Kirkko ilman seiniä

Illalla alkoi sataa. Tosin vasta yhdeksän maissa, kun illan ohjelmat olivat jo ohi ja olin palannut takaisin hotellille. Nyt on siis hyvä tilaisuus katsoa taaksepäin kuluneita viittä päivää. Tosin General Assembly jatkuu vielä huomisen, mutta koska joudun lähtemään iltapäivällä lentokentälle, on parempi miettiä asiaa nyt. Sitä paitsi jaan todennäköisesti yleisen käsityksen siitä, että tärkeimmät asiat on nyt käsitelty.

Olen kyllä pitänyt päiväkirjaa ja kirjannut istuntojen kulkua ylös osittain myös suoraan tietokoneen ruudulle sopivissa väleissä. Illalla väsyneenä

 hotelliin palattua on kuitenkin tuntunut siltä, että omia sepustuksia pitäisi tiivistää ja täsmentää ennen julkaisemista, joten se on jäänyt. Sitäpaitsi rugby-kansan metelöinti vei osan keskittymisestä... Kuten taisin aiemmin mainita, kokouksen kulusta saa erinomaisen ajantasaista ja täsmällistä tietoa General Assemblyn kotisivuilta Rev. Douglas Aitkenin kommentoimana.

Siis mitä tästä mielenkiintoisesta tutustumismatkasta jäi päällimmäiseksi käteen? Mainitsen pari asiaa. Ensimmäinen liittyy ajankohtaiseen keskusteluun siitä, miten tulisi menetellä homosuhteessa elävien pappien osalta. Vaikka silloin tällöin kuulee turhautuneita kommentteja siitä, miten väsyttävää keskustelu on, ja että asiassa pitäisi

 äkkiä saada aikaan päätöksiä, järkevämpää on tunnustaa, että asia on vaikea, eikä tule häviämään pitkään aikaan. Asia on vaikea erityisesti siksi, että eri osapuolten on niin vaikea kuunnella toisiaan. Molemmilla puolilla olisi halua sulkea toinen osapuoli pois. Elää jonkinlainen harhainen illuusio siitä, että kun vain saamme nuo toiset lakaistua pois, kaikki on selvää. No, niin ei tule käymään.

General Assemblyn käymässä keskustelussa viehätti ja herätti arvostusta sen sävy. (Kuvassa moderaattorin vastaanotto, Parliament Hall.) Selvästi erittäin kipeästä jakautuneisuudesta huolimatta lähes kaikissa puheenvuoroissa oli erittäin asiallinen ja kunnioittava vire. Ehkä yksi kokousedustaja tänään iltapäivällä hieman kiihtyi puheessaan, mutta sekin liittyi siihen, miten hän ilmaisi turhautumista asian jatkuvaan vatvomiseen, eikä ollut suunnattu ketään vastaan. Oikeastaan vasta tämän kokemuksen kautta alan ymmärtää, miten viheliäisiä Suomessa eri kirkollisten viestimien sivuilla esitetyt syytökset ovat. Rakkaudettomaksi tai epäkristilliseksi leimaaminen ei anna tilaa keskustelulle eikä kuulluksi tulemiselle. Mitä voimakkaampia emotionaalisia puheenvuoroja käytetään, sen syvemmälle juoksuhautoihin kaivaudutaan. Ja sen korostuneemmin asiasta tulee valtakamppailu, jossa kristillisen kirkon omin identiteetti - rakkaudellinen kohtaaminen rukouksen hengessä - hukataan. En tiedä, missä hengessä asiasta on Suomen kirkossa eri yhteyksissä puhuttu. Itse en ole ollut mukana yhdessäkään tilaisuudessa, jossa keskustelu olisi ollut avointa, toista kunnioittavaa ja ennakkoluulotonta. (No, ehkä ennakkoluulottomuuden vaatiminen onkin tässä liikaa.) Sen sijaan olemme kuulleet tunteisiin vetoavia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä vuodatuksia puolin ja toisin. Olen käsittänyt, että piispa Heikan työryhmä on työskennellyt hyvässä hengessä. Luulen, että jos kyseinen työryhmä voisi välittää julkisuuteen keskustelunsa sävyn, siitä olisi kirkolle enemmän hyötyä kuin sisällöllisistä näkökohdista.

Toinen asia. Kristillinen usko ei toimi teoriassa; se toimii vain käytännössä. Poistuva moderaattori David Lunan käytti tätä ajatusta omassa puheenvuorossaan. Todellisena Kristuksen seuraajana eläminen on niin vaikeaa juuri siksi, että se toimii vain käytännössä. Luterilaisuudesta on sanottu, että se ei ole teologiaa, vaan mielipide. On oltava oikeaa mieltä vanhurskauttamisesta, kahden regimentin opista, kasteesta ja kirkon asemasta yhteiskunnassa ollakseen "luterilainen". Ehkä sanonta on enemmän vitsikäs kuin totta, mutta yleensä vitseissä piilee hieman totuuttakin. Skotlannin kirkon yhteinen vakaumus on pyrkiä olemaan enemmän sitä, mitä vain kirkko voi olla: Kristuksen läsnäolon paikka tässä maailmassa. Se on läpeensä hengellinen ja sitä kautta käytännöllinen vakaumus, jossa mielipiteillä on harvinaisen vähän sijaa. Samanlaisen hengellisen sävyn voi havaita Suomen ev.-lut. kirkon strategiasta, mutta yhteinen tahtotila on vielä saavuttamatta. Asiat näyttävät ulospäin olevan vielä niin hyvin, ettei yhteistä tahtotilaa edes haluta.

Ja kolmanneksi. Englannin anglikaanikirkon piispa Graham Cray puhui tänään illalla kirkon uusista ilmiasuista. Emerging Church on ilmaantuva, esiintyöntyvä kirkko, joka etsii tuoreita ilmaisuja, Fresh Expressions. Skotlannin kirkossa hyväksyttiin vuonna 2001 samaan ajatteluun liittyvä mietintö Church Without Walls, jonka tuloksia tässäkin kirkolliskokouksessa voitiin jo hieman arvioida. Crayn ensimmäinen pointti oli rehellisyys. Ei teeskennellä, että ihmiset tulevat takaisin kirkkoon, kunhan teemme vain hieman lisää sitä, mitä jo muutenkin teemme. "Anglikaaninen ajattelutapa alueellisine seurakuntineen voi johtaa ajattelemaan, että kaikki ihmiset ovat 'meidän väkeämme' - - kun todellisuudessa he eivät ole 'meidän väkeämme', eivätkä halua olla - - vaan kirkko on heille syrjäinen, erikoinen, sekava tai merkityksetön." Siksi alueellinen seurakunta ei voi yksin vastata kirkon lähetystehtävästä, vaan tarvitaan uuden ja vanhan yhdistämistä.

Cray puhui myös teologisen vakaumuksen löytymisestä. Ei ole niin, että Jumalan seurakunnalla on lähetystehtävä (missio), vaan lähetyksen Jumalalla on seurakunta. (The church of God does not have a mission; the God of mission has a church.) Kirkko eli seurakunta saa olemassaolonsa oikeutuksen yhteydestä siihen, kuka Jeesus oli ja mitä hän teki. Kirkkokeskeisyyden tilalle tarvitaan Kristus-keskeisyys. Tästä puhuimme reilu vuosi sitten Kryptan illoissa, joissa teemana oli elinvoimainen kirkko ja Carl-Erik Sahlbergin yhdeksän teesiä.

Nämä ovat tietysti vain hienolta kuullostavia linjauksia kirkollisten päätöksentekijöiden virittämiseksi. Käytännössä Emerging Church on paljon vaikeammin määritettävissä ja sen toteutuksessa on törmätty monenlaiseen hassuun ja erikoiseen. Se on kuitenkin selvää, että on kyse sekä luvasta toimia, että resurssien jakamisesta. Kaikki resurssit eivät voi eivätkä saa suuntautua perinteisen seurakuntarakenteen sisälle. Toisaalta tuoreita ilmaisuja ei pidä käsittää, eikä niitä pidä rakentaa vastakohdaksi tai kilpailijaksi seurakunnalle. Tosiasiassa molempia tarvitaan. Pelkät uudet ilmaisut eivät pysty ottamaan sitä roolia, joka perinteisellä seurakunnallisella työllä on. Tästä oli myös kysymys, kun aloimme visioida Agricola-hanketta pari vuotta sitten. Valitettavasti pelot ja vastakkainasettelu ovat tehneet etenemisen moninverroin hankalammaksi, kuin silloin kuvittelimme. Mutta suunta on oikea.

Jaahas. Huomaan, että tästä meinaa sittenkin tulla monimutkainen raportti, vaikka piti laittaa vain pari yksinkertaista pointtia. Ehkä olennaisinta on ollut se usko ja hyvä meininki, jota pieneksi kutistunut kansallinen kirkko on täällä selvästi osoittanut. Hyviä asioita tapahtuu. Ja jos hyvin käy, niissä saa joskus olla mukana.

Illan tulokset

Dublinilainen Leinster päihitti niukasti Leicester Tigersit ja voitti Heineken Cupin eli rugbyn euroopanmestaruuden. Hotellin pihalla näytti suurinpiirtein tältä hieman ottelun päättymisen jälkeen.

Samaan aikaan Skotlannin kirkolliskokous kävi neljä tuntia tiivistä keskustelua valituksesta, joka oli kohdistettu Aberdeenin rovastikuntaan vastaan, kun se hyväksyi homopapin seurakuntavirkaan. Lopputulokseksi tuli, että Aberdeenin ratkaisu jäi voimaan, mutta samalla lausuttiin, ettei se muuta kirkon vaatimuksia papiston käytöksen suhteen.

Asian käsittely kesti niin kauan, että toinen käsiteltäväksi merkitty asia, joka koski nimenomaan papistolta edellytettävää moraalia, siirrettiin maanantai-iltapäivään.

Huominen sunnuntai muodostaa poikkeuksen kokouspäivien joukossa, koska silloin ei ole varsinaisia istuntoja pyhäpäivän pyhittämisen vuoksi. Aamulla vietämme jumalanpalvelusta St. Gilesin katedraalissa ja illalla on klo 18 "worship", mutta muuten päivä on vapaa.

European Rugby Championship

Juuri tänään Edinburghissa pelataan rugbyn euroopanmestaruudesta. Tailor's Hall hotelli, jonka matkatoimisto minulle ystävällisesti varasi, sijaitsee aivan vanhan kaupungin kyljessä, mutta kuitenkin hieman syrjäisellä kadulla, jonka nimi on Cowgate. Eilisen illan jälkeen ymmärrän nimeä paremmin. Oikeastaan Cowgate on eräänlainen ränni, jonka molemmin puolin on tiiviisti rakennettu rumia, skottilaistyyppisiä, hiilen mustuttamia kivitaloja. Ehkä karjaa on ajettu tästä aikoinaan markkinoille. Eilen katu toimi hoilaavien ja kaljamukeja heiluttavien rugby-katsojien kokoontumisajojen näyttämönä.

Hotellin piha-alueelle, joka ei voi olla enempää kuin 200 m2 suuruudeltaan, oli ahtautunut ehkä 400 juhlijaa. Pelkästään hotellin vastaanottoon pääseminen vaati aikamoista lihasvoimaa. Tosin mun huone on hotellin rauhallisella puolella, mutta silti jatkuva huuto ja ryminä kantautui ikkunoiden kautta tänne aamuyöhön asti. Äsken palasin hotellille aamupäivän pitkien istuntojen jälkeen lyhyttä lepohetkeä varten ja tilanne oli sama. Pihan kiveys on niin oluen kyllästmään, että kengät tarrautuvat kiinni.

No, ei se mitään. Urheiluhan on hieno asia. Lähden nyt kuitenkin kuningattaren korkean edustajan (High Commissioner) vastaanotolle Holyroodpalacen puutarhaan. Kaksi jotenkin täydellisesti erilaista maailmaa muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Ehkä illalla ehdin vielä raportoimaan päivän keskusteluista. Tosin illan klo 18.30 alkava istunto saattaa venyä erittäin myöhään, koska käsiteltävänä on kaksi seksuaalimoraaliin liittyvää asiaa. 

Church of Scotland General Assembly 2009

Skotlannin kirkko on presbyteerinen. Presbyteeri on kreikkalaisperäinen sana ja tarkoittaa vanhinta. Kirkollisessa kielenkäytössä sen vaihtoehtona on episkopaalinen eli piispallinen kirkkojärjestys.

Presbyteereillä ei siis ole piispoja, vaan kirkolliskokous (General Assmebly) valitsee  itselleen uuden moderaattorin eli puheenjohtajan kokoontuessaan vuosittain Edinburghissa. En tunne valinnan valmisteluprosessia, mutta valinta on ollut julkinen jo kuukausia ennen kokouksen alkua. Uusi puheenjohtaja, "The Right Reverend" William C Hewitt tuntuu mainiolta hepulta. Valinnan yhteydessä häntä kehuttiin pitkän uran tehneeksi seurakuntapastoriksi, jolla on samalla monipuolinen kokemus kirkon hallinnosta eri rooleissa. (Moderaattorivuoden jälkeen entisen moderaattorin puhutteluksi vaihtuu "The Very Reverend"). Erityisen mukavalta tuntuu se, että sekä edellinen että uusi puheenjohtaja yhdistävät roolissaan hallinnollisen asiantuntemuksen, rennon tilannekomiikan ja hengellisen syvyyden. Ryppyotsaisuudesta ei täällä tosin voi syyttää muitakaan, vaan kokousedustajat repeilevät nauruun tämän tästä erilaisille sutkautuksille ja kommelluksille. Suomalaisille usein tuttu jurottava tai lammasmainen tyyli ei täällä varmaan menisi läpi.

Kuvassa näkyy puheenjohtajan takana kaiteella erotettu parvi, jossa on paikat kuningattaren korkealle edustajalle (High Commissioner, Rt. Hon. George Reid) seurueineen. Olin oikeastaan hieman yllättynyt niistä äänenpainoista, joilla kirkolliskokouksen avausseremoniassa vahvistettiin Skotlannin kirkon ja monarkian välistä sidettä, kun kuitenkin vain alle 10% asukkaista kuuluu Skotlannin valtionkirkkoon ja jäsenmäärä on edelleen laskeva. Mitään monarkian ja kirkon välisen suhteen kyseenalaistamista ei kuitenkaan voi havaita. Monarkia siis näyttää takaavan kirkolle huomattavasti turvatumman aseman kuin tasavaltainen hallitusmuoto. Tietysti Kirkin (Kirk = Skotlannin kirkko) ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välinen suhde on ihan eri asia.

Kirkolliskokouksen ensimmäinen päivä päätyi lehtiin (The Scotsman, The Times) odotetusta aiheesta. (Kokousta voi muuten seurava livenä netistä!) Mikäpä muu aihe se voisikaan olla kuin homopappi? Eräs Aberdeenin rovastikunnan seurakunta kutsui virkaan viime tammikuussa avoimesti toisen miehen kanssa suhteessa elävän pastorin, minkä vuoksi eräs toinen seurakunta on nostanut asian kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Kirkolliskokous saa käsiteltäväkseen lauantaina myös esityksen siitä, minkälaista seksuaalimoraalia virassa toimivilta pastoreilta tulisi edellyttää. Esityksen mukaan kirkossa vallitseva käytäntö on joko avioliitto tai pidättäytyminen, ja tämä vallitseva käytäntö tulisi nyt selvyyden vuoksi kirjata kirkon ohjeeksi. Torstain ensimmäisen session keskustelu koski vain näiden kahden asian käsittelyjärjestystä. Ehdotus oli, että yksittäistapaus tulisi käsitellä ennen yleistä ohjetta. Noin kolmasosa edustajista kannatti vastaehdotusta, jonka mukaan periaate tulisi käsitellä ensin ja yksittäistapaus vasta sen jälkeen.

”Ensimmäinen erä maltillisille” otsikoi The Times, joka samassa jutussa hehkutti mahdollista kirkon repeämistä. En kyllä mitenkään voi yhtyä tällaiseen arvioon. On kyllä totta, että edellinen kirkon repeäminen täällä tapahtui vain noin 150 vuotta sitten, kun kolmasosa väestä lähti ja perusti Skotlannin vapaakirkon. Nyt on muun muassa esitetty, että konservatiivien olisi mahdollista lähteä ja liittyä johonkin evankelikaalisempaan kirkkokuntaan Britanniassa (esim. United Reformed Church). Mutta pikemminkin näyttää siltä, että ensimmäisessä istunnossa testattiin presbyteerisen kirkkojärjestyksen periaatteita. Yksittäistapauksen suhteen kyse on siitä, onko seurakunnan virkaan kutsuminen tapahtunut niiden periaatteiden mukaisesti, jotka viime tammikuussa vallitsivat ja sen päättäminen kuuluu kirkolliskokouksen tehtäviin.

Tätä kirjoittaessani salissa käydään samaa keskustelua kuitenkin paljon käytännöllisemmällä tasolla, kun käsittelyssä on Church and Society komitean raportti. Pari kokousedustajaa nosti esiin tapauksia, joissa kristillinen vakaumus ja samaa sukupuolta olevan parin oikeudet asettuvat vastakkain adoptioprosessissa. En tunne tapausten yksityiskohtia, mutta siihen näytti sisältyvän huolestuneisuus, onko kristillisestä vakaumuksesta tulossa este adoptiolle, kun poliittinen korrektius samaan aikaan vaatii edistämään samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeutta. Tämä keskustelu lienee meillä Suomessa vielä edessäpäin.

Iso keskustelu käytiin myös Church and Society komitean ilmastonmuutosta koskevasta esityksestä. Seurakunnille esitetään vaatimus 5% vuotuisesta vähennyksestä hiilidioksidipäästöissä. Joku esitti huolensa siitä, että tämä estää kirkkojen käytön laajentamisen, koska lämmitys- ja valaistuskuluja pitää vähentää. Toisaalta joku nuori idealistinen kokousedustaja kyseenalaisti 5% tavoitteen ja ehdotti 100% säästöä. Mihin vastattiin, että 5% tarkoittaa vuotuista vähennystä joka vuosi tästä eteenpäin. Kyseessä on siis iso ja vaikea vaatimus, joka kuitenkin hyväksyttiin yksimielisesti. En osaa arvioida, miten seurakunnat tästä urakasta selviytyvät ja tarkoittaako tämä käytännössä sitä, että kirkkoja kannattaa jatkossa pitää enemmän ja enemmän kiinni, jotta tavoitteisiin päästäisiin. 

Perjantai eli kirkolliskokouksen toinen päivä alkoi ehtoollispalveluksella. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun osallistuin presbyteeriseen ehtoollisliturgiaan. Koko palvelus kesti vain 45 minuttia, vaikka väkeä oli paikalla noin 800. Lyhyeen kestoon vaikutti nähdäkseni kolme seikkaa: itse palveluksen kulku oli yksinkertainen, ehtoollisenjakajia oli paljon, nelisenkymmentä, ja ehtoollinen jaettiin penkkeihin niin, että seurakunta istui koko palveluksen ajan paikoillaan. Samaa käytäntöähän noudatetaan Suomessa ainakin helluntailaisten keskuudessa.

Ehkä isoin poikkeus meikäläisiin menoihin oli musiikin vähyys. Alkupsalmi laulettiin ilman säestystä, mikä kyllä sinänsä antoi laululle voimaa ja pontta. Kaksi muuta virttä laulettiin melko heikkoäänisen urkuharmonin säestyksellä. Mitään muuta musiikkia ei ollut. Koko ehtoollisen vieton ajan vallitsi suuri hiljaisuus. Edes ehtoollisenjakajien jalkojen kopsetta ei kuulunut, koska käytävillä on kokolattiamatot. Leipä ja viini ojennettiin vieressä istuvalle sanattomasti. Pelkistetty koruttomuus viehättää ja sellaiselle on varmasti paikkansa luterilaisuudessakin, vaikka meillä on muutaman vuosikymmenen aikana menty ihan toiseen suuntaan liturgiikassa. Aamun palvelus osoitti, että rikkaan liturgiikan vastakohtana ei tarvitse olla kuivakka fraseologia. Sanat ovat voimakkaita vaikuttajia, kun niitä käytetään oikein ja ajatuksella.

Illalla on vielä yksi istunto, jonka yhteydessä ulkomaiset delegaatit esitellään. Sen jälkeen seuraa Church Without Walls iltavastaanotto.

 

Edinburgh odottaa

Lähden ihan kohta tästä Skotlantiin, kunhan saan tämän kirjoitettua. Siellä on Skotlannin kirkon kirkolliskokous, jossa mulla on kunnia edustaa Suomen ev.-lut. kirkkoa. Raportoinen paikan päältä tunnelmia.

Olen ollut niin innoissani mökin pihatöissä, että bloggausideat ovat hyytyneet. Lauantaina vietettiin lähes liikuttavissa tunnelmissa MATKALLA-prosessin kevätjuhlaa. Jotain meille kevään viiden tapaamisen aikana tapahtui, joka varmasti jää muhimaan ja tuottaa vielä satoa. Sovittiin muun muassa, että tehdään yhteinen kesäretki Porkkalaan sunnuntaina 5.7. Lähtö tapahtuu Tuomiokirkolta kirkkokahvien jälkeen eli noin 12.30. Saa ilmoittautua mukaan! 

Sunnuntain teemoistakin oli tarkoitus jotain kirjoittaa. Jouduin nimittäin viime tingassa lauteille Agricolan klo 12 jumikseen, kun Laajasalon Teemulla oli flunssaa. Piti siis lähteä nopsaan Tuomiokirkon klo 10 messusta, enkä ehtinyt edes seurakuntalaisia kunnolla tervehtimään. 

Poikkeuksellisesti Agricolassa oli sanajumalanpalvelus ja sen yhteydessä partiolaisten lupaustenanto. Koska menoja vietetään vanhan jumalanpalveluskaavan mukaisesti, sekoilin parissa kohdassa aika reilusti. Eli en muistanut, missä järjestyksessä mitäkin tehdään, vaikka muistiinpanot oli mapissa naaman edessä. Mutta eipä tuo haittaa, kun muuten oli reipas tunnelma. Rukoussunnuntain tekstinä oli loistava Jeesuksen vertaus naapurista, joka tulee yöllä lainaamaan leipää yllätysvierailleen (Luuk. 11:5-13). 

Saarnan lähtökohtana oli kysymys, onko joku joskus sanonut sinulle: "Pyydä kiltisti!"? Miksi pitäisi pyytää kiltisti. Tätä pohdin hieman, kun muutama vuosi sitten ruotsalainen lääkäri Stefan Einhorn julkaisi aiheesta ihan kirjankin (Aidosti kiltti). Ja onhan kiltteydestä hyötyä. Kuitenkin Jeesuksen opetus näyttää lähtevän ihan toisesta näkökulmasta. Kiltteyttä tärkeämpi pyytämisen elementti on sinnikkyys. Tässä viittasin aikakausilehti Monoclen esittämään huomioon. Sen mukaan aikaisemmin uhkakuviin on pyritty varautumaan pelotteen (deterrence) avulla. Kun on tarpeeksi isot muskelit tai asevoimat, ei tarvitse pelätä hyökkäyksiä. Tämä strategia on nyt ajatunut umpikujaan. Terroristeja ei voi pelotella. Eikä viruksia tai ympäristötuhoja. Pelotteen sijaan uudeksi strategiaksi onkin löydetty sinnikkyys (resilience). Kun yllättävältä taholta kohdistuu hyökkäys, onkin kaikkein tärkeintä olla jäämättä tuleen makaamaan, vaan nousta uudelleen jaloilleen.

Nähdäkseni tämä ei ole uusi, vaan aidosti alkukristillinen ja Jeesukselta periytyvä strategia. Sinnikäs, kestävä rukous mainitaan Uudessa testamentissa useassa yhteydessä. Sinnikkyys auttaa kestämään koetuksia ja koetusten kestäminen luo toivoa.

Jotain muutakin fiksua yritin sanoa, mutta kun lentokone ei odota, on ehkä parempi nyt lopettaa juttu tähän, tilata taksi ja lähteä matkaan. 

Hau hau

Nyt on ihan pakko ottaa pieni aamubloggaus aamiaispöydän nurkalta. Tänään tosin odottaa mielenkiintoinen MATKALLA-iltapäivä Agricolassa (klo 14-17, tervetuloa!) ja yllättävä Agricolan sunnuntain klo 12 jumiksen valmistelu, kun Teemu on kipeänä. Iltapäivään olen luvannut pienen alustuksen, mutta eniten odotan kuitenkin ihmisten tapaamista ja yhteistä jakamista.

Aamun Hesarista nousi esiin kaksi kulttuurihuomiota. Molemmat liittyvät tavallaan poliittisen korrektiuden tematiikkaan. Törmäsin ilmiöön ihan uutena juttuna silloin joskus muinaisuudessa vuonna 1992, kun muutimme Nashvilleen saamani Suomen Akatemian apurahan vuoksi. Amerikkalaisilla yliopistokampuksilla keskustelu poliittisesta korrektiudesta kävi kuumana. Vanhan ajan kohteliaisuussäännöt olivat unohtuneet ja nyt etsittiin uusia sääntöjä. Mitä saa sanoa ja mitä ei. Mikä on paheksuttavaa ja minkä paheksuminen on paheksuttavaa. Kaiken taustalla oli gay-liikkeen esiin nostama perinteisen seksuaalimoraalin konkurssi. Avioerojen, syrjähyppyjen ja seksiteollisuuden mädättämä länsimais-kristillinen avioliitto- ja perhekäsitys joutui uuden moraalin vyöryttämäksi. 

Suomessa samanlaista suurta yhteiskunnallista keskustelua poliittisesta korrektiudesta ylilyönteineen ei käsittääkseni vielä 1990-luvulla käyty. Sitä käydään nyt. Keskustelun ytimessä eivät ole niinkään yksittäiset kysymykset homojen (ja tulevaisuudessa enenevässä määrin myös muiden seksuaalimarginaalien) juridisesta asemasta yhteiskunnassa ja kirkossa, vaan se, kuka saa tulevaisuudessa lausua totuuden näistä asioista. Medialobbauksen kautta määritellään, kuka on juntti ja kuka on vakavasti otettava (eli poliittisesti korrekti) keskustelija. Nähdäkseni keskustelun todellinen agenda on siis piilossa.

Aamun Hesarissa oli siis kaksi aiheeseen liittyvää huomiota. Viikon kestoaihe on tietysti kansanedustaja Lauri Oinosen (ps) hauvelipuhe. Oinonen kyseli puheessaan, onko pelättävissä, että avioliittokäsitystä aletaan laajentamaan ihmisen ja eläimen, esimerkiksi "rakastamansa hauvelin", väliseksi. Ainakin kontekstistaan irroitettuna kysely tuntuu arveluttavan epä-älylliseltä tavalta argumentoida vakavasta aiheesta eli suomalaisesta perhekäsityksestä. Mutta kysymys siis kuuluu, saako näin sanoa. Siitä on keskusteltu muiden muassa eduskunnan puhemiehen kanssa ja todettu, että näin saa puhua. 

Taustalla oleva suurempi poliittinen kysymys kuitenkin kuuluu, ovatko kaikki avioliittokäsityksen laajentamista vastustavat tahot pelkästään hölmöjä ja juntteja vai ovatko he todellisuudessa vapaan länsimäisen yhteiskunnan mätäpaise, joka pitää kriminalisoida. Poliittinen korrektius vaatii, että Oinosta rankaistaan. Vielä tärkeämpää on, että kenenkään ei toivota voivan jatkossa esittää avioliittokäsityksen laajentamista vastustavia mielipiteitä tietämättä joutuvansa samaan junttikategoriaan.

Sari Roman-Lagespetz, joka on kunnostautunut ennenkin kristinuskon puhdistajana vanhoillisista seksuaaliasenteista, kirjoittaa Mielipide-palstalla "halventavista, eläimiä koskevista heitoista". Hän on huolissaan siitä, että Oinosen puheita "on ilmeisesti ymmärretty mielipiteen vapauden perusteella". Hän visioi tilannetta, jossa kansanedustajalla olisi uskonnolliseen vakaumukseen perustuvia eläinaiheisia käsityksiä ulkomaalaisista. Käsitän niin, että Roman-Lagerspetz olisi ensimmäisten joukossa hyväksymässä mielipiteen vapauden rajoittamista, ettei yhteiskunnan junttiaines pääse enää päästämään sammakoita ja hauveleita suustaan.

Poliittisen korrektiuden määrittämässä maailmassa oinos-junttiaines yrittää siis edelleen elää maailmassa, jota ei enää (virtuaalisesti, mediapoliittisesti) ole. Se uskoo hyviin tapoihin (joiden kaksinaamaisuus on moneen kertaan kyseenalaistettu ja puhki naurettu), miehen ja naisen välisen suhteen (joka on moneen kertaan todettu väkivalta- ja alistussuhteeksi) ainutlaatuisuuteen, perheen (jonka monimuotoisuus on moneen kertaan standardisoitu) ensisijaisuuteen, ehkä jopa säädylliseen pukeutumiskoodiin (joka on moneen kertaan todettu vain sovinismin sumuverhoksi).

Tähän liittyy toinen huomio. Kulttuurisivulla C3 otsikolla "Feministi valitsee burkhan" käsitellään feministien vaikeaa suhdetta omaan seksuaalisuuteensa. Sarjakuvapiirtäjä Tiitu Takalon kuvassa islam pukee naisen burkhaan, vapaus pukee naisen napapaitaan ja legginseihin. "Jos nämä ovat vaihtoehdot, valitsen islamin!" sarjakuvan nainen huudahtaa jutun mukaan. Vaihtoehtona ei siis enää ole - tosiasiallisesti eikä ideaalisesti - kristilliseen häveliäisyyskäsitykseen ja naisen kunnioittamiseen liittyvää pukeutumisvaihtoehtoa. Siististi pukeutunut, mutta koreilematon kristitty nainen on hävinnyt kulttuurimaisemasta. On vain äärivaihtoehtoja.

En pidä näistä vaihtoehdoista, joita meille tarjotaan. Enkä pitänyt poliittisesta korrektiudesta silloinkaan, kun siihen ekaa kertaa törmäsin Vanderbiltin kampuksella Nashvillessa. Sehän tarkoitti, että yksi teologisen tiedekunnan ryhmähuoneista varattiin homojen ja lesbojen oleskelutilaksi. Hölmöläisten hommaa, josta toivottavasti nykyään on jo päästy eroon. Nähdäkseni olisi suurta viisautta rajata avioliitto- ja perhekäsitteiden ulkopuolelle monta sellaista yhteisasumisen muotoa, joita ihmiset voivat harjoittaa lain siihen puuttumatta. Ja olisi suuri palvelus kasvaville sukupolville tarjota pukeutumisen ihanteita, jotka kumpuavat kunnioituksesta ja kiitollisuudesta.

(Oli muuten tosi mielenkiintoista kuunnella FT, nykyään myös pastori Päivi Aikasalon hyvin artikuloitua ja asiantuntevaa jutustelua eilen YLE Radio1:llä aiheena: Oliko naisten pukeutuminen muodin seuraamista vai käytännön vaatetusta? Aihe ei todellakaan kuulu mun alaan, mutta jäin koukkuun Päivin kielenkäyttöön. Siitä puuttuivat rasittavat maneerit, niinku, ikäänkuin, tavallaan, öö, siis tota, tiätsä, ja tilalla oli selkeitä kokonaisia suomenkielisiä lauseita. Kuitenkin haastattelun luontevuus säilyi ja juttu eteni luontevasti. Hyvä, Päivi!)

Tähän päättyy lähetys aamiaispöydästä tänään. Viereisessä huoneessa on menossa Saaran ylppärijuhlien suunnittelusessio, johon olis kiva vielä päästä mukaan...

Maailma monokkelin läpi katsottuna

Tutustuin lontoolaiseen trendilehteen nimeltä Monocle. Sen kehuu tarjoavansa näkökulmia maailmalaajuisiin trendeihin politiikassa, liike-elämässä ja muotoilun saralla. Lehden kannessa komeili kaksi Tanskan kuninkaallisen laivaston nuorta aliupseeria. Heidän aluksensa HDMS Absalon partioi Somalian edustan vesillä merirosvojahdissa. Lehti esittelee Istanbulin kiinnostavimmat antiikkikaupat, Tokion parhaan italialaisen ravintolan ja Kongon presidentin Joseph Kabilan henkilökohtaiset kulkuneuvot Boeing 707-suihkukoneesta Harley-Davidsonin moottoripyörään. Kyseessä on siis todellinen postmoderni sekoitus vähän kaikkea, eikä paljon mitään. Upeilla värikuvilla ja kellomainoksilla ryyditettynä, tietysti.

Monokkeli eli suomeksi ”yksisilmä” tarkoittaa toisen silmän eteen laitettavaa silmälasia. Se siis auttaa näkemään tarkemmin yhdellä silmällä. Ehkä lehden nimellä on tavoiteltu ajatusta yksittäisten ilmiöiden kiinnostavuudesta. Ei siis ole tarkoituskaan saada monimutkaisesta maailmasta kokonaiskuvaa, vaan riittää, kun osataan katsoa läheltä joitakin yksittäisiä kohtia.

Olen sitä mieltä, että jokaiselta voi oppia jotain. Monocle opettaa ainakin sen, että maailma on loputtoman täynnä tarinoita ja kohteita, joista voi kiinnostua ja joihin voi kiinnittyä. On hyvä välillä muistaa, että maailma ei olekaan erilaisten katastrofien kyllästämää, vaan se on täynnä ihan älyttömän mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maailma on täynnä kärsimystä, toisiinsa kietoutuneita vaaratekijöitä ja vastakkainasetteluja. Mutta se on myös täynnä ihmisiä, jotka huolehtivat, innostuvat ja rakentavat uutta.

Siksi oli kiva lukea samasta lehdestä artikkeli, joka lähestyi maailman menoa hieman kokonaisvaltaisemmin (Joshua Cooper Ramo: New World Order). Miten selviydytään maailmassa, jossa riskit monimutkaistuvat, valtioiden voimapolitiikka karahtaa terroristien jääräpäisyyteen? Miten Kiinan tulisi ratkaista 300 miljoonan maatyöläisen kaupungistaminen? Minkälainen finanssijärjestelmä tulisi rakentaa tämän maailmanlaajuisen kriisin raunioille? Tai miten ratkaisemme nuorten henkisen pahoinvoinnin tai vanhusten hoidon ongelmat koti-Suomessa? 

Artikkelin kirjoittajalla on ehdotus. Istu ensin alas ja mieti, mistä oikeasti välität, mikä on sinulle tärkeää. Sen jälkeen ala unelmoida tyhjästä lehtiön sivusta ja siitä, millaisen ihanneratkaisun sinä tuolle sivulle kehittäisit. Tarvitaan siis aikaa oman sydämen kaipauksen tunnistamiseen, halu toimia sen hyvän puolesta, jonka tuntee omakseen, ja sitten se kaikkein tärkein, rohkeus ajatella toisin eli ottaa esille tyhjä sivu.

RadioDei päivän blogi 15.5.2009

Mitä pyytäisit, jos saisit mitä tahansa?

Saarna Helsingin tuomiokirkossa äitienpäivänä 10.5.2009

Raamatun tekstit: Jes. 4:2-6, 1. Joh. 3:18-24; Joh. 15:10-17

Sekä Johanneksen kirjeessä että evankeliumissa luvataan, että mitä tahansa pyydämme Jumalalta, sen me saamme häneltä. Mitä pyytäisit, jos saisit, mitä tahansa pyydät?

Aiheesta on lukematon määrä kansantaruja. Onnenpotkun vuoksi köyhä ihminen saa kolme toivomusta. Yleensä näissä tarinoissa on sama opetus. Omaisuus ei tee onnelliseksi. Joko toivomukset ovat niin älyttömiä, että ne koituvat toivojan tuhoksi, tai ne johtavat johonkin sellaiseen, minkä vuoksi toivojan on muutettava suhdettaan omaisuuteen. Onni löytyy vasta, kun löytyy kiitollisuus siitä, mitä on. Ystäväni Marko Kulmalan kirja ”Hyvä idea ei toimi” alkaa ja päättyy tähän ajatukseen: Ainoa järkevä tunne on kiitollisuus.

Minulle on kerran esitetty yhden toivomuksen lupaus. Täytin kai neljä tai viisi vuotta, kun isä jostain kumman päähänpistosta johtuen sanoi, että saan pyytää syntymäpäivälahjaksi mitä tahansa. En tiedä, mikä oli syynä tähän äkilliseen höveliyteen. Ehkä hän oli ollut tilipäivä tai ehkä hän tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut muistanut ostaa lahjaa.

Sanoin, että haluan veneen. Isältä meni pala kurkkuun. Asuimme Maurinkadulla, mistä oli ikkunasta hyvä näkymä Helsingin moottorivenekerhon laituriin. Mutta lupaus mikä lupaus. Sanoin, että haluan aivan tietyn veneen ja haluaisin näyttää sen. Lähdimme kävelemään Liisankatua pitkin, kunnes tulimme erään paperikaupan ikkunan kohdalle. Siinä se oli. Upea, punainen, metallinen, pattereilla toimiva, noin 20 cm pitkä soutuvene. Se ostettiin ja muistan uittaneeni sitä ahkerasti kylpyammeessa. Isäkin oli aika iloinen.

Lapsen onnellisuus ja hyvinvointi eivät varmasti ole riippuvaisia tällaisista suureellisista lupauksista. Niistä huolehditaan paljon arkisemmin, olemalla läsnä ja täyttämällä perustarpeet. Se on yleensä äidin rooli.

Mutta mitä sinä toivoisit? Raamattu lupaa antaa sen sinulle. Tosin pyytämisessä on tietty ehto. 1. Johanneksen kirjeen sanoin: ”mitä pyydämmekin, sen me saamme häneltä, koska noudatamme hänen käskyjään”, ja Johanneksen evankeliumin sanoin: ”Minun tahtoni on , että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte.”

Kun luin näitä raamatunkohtia, joissa toistuvat suuret sanat totuus, rakkaus, sydän, käskyt, tahto, pyytäminen…, mielessäni alkoi hahmottua yksinkertainen kaaviokuva. Sen keskellä on sydän, ihmisen sydän. Sydämestä lähtee neljä nuolta neljään eri suuntaan: ylös, alas ja molemmille sivuille. Pystysuoraan ylös osoittaa nuoli kohti Jumalaa. Alaspäin osoittaa nuoli lähimmäisiin, toisiin ihmisiin. Vaakasuoraan sydämen molemmin puolin on nuolet, jotka osoittavat yhtäällä käskyihin, toisaalla rukousvastauksiin.

5

3 Y 4

6

Meidän sydämellämme on suhde Jumalaan ja suhde toisiin ihmisiin. (Tietysti ihmisillä, jotka eivät tunne Jumalaa, nuoli ylöspäin osoittaa totuuteen, mutta se on asiallisesti aivan sama.) Nämä suhteet vaikuttavat toisiinsa. Ei ole toista ilman toista, eikä toinen voi olla vaikuttamatta toiseen. Jos suhteesi toisiin ihmisiin on syystä tai toisesta jotenkin rikki, ei myöskään jumalasuhde voi olla täysin kunnossa. Jos jumalasuhteessa on kupruja, myös suhteet lähimmäisiin kärsivät. Tiedät sen sydämessäsi, jos näin on.

Onko käskyjen noudattamisen ja rukousvastausten välillä samanlainen suhde? Saako Jumalan käskyjen eli maailmassa vallitsevan oikeudenmukaisuuden lain mukaan toimiva rukouksiinsa paremmin vastauksen kuin sellainen, joka epäonnistuu tai tahallaan rikkoo käskyjä vastaan? Siltä asia äskeisten raamatunkohtien perusteella vaikuttaa. Mutta käytännössä asia ei näytä kuitenkaan olevan niin. Jumala ei ole joulupukki, joka tuo lahjoja vain kilteille lapsille.

Nähdäkseni Jumalan käskyjen noudattamisen ja rukousvastausten välillä vallitsee kyllä suhde, mutta tuo suhde paljastuu vasta, kun kertaamme, mitä Jumalan käskyt ovat: ”Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee (1) uskoa hänen Poikaansa Kristukseen ja (2) rakastaa toinen toistamme.” (1. Joh. 3:23) Käskyt johtavat meidät takaisin sydämen pystysuoriin suhteisiin, jumalasuhteeseen ja ihmissuhteisiin. Näin ollen myös rukousvastaukset tapahtuvat pystysuoralla akselilla. Käskyjen noudattaminen ja rukousvastaukset eivät ole riippumattomia jumalasuhteesta ja suhteesta lähimmäiseen, vaan tapahtuvat juuri niiden kautta.

Minusta vaikuttaa, että yksinäinen rukousvastaus – siis vastaus, joka ei liity mihinkään suhteeseen – olisi oikeastaan mahdottomuus, aivan kuten usko Jumalaan ilman rakkautta lähimmäiseen on mahdottomuus. Voimme kyllä pyytää 6,8 miljoonan euron lottovoittoa, mutta koska pyydämme sitä itsemme vuoksi, emme noudata Hänen käskyjään. Sekä Jumalan käskyjen noudattaminen että rukousvastausten saaminen ovat siis omalla tavallaan riippuvaisia meidän suhteistamme Jumalaan ja lähimmäiseen. Jumala, jonka käskyt koskevat suhteita, myös palkitsee suhteissa.

Mitä siis toivoisit, jos saisit toivoa mitä tahansa? Minulla on nyt yksi toivomus. Se ei nyt ole se isälle esitetty synttäritoivomus, vaan enemmänkin äidille kohdistettu. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti. Toivoisin, että tämän kirkon käytävät ja penkkirivit täyttyisivät joka sunnuntai iloisesta puheensorinasta, kun tutut tapaavat toisiaan, vaihtavat kuulumisensa ja rakentuvat seurakunnan yhteydestä.

Jostain kumman syystä kirkosta on tullut liian usein paikka, johon tullaan yksin ja josta lähdetään yksin puhumatta kenellekään. Pappi ovella saattaa kätellä ja sanoa jonkun lauseen, mutta hänellä on aivan liian monta ihmistä ympärillään, että edes hän ehtisi oikeasti pysähtyä ja kuunnella. Siksi sellainen kirkko, jonka olemus ja toiminta perustuu pappien tai muiden ammattilaisten varaan, ei voi koskaan olla elinvoimainen ja kasvava. Vain sellainen kirkko kasvaa ja voi hyvin, jossa seurakuntalaiset tervehtivät toisiaan. Vain sellainen kirkko kasvaa ja voi hyvin, jossa huolehditaan ihmisten perustarpeista tulla huomatuksi ja kuulluksi. Olemme osittain niin tottuneita yksinäisyyden kulttuuriin, että saatamme jopa puolustella tällaista yksinäisyyttä hienovaraisuudella ja yksilön suojaamisella. Mutta se ei ole oikein. Ei ole oikein rakastaa lähimmäistä vain kulkemalla ohi ja olemalla hiljaa.

Tämä on minun toivomukseni ja rukoukseni. Koska ainoa järkevä tunne on kiitollisuus, esitän rukoukseni kiitollisena siitä, että meillä on tämä paikka, jossa saamme kokoontua. Meillä on kaikki. Enää tarvitaan, että me otamme sen käyttöön.

Mitä sinä toivot ja rukoilet? ”Mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista”, nimittäin uskomme Herraan Kristukseen ja rakastamme toinen toistamme.

Kun nyt tunnustamme kristillisen uskomme, teemme sen tietoisina siitä, että usko ohjaa meitä rakastamaan, ei sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.

Aalto-Setälä ja perkeleen rooli

Pauli Aalto-Setälä teki sen, mitä kukaan ei arvannut. Juuri kun hänet oli ehditty valita Kotimaa-konsernin toimitusjohtajan pestin ohella kirkon puolivirallisen viikkolehden Kotimaan vastaavaksi päätoimittajaksi, Aalto-Setälä päättikin siirtyä tutkivan journalismin pariin eli juorulehti Seiskaa julkaisevaan Aller Julkaisut Oy:n toimitusjohtajaksi.

Ratkaisussa ei ole sinänsä mitään erikoista. Siirtyminen yhdestä mediatalosta toiseen on alan ammatilaiselle luontevaa vaihtelua ja uusien haasteiden etsimistä. Asiasta tekee kiinnostavan se, että sisällöllisesti Kotimaa ja Aller edustavat niin erilaisia aatemaailmoja. En tosin itse pidä sitäkään kovin erikoisena. Mediassa pelaavat hyvin pitkälle samat lainalaisuudet riippumatta julkaisujen profiilista. On varmasti mahdollista kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä myös sellaisessa talossa, jonka julkaisujen kanssa ei aina täydellisesti jaa näkemyksiään. Ja tämä voisi koskea Aalto-Setälän tapauksessa yhtä hyvin Kotimaata kuin Seiskaa.

Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja se on kiinnostavaa. Kotimaa nimittäin päätyi juuri nyt ensimmäistä kertaa historiassaan kahden päätoimittajan järjestelmään: toimitusjohtaja Aalto-Setälä olisi toiminut vastaavana päätoimittajana, kun Mari Teinilä aloitti 1.5.2009 uutena päätoimittajana. Joku vääräleuka ehtikin jo kommentoimaan, että oli välttämätöntä luoda tällainen systeemi, ettei naiselle sentään oltaisi annettu kaikkea valtaa.

Tuskin siitä oli kysymys. Kun en tunne yksityiskohtia, on vapaus arvuutella. En edes tiedä, minkälaisesta työnjaosta vastaavan päätoimittajan ja päätoimittajan välillä oli kyse. Kotimaa-yhtiöiden 2.4. päivätty tiedote kertoo asian virallisen puolen. Haettiin "isompaa rakenneuudistusta", ajanmukaisuutta ja tehokkaita toimintapoja, kertoo hallituksen puheenjohtaja Ilkka Mattila. Ajanmukaisuuden yhtenä elementtinä oli se, että Kotimaan pääkirjoitusta ei enää allekirjoiteta. Se siis edustaa entistä enemmän lehden kantaa, ei päätoimittajan kantaa.

Järisyttävän vuosikymmenisen organisaatiomyllerryksen läpikäynyt Kotimaa-konserni asemoi itseään muuttuvassa maailmassa. Sillä on edelleen erittäin vahva asema kirkon puolivirallisena mediatalona. Samalla on kamppailtu kustannusalan yleisiä trendejä vastaan. Pientä marginaalia kiinnostavaa kirjallisuutta ei voida loputtomasti julkaista, ellei joukossa ole myös myyntimenestyksiä. Aalto-Setälän Perkele (Tunneosaamisen oppikirja esimiehille) tavoitteli liike-elämän mieslukijoita siinä missä Tommy Hellsten tavoitti keski-ikäiset naislukijat.

Organisaatiomyllerryksessä myös henkilöstö on vaihtunut tiuhaan. Osa on lähtenyt harmistuneena uusien tuulien suuntaan, ehkä vähän ovet paukkuenkin. Kotimaan hengellis-yhteiskunnallinen itseymmärrys on pienissä piireissä asettunut kriittiseen tarkasteluun. Ymmärretäänkö siellä oikeasti, mistä kirkon uudistumisessa on kyse? Kuka tai ketkä tätä uudistumista haluavat ja mihin suuntaan?

Oma arveluni on, että Aalto-Setälän lähtö liittyy näihin kysymyksiin tavalla tai toisella. On ehkä ollut epäselvää, mitä uudistuminen tarkoittaa kirkon sanoman keskeisen sisällön, siis Jeesus-uskon kannalta. Joidenkin mielissä vanhoillinen ja byrokraattinen samastuu vanhanaikaiseen Jeesus-uskoon. Uudistumisen suuntana pitäisi siis olla kauemmas teologiasta ja lähemmäs yleishenkisyyttä. Monien muiden mielestä vanhoillinen ja byrokraattinen samastuu haaleaan mitäänsanomattomuuteen. Uudistumisen suunta pitäisi siis olla terästäytyminen ja metodinen ennakkoluulottomuus.

Oli miten oli, Kotimaa tulee hakemaan uutta toimitusjohtajaa kahdesta eri suunnasta: ulkopuolelta ja sisäpuolelta. Se, miten hyvin ulkopuolinen tai sisäpuolinen kelpaa eri tahoille, riippuu persoonasta. Voisiko yksi valittavan uuden toimitusjohtajan meriiteistä liittyä ennakkoluulottoman monipuoliseen, mutta samalla sitoutuneeseen osallisuuteen kirkon rukouksesta? Viisas ja jumalaton voi toki olla parempi kuin tyhmä ja hurskas. Tosin kirkollinen mediatalo saattaa tehdä itsestään tyhmänhurskaan, jos se ei erota perkelettä Kristuksesta.

Jesus rules!

Tänään oli Kohtaamispaikkana Kryptassa kevään viimeinen ilta ja aiheena uusi kirja A.D. 30. Keskustelemassa olivat kirjan toimittajat Tom Holmén ja Matti Kankaanniemi, molemmat Åbo Akademin Jeesus-tutkijoita. Väkeä oli mukavasti, kiitos hyvin onnistuneen ilmoittelun. Silmämääräisen arvion mukaan Kryptan vakioporukkaa oli pari-kolmekymmentä ja saman verran harvemmin käyviä tai ihan outoja kasvoja. 

Tällä kertaa keskustelun agendasta puuttui kaikki skandaalimaisuus, johon viime vuosina on yleensä Jeesus-tutkimuksen yhteydessä totuttu. Tosin yleisökysymyksissä näkyi vielä aaltoja takavuosien sensaatioväitteistä, mutta hyvässä hengessä. Ehkä olisin jopa kaivannut keskusteluun vähän enemmän särmää.

Tom oli valinnut alustuspuheenvuoronsa näkökulmaksi Jeesuksen suhteen rituaalisiin puhdistusmenoihin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, mistä valinta ja mihin hän pyrki. Ensinnä tietysti tämän teeman kautta avautuu kiinnostava näkökulma Jeesuksen ajan juutalaisuuteen ja ajanhistoriaan. Monet sen ajan arkisen elämän ilmiöt ovat meille itseasiassa hyvin outoja ja vieraita, vaikka jonkinlainen Raamatun historia kuuluukin yleiseen koulusivistykseen. Tuon ajan juutalaisuuden puhtaussäädökset rajoittivat ja määrittelivät arkistakin elämää tavoilla, joita meidän on ehkä vaikea ymmärtää (paitsi että vertaus sikainfluenssaan ja kiinalaisten harjoittamaan meksikolaisten karanteeniin olisi ehkä voinut tuoda ilmiön lähemmäksi).

Samalla joudutaan ottamaan kantaa Jeesuksen itseymmärrykseen: Kuka hän ajatteli olevansa ja mihin hän asetti itsensä suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen. Ehkä kaikkein kiinnostavin näkökulma oli se, minkälaisiin johtopäätöksiin voidaan päätyä. Jos Jeesus suhtautui juutalaisiin puhdistusmenoihin niin kriittisesti, että ei itsekään niitä noudattanut (kuten on hyviä syitä olettaa), hän omalla toiminnallaan tuli aloittaneeksi merkittävän vapautusliikkeen. Tuon ajan juutalaisen käsityksen mukaan nimittäin epäpuhtaus oli tarttuvaa, puhtaus ei. Se joka oli saastunut vaikkapa kosketuksesta kuolleeseen, saastutti vuorostaan jokaisen, joka koski häneen. Epäpuhtaus siis levisi kuin flunssavirus. Puhtaus sen sijaan ei levinnyt kosketuksesta. Jeesus näyttää toimineen päinvastoin. Hänen kosketuksensa puhdisti. Ja vaikka hän kosketti epäpuhtaita, hän ei näyttänyt ajattelevan, että se saastuttaisi hänet. Puhtauden ja epäpuhtauden leviämisen suunta siis muuttui. Aika radikaali muutos, Jeesus-epidemian alku. Voi olla, että tämä ajatus jää muhimaan ja saan siitä vielä aineksia äitienpäivän saarnaa varten...

Keskusteltiin tänään aamulla pappein kokouksessa netistäkin. Siitä, miten seurakunnan toiminnassa pitäisi sitä hyödyntää. Hyvä ja tärkeä aihe tietysti. Nettimaailman demokraattisuus, suvaitsevaisuus ja epämääräisyys on aikamoisia haasteita mille tahansa instituutiolle. Kuuntelin iltapäivällä Pasilasta kirkolle ajaessani Diane Rehmin jountamaa National Public Radion keskusteluohjelmaa YLE Mondolta. Aiheena oli Boston Globen lakkauttamisuhka ja printtimedian tulevaisuus. Asiantuntijat vaikuttivat olevan huolissaan siitä, kuka ylläpitää demokraattisen tiedonvälityksen edellyttämää toimittajien armeijaa, jos sanomalehdet kuolevat. Tilalle tulee netin villi ja vapaa viidakko, josta jokaisen on löydettävä itselle sopiva kanava. Uutisvälityksen luotettavuus jää siis entistä enemmän kuluttajan omalle vastuulle. Ei siis ole yhdentekevää, onko instituutiolla tai brändillä luottamusta vai ei. Mitä tahansa ei pitäisi päästää julkisuuteen kirkonkaan nimissä.

Tosin kontrolli ei ole kirkolle ollut koskaan mikään ongelma. Kysymys lähtikin liikkelle toisesta päästä. Mitä tehdä, kun hyväksytään se, että kontrollia tarvitaan luotettavuuden vuoksi, mutta samalla pudotaan kärryiltä nopeudessa ja innovatiivisuudessa? Vastaus on tietenkin: Ei mitään. Niin kauan kuin on rahaa. Kun rahat loppuu, alkavat uudet säännöt.

Väkivaltaan mieltyneet

Kymppiuutiset nosti esiin huomion, että suhteessa asukasmääriin väkivaltarikokset Suomessa keskittyvät kaupunkien keskustoihin, joissa on paljon ravintoloita ja paljon satunnaisia kävijöitä. Löydöksessä ei pitäisi olla mitään yllättävää. Sivuhuomiona oli tosin se, että on myös asuinalueita keskustojen ulkopuolella, joissa väkivalta korreloi suuren työttömyysprosentin ja nuorten suhteellinen määrän kanssa.

Suhteellisia väkivaltalukuja enemmän pitäisi tietysti yrittää ymmärtää absoluuttisia tapausmääriä. Miksi väkivaltarikoksia ylipäänsä tapahtuu? Miksi niiden määrää ei saada laskemaan, vaan ne jopa nousevat. En kuvittele olevani asiantuntija, mutta vapunvietto kesämökin pihatalkoissa ja paluu Esplanadin kautta Helsingin keskustaan nostavat jälleen esiin yhden näkökulman, josta olen maininnut monta kertaa aiemminkin. Nimittäin roskaamisen.

Pelkästään Kaivopuistoon juhlijat jättivät 280 kuutiometriä eli 35 siirtolavallista jätettä. Vappu on kansanjuhla, jota vietetään vain kerran vuodessa, eikä sen perusteella pidä tehdä turhan isoja oletuksia. Silti se, että jätteen määrä lisääntyy vuosi vuodelta ei voi johtua vain siitä, että ihmiset kuluttavat enemmän. Päinvastoin luulisi, että kaikki hohkaaminen hiilijalanjäljestä ja ympäristötietoudesta olisi laskenut kertakäyttöjätteen määrää. Mutta ei. Jätettä on tullut vuosi vuodelta lisää, eikä ilmeisesti ole olemassa mitään mittaria, jonka mukaan tällainen roskaaminen olisi kääntymässä laskuun. Kertakäyttöjäte on tietysti osittain isojen kauppaketjujen luomaa kulutuskulttuuria, mutta ei syytä voi loputtomasti laittaa ilkeiden suuryritysten piikkiin, on siinä muutakin. Piittaamattomuutta. Ja piittaamattomuus on suvaitsevaisuuden pimeä kääntöpuoli.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri peräänkuulutti keinoa, jolla roskaaminen saataisiin kuriin. Monenlaista on yritetty, mikään ei tunnut tehoavan. Tosin tänään iltalenkillä kiinnitin huomiota täytenä pursuavaan roskapönttöön, jonka viereen oli kerätty kymmenisen muovikassillista roskaa, kun eivät enää mahtuneet roskikseen sisään. Isommilla roskiksilla voisi päästä jo aika pitkälle. Silti ongelman syyt ovat syvemmällä. Piittaamattomuus kertoo mielenmaiseman muutoksesta. Enää ei odoteta, että yhteiskunta toimii yhteisillä pelisäännöillä. Siksi julkisesta tilasta ei kanneta yhteistä huolta. Julkiselle tilalle "kostetaan" se, että se ei ole omaa tilaa.

Roskaamisen seurauksena välittyy viesti - myös rikollisuuteen alttiille pienelle marginaalille - että yhteisestä tilasta ei välitetä, eikä siellä säännöt päde. Malcom Gladwell kiinnitti kirjassaan Leimahduspiste New Yorkin pormestari Rudoph Giulianin onnistuneeseen rikollisuuden vastaiseen kampanjaan. Sen ytimessä oli nollatoleranssi suhteessa sottaamiseen. Roskaamisesta alettiin sakottaa ja metrovaunujen töherrykset maalattiin piiloon välittömästi. Vaikutus väkivaltarikollisuuden laskuun oli dramaattinen.

Vastaavanlaisen kampanjan tiellä on vain yksi este. Suomalaiset eivät sitä halua - vielä. Roskaamisesta on tullut 80-luvun nousu- ja eurohuumassa hankittu ja 90-luvun lamassa konsolidoitu etuus, josta ei haluta luopua. Väkivaltarikollisuutta kauhistellaan, nuorten pahoinvointia päivitellään ja roskaisia puistoja paheksutaan, mutta jos joku niiden varjolla yrittää kajota yksilön itseilmaisussa saavutettuihin etuihin, hänet luultavimmin tyrmätään.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet ovat tietysti hankalasti osoitettavia ja mun omat arvioni ovat tietysti vain todistamattomia väitteitä. Ovatko roskaaminen ja väkivaltarikollisuus vain rinnakkaisia ilmiöitä, joiden välillä ei ole riippuvutta, vai onko niiden välillä todellakin yhteys? Mielestäni on. Glada vappua roskan keskellä viettäneet lakkipäät ovat siis osaltaan syypäitä seuraavaan puistoraiskaukseen. 

Uskokoon, ken haluaa. Juuri siksi on olemassa politiikka, yhteisten asioiden hoito. Siinä pyritään äänestämällä päättämään, millä tavalla ihmiset haluavat asioitansa hoidettavan. Tällä hetkellä halutaan tällä tavalla. Toivoisin kovasti, että yhteiskunnallisessa keskustelussa löytyy jo nyt tilaa äänille, jotka muistuttavat kaikkea syleilevän suvaitsevaisuuden nurjasta puolesta. Se tasoittaa ylilyöntejä ja antaa tilaa aidolle keskustelulle. Muuten pelottaa ajatella, minkälainen heilurin liike on odotettavissa. On aivan selvää, että väkivalta lisää väkivaltaa ellei sen syihin osata puuttua. Roskaaminen kuullostaa pinnalliselta vain niin kauan kuin ei ymmärretä ihmisen sisäisen sielunmaiseman ja ulkoisen olotilan välistä suhdetta.

Pakollinen vappupuhe

Jos tätä sattuu lukemaan joku nuori, on ehkä aluksi hyvä palauttaa mieleen, että ennen vanhaan vappua vietettiin työväenliikkeen ja erityisesti vasemmistolaisten juhlana. Vieläkin on elossa monia, jotka muistavat noita muinaisia aikoja viime vuosisadan 60- ja 70-luvuilta. Ajan kuluminen tosin hämärtää muistikuvia ja niihin alkaa liittyä legendaarisia piirteitä. Punalippujen marssirivistöjä ajatellessa alkaa oikeastaan ihmetellä, miten Suomi säilyi itsenäisenä, eikä tullut liitetyksi sosialististen neuvostotasavaltojen joukkoon. (Eilisen SK:n mukaan tämä muuten johtui siitä, että televisiouutiset lähetettiin värillisenä 1977 ja keskusta ja oikeisto havahtuivat punaiseen väriin.)

Nykyään kaikki on toisin. Meno on rennompaa, eläkeläisetkin kuuntelevat rokkia ja vappua vietetään hymy kasvoilla. Yksi syy hymyilyyn ja vapun iloistumiseen on ehkä Jeesus-marssi. Vuosi vuodelta, nyt jo 17. kertaa toistuessaan siitä on alkanut tulla yhä enemmän Vapun päätapahtuma. Tai ainakaan kovin moni muu yksittäinen tapahtuma ei kerää yhtä paljon väkeä.

Eikä se oikeastaan ole edes ihme. Jeesus on Hyvä Paimen, joka kulkee edellä ja näyttää tietä maailman rauhaan ja parempaan valtakuntaan kuin mikään toistaiseksi kokeiltu sosialistinen tai kapitalistinen unelma. Eikä kannata ajatella, että ne juhlaa silliaamiaisella tai shamppanjalasin ääressä viettävät, jotka eivät itse marssiin osallistu, olisivat jotenkin osattomia tai ulkopuolisia Jeesuksen seuraamisesta. Suurimmalle osalle Suomen kristittyjä sopii varmasti parhaiten aika matala profiili ja hillitty mielen ilmaiseminen.

Vietetään siis vappua nuoruuden, kevään, opiskelijoiden, työväestön, perheiden ja oikeastaan kaikkien yhteiseen hyvään pyrkivien yhteisenä juhlana, jonka perusvireenä olkoon suuri kiitollisuus Jumalalle tästä maasta ja tästä vapaudesta!

(Vappupäivän blogi, RadioDei)