sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009

Nöyryys ja suuruus samassa

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 1. adventtisunnuntaina
"Kuninkaasi tulee nöyränä"

Jeesus ratsastamassa aasilla kohti Jerusalemia, kansanjoukot huutavat hoosiannaa, lapset heiluttelevat palmunlehviä, ihmiset heittelevät tielle vaatteita. (Matt. 21:1-9)

Kuva on niin tuttu, että sitä on vaikeaa katsoa uusin silmin ja tuorein ajatuksin. Me tiedämme melkein liian hyvin, mitä sen jälkeen tapahtui. Jeesus kärsi hirvittävän kuoleman samojen kansanjoukkojen tuomitsemana, mutta voitti kuoleman vallan ja ilmestyi opetuslapsilleen, jotka ensimmäisen järkytyksen haihduttua alkoivat kertoa tätä sanomaa kaikille, niin että sanoma Jumalan Pojasta alkoi levitä uskomattomalla vauhdilla kaikkialle silloiseen maailmaan. Noin kolmensadan vuoden kuluttua enemmistö Rooman valtakunnan väestöstä eli yli 30 miljoonaa ihmistä oli ottanut tämän sanoman vastaan ja kääntynyt kristityksi. Maailma oikeasti, historiallisesti ja tosiasiallisesti, muuttui, eikä se ole koskaan enää ollut sama sen jälkeen.

Muutos tuntui kaikilla elämänalueilla, mutta erityisesti köyhimpien ja heikoimpien kohdalla. Syntyviä lapsia ei enää jätetty heitteille, köyhistä ja sairaista alettiin pitää huolta, miehen ja naisen välinen liitto nostettiin kunniaan heidän molempien ja heidän lapsiensa hyväksi, naisen asema kohentui. On tietysti totta, että kristillinen kirkko vedettiin nopeasti mukaan poliittiseen valtapeliin. Se oli kasvanut isoksi yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi eikä sitä voinut sivuuttaa. Siinä pelissä kirkko ei pysynyt aina puhtaana. Mutta sen sanoma säilyi sellaisena muutosvoimana, joka muokkasi koko yhteiskuntajärjestystä.

Suomessa ei elä tänä päivänä ketään, joka ei olisi kosketuksissa tämän muutosvoiman kanssa. Kunnat, jotka vastaavat suomessa terveydenhuollosta, syntyivät seurakunnista. Kristilliset seurakunnat aloittivat köyhäinhoidon, pitivät huolta orvoista ja leskistä, antoivat kouluopetusta. Muutama viikko sitten radiossa haastateltiin arkkiatri Risto Pelkosta. Aiheena oli vanhusten hoito. Jossain vaiheessa radiotoimittaja kysyi arkkiatrilta, mihin arvoihin sairaanhoito oikein perustuu. Arkkiatrin vastaus pysähdytti yksinkertaisuudessaan: ”Sairaanhoito perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.” Itsestään selvää, mutta liian usein unohdettua.

Meillä on siis kaikki tämä tietoisuus painolastina, kun ajattelemme Jeesusta ratsastamalla aasilla Jerusalemiin. Näemme aasin selässä maailman Vapahtajan ja Jumalan Pojan. Mutta itse asiassa kuvassa on jotain hieman hämmentävää tai outoa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Tiesivätkö ihmiset, kenelle he huusivat hoosiannaa? Miksi he heittivät vaatteitaan tielle? Eihän Jeesus ollut mikään kuningas? Mihin ihmiset oikein pyrkivät? Oliko aasilla ratsastaja heille viihdehahmo, klovnikuningas? Miten oli mahdollista, että sama ihmisjoukko on valmiina hetken kuluttua huutamaan: ”Ristiinnaulitse!”

Aasi on avain

Aasi on avain tilanteen ymmärtämiseen. Meidän kielenkäytössämme aasi tarkoittaa typerystä, idioottia. Tai jääräpäistä. Nalle Puhin ystävä Ihaa on surumielinen pessimisti, joka ei odota mitään hyvää, eikä innostu mistään. Lähi-idässä aasi tietysti tunnettiin uskollisena ja luotettavana kuormankantajana. Mutta ei se missään tapauksessa ollut kunniakas ja valtaa korostava ratsu.

Jeesus kuitenkin valitsi ratsunsa tietoisesti. Matteus selittää, että näin piti tapahtua, jotta profeetta Sakarian ennustus kävisi toteen: ”Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.” Tämä Sakarian ennustus oli osa suurempaa kokonaisuutta, johon Jeesus tiesi liittyvänsä.

Kuningas Daavidin kruunajaisratsuna oli aasi tai muuli. Samoin hänen poikansa Salomo kuljetettiin kruunattavaksi isänsä Daavidin muulilla. Salomo kuitenkin muutti tämän. Kuninkaan aikakirjat väittävät, että kauppa kävi Salomon valtakunnassa niin hyvin, että hänellä oli varaa hankkia talleihinsa 12.000 sotaratsua. Juuri tästä ylpeydestä ja sotateknologiasta myöhemmät Vanhan testementin kirjoittajat häntä arvostelivat. Sen sijaan, että olisi luottanut Jumalaan, Salomo luotti hevosiin ja ratsumiehiin. Aasin korvaaminen hevosella oli vertauskuva epäuskosta ja luopumisesta. Jeesus ratsasti aasilla siksi, että hän halusi, ja siksi, että se oli hänen kutsumuksensa. Aasi oli merkki kuninkaan nöyryydestä. Ja juuri nöyryys on se, josta adventtina on puhuttava.

Kutsumuksena maailman pelastaminen

Aasilla ratsastavan ja kansanjoukon hurmosta katselevan Jeesuksen silmissä voi nähdä suuruuden ja nöyryyden liitto. Miten on mahdollista yhdistää toisiinsa koko maailman pelastusta, koko maailmanhistorian muuttamista tavoitteleva suuruus ja täydellinen nöyryys? Suuruuden kaipuu tuntuu olevan jotain väkivaltaista tai itseriittoista. Myös nöyryys on usein väärinymmärretty hyve. Se yhdistetään usein periksi antamiseen tai alistuvaan omista oikeuksista luopumiseen. Joidenkin mielestä nöyryys on sitä, että pyrkii pitämään itsensä kovasti syntisenä, ettei yritä tavoitella täydellisyyttä. Mutta teennäinen nöyryys on laiskuutta oman kutsumuksen edessä. Nöyristelijä luopuu omista oikeuksistaan, että hänen ei tarvitsisi pitää kiinni omista velvollisuuksistaan. Kuten kaikkien hyveiden kohdalla, myös nöyryyden molemmin puolin on kaksi pahetta: ylpeys ja nöyristely. Kumpikaan niistä ei ole hyve.

Ranskalainen, Suomessakin asunut Alexandre Havard kirjoittaa kirjassaan Hyvejohtajuus: ”Nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.” Nöyryydessä on oikeasti kysymys totuudellisuudesta. Nöyryys on sitä, että jokaisessa hetkessä on valmis myöntämään Jumalan suuruuden ja toisen ihmisen ainutlaatuisen arvon. Nöyryys kohdistuu Jumalaan ja ihmisiin. Kun tällainen totuudellisuus yhdistyy Jumalan istuttamaan suuruuden kaipuuseen, tapahtuu jotain merkittävää.

Jeesuksen tehtävä oli pelastaa koko ihmiskunta. Sellaiseen tehtävään voi ilmoittautua vain se, jossa täydellisesti yhdistyvät suuruus ja nöyryys. Kiinalainen Lao-tse, 600 vuotta ennen Kristusta elänyt opettaja kirjoittaa kirjassaan Salaisuuksien tie (Tao-te-king): ”Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. Että heikko voittaa vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässä käytäntöön. Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen valtakunnan onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.”

Nöyrtymällä jokaisen ihmisen edessä Jeesus tulee korotetuksi koko maailman valtiaaksi. Samalla hän herättää meissä Jumalan suuruuden kaipauksen ja antaa meille mahdollisuuden tulla osallisiksi siitä. Nöyrtymällä Jeesuksen edessä, antamalla kunnian hänelle, tunnustamalla Jumalan absoluuttisen pyhyyden ja suuruuden, me tulemme osallisiksi samasta suuresta kutsumuksesta koko maailman pelastumiseksi.

2 kommenttia:

ralle.mattila kirjoitti...

Olet kaveri, jota on parempi kuunnella livenä kuin lukea tekstiä.
Käytit tuota vanhaa fraasia siitä, että samat joukot huusivat hoosiannaa ja samat huusivat "ristiinnaulitse". Onko todella näin? Vai olivatko he sittenkin eri joukot?
Oliko Jeesuksen aikana kaksi messiasta odottavaa joukkoa, maallisen kuninkaan ja hengellisen Rauhan ruhtinaan?
Viimeistä lausetta en ymmärtänyt. Kenen kutsumuksesta maailman pelastumiseksi tulemme osalliseksi?
Jeesuksen kutsumuksesta tuskin tulemme osalliseksi, mutta Jeesuksen kutsumuksen läpiviennin seurauksista kylläkin.

Arto kirjoitti...

No, ollaanpa sitä nyt kovin analyyttisiä :-)
Tosin ei se pahaa tee lukea pitämäänsä saarnaa jälkikäteen ja etsiä sieltä argumentaation heikkouksia...
Käsittääkseni samat joukot olivat liikkeellä hoosiannalla ja ristiinnaulinnalla: tavallinen kadun kansa. En kylläkään ole varma, miten näiden joukkojen erilaisuus tai samanlaisuus olisi todennettavissa. Luulisin, että jakolinja hengellisen ja maallisen odotuksen välillä menee ihmisen sisällä.
Kutsumuksella kyllä tarkoitin, että me tulemme osallisiksi Jeesuksen kutsumuksesta maailman pelastamiseksi. Siitähän kirkon olemuksessa on kyse. Voi olla, että ajatus jäi tässä kesken, mutta en oikein ole varma, miten pointtia pitäisi muuttaa.