keskiviikkona, lokakuuta 28, 2009

Rippikoppi vai terapiasohva?

Kohtaamispaikkana Kryptassa oli taas jotain uutta. Alustus ja seurannut keskustelu olivat jo sinänsä mielenkiintoisia. Kuvanveistäjä Goa von Zweygbergk oli lupautunut puhumaan ripittäytymisestä sekä kuvataiteilijan että seurakuntalaisen näkökulmasta. Lisäksi Goa toi paikalle pienosimallin 4 metriä korkeasta puuteoksesta Lähimmäinen, jossa kaksi kiertävää käytävää yhdistyvät kohtaamiseksi keskellä olevan pystysuoran tunnelin kautta. (Olikohan tämä nyt oikea kuvaus?)

Joka tapauksessa henkilökohtaisuus herätti hyvää keskustelua. Asiaa varmasti edesauttoi se, että laitoimme tuolit hevosenkengän muotoisesti, niin että ihmiset näkivät toisensa. Luulen, että tästä asetelmasta tuli heti vakiojuttu. Oikeastaan ihme, että tää ei ole aikaisemmin tullut mieleen, vaan olen istuttanut ihmisiä eräänlaisessa katsomojärjestyksessä.

Keskustelussa vilahteli paljon rippiin liittyviä teemoja. Myös joitakin pinttyneitä käsityksiä ehkä oikaistiin. Toisaalta luterilaiselle kirkolle ja sitä kautta meille papeille heitettiin myös hyviä haasteita. Olisiko mahdollista selkeämmin vahvistaa ripittäytymisen merkitystä ja siihen liittyviä tapoja? Voisiko jokaisessa kirkossa olla erityinen paikka ripittäytymiselle?

Luin iltaa varten uudelleen Paavo Kettusen tutkimusta Suomalainen rippi. Yksi Kettusen pointeista on, että katolisen kirkon rippikäytännöstä meillä saattaa olla hieman ihanteellinen kuva. Toisaalta keskustelussa joku esitti sitäkin, että elokuvien kautta katolinen rippikäytäntö saattaa näyttää aika omituiselta tai jopa naurettavalta. Joka tapauksessa se on selvää, että edelleen suomalais-luterilainen rippi etsii muotojaan. Goan ajatus oli, että ripille mennessä sekä ripittäytyjä että ripin vastaanottaja kulkevat jonkin matkan. Rippiin ei siis voi tupsahtaa ihan noin vaan suoraan kadulta. Tämä vastaa hyvin vanhakirkollista ajatusta, että syntisyyden tunnustaminen yleisesti ottaen ei vielä kerro siitä, että ripittäytyjä olisi ymmärtänyt omaa syyllisyyttään. Yksityiskohtaisten syntien tunnustamisen idea ei siis ole siinä, että tulisi mekaanisesti luetella kaikki mahdollinen, vaan siinä, että ihminen on käynyt sen matkan, mikä oli käytävä.

Illan maustoivat upeasti Jaakko Löytyn veisuu Siionin virsistä ja Jukka Leppilammen johdolla toteutettu psalmikävely (Ps 51). Aika harvoin meilläkään istuu samassa seurakuntaillassa kaksi suomalaisen hengellisen musiikin kärkinimeä, vaikka toki Jukka on sitoutumisellaan ollut jo pitkään esimerkkinä monille, myös minulle.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ripittäytymismahdollisuus ennen messua olisi hyvinkin perusteltua luterilaisessa kirkossa, niin on jotenkin rippi sakramenttina haluttu tulkitakin - osana jumalanpalveluselämää.

Tosin kuinka monessa seurakunnassa tämä mahdollisuus tarjotaan? Voisiko siihen opastaa?

Muistaakseni ortodokseilla luontevin ripittäytymispaikka on kirkossa ikonin edessä. Jälleen ollaan hengellisen elämän ytimessä. Heillä on myös hieno periaate, että ripittäytyjä ja ripin vastaanottaja ovat aina tasaveroisessa suhteessa. Jos istutaan, molemmat istuu, jos seistään, niin sama juttu. Hienoa symboliikkaa.

Muistelen jostain teoksesta maininnan, että keskiajan kristillisyydessä kirkko oli yhteydessä seurakuntalaisiin erityisesti sakramenttien kautta. Onko rippikäytännön surkastumisen myötä menetetty merkittävä väylä olla osallisia kirkkokansan hengellisestä ja maallisesta elämästä?

HenriJ

Arto kirjoitti...

Joo, ripittäytymisestä yksinkertaisesti alttarin edessä oli puhetta meilläkin. Se on varmasti aina mahdollista, ainakin periaatteessa. Käytännössä kirkoissa ei olla totuttu siihen, joten tilaisuus jää käyttämättä. Asiaan liittyy monia näkökulmia, muun muassa se, mikä merkitys annetaan sille, että messun alussa ripittäydytään ja lisäksi ehtoollisella vakuutetaan anteeksiantoa. Kaipaus yksityiseen rippiin on siis jotain muuta kuin halua kuulla juridinen synninpäästö. Ja tästä mielestäni Goa alustuksessa sanoi hyvin: Täytyy ensin kulkea jokin matka, että päätyy synnintunnustukseen. Eräs osallistuja sanoi, että se matka tapahtuu siinä, kun kulkee kirkon käytävää pitkin vastaanottamaan ehtoollisen.