tiistaina, lokakuuta 13, 2009

Vapaaehtoiset byrokraatit

Lauantai-sunnuntai meni Tallinnassa seurakuntaneuvoston ja johtoryhmän yhteisessä seminaarissa. Arvioitiin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan 10-vuotista taivalta ja mietittiin, mihin pitää seuraavaksi keskittyä. Erityisteemaksi oli valittu osallistuminen, koska se kuuluu sekä kirkon että meidän seurakunnan strategiahahmotelmiin. Eli siis onko seurakuntalaisten osallistuminen mahdollista ja miten.

Ihan varmasti puhuttiin tärkeistä asioista. Toisaalta mulle jäi pahasti sellainen fiilis, että olisin käynyt nämä samat keskustelut aika moneen kertaan eri yhteyksissä viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että osallistuminen on tärkeää, mutta juuri mitään ei voida kuitenkaan tehdä. Työntekijöiden liikkumavara oman työtaakkansa alla on rajattua, vaikka halua olisi. Seurakuntaneuvoston jäsenten oma osallistuminen seurakunnan yhteiseen rukoukseen vaihtelee voimakkaasti ja se näkyy ja kuuluu. On tietysti kyse myös aikaperspektiivistä. Joidenkin asioiden luonteeseen kuuluu, että ne tapahtuvat hitaasti.

Huomasin itse miettiväni osallistumista päinvastaisesta suunnasta. Kirkon historiassa on ollut voimakkaita syitä ja vahvoja teologisia perusteita rajoittaa osallistumista. Muutamia vuosisatoja sitten Suomessa tehtiin säädös, että kristityt eivät saa kokoontua keskenään rukoilemaan kodeissa (nk. konventikkeliplakaati). Hengellisyys yritettiin monopolisoida papistolle. Siinä ei tietenkään onnistuttu, mutta se jätti jälkensä. Meidän pitäisi siis jotenkin osata nyt vastata kysymykseen: Miksi kaikesta osallistumisen yksimielisyydestä huolimatta haluamme edelleen pitää yllä kontrollia? Esitän siihen joitakin satunnaisia perusteita, joiden kanssa en välttämättä ole yhtä mieltä, mutta jotka ovat todellisia esteitä osallistumiselle.

- Ammattilaisuus. On tiettyjä tehtäviä, joiden toivotaan olevan asiansa osaavien ammattilaisten käsissä. Korkea koulutustaso tekee sen mahdolliseksi. Ketä tahansa ei voida laittaa mihin tahansa tehtävään. Normaali naapuriapu on ammattilaistettu, kun naapureihin ei luoteta.

- Vastuukysymykset. Seurakunnat ovat julkisoikeudellisina yhteisöinä tiukan lainsäädännön alaisia. Lasten kanssa toimimiseen on tiukat säädökset. Henkilötietorekisterien käyttöä säädellään ja rajoitetaan. Leirien tai retkien järjestäminen edellyttää nykyään entistä monimutkaisempaa byrokratiaa.

- Sisällön kontrollointi. Ei haluta, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa kirkon nimissä.

Kontrollia eivät harjoita ja sitä eivät kannata vain ne, jotka edustavat tai joiden väitetään edustavan seurakunnallista byrokratiaa. Viimeisin havainnollinen esimerkki tästä on Agricolan ohjausryhmän viime torstainen päätös lakkauttaa välittömästi yhteistyö vanhan virkakäsityksen omaavien järjestöjen kanssa klo 12 messussa. Päätöstä oli tekemässä tahoja, jotka mieluummin näkisivät itsensä suuren vapauden airueina, mutta jotka sopivassa tilanteessa ovatkin valmiita kiistämään toisilta saman vapauden, jota itselleen hanakasti vaativat. En tällä sen enempää ota kantaa päätöksen perusteluihin, vaan totean ainoastaan päätöksen yhteyden kontrollin perinteeseen kirkossa.

On siis vahvoja perusteita (olkoot sitten hyviä tai huonoja) rajoittaa osallistumisen mahdollisuuksia kirkon toimintaan. Luultavasti olisi huomattavasti hyödyllisempää keskustella juuri näistä perusteista, kuin toistaa yhteistä hinkua osallistumisen lisäämiseen. Miten voisi olla mahdollista lisätä seurakuntalaisten osallistumista kirkkojen kiinteistöhuoltoon, jos arvot ja strategia sanovat, että tehtävä kuuluu ammattilaisille?

En ajattele osallistumisen mahdollisuuksista ollenkaan kielteisesti. Mun nähdäkseni osallistumisen lisäämiseen on loistavia mahdollisuuksia ja perusteita. Osallistuminen lisääntyy koko ajan. Ja siellä, missä se lisääntyy, kontrolli ei voi sitä estää, enintään ohjata sen suuntaa. Mutta perusteiden pitää ulottua mahdollisimman syvälle seurakunnan olemukseen ja ytimeen. Jeesus sanoi: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Tämä on seurakunnan minimi, että on kaksi tai kolme koolla Jeesuksen nimessä. Osallistuminen on ensisijaisesti ja täydellisimmillään yhteyttä Jeesukseen yhdessä toisten uskovien kanssa. Osallistuminen lähtee joka päivä liikkeelle osallistumisesta yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuuntelemiseen.

Muuten. Sant' Egidion yhteisön jäsenet ovat ihailtavan selkeästi oppineet tämän läksyn. Heitä ei saa kiinni puhumasta vapaaehtoistoiminnasta tai edes auttamistyöstä. Heille kristittynä oleminen on ensin osallistumista yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuulemiseen. Siitä seuraa halu laajentaa omaa ystäväpiiriä köyhien suuntaan. Ja ystävyys ei ole vapaaehtoistyötä tai auttamista, vaan molemminpuolista antamista ja saamista. Ihanteellista? Varmasti. Mutta luultavasti tämän yksinkertaisen ihanteen vuoksi kirkko on ollut kaksi tuhatta vuotta ja tulee jatkossakin olemaan kaikkien niiden ihmeeksi, jotka ovat jääneet tuijottamaan kansankirkon jäsenkatoa. Ehkä jonkinlainen yllätys odottaa niitäkin, joiden käsityksen mukaan jumalanpalvelusten viettoa pitäisi vähentää, kun niissä ei kuulemma käy ketään.

Laitoin huomisen keskiviikon Kohtaamispaikkana Kryptan teemaksi Kuka käy kirkossa? - messu ja kristityn identiteetti. Tervetuloa jatkamaan keskustelua siellä.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On monia yhteisöjä joita vapaaehtoiset suorastaan pyörittävät. Miksi (ihan oikeasti miksi?) niitä kahvinkeittäjiä, hallituksen jäseniä, järjestysmiehiä ja makkaranpaistajia riittääkin jokaniemennotkontapahtumiin ja -järjestöihin. Mahdollisuus osallistua merkitykselliseen tekemiseen puhuttelee joitakin, toisille mukana olo riittää ja monet jää joka tapauksessa kotiin. ** Onko osallistuminen mahdollista ja miten? Miksi ihmisten pitäisi osallistua? Onhan se mahdollisuus, joka on kiva tarjota monissa yhteyksissä siitä kiinnostuneille. Merkityksiä on tietenkin mahdollista etsiä ja löytää kirkostakin muillakin tavoin, kiitos siitä työntekijöille.

- johanna

Jukka Ryhänen kirjoitti...

Käyn tässä aika syvää identiteettikriisiä läpi ja sen myötä uskovien keskinäiset kokoontumiset on viime aikoina alkaneet tökkimään. Olen todennut etten halua elää seurakuntaelämää, uskonelämää tai mitään muutakaan erityiselämää vaan elämää. Ja mitä se sitten tuokaan mukana, niin siinä saan olla sitten mukana. Sellaisena kuin olen, yrittämättä olla mikään, kukaan ja varsinkaan uskovainen tai muuten hyvä ihminen.

Mikään pähkäily ja analysointi ei saa rajoittaa elämää. Sen pitää elää, ja sen pitää antaa olla. Mutta sitäkään ei saa sanoa, ainakaan ohjeeksi. Ohjeistaminen tappaa elämän. Ei siihen pidä puuttua. Se on kaunista. Jos kukan päälle astuu, se ei enää ole niin kaunis. Jos sen poimii, se on vain hetken kaunis. Mutta kun sen antaa olla se mikä se on ja siinä missä se on niin se on parhaimmillaan.

Kaiken lainen saarnaaminen ja pönöttäminen on mielestäni nykyään out. Ei se mee perille kellekkään. Uskovaiset ite on ainoita jotka kuuntelee. Siksi koska ne on siihen totutettu, ja opetettu että pitää kuunnella, ehkä hieman peloteltukin.

Usko ei ole kriisissä eikä Jeesus eikä Jumala eikä Sana. Yhteys ihmisiin on. Kirkko ei ole aikoihin ollut se auktoriteetti mikä se pitkään oli. Pöntöstä puhuminen ei enää toimi. Nyt on astuttava taas alas ja mentävä elämään.

Kannattaa luottaa siihen että elämä itsessään riittää. Jos tai kun meillä on iloa ja ulkopuolelta saatua rakkautta, se toimii ilman että sitä pitää alleviivata. Hedelmät näkyvät aikanaan ympärystössämme ja yhteyksissämme.

Minusta on kivaa löytää joka päivä uusi elämä siten että vain menee minne nenä näyttää ja juttelee ihmisten kanssa siellä missä luonto näin ohjaa.

Arto kirjoitti...

En ole ihan varma, Jukka, onko tää mun blogin kommenttiosio paras paikka käydä läpi omaa identiteettikriisiä :-) Seurakunnasta saa olla oman elämäntilanteen kannalta toki mitä mieltä tahansa. Se on vaan tosiasia, että seurakunta on erilaisina paikallisina ilmentyminä ollut olemassa ensimmäisestä helluntaista lähtien ja on edelleen voimissaan. Individualistinen herätyskristillisyys (uusimpana esimerkkinä Bruxy Cavey: No Religion) joutuu myös aika ajoin palaamaan tähän todellisuuteen. Jos yhteys toisiin ihmisiin tuntuu liian hankalalta, on tietysti hyväkin ottaa välimatkaa ja miettiä omaa identiteettiä. Täydellisesti toisista riippumaton kristitty on kuitenkin käsitteellinen mahdottomuus, koska Kristuksen seuraaminen on yhteyttä. "Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin. Maksakoon se mitä vain, mä tahdon taivaan kotihin."

Jukka Ryhänen kirjoitti...

Kiitos Arto vastauksesta. Annoin tulla aika suoraa tajunnan virtaa.

Haluan, tarvitsen, janoan seurakuntayhteyttä. En vain ole löytänyt toimivaa.

Ilmoittauduin kymmeniä kertoja seurakunnassani vapaaehtoiseen palvelukseen. Ilmeisesti nuo mainitsemasi sisällön kontrolloinnin, ammattilaisuuden ym. vaatimukset ampuivat kerta toisensa jälkeen vilpittömät aikeeni alas.

Valta, kateus, epäluulo, suosimisjärjestelyt.

On pikku hiljaa mennyt halu edes yrittää ja usko yhteisöön.

Tämä selvennyksenä. Kirjoituksessasi sana "osallistuminen" soitti kellojani.

antti tepponen kirjoitti...

Olen paljon ajatellut seurakunnan olemusta ja joutunut arvioimaan sitä vektorilla suljettu - avoin yhteisö. Kysymys osallistumisesta on jollakin tavoin provosoiva, sillä se viittaa suljetun yhteisön olemassaoloon, jossa yhteisön säännöt (kirjoitetut ja kirjoittamattomat) määräävät osallistumisen rajat ja laajuden. Mitä suljetumpi yhteisö on, sitä tarkemmin se on säännelty ja sitä paremmat ovat sen kontrollimekanismit.
Yhteisön (lue seurakunnan) elinkaareen liittyy myös sen evoluutio, missä yhteisön rooli suhteessa sen ympäristöön kehittyy. Toisinaan (usein) seurakuntaan liittyvät rooliodotukset sopeutuvat yhteiskunnan kehitysvaiheen mukaan. Tiedetään, mitä seurakunta tekee, mistä se puhuu ja mistä se vaikenee! Juuri rooliodotusten supistuminen rajoittaa jäsenten mahdollisuutta (kokemusta) osallistumiseen. Jukka Ryhäsen kommentti jollain tavoin kuvastaa tilannetta. Jos seurakunta (kirkko) ei ole aktiivinen ja tunnista yhteiskunnan haasteita, vaan antaa rajoittaa omaa toiminta-alaansa, sen mahdollisuudet toimia valona ja suolana kapenevat. Kysymys kuuluu: Onko kirkko avoin vai suljettu yhteisö? Palveleeko se vain uskollisia jäseniään vai koko yhteiskuntaa? Onko kirkon yhteyden etsintä suuntautunut enimmäkseen sen rajalliseen toimintaan osallistuviin vai onko sillä relevanttia sanottavaa niille, jotka ovat valitun sisäpiirin ulkopuolella