maanantaina, tammikuuta 25, 2010

Arkkipiispaehdokkaat rivissä

Jyvät alkoivat erottua akanoista, kun Tuomiokirkon kryptassa järjestettiin tänään klo 18 kaksituntinen arkkipiispaehdokkaiden paneeli. Tai oikeastaan tarkoitukseni ei ole sanoa, että ehdokkaiden joukossa on sisältä tyhjiä akanoita, vaan että kaikilla ei ole nähdäkseni samoja edellytyksiä tulla valituiksi.

Erityisesti turkulaisten kirkkoherrojen mahdollisuudet alkavat näyttää aika pieniltä - siitä huolimatta, että vaali käydään Turussa. Joukon nuorin eli Jouni Lehikoinen esiintyi sympaattisesti ja kakistelematta, mutta rock ei tässä joukossa ehkä sittenkään vakuuttanut. Tärkeimpänä uudistuksena hän nosti esiin kirkon toimintatapojen muutoksen, mikä on tietysti hyvä juttu, mutta nähdäkseni sopii paljon paremmin kirkkoherralle kuin koko kirkon puheenjohtajalle. Lehikoisen suhtautuminen Luther-säätiön olemassaoloon oli myös hieman hämmentävää, koska hän näki välirikon puhtaasti kokonaiskirkon vikana. Leuenbergin konkordiasta puhuttaessa hän teki virheen, kun sanoi kannattavansa sen allekirjoittamista, vaikka samaan hengenvetoon todisti, ettei tiedä tarkalleen, mitä se sisältää. Varmasti Lehikoisella on kannattajansa Turun papistossa, mutta laajempaan kannatukseen on vaikea uskoa.

Ehdokasjoukon vanhin eli Martti Hirvonen kompasteli omiin juttuihinsa ja pani epäilemään hänen kykyään hahmottaa esitettyjen kysymysten vakavuutta. Hän kertoi muun muassa odottavansa kuolevansa aikaisemmin kuin muut ehdokkaat. Kun aivan aluksi kysyttiin "Miksi juuri sinä?", Hirvonen esitti pitkän referaatin kokemuksestaan, mutta ei sanaakaan viran haasteista tai kirkon tulevaisuudesta. En osaa täsmällisesti arvioida, miksi hän on asettunut ehdolle. Ehkä häntä on paikallisesti toivottu vastaehdokkaaksi Kari Mäkiselle.

Olin ehkä hieman yllättynyt, että Oulun piispa Samuel Salmi tippui vaikeaselkoisten ja kompastelevien puheenvuorojensa vuoksi samaan kastiin Lehikoisen ja Hirvosen kanssa: ei mahdollisuuksia tässä joukossa. Salmi korosti ulkoisen yhteiskunnallisen aseman säilyttämistä kirkon keskeisimpänä tehtävänä. Puhe äitikirkon lempimästä sylistä tuntui hieman äitelältä. Ihmettelin myös sitä, miten hän oli päätynyt tärkeimpänä muutoshaasteena raskaiden rakenteiden purkamiseen, kun samaan aikaan hänellä kuitenkin oli selvästi halua juuri säilyttää kirkon institutionaalinen rooli. Pidin hänen vastauksiaan hieman kosiskelevina enkä kovin älyllisinä.

Entinen turkulainen, nykyinen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen oli selvästi valmiimpi tehtävään kansainvälisen kokemuksensa ja kulttuurisen osaamisen myötä. Siksi jäin vähän ihmettelemään, miksi Rissanen nosti kirkossa ehdottomasti säilytettäväksi asiaksi kansankirkollisuuden, jolle hän antoi hieman kliseisen määritelmän: "evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille". En oikein ymmärtänyt, mitä hän sillä käytännössä tarkoitti.

SETA:n Hentilä oli tuotu paikalle esittämään puheenvuoro homoseksuaalien näkökulmasta. Aihe ei innostanut sen enempää ehdokkaita kuin paikalla ollutta yleisöäkään. Ja hyvä niin. Erot toki tulivat selvästi ilmi (paitsi että Hirvosen osalta jäin epävarmaksi, mitä hän tarkoitti Isä meidän -rukouksen rukoilemisella missä tahansa tilaisuudessa). Häkkinen, Ruokanen ja Lehikoinen olivat selväsanaisesti miehen ja naisen välisen avioliiton kannalla. Mäkinen oli ainoa, joka sanoi selkeästi, ettei näe rekisteröidyssä homoseksuaalisessa suhteessa elämistä esteenä pappisvihkimykselle. Salmi oli samaa mieltä, mutta kierteli enemmän. Rissanen piiloutui romaniasioiden ja muiden vähemmistöjen taakse, eikä saanut kunnolla sanottua kantaansa, vaikka sanoikin homopappien vihkimiselle olevan teologiset perusteet.

Nähdäkseni kisassa on kolme kärkiehdokasta: professori Miikka Ruokanen, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen ja Turun piispa Kari Mäkinen. Joku voi tietysti nähdä, että Rissanen ja Mäkinen ovat tasavahvoja, koska Mäkinen on niin vaisu. Hän oli samalla kuitenkin selkeä ja varmasti vetoaa sellaisiin valitsijoihin, jotka haluavat kirkon johtoon tutun ja turvallisen 60-lukulaisen maripaidan. (Muuten. Jokanen näistä miehistä on ihan varmasti oikea Jumalan palvelija ja ansaitsee tulla arvioiduksi kunnioittaen. Arviointia kuitenkin tehdään ja paljon raskaammin sanankääntein epävirallisesti. Ei ehkä ole paha, että blogissa on heijastuksia juuri näistä spontaanisti syntyvistä mielikuvista.)

Miikka Ruokanen oli ensimmäinen, joka vastasi "miksi juuri sinä?" -kysymykseen selkeästi kirkon johtamisen näkökulmasta. Hän myös kykeni selkeimmin visioimaan kirkon suuntaa: institutionaalisesta laitoskirkosta kohti kansanliikettä, ekumeenisissa suhteissa voimakasta panostusta kirkkojen välisiin yhteyksiin, väkinäisen sopeutumisen sijaan aktiivinen muutosjohtaminen jne. Miikkan suhde avioliittoetiikkaan on mutkaton ja sellaisena hän myös esiintyi.

Keskeisissä asioissa Häkkinen ja Ruokanen lienevät melko lähellä toisiaan. Molemmat korostivat evankeliumia kirkon luovuttamattomana aarteena. Molemmat pitivät Luther-säätiön toimia valitettavina (tosin kysymykseen erillisvihkimyksistä Häkkinen vastasi lievän myönteisesti, kun Ruokanen ja muut korostivat pappisvihkimyksiä kirkon eikä yksilön kannalta).

Eroa syntyi, kun Heikki Kotila esitti (englanniksi) kysymyksen suhteesta Leuenbergin sopimukseen joidenkin luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välillä. Ruokanen piti tärkeänä, että myös Suomen ev.-lut. kirkko allekirjoittaa sopimuksen. Häkkinen sen sijaan vastusti allekirjoittamista, koska hänen mukaansa emme ole kaikessa samaa mieltä sopimuksen kanssa. Tässä hän edusti johdonmukaista linjaa, jossa kirkko edustaa samaa kantaa joka suuntaan. Linjalla on ollut ansionsa. Toisaalta aika on muuttunut ja kirkkojen yhteyttä ei enää pidä nähdä vain opillisena projektina, kuten Rissanen omassa vastuksessaan korosti. Itse toivoisin todella, että kirkolla olisi tässä kykyä nähdä opin ja käytännön rooli oikeassa suhteessa toisiinsa ja lähteä mukaan yhteistyöhön, jolla on vahvat perusteet, vaikka yksityiskohdissa onkin neuvoteltavaa.

Ruotsiksi esitettiin kysymys, miten perustella kirkosta eroa harkitsevalle, miksi kirkkoon pitäisi kuulua. Nähdäkseni Rissasen, Lehikoisen ja Ruokasen (ruotsinkieliset) vastaukset olivat selkeimmät, muilla kliseet pukkasivat pintaan. Mäkinen puhui jotain siitä, miten kirkon jäsenenä ei jää yksin. Eikö? Salmi puhui yhteydestä, jossa rakkaus vallitseen. Niinkö? Häkkinen ei ollut huono mainitessaan kirkon sanoman maailman parhaana lahjana, mutta ajatus ei konkretisoitunut. Rissanen ja Lehikoinen sanoivat selkeästi, että ihmisiä on muistutettava, että hengellisiä asioita ei lasketa rahassa. Miikka lähestyi asiaa messun ja Kristuksen henkilökohtaisen kohtaamisen kautta. Kieltämättä hieman pietistinen käsitys, mutta henkilökohtaisuuteen itsekin uskon.

No niin. Ensimmäinen äänestyskierros on sitten helmikuussa. Ehkä tätä ei tarvitse tämän enempää märehtiä. Onneksi kaikki on Herran kädessä.

15 kommenttia:

Henrietta Grönlund kirjoitti...

Kiva kun kommentoit eilistä tilaisuutta!

Olen eri linjoilla kirkosta eroamiseen liittyvän kysymyksen suhteen. Rissasen ja Lehikoisen pointti "kirkkoon kannattaa kuulua, koska hengellisiä asioita ei mitata rahassa" ontuu sikäli, että kirkosta ei ensisijaisesti erota rahan vuoksi vaan siksi, että kirkko ei merkitse eroajalle mitään.

Moni ajattelee myös, että Häkkisen "maailman parhaan lahjan" saa ihan ilman instituutiota. Suuri osa uskoo ns. omalla tavallaan ja hoitaa uskonasiat mielestään suoraan Jumalan kanssa. "Kohtaa Kristuksen" ihan ilman messua.

Kirkon suuri arvo on yhteisössä, kuten Mäkinen totesi. Kirkossa ei jää yksin, jos se individualistinen usko ei riitäkään, jos henkilökohtainen suhde Jumalaan tai uskoon horuu. Ei ole oman uskonsa varassa, eikä etsi yhteyttä Jumalaankaan yksin. Siinä on uskonyhteisön huikea voima.

Käytännössä tämä voisi tietysti toimia paremmin, kuten oikein osoitat. Yhteyttä ja apua ei aina osata hakea (koska kirkko ei selvästi tähän opeta ja auta). Mutta kirkon maallikkona haluan uskoa, että jos minulla olisi uskon hätä, en kirkossa tulisi torjutuksi, en jäisi yksin. Enkä yksin jäisi kai muussakaan hädässä, aineellisessa, henkisessä, koska kirkon yhteisö haluaa uskon motivoimana jäseniään auttaa.

Arto kirjoitti...

Kiitos, Henrietta, ajatuksista! Se vaara aina on, kun lähtee yhdellä lauseella referoimaan ja arvioimaan toisen sanomisia, että ei tavoita sitä olennaista. Voi olla, että mun äärilyhennetyt kommentit juuri tästä kirkkoon kuulumisen perusteista jäivät vajaiksi. Sitä paitsi kysymys tosiaan koski sitä, miten ehdokkaat perustelisivat kirkkoon kuulumisen kysyjän esittämälle kuvitteelliselle henkilölle. Ehdokkailta ei siis kysytty olennaisinta kirkkoon kuulumisen syytä, vaan sitä, miten sen haluaisivat yhdessä erityistapauksessa perustella.

Mäkisen ajatus, ettei kirkossa jää yksin, on tietysti hyvin lähellä sitä, mitä Miikka Ruokanenkin sanoi yhteydestä. Näkökulma ja painotus vain oli hieman eri. Miikka lähti liikkeelle siitä, mikä on olennaisinta kirkossa: yhteys Kristukseen. Vain sitä kautta kirkossa voi toteutua yhteys toisiin ihmisiin.

Mäkinen edusti melko materiaalista näkökulmaa. Olin kuulevinani, että hän lupasi jotain ihmisten välistä yhteyttä, jota kirkko ei faktisesti kuitenkaan mielestäni tarjoa. Mulle tässä on kyse rehellisyydestä ja ytimen ymmärtämisestä. Kirkko ei ole tulevaisuudessa kovin vahvoilla, jos sen johtajilta puuttuu käsitys siitä, mihin sen yhteys perustuu.

Lehikoisen ja Rissasen vastaukset, että kaikkia asioita ei kannata mitata rahassa, ovat ihan hyviä henkilölle, joka pohtii eroamista taloudellisena kysymyksenä. Ei se sitä tarkoita, että eroaja sen takia innoissaan jää maksamaan jäsenmaksunsa, mutta tässäkin on kyse rehellisyydestä ja ytimen tajusta.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tilaisuuden referaatista. Tiedätkö, onko tilaisuutta mahdollista katsoa tai kuunnella jostain?

Petra Honkaranta-Siivari

Anonyymi kirjoitti...

Hei Arto,
luin tekstisi Hyvinkäällä Latikalla. Lyhyesti vain: Turkulaisten kirkkoherrojen mahdollisuuksiin harva meilläpäin uskoo. Olen sitä mieltä, että heidän ehdokkaaksi asettamisensa oli onnetonta ja kevytmielistä. Ei arkkipiispan vaali ole mikään vitsikilpailu. Miikka Ruokasellakaan en luule olevan juuri mitään mahdollisuuksia. Niin kaukana hän vastaustensa perusteella on Suomen kirkon todellisuudesta. Hänen sujuvasti esittämänsä ajatukset eivät juuri kestä kriittistä tarkastelua, ja se on huomattu. Ennustan, että toisella kierroksella on kaksi seuraavista: Sepot ja Kari.
Terveisin
Harri Raitis Turusta

Arto kirjoitti...

Kiitos näkemyksistä, Harri. Miikka näyttää tosiaan olen joillekin vaikea pala. Ja kieltämättä hänellä on visio kirkosta, joka avautuu tutun ja turvallisen kansankirkkohöperryksen ulkopuolelle. Se saattaisi olla huono juttu, jos kyseessä olisi henkilö, jolla ei ole käsitystä kokonaisuudesta. Miikkan tekee nähdäkseni vahvaksi ehdokkaaksi juuri se, että hän ymmärtää, mitä vaihtoehtoja kirkolla on. Suomen kirkon todellisuus on muuttumassa ja jossain vaiheessa kirkko kuitenkin tarvitsee johtajia, jotka ymmärtävät sen.
Vaalipaneeli lähetetään nauhoitettuna RadioDeissä ti 2.2. klo 21.30-23.00. Yksittäisten ehdokkaiden vaalitentit kuullaan 12 minuutin haastatteluina RadioDeissä ti 2.2. klo 9-10, ke 3.2. klo 9-10.30.

Anonyymi kirjoitti...

Hei taas Arto,
ei Miikka ole mikään vaikea pala, vaan pikemmin helppo nakki, suorastaan kevyt.
Mitä ihmettä tarkoitat "kansankirkkohöperryksellä"? Arvelen ajatustesi kulkevan jonkinlaisen myöhästyneen Jeesus-liikkeen suuntaan, joka kuohuvan ajan kuohujen harjalla ratsastaen haalii mukaansa sekä elämään pettyneitä, että siltä kaiken saaneita, jotka lisäksi ja koristeeksi haluavat vielä Jeesuksenkin. Ei,ei. Kirkko kalastaa syvissä vesissä, elämän ja kuoleman järisyttävän vakavassa todellisuudessa, jota kukaan ei pääse pakoon. Ei uskoontulo ketään pelasta. Sen tekee vain Kristus, joka myös uskon lahjoittaa. Silloin ja sillä tavoin kuin hyväksi katsoo. Tämän vuoksi tarvitaan kansankirkkoa, joka roikottaa mukanaan vastahankaisia ja välinpitämättömiä siihen asti, että oikea aika koittaa.
Harri Raitis

Jaakko Heinimäki kirjoitti...

Voitko Arto raportoida lisää Miikka Ruokasen mutkattomasta avioliittoetiikasta?

Arto kirjoitti...

No voi harmi, Harri. Muistathan, että jos haluat arvioida Miikkan ajattelua, kannattaa keskustella hänen kanssaan, tämä blogi edustaa mun omaa ajattelua ja arvioni ehdokkaiden näkemyksistä eivät ole heidän omia näkemyksiään.

Muistan joskus ennenkin joututeeni ihmettelemään vanhan komennon kirkonmiehiä, joille Jeesus-liike on punainen vaate. Tietysti valtaa ja yhteiskunnallista asemaa lähestytään kirkossa pragmaattisesti. Ja totta kai kirkko haalii piiriinsä kaikki kalat, vaikka verkot repeisivät. Se kuuluu missioon. Mutta kun Kristus pelastaa, niin Jeesus pelastaa. Mistä silmänkääntötempusta mahtaa johtua, että 'Jeesus pelastaa' tuntuu vastenmieliseltä ja 'Kristus pelastaa' kansankirkolliselta?

Kansankirkkohöperrys on harmitonta nostalgiaa niin kauan, kun sitä harrastetaan retoriikkana. Vaaralliseksi se tulee, kun kirkko aletaan nähdä nationalistisena projektina, jolle yhteiskunnalliset instituutiot ovat rakkaampia kuin maailmanlaajuinen 'Jeesus-liike'. Tätä on ilmeisen vaikea käsittää sellaisen, jolle oikea kristillisyys rajoittuu Suomen ev-lut kirkkoon ja jolle muut kristilliset kirkot ovat vailla valtion virastojen hyväksyntää toimivia epäilyttäviä lahkoja.

Avioliittoetiikasta Miikka sanoi nähdäkseni kirkon yhteisen kannan, että avioliitto on naisen ja miehen välinen elinikäinen liitto, ja jos siinä jollain tavalla epäonnistuu, on tarjolla armo.

Anonyymi kirjoitti...

En kai kirjoittanut mitään sellaista, että "Jeesus pelastaa" olisi vastenmielistä sanoa. Hyödyllistä on kuitenkin korostaa tässä yhteydessä enemmän Kristusta. Sen kyllä kirjoitin, ettei uskoontulo ketään pelasta ja siitä pidän kiinni. Uskoontulo kun on kovin heppoinen pelastuksen perusta.
En taida tuntea ketään, jolle kistinusko olisi "nationalistinen projekti" tai Suomen ev.lut. kirkko ainoa oikea. Voi sellaisia silti olla, minä ja mun kaverit emme ole.
Oleellista suhteessa muuhun yhteiskuntaan on sekä muistaa että yrittää tehdä selväksi se, että kirkkomme julistaa totuutta ihmisestä ja elämästä, että se on sellainen syntisten yhteisö, joka pitää huolta ontuvista ja raajarikoista jäsenistään vajavaisin taidoin, mutta parhaansa tehden. Sellainen yhteisö Suomen uppiniskaisella kansalla on käytettävissään. Annetaan sen sitä käyttää.
Harri R.

Anonyymi kirjoitti...

Millaisia kommentteja muut ehdokkaat antoivat Leuenbergin konkordiaan liittyen? Luulen, että yleinen tietoisuus konkordiasta on tällä hetkellä aika vähäistä, eikä sen merkitystä kirkollisessa keskustelussa siksi välttämättä ymmärretä täysin.

Konkordiaan liittyvistä kysymyksistä näyttäisi olevan tietoa saatavilla mm. vähän aikaa sitten avatuilla sivuilla osoitteessa http://leuenberg.wordpress.com

Arto kirjoitti...

Muistaakseni nykyiset piispat eli Mäkinen, Salmi ja Häkkinen vastustivat sen allekirjoittamista, muut eli Ruokasen lisäksi Rissanen, Lehikoinen ja Hirvonen puolsivat. Tämän voi tulkita niin, että piispoille kysymys on tuttu ja he ovat virkansa puolesta sitoutuneet nykyiseen linjaan, kun muista ehdokkaista oletettavasti parhaiten asiaa tuntevat Ruokanen ja Rissanen halusivat muutosta ja aktiivisempaa ekumeniaa.

Arto kirjoitti...

Hyvin kirjoitit, Harri. Olemme varmasti perusasioissa paljon enemmän samaa mieltä, kuin tämä viestinvaihto antaa ymmärtää. En ole ihan varma, mistä tuli tarve kommentoida uskoontulemista, kun kukaan arkkipiispaehdokkaista ei sellaisesta puhunut, enkä minäkään. Miikka puhui Kristuksen kohtaamisesta messussa, eikä kirkossa siitä asiasta varmaankaan ole erimielisyyttä. Mutta jos henkilökohtaisuus menee sekaisin 'uskoontulon' kanssa, siitä on ehkä hyvä kirjoittaa jotain.

Kirkossa on pitkä ja perusteltu objektiivisuuden perinne, jonka vuoksi jumalanpalveluselämä ja kirkollinen toimintakulttuuri ovat ajautuneet kulttuuriseen marginaaliin. Ne eivät kosketa, eivätkä puhuttele sillä tavalla kuin pitäisi. Tämä on myös huomattu. Kirkon uudessa strategiassa nostetaan aivan oikein esiin osallisuus ja sitä kautta kirkon jäsenten omaehtoinen hengellisyys (vuorovaikutus, avoimuus etsinnälle, inhimillinen lämpö jne.).

Arkkipiispan valinnan yhteydessä pitää kysyä, onko osallisuus oikeasti strateginen valinta vai halutaanko silti käytännössä pitää kiinni vieraannuttavasta objektiivisuudesta ja virkamiesvetoisuudesta. Henkilökohtaisuutta, osallistumista ja omakohtaisuutta ei siis pidä pelätä ja nähdä jonkinlaisena herätyskristillisenä mörkönä, vaan päin vastoin kirkon voimavarana ja uudistumisen lähteenä. Näin toivoisin.

Kuulin jokaisen ehdokkaan suusta tähän suuntaan tulkittavia painotuksia. Jäin epävarmaksi sen suhteen, miten osa ehdokkaista näkee mahdolliseksi samaan aikaan ylläpitää kansankirkollisuutta, jolla on tämä raskas vieraannuttamisen perinne, ja rakentaa sen rinnalla osallistumisen yhteisöä.

Jatkamme siis ehdokkaiden kuullostelua tarkalla korvalla ainakin alkavan viikon haastatteluissa RadioDeissä.

Janne kirjoitti...

Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Riippumatta siitä, tekevätkö arviosi oikeutta ehdokkaille ja heidän mielipiteilleen, tällaista kirjoittelemista tarvitsee niin arkkipiispan vaali kuin koko blogosfääri.

Mielipiteenvaihtokin on ollut mukavan värikästä - ei kaikista asioista tarvitse olla samaa mieltä :)

Minusta turkulaisten kirkkoherrojen mukanaolo on hyvä asia - kaukana vitsistä - vaikkei todellisia mahdollisuuksia virkaan olisikaan. He tuovat omalta osaltaan väriä vaaliin ja agendalle sellaisia asioita, jotka pienemmässsä porukassa voisi jäädä käsittelemättä (tai ainakin mediassa).

Kaiken kaikkiaan ehdokasjoukko on aika väritöntä porukkaa. Joku kirkon velttovirtasen ehdokkuus toisi vähän väriä.

No, toivottavasti kirkko ei todellisuudessa ole yhtä kuiva kuin suurin osa ehdokkaista.

Anonyymi kirjoitti...

"Mäkinen puhui jotain siitä, miten kirkon jäsenenä ei jää yksin. Eikö?"

Ei jää, jos ei halua. Olen itse löytänyt tieni kirkon helmaan aktiivisesti osallistuvana vasta mutkien kautta, mutta olen saanut ja saan kirkoltamme paljon - monessakin mielessä. Ja juuri Mäkisen puheet olen kokenut syvällisimpinä ja henkilökohtaisimpina :)

"Miikka lähestyi asiaa messun ja Kristuksen henkilökohtaisen kohtaamisen kautta."

Hän ei kuitenkaan näytä arvostavan kaikkien kirkkomme uskovien henkilökohtaista kohtaamista Kristuksen kanssa. Suuri puute arkkipiispalle :(

Arto kirjoitti...

Totta, ensimmäinen osa kommentistasi. Enhän minäkään ole jäänyt kirkossa yksin :-)

Toinen osa sen sijaan on täyttä puppua ja perustuu siihen karikatyyriin, jota osa mediasta on halunnut luoda Miikkasta.

Ylipäänsä tämä kirkkopoliittisista intohimoista syntynyt vastakkainasettelu kansankirkollisten "takarivin taavien" ja vaarallisten "tosiuskovien" välillä on täysin vieras kristilliselle seurakuntakäsitykselle. Tuntuu lähes uskomattomalta, että kirkossa on niin monia niitä, jotka tosissaan ajattelevat kirkon tulevaisuuden voivan levätä epämääräisen takarivin taaviuden varassa. Sehän tarkoittaisi sitä, että ihmisiä olisi nimenomaisesti pyrittävä pitämään etäällä seurakunnan ydinsanomasta ja toiminnasta, jotta heidän kansankirkollinen uskottavuutensa voisi säilyä. Ja päinvastoin ne, joille seurakunnan ydinsanoma on tärkeä ja ajankohtainen, olisi pyrittävä jollain keinoin saatava karkotettua sieltä. En näe tällaista vastakkainasettelua mielekkäänä enkä puolusteltavana. Kirkon yhteinen tehtävä on pitää esillä Kristusta jokaisen ihmisen Vapahtajana. Mitä paremmin se tässä onnistuu, sen paremmin se kutsuu ihmisiä yhteen ja sitä vähemmän meidän tarvitsee jaotella ihmisiä sisä- ja ulkopiiriin. Uskoisin, että takarivin taaviutta tarvitaankin pelkästään jonkinlaisena kirkkopoliittisen vallankäytön vipuna, jolla yritetään hyvin lyhytnäköisesti lyödä kiilaa kirkkokansan keskuuteen.