perjantaina, marraskuuta 06, 2009

GLS Agricola 1. päivä

Räntäinen marraskuun perjantai hehkui erikoista lämpöä Agricolassa tänään. Vaikka toimin Global Leadership Summitin paikallisen ohjausryhmän puheenjohtajana, en ollut nähnyt etukäteen yhtäkään tänään kuulluista puheista. Tietysti GLS-ystävät olivat kertoneet terveiset Chicagosta, missä puheet aluperin on pidetty viime elokuussa. Odotin kuitenkin edellisten vuosien kaltaista kokemusta: jotain hyvää, jotain erinomasta, jotain helposti unohtuvaa.

Yllätyin ja vaikutun. Bill Hybels tosin aloitti päivän aika vaikeasta suunnasta puhumalla viime lokakuun talouslamasta ikään kuin se olisi romahduttanut seurakunnan toimintakyvyn ja saanut aikaan katastrofin pienoiskoossa. Ehkä niin tosiaan tapahtui Chicagossa, mutta ei meillä. Helsingin seurakuntayhtymän varoja on puskuroitu rahastoihin ja kiinteistöihin sellaisella kaukonäköisyydellä, että seurakuntien ei tarvitse elää kädestä-suuhun-tilanteessa. Mutta Hybelsin puhekin oli lopulta henkilökohtainen. Talouden alamäki on kohta, joka panee oikealla tavalla ajattelemaan prioriteetteja ja omia tekemisiä.

Aamupäivän toinen puhuja, business-professori Gary Hamel oli isompi yllätys. Vaikka puhe oli konekiväärin nopeaa nakutusta (osasyynä oli lievä hermostuneisuus valtavan live-yleisön edessä), ajatus ei katkennut missään vaiheessa. Tässä tietsikan vieressä kirjoituspöydällä oleva Hamelin kirja The Future of Management alkoi elää ihan uudella tavalla, kun Financial Timesin juhlima johtamisguru puhui Jeesuksesta aivan yhtä suurella vaivattomuudella ja luonnollisuudella kuin toimintaympäristön muutoksesta. Tietysti Hamelin perusolettamus, että kaikki muuttuu samanlaiseksi mössöksi kuin internet, voi olla historian saatossa yliampuva - tai sitten ei. Se on kuitenkin selvää, että juuri tällä kohdalla historiassa ylhäältä johdetut, perinteiset organisaatiot etsivät aivan uudenlaisia, verkottuneempia toimintakulttuureita. En pysty tähän kirjaamaan kaikkia heränneitä ajatuksia, mutta yksi niistä liittyi kysymykseen kirkon historiallisesta menestyksestä. Hamel nimittäin puhui siitä, että innovatiiviset ja kasvavat herätyskristilliset (evangelical) seurakunnat jenkeissä eivät ole 40 vuoden perspektiivillä kovinkaan erilaisia kuin valtavirran heikkenevät protestanttiset seurakunnat. 40 vuotta on kuitenkin häviävän lyhyt perspektiivi kirkon historiassa. Jostain kumman syystä ja kaikesta vallankäytön jatkuvasta korruptoivasta vaikutuksesta huolimatta kirkon on onnistunut säilyttää (tai pitäisikö sanoa: löytää uudestaan) elinvoimansa kahden tuhannen vuoden ajan. Se on mahdollista ainoastaan siksi, että alkuperäinen sanoma pakottaa meidät jatkuvasti palaamaan lähteille. Kirkkoa voi ja tulee aina uudistaa. Sitä ei kuitenkaan koskaan tarvitse eikä voikaan keksiä uudestaan.

Iltapäivän aloitti Dave Gibbons, joka oikeastaan kolahti minulle kaikkein voimakkaimmin. Pystymättä kunnolla tässä tekemään Gibbonsin puheelle oikeutta noukin sieltä vain pari ajatusta. Myös hän puhui kulttuurin muutoksesta ja siitä, mitä se edellyttää seurakunnan johtamiselta. On otettava käyttöön toisenlaiset mittarit. Epäonnistuminen on menestymistä, koska epäonnistumiset ja heikkoudet kertovat meistä eniten ja opettavat meille eniten. Visiot ja visionäärit eivät ole ollenkaan niin tärkeitä seurakunnalle kuin ihmissuhteet. Yhteisönä eläminen tarkoittaa sitä, että olemme valmiita tekemään uhrauksia oman mukavuutemme kustannuksella. Päätinkin heti, että seurakuntalaiset saavat tästä lähtien tulle meille etukäteen ilmoittamatta ja ottaa jääkaapista, mitä sieltä löytyy. (En tietenkään kerro tästä päätöksestä kenellekään paitsi harvoille ja valituille ;-)

Mikrolainoja myöntävän KIVA-järjestön perustaja Jessuca Jackley teki vaikutuksen pirteällä ja innostuneella olemuksellaan. Ja päivän päätti järkyttävän omakohtaiseen kertomukseen köyhien maiden lapsia auttavan Compassion International järjestön johtaja Wess Stafford. En oikein osaa vielä eritellä omia tuntemuksiani tämän viimeisen puheen suhteen. Se oli äärimmäisen koskettava ja vetoomus tuli kohti. Mikä on se päämäärä, joka saa minut kyynelehtimään samaan aikaan ilosta ja surusta, niin että olen valmis antamaan sille kaikkeni?

Eikä pidä unohtaa Joonatan Raution jämäkkää bändiä, joka vastasi ylistys- ja taukomusiikista, eikä Jukka Leppilampea, joka sai varmasti kaikkien salissa olleiden ihon kananlihalle väkevällä tulkinnalla Hilja Aaltosen sanoihin tekemästään kappaleesta Kysytkö palvelushintaa?

Huomenna jatketaan. Ja jos tätä menoa jatketaan, monen seurakunnan johtajan ja vastuunkantajan elämä on saanut taas aivan uuden latauksen ja suunta on korjattu kohti parempaa päämäärää.