottava se, mitä ajattelen. (Eikä mulla kovin usein ole ollut vaikea olla eri mieltä enemmistön kanssa. Ehkä en enää kuvittele olevani aina oikeassa, mutta se on oikeastaan vain lisäperuste sille, että kannattaa sanoa.) En usko tähän järjestelmään. Sillä on ollut entisessä maailmanajassa kiistämätön merkityksensä, josta voimme olla kiitollisia. Siinä entisessä maailmassa Suomi oli pieni, vastikään itsenäistynyt, agraariseen omavaraisuuteen tukeutuva maa, jossa kansa lähti maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähdettiin, koska ne tarjosivat enemmän mahdollisuuksia ja lupauksen vauraudesta. Ja vaikka joidenkin kohdalla asiat eivät menneet hyvin, suurimmalle osalle muutos todella tarkoitti leveämpää leipää, parempia elinoloja, moninkertaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja kaupankäyntiin.

Sellaista maailmaa ei enää ole, eikä siihen kannata haikailla takaisin. Hyvinvointi lisääntyy, kun ihmisten mahdollisuus tehdä sopimuksia, toteuttaa unelmiaan ja ylittää rajoja lisääntyy. Musta pörssi ja harmaa talous kertovat paljon enemmän siitä, missä valtion sääntely-yritykset ovat epäonnistuneet kuin ihmisten pahuudesta. Yhteiset pelisäännöt tarvitaan, mutta valtion ei pidä ottaa roolia, jossa se yrittää sääntelyllä tehdä sen, minkä vapaat markkinat tekevät paljon paremmin ja täsmällisemmin ilman sääntelyä. Sama vapaus, jota kulttuurieliitti hinkuu omille teoksilleen, tarvitaan myös talouteen. Vapaus ruokkii vapautta.

Miksi aloin tästä kirjoittaa, vaikka olen talouspolitiikassa täysin diletantti? Tietysti syy löytyy uskonnon alueelta. Luin australialaisen journalistin David Vincentin arviota kirjasta God Is Back: How the Global Revival of Faith Is Changing the World, John Micklethwait & Adrian Wooldridge (The Penguin Press, 2009). Vincent pohtii, mistä johtuu se aivan yleisesti tunnettu seikka, että länsimaiset journalistit eivät ymmärrä uskonnon merkitystä. Micklethwait ja Wooldridge ovat journalisteja, jotka tekevät poikkeuksen. Heidän teesinsä on, että eurooppalaisesta ja australialaisesta uskonnon merkityksen hapertumisesta huolimatta maailmanlaajuinen valtavirta on päinvastainen: uskonnot kasvattavat merkitystään. Amerikkalainen malli on globaalisti vahvempi kuin eurooppalainen. Kapitalismi toimii paremmin kuin sääntely.

Vincent kirjoittaa: "For those who consider religion as the preserve of backward peasants they have a clear message. Micklethwait sums it up: 'One of the oddest things is it's precisely the most modern go-ahead people who are often turning towards religion. Just as in China, you have the prosperous bourgeoisie finding this new thing.'"

Suomen kirkollisessa keskustelussa ollaan tietysti aivan muissa sfääreissä. Monien moderneina ja aikaansa seuraavina itseään pitävien kirkollisten "uudistajien" oma usko kirkon sanomaan on kadonnut. Uskottavuutta yritetään vimmaisesti etsiä hämmentyneen sekulaarin mielenmaiseman kosiskelusta. Tähän ajatusmalliin sopii hyvin outo viehtymys "kansankirkollisuuteen", jonka ajatellaan toimivan jonkinlaisena kollektiivisena takeena siitä, että kirkko ei valahda liian uskovaiseksi jutuksi. En usko tähänkään systeemiin.

Jos Herra suo ja elämme, odottelen innolla tulevia vuosikymmeniä, jolloin ylhäältä ohjatun kansalliskirkon tilalle muodostuu vapaasti hengittävä ja vapaasti kasvava kristillisten yhteisöjen verkosto. Se ei tapahdu ilman merkittävää maahanmuuttajakristittyjen panosta ja ylipäänsä kristillisen ajattelun voimakasta globalisoitumista, mutta se tapahtuu vääjäämättä. Samaan aikaan kosiskeleva ja makunsa menettänyt kansankirkollisuus marginalisoituu entisestään kuten Ruotsissa on jo tapahtunut. On mielenkiintoista nähdä, miten hereillä seurakunnallisen rakenneuudistuksen kanssa painiskeleva kirkko on tämän muutoksen kanssa.


sunnuntaina, helmikuuta 07, 2010

Voiko hyvän tekemiseen sairastua?

Huomasin vasta aamulla, että myös viime vuonna mulla oli saarnavuoro kynttilänpäivänä. Viime vuotinen saarna oli tosin aika paljon lyhyempi kuin tämän päivän vuodatus. Tällä kertaa vaikutteinani toimivat paitsi monet päällekkäiset ja peräkkäiset hyväntekemiskampanjat myös perjantain ja lauantain seminaari Lähetyskirkolla. Vanha tuttu Carl-Erik Sahlberg Tukholman Klara-kirkosta puhui rukouksesta tavalla, joka jäi mieleen. Ne, jotka osallistuivat seminaariin, varmasti tunnistavat ajatuksen kulun.

Evankeliumitekstinä oli Jeesuksen temppeliin tuomisen teksti Luukas 2:22-33. Viittaan saarnassa myös epistolaan 2. Korinttilaiskirje 3:18-4:6. Yllä oleva otsikko ei varsinaisesti ole saarnan otsikko, mutta ehkä se kuvaa hyvin lähestymiskulmaa.

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Kynttilänpäivänä 7.2.2010

Voimakas maanjäristys tiistaina, tammikuun 12. päivänä aivan Haitin pääkaupungin Port-au-Princen lähellä sai koko maailman kohahtamaan. Hallitukset eri maissa päättivät heti lähettää apua. Avun määrää on vaikea kootusti selvittää, mutta jo viikon sisällä maanjäristyksestä valtioiden antaman avun yhteismääräksi arvioitiin miljardi dollaria.

Mutta eivät vain hallitukset reagoineet. Yksityiset ihmiset ovat eri järjestöjen kautta lahjoittaneet vielä huimasti enemmän. Kuten tiedätte, pelkästään täällä Tuomiokirkossa kaksi viikkoa sitten järjestetty konsertti tuotti yli 800.000 euroa.

Haiti oli valittu Yhteisvastuu-keräyksen kohteeksi jo paljon ennen maanjäristystä. Se on yksi maailman köyhimmistä maista ja kuulemme kirkkokahvien yhteydessä lisää aiheesta. Kun uutinen maanjäristyksestä tuli, keräystä kuitenkin päätettiin aikaistaa. Kaikki tähän päivään mennessä YV-lippaisiin laitetut rahat menevät suoraan Haitin kriisin hoitamiseen. Tästä päivästä alkaa varsinainen YV-keräys, jonka tuotosta 10% jää omaan seurakuntaan diakoniatyön hyväksi ja loput jaetaan puoliksi Haitiin ja kotimaahan nälkäisten lasten ruokkimiseksi.

Ennen joulua moni meistä osallistui jo erilaisiin keräyskampanjoihin. Osa meistä sai osallistua kampanjaan, jonka kautta kerättiin huimat 100.000 euroa Luoteis-Kenian kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien hyväksi. Ja nyt vuoden alussa on alkanut jälleen uusi kampanja. Eräs suomalainen yksityishenkilö on luvannut ostaa Suomessa vakituisesti asuvien henkilöiden läskiä hintaan 15€/kg ja lahjoittaa näin kertyvän summan opettajankoulutuksen tukemiseen Nepalissa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan toteuttavat yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Ulkoasianministeriö ja ev.-lut. seurakunnat, jotka saivat kunnian toimia punnituspaikkoina.

Mielestäni Läskillä lukutaitoa on mainio kampanja. Siinä yhdistyy huoli kansanterveydestä huoleen nepalilaisten lasten mahdollisuuksista elämässä. Silti jotkut ovat ehtineet jo esittää kampanjaa kohtaan kriittisiä kommentteja. Punnitseminen ei sovi kirkkoon, he sanovat. Kirkkoon pitää saada tulla sellaisena kuin on. Kirkon pitäisi olla viimeinen paikka, jossa ihmisiä arvioidaan ulkonaisilla tekijöillä. Jokainen on saman arvoinen Jumalan edessä riippumatta painoindeksistä, ulkonäöstä, saavutuksista tai onnistumisista.

Tämä on aivan totta. Ja tämän asian ääreen kannattaa oikeasti pysähtyä. Alammeko jo olla kaikkien hyvien ja jalojen päämäärien ylikuormittamia? Voiko hyvän tekemiseen sairastua? Erään ympäristöjärjestön edustaja huomautti torstaina tv-haastattelussa, että tavallisia ihmisiä syyllistetään turhaan ilmastonmuutoksella. Jos oikein ymmärsin, hänen tarkoituksensa oli muistuttaa, että poliittiset päätökset lopulta ratkaisevat. Yksilöt voivat kyllä yhdessä tehdä paljonkin, mutta ahdistus ja jatkuva epämääräinen syyllisyys ei auta. Haluaisimme ruokkia köyhät, hoitaa orvot, parantaa sairaat ja siinä sivussa vielä pelastaa planeetankin. Joillekin meistä tämä alkaa tuntua aivan liian isolta tehtävältä. Tulee epämääräinen huonommuuden tunne. Siitä seuraavat välinpitämättömyyden puuskat, selitysten keksiminen, ”kaikkihan näin tekevät”. Kohtuullisuuden ja muiden ihmisyyteen kuuluvien hyveiden harjoittamisen sijaan on tullut painostava tietoisuus jatkuvasta riittämättömyydestä.

Lopulta alamme syyttää Jumalaa. Miksi hän ei tee mitään? Minkälainen maailma tämä oikein on, jossa me raadamme kädet verillä pelastaaksemme edes muutaman ja Jumala vain lymyilee jossain pilvenlongalla? Maailman pahuudesta ei ole vaikea keksiä esimerkkejä. Tiedotusvälineet elävät maailman pahuuden raportoimisella. On maanjäristyksiä, tulvia, kuivuutta, sairautta, sotia, rikollisuutta. Jos olemme hyväntahtoisuuden aiheuttaman jatkuvan syyllisyyden painamia, kaikki tämä kaatuu päälle. Uskomme kyllä Jumalaan, mutta hänet olisi vielä saatava uskomaan meihin ja maailmaan.

En oikein tiedä, miten muuten osaisin itselleni ja teille tuoreella ja käsitettävällä tavalla puhua valosta, kuin puhumalla ensin pimeydestä. Pahuus on pimeyttä, Kristus on valo. Mutta jos meihin on syyllistämällä tai muulla tavoin istutettu ajatus, että meidän onnettomuutemme on Jumalan aiheuttamaa tai vähintään hänen välinpitämättömyytensä syytä, jumalanpalveluksesta tulee outo näytelmä. Silloinhan olisimme kokoontuneet tänne suostuttelemaan Jumalaa tulemaan meidän kaltaiseksemme, hyvää tarkoittavaksi, kunnon ihmiseksi. Sunnuntaista, joka on pyhitettävä levolle ja Jumalan kohtaamiselle, tuleekin työpäivä, jolloin velvollisuutemme on raskassoutuisella itseruoskinnalla pyrkiä vakuuttamaan Jumala, että maailmaa kannattaa vielä auttaa.

Mutta juuri tätä, ihmiskunnan jatkuvasti toistuvaa, hyödytöntä maailman pelastamisen fantasiaa ja siihen liittyvää pohjatonta syyllisyyden kokemusta vastaan Jeesus tuli taistelemaan. Kyseessä on Saatanan valhe, jonka ainoana tarkoituksena on orjuuttaa ihminen ja tuhota hänen mahdollisuutensa palata Jumalan yhteyteen.

Vanha Simeon oli elämässään kokenut maailman pahuuden. Siksi hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Mutta hänen käsityskykynsä oli tullut Luukkaan kertomuksen mukaan Pyhän Hengen vaikuttamaksi. Hän uskoi, että hän saa vielä elinaikanaan nähdä Herran Voidellun. Simeon oli varmasti monella tavalla aivan tavallinen israelilainen. Hän todennäköisesti oli huolestunut terveydestään, kiinnostunut ruoan hinnasta ja keskusteli mielellään poliittisista kysymyksistä. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin poikkesivat valtavirrasta. Hänellä oli Jumalan lupaus. Sen vuoksi hän katsoi eteenpäin, kohti pelastusta.

Eikä kyseessä ollut mikään yleishumaani optimistisuus siitä, että ihmiskunta vielä selvittää riitansa ja alkaa lopulta elää sovussa. Ei, Simeon uskoi Jumalan puuttuvan peliin. Hän ei ollut vielä nähnyt miten, eikä hän vielä voinut tietää tarkemmin, kuka tai minkälainen tämä Herran Voideltu olisi, mutta Simeon oli valmis ottamaan hänet vastaan.

Ihminen, joka on Jumalan puolella, näkee maailman täysin eri tavalla. Enää Jumalaa ei tarvitse suostutella ajattelemaan hyvää ihmiskunnasta. Enää ei tarvitse itse pelastaa maailmaa. Enää ei tarvitse kantaa epämääräistä syyllisyyttä oman hurskauden riittämättömyydestä. Jumala on hyvä ja hänen tarkoituksensa meitä kohtaan on hyvä. Jumalaa ei tarvitse lepyttää.

Hengellinen sokeus, josta Paavali kirjoittaa, että hän tarkoittaa ”niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa”. Se kuvaa meitä, ketä tahansa meistä, siinä tilanteessa, jossa uskomme sielunvihollisen valheeseen. Ryhdymme pelastamaan maailmaa ja rukouksistamme tulee epäuskoinen väsytystaistelu Jumalaa vastaan.

Mutta Kristuksessa meidät on kutsuttu aivan toisenlaiseen rukoukseen ja toisenlaiseen mielentilaan. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan” toisiamme. Sinun ei tarvitse laihduttaa eikä lahjoittaa osoittaaksesi olevasi hyvä ihminen. Sinun ja minun tulee vain katsoa Jeesukseen, jonka kasvoista loistaa ihmeellinen valo. Ja Paavali lupaa, että ”me kaikki, jotka katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.”

Maailma on paha, ja meidän tulee taistella entistä tarmokkaammin kaikkea pahaa vastaan. Mutta Jumala on jo meidän puolellamme. Taistelu ei ole meidän varassamme. Kun teemme hyvää lähimmäisillemme, olemme mukana siinä, mitä Jumala jo tekee.

Ja jos koskaan tämän kevään tai kohta alkavan paastonajan aikana epämääräinen syyllisyys pyrkii takaisin ja sielunvihollinen saa olosi tukalaksi, tule takaisin valoon. Tee kynttilästä itsellesi muistutus. Kun sytytät sen, sen pieni liekki valaisee koko huoneen. Sinä et valaise. Sinä tulet valaistuksi. Emmehän me julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta.





keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010

Rohkeudesta Kryptassa

Tänään siis aloitimme kuuden illan keskustelusarjan hyveistä. Innoituksena tarttua aiheeseen toimi mainio Alexandre Havardin kirja Hyvejohtajuus, josta taisin jotain viime vuoden puolelle tänne jo kirjoittaa. Yritin valmistautua alustukseeni tunnollisesti ja tehdä kotiläksyt, mutta silti huomasin ennen klo 18 olevani hieman epävarmalla mielellä. En ole koskaan aikaisemmin puhunut hyveistä, enkä koe olevani millään tavalla niiden asiantuntija, en teoriassa enkä käytännössä. Eksegeettinä kävin tietysti läpi Uuden testamentin hyveluetteloita ja aiheeseen liittyvää terminologiaa. Ja kertasin Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa, joka löytyi hyllystä varmaan viimeksi 80-luvulla selailtuna. Sekä luin muutamia artikkeleita aiheepiiriin liittyen. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Tarkoituksena ei silti ollut luennoida hyveistä, vaan oppia ymmärtämään, mikä sija niillä on omassa elämässä ja miten hyveitä voi oppia.

Ehkä pieni epävarmuus oli syynä siihen, miksi en katsonut välttämättömäksi mainostaa tätä sarjaa kovin näyttävästi. Mun mielessä oli tilanne, jossa aito vuorovaikutus on mahdollista, eikä sellaista kovin helposti saa syntymään yli 20 hengen ryhmässä. Meitä oli kuitenkin 34 henkeä paikalla; aihe selvästi kiinnostaa. Ja keskustelu kävi todella vilkkaana porinaryhmissä. Luulen, että oivalluksiakin tuli. Olen siis aika rohkaistunut tästä ensimmäisestä illasta. Ja se tietysti sopii, kun aiheena oli rohkeus.

Keskustelun yhteydessä kävi monta kertaa selväksi, miten hyveet väistämättä liittyvät toisiinsa. Kun harjoitat yhtä, harjoitat samalla muita. Ja vastaavasti, jos yksi puuttuu, muutkaan eivät ole läsnä. Ei voi olla hyveellisesti rohkea, jos viisaus puuttuu. Myös kysymys erilaisista rooleista nousi esiin. Jos rohkeus on suunnan säilyttämisen tottumus, se ei voi liittyä vain johonkin rooliin. Ei voi olla hyveellisellä tavalla rohkea työssä, jos ei ole sitä yksityiselämässä.

Esiin nousi useita kysymyksiä, jotka viittasivat tulevien hyve-iltojen aiheisiin. Esimerkiksi, millä tavalla vanhurskaus suhtautuu hyveisiin? Tai miten välttyä ajatukselta, että hyveet näivettävät ja elämänilo on jossain muualla? Aika mielenkiinnolla siis odotan ensi keskiviikkoa (10.2.) ja uutta keskustelua. Aiheena on silloin viisaus.

Huomenna seilaan Tuomiokirkon ja Agricolan väliä ja perjantaina menen Lähetyskirkon seminaariin kuuntelemaan, onko Carl-Erik Sahlbergilla jotain uutta kerrottavaa Klarakyrkasta ja uudistuvasta seurakunnasta. Seminaari jatkuu lauantaina. Sunnuntaina on saarnavuoro ja Yhteisvastuu-keräyksen avaus. Vaikka oikea kynttilänpäivä oli ja meni jo tiistaina, on kai hyväksyttävä se tosiasia, että Suomen kirkko haluaa viettää sitä tällä kertaa 7.2.

Ilmalämpöpumput ovat kuulemma reagoineet huonosti talven keleihin, joten jossain vaiheessa olis melkein pakko ehtiä käymään mökillä tarkistamassa asia. Kun katson kalenteria, siihen näyttäisi olevan seuraava mahdollisuus ensi viikon perjantaina. Ellen sitten jätä väliin Suomen eksegeettisen seuran vuosiseminaaria torstaina 11.2. tai lähde suhaamaan sunnuntaina, kun olen saanut iltapäivän kasteen hoidettua. Ehdotuksia?