lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Sota rauhan puolesta

Vietimme Tuomiokirkon tapaninpäivän messun yhteydessä lähetyssihteeri Leena Tammisen eläkkeellelähtöjuhlaa. Siitä johtuu saarnan aloitus. Kirjoitin myös tänään lähetettävän TV1:n Pisaran samasta aihepiiristä. Ehkä julkaisen sen illalla.

Päivän teksteinä luettiin Jeremia 15:15-20 (3. vuosikerran teksti), Apt. 6:8,11-15, 7:51-60 ja Matteuksen evankeliumi 10:16-22.

Leena hyvä. Jumala kutsui sinut työhönsä ja sinä vastasit myöntävästi. Olet toiminut lähetyssihteerinä tässä seurakunnassa 12 vuotta. Sinun sydämessäsi on palanut tuli Jumalan valtakunnan asialle. Tiedämme, että olet kova lukemaan ja olet halunnut myös jakaa sitä, mitä olet itse sanasta löytänyt. Ehkä Jeremian kokemus ei ole kovin kaukana sinun kokemuksestasi: ”Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi!”

Lähetystyö on kirkon perusolemuksessa. Kristittynä oleminen merkitsee lähetettynä olemista. Missään muualla Jeesuksen ja Uuden testamentin sanoissa tämä lähetettynä oleminen ei ehkä saa yhtä vavisuttavan totista ilmaisua kuin Johanneksen evankeliumin pitkässä jäähyväispuheessa. Siihen kuuluvassa ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. 17) Jeesus rukoilee Isää: ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Tätä sanomaa Kristuksen seuraajat on lähetetty levittämään kaikkeen maailmaan.

Mutta vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin he saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Tapaninpäivän evankeliumi on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Myös nämä Jeesuksen rukouksen sanat olivat totista totta ensimmäisille kristityille: ”Minä olen ilmoittanut heille sanasi ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.” Mistä johtuu tämä viha, jota sanoma Kristuksesta herättää?

Jeesus sanoi (Matt. 10:24): ”En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Se vaikuttaa sodanjulistukselta. Ja tavallaan se sitä onkin. Mutta ei Jeesus sillä tarkoittanut miekkalähetystä ja ristiretkiä, siis kristinuskon levittämistä tai sen asian puolustamistä väkivallalla. Ei tietenkään. Evankeliumi, sanoma Jeesuksesta, on sodanjulistus kaikkea pahuutta vastaan ja ihmisen sielun pelastuksen puolesta. Taistelu käydään ihmisten sieluista ja juuri se herättää maailman vihan.

Arvioidaan, että ainakin sadan miljoonan kristityn ihmisoikeuksia rajoitetaan uskon takia. Kristityillä ei ole täysiä ihmisoikeuksia kommunistimaissa, siis Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Laosissa ja Vietnamissa. Sri Lankassa on suljettu satoja kirkkoja jatkuvien hyökkäysten takia. Nigeriassa on kymmenen vuoden aikana surmattu 10 000 ja Indonesiassa 5 000 kristittyä. Muslimimaissa kristittyjä pidetään usein USA:n tai lännen agentteina, siis lähes terroristeina. Myös diktatorisesti hallituissa maissa, kuten Valko-Venäjällä, on protestanttisten herätyskristittyjen tilanne vaikea.

Mutta olen nyt puhunut liian yleisellä ja liian kaukaisella tasolla. Asiat näyttävät aina jotenkin helpommin käsitettäviltä ja mustavalkoisemmilta, kun niitä voi katsoa matkan päästä. Ei ole niin paljon kyse siitä, ketä vainotaan ja ketkä ovat vainoajia. Kysymys on siitä, miten suhtaudumme totuuteen.

Kaikkein helpoin ja ehkä nykyään yhä yleisempi vastaus on, että totuudella ei ole väliä. Se on jokaiselle vähän erilainen. Totuuteen ei pidä hirttäytyä. Pitää ymmärtää, että on monenlaisia totuuksia. Mutta tämä vastaus ei ainakaan minua tyydytä. On totta, että on kuunneltava toisten näkemyksiä. On ymmärrettävä, että oma totuus voi olla joltain osin vajaa. Mutta paljon tärkeämpää on ymmärtää, minkä puolesta olemme lopulta valmiita seisomaan. Mikä on se raja, jonka yli emme ole valmiita astumaan ja missä emme voi antaa periksi? Eräs Italiaan muuttanut ystävä kertoi eilen, minkälaista on hoitaa auton rekisteröintiin liittyviä asioita. Rekisterissä olevan omistajan nimen vaihtaminen tapahtuu kuulemma 8-sivuisella lomakkeella, jota varten pitää saada erilaisia leimoja eri virkamiehiltä. Kun asia ei silti ole edennyt, tämä ystävä oli siitä valittanut italialaisille kollegoilleen, korkeasti koulutetuille tiedemiehille. Heidän neuvonsa oli sujauttaa 100 euron seteli hakemuksen liitteiden väliin. Ystävän raja tuli kuitenkin siinä vastaan. Korruption hyväksyminen voi olla heidän totuutensa, mutta sen ei tarvitse olla minun totuuteni. Esimerkki on tietysti arkinen ja kyse on vähäpätöisestä kärsivällisyydestä. Mutta asia on sama.

Milloin sinun vakaumuksesi on viimeksi koeteltu? Milloin olet viimeksi joutunut miettimään valehtelemisen ja asioiden kohteliaan kaunistelun välistä rajaa? Ja milloin olet viimeksi joutunut kärsimään periaatteesi vuoksi? Jos tunnistamme itsessämme tämän närkästymisen, alamme päästä lähelle tämän päivän Raamatun sanan tunnelmia. ”Herra, sinä tunnet minut! Muista minua ja pidä minusta huoli, kosta sinä ahdistajilleni!” – Jeremian ahdistus on jokaisen Jumalan palvelijan ahdistus jossain elämän vaiheessa. Tajuamme, että pelkkä armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on tie sekasortoon. Mutta samalla tiedämme, että oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmuutta.

Ehkä tätä taustaa vasten ymmärrämme paremmin, mikä Stefanoksen kivittämisessä oli niin tärkeää. Stefanos oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos sanoi: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Väkijoukko alkoi huutaa suurella äänellä, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta. Totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Mutta Stefanoksen todistuksen ydin ei ollut siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Herra sanoo meille tänä tapaninpäivänä:

”Jos muutat mielesti, minä otan sinut jälleen palvelukseeni. Jos et puhu joutavia, vaan puhut niin kuin puhua tulee, saat jälleen olla minun suunani. Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi, mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin.”

Se on mahdollista, kun Kristuksen lupaama Pyhä Henki saa täyttää meidät. Siihen luottaen nousemme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.




Ei kommentteja: