perjantaina, lokakuuta 30, 2009

Rippikoulun kertausopinnot, osa I

Lähdemme parinkymmenen hengen joukolla yöksi Klaukkalan Holmaan kertaamaan rippikoulua. Me ollaan pari vuotta pyöritelty mielessämme sopivaa tapaa tarjota kristillisen uskon perusopetusta aikuisille ihmisille. Tietysti siihen on monia tapoja, eikä mikään yksi juttu sovi kaikille. Nyt ollaan kuitenkin kehitetty ihan uusi juttu eli aikuisten kertausrippikoulu. Tulemme takaisin huomenna pyhäinpäivän iltapäivällä ja jatkamme riparia neljänä marraskuun Krypta-illoissa. Niihin on kaikki tervetulleita mukaan.

Lähden Holmaan ehkä hieman sekavin mielin, kun taas on viikossa ollut niin älyttömästi kaikkea sekalaista järkättävää ja suunniteltavaa. Toisaalta siinä ei ole mitään erikoista, tällaista on ollut koko syksy. Global Leadership Summitkin on enää viikon päässä... Mutta kävin äsken mielenkiintoisen ja innostavan keskustelun Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran kanssa. Aiheena oli varsinaisesti heidän seurakuntansa edustus Helsingin ekumeenisessa toimikunnassa, mutta muutakin yhteistä ja kiinnostavaa löytyi muun muassa johtamiseen liittyen.

Sunnuntaina mulla on saarnavuoro Tuomiokirkossa ja aiheena on "uskon perustus" (uskonpuhdistuksen muistopäivä). Ajattelin lähteä liikkeelle kysymyksestä: pankki vai luotto? Eli debet vai credit? Ainakin se liittyy kysymykseen uskosta, koska credit tarkoittaa "hän uskoo". Evankeliumiteksti Matteus 5:13-15 on sopivasti jatkoa pyhäinpäivän autuaaksijulistuksille. Siinä puhutaan suolasta valosta. Itse asiassa evankeliumi ei edes mainitse sanaa usko. On siis liikuttava uskon perustuksesta sen uudistumisen ja puhtaana pysymisen suuntaan. Tai jotain sinne päin.

keskiviikkona, lokakuuta 28, 2009

Rippikoppi vai terapiasohva?

Kohtaamispaikkana Kryptassa oli taas jotain uutta. Alustus ja seurannut keskustelu olivat jo sinänsä mielenkiintoisia. Kuvanveistäjä Goa von Zweygbergk oli lupautunut puhumaan ripittäytymisestä sekä kuvataiteilijan että seurakuntalaisen näkökulmasta. Lisäksi Goa toi paikalle pienosimallin 4 metriä korkeasta puuteoksesta Lähimmäinen, jossa kaksi kiertävää käytävää yhdistyvät kohtaamiseksi keskellä olevan pystysuoran tunnelin kautta. (Olikohan tämä nyt oikea kuvaus?)

Joka tapauksessa henkilökohtaisuus herätti hyvää keskustelua. Asiaa varmasti edesauttoi se, että laitoimme tuolit hevosenkengän muotoisesti, niin että ihmiset näkivät toisensa. Luulen, että tästä asetelmasta tuli heti vakiojuttu. Oikeastaan ihme, että tää ei ole aikaisemmin tullut mieleen, vaan olen istuttanut ihmisiä eräänlaisessa katsomojärjestyksessä.

Keskustelussa vilahteli paljon rippiin liittyviä teemoja. Myös joitakin pinttyneitä käsityksiä ehkä oikaistiin. Toisaalta luterilaiselle kirkolle ja sitä kautta meille papeille heitettiin myös hyviä haasteita. Olisiko mahdollista selkeämmin vahvistaa ripittäytymisen merkitystä ja siihen liittyviä tapoja? Voisiko jokaisessa kirkossa olla erityinen paikka ripittäytymiselle?

Luin iltaa varten uudelleen Paavo Kettusen tutkimusta Suomalainen rippi. Yksi Kettusen pointeista on, että katolisen kirkon rippikäytännöstä meillä saattaa olla hieman ihanteellinen kuva. Toisaalta keskustelussa joku esitti sitäkin, että elokuvien kautta katolinen rippikäytäntö saattaa näyttää aika omituiselta tai jopa naurettavalta. Joka tapauksessa se on selvää, että edelleen suomalais-luterilainen rippi etsii muotojaan. Goan ajatus oli, että ripille mennessä sekä ripittäytyjä että ripin vastaanottaja kulkevat jonkin matkan. Rippiin ei siis voi tupsahtaa ihan noin vaan suoraan kadulta. Tämä vastaa hyvin vanhakirkollista ajatusta, että syntisyyden tunnustaminen yleisesti ottaen ei vielä kerro siitä, että ripittäytyjä olisi ymmärtänyt omaa syyllisyyttään. Yksityiskohtaisten syntien tunnustamisen idea ei siis ole siinä, että tulisi mekaanisesti luetella kaikki mahdollinen, vaan siinä, että ihminen on käynyt sen matkan, mikä oli käytävä.

Illan maustoivat upeasti Jaakko Löytyn veisuu Siionin virsistä ja Jukka Leppilammen johdolla toteutettu psalmikävely (Ps 51). Aika harvoin meilläkään istuu samassa seurakuntaillassa kaksi suomalaisen hengellisen musiikin kärkinimeä, vaikka toki Jukka on sitoutumisellaan ollut jo pitkään esimerkkinä monille, myös minulle.

tiistaina, lokakuuta 27, 2009

Olin Ukinrannassa

Palasin juuri päiväreissulta Kangasalan Ukinrannasta. Kyseessä on Suomen Lähetysseuran omistamasta ja Sinapinsiemen ry:n vuokraamasta talosta pienen Ukinjärven rannalla aivan Kangasalan keskustassa. Olimme siellä Heponiemen hiljaisuuden keskuksen neuvottelukunnan kanssa tutustumiskäynnillä ja samalla kokoustamassa. Kokous ei ehkä ollut kummoinen, mutta oli erinomaisen hienoa tutustua sitoutuneeseen ja kaikin puolin Olavi ja Riitta Heinon pariskuntaan.

Ukinranta on avoin vierailijoille, jotka otetaan sinne vastaan itsepalvelun periaatteella. Yöpaikka maksaa muistaakseni jotain 15 eurosta ylöspäin, mutta se sisältää ajatuksen, että yöpyjä osallistuu talon askareisiin, ruuanlaittoon, tiskaukseen, pihatöihin ym. Retriittejäkin siellä ehkä aletaan pitää, kunhan paikan soveltuvuus sellaiseen ensin testataan. Yhteisöllistä asumista kuitenkin on luvassa.

Heinot muuttivat Kangasalle keväällä, kun Anna-Maija Raittilan perustama Morbacka Turun lähellä Kaarinassa jouduttiin jättämään. Mutta Anna-Maijan perintö elää vahvana nyt Ukinrannassa (ja tietysti Anna-Maija itsekin elää vielä, vaikkakin ruumiillisesti ei enää niin täysissä voimissa). Oli kiinnostavaa kuulla myös Heinojen kertomusta siitä, miten he päätyivät fransiskaanien kolmannen sääntökunnan yhteyteen. Fransiskaanit ovat tietysti täysin katolisen kirkon sisällä toimiva sääntökunta, mutta Englannin angikaanikirkossa alkoi joskus 1920-luvulla samanlaisella säännöllä toimiva yhteisö. Tämän yhteyden kautta on siis mahdollista olla luterilainen fransiskaani. Saa nähdä, saako Heinojen hyvin omakohtainen tie muita seuraajia Suomessa. Tosin sillä ei ehkä ole heidän - eikä meidän muidenkaan - kannalta kauheasti väliä. Olennaista on löytää paikka ja yhteys, jossa tuntee olevansa kotonaan. Siunausta ja johdatusta siihen sekä heille että meille.

maanantaina, lokakuuta 26, 2009

Suomen paras kuoro

Nyt on ihan pakko vähän laittaa kehua kehiin, kun se oli mielessä jo lauantai-iltana. Silloinhan tulee töllöstä ohjelma nimeltä Suomen paras kuoro. Suomalaisen viihdemusiikin esiintyminen melkein missä tahansa olomuodossa saa mut yleensä nopeasti vaihtamaan asemaa (omaani tai vastaanottimen), mutta nyt olen pariin otteeseen seurannut tätä kuorokilpailua. Johtuu lähinnä siitä, että jään viihdekammoisuudessani auttamatta vähemmistöön tässä perheessä.

Normaali tilanne on ollut se, että kun naisväki katsoo toinen toistaan hölmömpiä (ja samalla hyväntuulisempia ja harmittomampia) musakisailuja, mulla on jotain muuta tekemistä jossain toisessa huoneessa. Tosin siitä huolimatta olen ollut marginaalisesti tietoinen kisailujen ratkaisuista ja aina silloin tällöin mua on yritetty hieman valistaa tärkeimmistä jutuista. Mutta tää kuorokilpailu on hyvä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se innostaa laulamaan ja antaa tärkeitä esikuvia hyvään harrastukseen. Kappaleet, joita kuorot joutuvat esittämään, eivät kuulu mun kulttuurikokemuksiin, mutta ehkä se on sivuseikka.

Parin katselukerran perusteella en osaa sanoa, miten tuomaritoiminta tässä menee. Laura Voutilainen ja Tomi Metsäketo mun mielestä hapuilivat kommenteissaan ja niistä oli vaikea saada kauheasti irti. Sen sijaan - ja tässä tulee se kehu - Tuomiokirkon oma Seppo Murto oli elementissään. Pakko sanoa, että siinä on mies, joka osaa kuorot. Tietysti sen tietää jokainen suomalaisen kuorolaulun asiantuntija, mutta nyt sen ehkä tietävät muutkin. Meillä Tuomiokirkossa Sepon osaaminen on otettu ehkä vähän liian itsestään selvyytenä. Katedraaliin ikään kuin kuuluu, että muusikot on huippuluokkaa. Ehkä osasyynä on se, että tällä hetkellä Sepon kuoroista vain Viva Vox osallistuu meidän säännölliseen messuelämään. Kamarikuoro Murtosointu ja Dominante tosin konsertoivat silloin tällöin Tuomiokirkossa, mutta ainakaan tällä hetkellä emme saa nauttia näiden kuorojen soinnista sunnuntaiaamuisin.

No, onhan meillä toki monta vahvaa kuoroa nytkin, niin että melkein jokainen sunnuntai syys-toukokuussa tulee hoidetuksi. Cantiksen osuus eilisessä messussa oli taas vahva ja oli hienoa jutella muutamien poikien vanhempien kanssa kirkkokahveillakin. Ensi sunnuntaina on mun saarnavuoro, mutta poikkeuksellisesti (ilmeisesti pyhäinpäivän konserttisuman vuoksi) sunnuntaiaamussa ei ole kuoroa. Sen paikkaavat kuitenkin Sibelius-lukion muusikkoryhmä ja Viitasen Harri uruissa. Pyhäinpäivän iltakirkossa soittavat Harri, urut, ja Panu Luosto, sello.

Vielä viimeiset kesäajan loppumisen kunniaksi

- - vaikka kello on jo paljon ja uni tulee silmään. Siiri ja Saara arvostelivat mun blogia, että se on tylsä ja pitäis olla enemmän juoruja. Hmm. Mietitään. Papin ei kyllä kauheasti auta juoruilla toisten tekemisillä. Parasta vaan pysytellä suurimmaksi osaksi omissa ajatuksissa ja asioissa.

Heräsin tänään ajoissa (koska siirryimme normaaliaikaan) ja luin José Saramagon kirjaa Kertomus sokeudesta. Messun ja sen jälkeen nautitun perhelounaan jälkeen sain kirjan loppuun. Koskettava tarina sokeudesta ja näkemisestä. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa laatukirjallisuuden ystävälle. Sain siitä hieman virikettä myös pyhäinpäivän Pisaraan, joka siis tulee ulos nyt 31.10. lauantaina YLE TV1:ltä.

Keskiviikon kohtaamispaikka oli taas tosi hyvä. Juhani Forsberg alusti kiinnostavasti ja omakohtaisesti pyhyyden kaipauksestaan. Otsikkona oli Messu ja pyhyys. Missä on kirkon mysterium tremendum et fascinosum? Alustuksessa oli selvästi vanhan yliopistoteologin poljento ja tyyli, mutta nähdäkseni kuulijat pitivät sitä pääosin sympaattisena. Juhani lähestyi kysymystä ensin pyhyyden määritelmästä käsin, mutta lopussa tuli hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Selvästi jokin nykyaikaisessa tuttavallisessa ja ihmisläheisessä jumalapuheessa hieman risoi entistä teologien saarnaopettajaa. Mutta kaikki tuli sanotuksi mielestäni lempeässä ja asiallisessa sävyssä, omalta sydämeltä.

Jukka sanoi tänään aamulla messussa, että oli keskiviikkona ensimmäistä kertaa itse osallistunut psalmikävelyyn. Kokemus oli ollut huima. Sovimmekin heti, että ensi keskiviikkona Jukka saa valita psalmin ja ohjata kävelyn, niin mulla on mahdollisuus osallistua.

Vaeltaja nro 1 on tullut painosta! Kaikille niille onnellisille, jotka ovat sen tilanneet, se siis kolahtanee postilaatikosta lähipäivinä.

Keskustelu Agricolan ympärillä käy kuumana - joidenkin osalta jopa hieman liian kuumana. Asioista tietämättömätkin alkavat päästä jyvälle, että turhanaikaisessa kiistelyssä ei ehkä sittenkään ole kyse kovin jaloista päämääristä, vaan ihan vain siitä, että hyvät jutut aina aiheuttavat kateellista panettelua. Laajasalon Teemu on saanut vastuulleen tärkeän jutun, jonka menestyminen olisi kova pala seuraavassa vaunussa tulevalle vanhalle polvelle. Siellä vedellään nyt ahdistuneina hätäjarruja, mutta ehkä vain sillä seurauksella, että juna kulkee ja oma vaunu jää kyydistä. Hienoa joka tapauksessa on se, että tavalliset tuomasmessulaiset suhtautuvat niin sydämellisen aidosti ja tukien Agricolan yhteistyöhön.

Sokeutuneiden maailmassa (J. Saramago) eivät päde näkevien moraalisäännöt. Ihminen osoittautuu säälimättömäksi ja itsekkääksi olennoksi. Kaikkein olennaisinta on ehkä se, jos asiat asettuvat jälleen tärkeysjärjestykseensä. Pitää tulla toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Kaikenlainen vallantäyteinen pakottaminen ajautuu umpikujaan. Narsismi kukoistaa pienissä yhteisöissä, missä demokratia ja kontrolli on ohutta, mutta joutuu lopulta antautumaan. Meillä on toivoa.

keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009

Ajankohtaiset markkinointiuutiset

En tiedä, onko tämä hyvä aika blogimerkinnälle, kun viiden minuutin kuluttua pitää lähteä töihin. Sen verran on pakko kuitenkin kuitata, että syysloma tuli pidettyä, lehtiä haravoitua, risuja poltettua ja pihaa siistittyä. Vaikka syksyn tiukin kuukausi töiden kannalta onkin vielä edessä, on siis oikein lokoisa ja virkistynyt olo.

Menen näillä näkymin perjantaina käymään kirjamessuilla. Tosin huomaan jo etukäteen kammoksuvani hirvittävää hälyn sekamelskaa, mikä tekee tapahtumasta aika rasittavan. Toisaalta siellä yleensä tapaa paljon tuttuja, joiden kanssa on mukava vaihtaa kuulumiset.

Global Leadership Summit on enää vajaan kolmen viikon päässä. Vielä kaipaamme sata ilmoittautumista lisää Helsingin tapahtumaan. Jyväskylän ja Vaasan tapahtumat näyttävät vetävän toistasataa kumpikin, joten yhteensä pääsemme varmasti edellisvuosien tasolle. Tapahtuma toteutetaan siis tänä vuonna ensimmäistä kertaa luterilaisen kirkon tiloissa eli Agricolassa pe-la 6.-7.11. Puhujalista on jälleen maailman huippua (Tony Blair, Bono, Gary Hamel, Bill Hybels...), joten kannattaa kipin kapin mennä GLS:n nettisivuille ja ilmoittautua. Mun nähdäkseni hinta ei ole niin paha, etteikö sitä kannattaisi maksaa, vaikka ei pystyisikään osallistumaan ihan täysiä kahta päivää.

Huomasin sunnuntaiaamuna lievää vieroitusoiretta kirkosta, kun päätimme siis jäädä mökille vielä sunnuntaiaamuksi. Yritin katsella tv-jumalanpalvelusta, joka tuli adventistien Toivonlinnasta, mutta se ei ihan vastannut mun tarvetta. Maanantaina muistin siis sännätä vapaapäivän touhujen keskellä klo 12 rukoushetkeen Tuomiokirkkoon. Eräs ystävä sanoi kyseisestä rukoushetkestä taannoin, että "täällä ei ole mitään". Ja tarkoitti, että siinä on kaikki, eikä mitään ylimääräistä. Ja niinhän se on. Olemme syksyn alusta siirtyneet käytäntöön, jossa teemme tuoleista puoliympyrän Tuomiokirkon alttarikaiteen ääreen ja liturgi istuu samassa tuolirivissä muiden kanssa. Kiva pieni "quarter hour of sanity" keskellä päivää.

Tänään Kohtaamispaikkana Kryptassa klo 18 vierailee jo eläkkeellä oleva, mutta erinomaisissa hengen ja sieluin voimissa oleva dosentti, TT Juhani Forsberg. Kutsuin hänet puhumaan messusta ja Juuso valitsi näkökulmakseen pyhyyden. Missä on kirkon mysterium tremendum et fascinosum? En usko, että alustus tulee pitämään sisällään paljonkaan latinaa, vaan pikemminkin hengen paloa. Kannattaa siis tulla kuulemaan ja osallistumaan keskusteluun.

Kryptan illan jälkeen tapaamme vielä lyhyesti Aikuisten kertausrippikoulun suunnittelun merkeissä. Paikkoja on vielä Holman leirille 30.-31.10., joten jos sun lähipiirissä on ihmisiä, joilla on herännyt uudestaan kiinnostus hengellisiin asioihin, laita heti ilmoittautumaan seurakuntasihteerille sari.pyrro(at)evl.fi. Yöpymisen hinta on 70 euroa ja multa saa mielellään udella lisätietoja.

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Nyt kyllä väsyttää

En tiedä, kannattaako tällaista edes kirjoittaa, mutta syysloma tekis nyt kyllä hyvää. Ja onneksi onkin enää huominen sinniteltävä töissä ja sen jälkeen koittaa neljän vapaapäivän viikonloppu. Mennään mökille pihatöihin.

Huomenna on työpäivän jälkeen tosin vielä vääntäydyttävä tv-studiolle, koska lupauduin mukaan Elämä pelissä -ohjelman päätösjakson kuvauksiin. Keväällä olin flunssainen kuvauspäivänä, joten jäin itse ohjelmasta pois, mutta nyt sinne kuulemma tarvittiin papistoa lisää paikalle. Tein onnellisuustekstinkin, jonka mukaan olen tosi onnellinen. Jos näytän turhan onnellisen näköiseltä, kun ohjelma joskus tulee ulos, voit kuitenkin muistaa tämän kirjoituksen ja tiedät, että oikeesti olin älyttömän väsynyt.

Kohtaamispaikkana Kryptassa aiheena oli Kuka käy kirkossa? - Messu ja kristityn identiteetti. Hennan omakohtainen todistuspuheenvuoro oli koskettava ja tosi. Sellaisia tarvitaan enemmänkin. Keskustelu lähti spontaanisti liikkeelle, vaikka emme pääseetkään mihinkään synteesiin. Tai ehkä lopun psalmikävely kiteytti olennaisen (Ps 66):

kuulkaa, kun minä kerron,
mitä Jumala on minulle tehnyt.

tiistaina, lokakuuta 13, 2009

Vapaaehtoiset byrokraatit

Lauantai-sunnuntai meni Tallinnassa seurakuntaneuvoston ja johtoryhmän yhteisessä seminaarissa. Arvioitiin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan 10-vuotista taivalta ja mietittiin, mihin pitää seuraavaksi keskittyä. Erityisteemaksi oli valittu osallistuminen, koska se kuuluu sekä kirkon että meidän seurakunnan strategiahahmotelmiin. Eli siis onko seurakuntalaisten osallistuminen mahdollista ja miten.

Ihan varmasti puhuttiin tärkeistä asioista. Toisaalta mulle jäi pahasti sellainen fiilis, että olisin käynyt nämä samat keskustelut aika moneen kertaan eri yhteyksissä viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että osallistuminen on tärkeää, mutta juuri mitään ei voida kuitenkaan tehdä. Työntekijöiden liikkumavara oman työtaakkansa alla on rajattua, vaikka halua olisi. Seurakuntaneuvoston jäsenten oma osallistuminen seurakunnan yhteiseen rukoukseen vaihtelee voimakkaasti ja se näkyy ja kuuluu. On tietysti kyse myös aikaperspektiivistä. Joidenkin asioiden luonteeseen kuuluu, että ne tapahtuvat hitaasti.

Huomasin itse miettiväni osallistumista päinvastaisesta suunnasta. Kirkon historiassa on ollut voimakkaita syitä ja vahvoja teologisia perusteita rajoittaa osallistumista. Muutamia vuosisatoja sitten Suomessa tehtiin säädös, että kristityt eivät saa kokoontua keskenään rukoilemaan kodeissa (nk. konventikkeliplakaati). Hengellisyys yritettiin monopolisoida papistolle. Siinä ei tietenkään onnistuttu, mutta se jätti jälkensä. Meidän pitäisi siis jotenkin osata nyt vastata kysymykseen: Miksi kaikesta osallistumisen yksimielisyydestä huolimatta haluamme edelleen pitää yllä kontrollia? Esitän siihen joitakin satunnaisia perusteita, joiden kanssa en välttämättä ole yhtä mieltä, mutta jotka ovat todellisia esteitä osallistumiselle.

- Ammattilaisuus. On tiettyjä tehtäviä, joiden toivotaan olevan asiansa osaavien ammattilaisten käsissä. Korkea koulutustaso tekee sen mahdolliseksi. Ketä tahansa ei voida laittaa mihin tahansa tehtävään. Normaali naapuriapu on ammattilaistettu, kun naapureihin ei luoteta.

- Vastuukysymykset. Seurakunnat ovat julkisoikeudellisina yhteisöinä tiukan lainsäädännön alaisia. Lasten kanssa toimimiseen on tiukat säädökset. Henkilötietorekisterien käyttöä säädellään ja rajoitetaan. Leirien tai retkien järjestäminen edellyttää nykyään entistä monimutkaisempaa byrokratiaa.

- Sisällön kontrollointi. Ei haluta, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa kirkon nimissä.

Kontrollia eivät harjoita ja sitä eivät kannata vain ne, jotka edustavat tai joiden väitetään edustavan seurakunnallista byrokratiaa. Viimeisin havainnollinen esimerkki tästä on Agricolan ohjausryhmän viime torstainen päätös lakkauttaa välittömästi yhteistyö vanhan virkakäsityksen omaavien järjestöjen kanssa klo 12 messussa. Päätöstä oli tekemässä tahoja, jotka mieluummin näkisivät itsensä suuren vapauden airueina, mutta jotka sopivassa tilanteessa ovatkin valmiita kiistämään toisilta saman vapauden, jota itselleen hanakasti vaativat. En tällä sen enempää ota kantaa päätöksen perusteluihin, vaan totean ainoastaan päätöksen yhteyden kontrollin perinteeseen kirkossa.

On siis vahvoja perusteita (olkoot sitten hyviä tai huonoja) rajoittaa osallistumisen mahdollisuuksia kirkon toimintaan. Luultavasti olisi huomattavasti hyödyllisempää keskustella juuri näistä perusteista, kuin toistaa yhteistä hinkua osallistumisen lisäämiseen. Miten voisi olla mahdollista lisätä seurakuntalaisten osallistumista kirkkojen kiinteistöhuoltoon, jos arvot ja strategia sanovat, että tehtävä kuuluu ammattilaisille?

En ajattele osallistumisen mahdollisuuksista ollenkaan kielteisesti. Mun nähdäkseni osallistumisen lisäämiseen on loistavia mahdollisuuksia ja perusteita. Osallistuminen lisääntyy koko ajan. Ja siellä, missä se lisääntyy, kontrolli ei voi sitä estää, enintään ohjata sen suuntaa. Mutta perusteiden pitää ulottua mahdollisimman syvälle seurakunnan olemukseen ja ytimeen. Jeesus sanoi: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Tämä on seurakunnan minimi, että on kaksi tai kolme koolla Jeesuksen nimessä. Osallistuminen on ensisijaisesti ja täydellisimmillään yhteyttä Jeesukseen yhdessä toisten uskovien kanssa. Osallistuminen lähtee joka päivä liikkeelle osallistumisesta yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuuntelemiseen.

Muuten. Sant' Egidion yhteisön jäsenet ovat ihailtavan selkeästi oppineet tämän läksyn. Heitä ei saa kiinni puhumasta vapaaehtoistoiminnasta tai edes auttamistyöstä. Heille kristittynä oleminen on ensin osallistumista yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuulemiseen. Siitä seuraa halu laajentaa omaa ystäväpiiriä köyhien suuntaan. Ja ystävyys ei ole vapaaehtoistyötä tai auttamista, vaan molemminpuolista antamista ja saamista. Ihanteellista? Varmasti. Mutta luultavasti tämän yksinkertaisen ihanteen vuoksi kirkko on ollut kaksi tuhatta vuotta ja tulee jatkossakin olemaan kaikkien niiden ihmeeksi, jotka ovat jääneet tuijottamaan kansankirkon jäsenkatoa. Ehkä jonkinlainen yllätys odottaa niitäkin, joiden käsityksen mukaan jumalanpalvelusten viettoa pitäisi vähentää, kun niissä ei kuulemma käy ketään.

Laitoin huomisen keskiviikon Kohtaamispaikkana Kryptan teemaksi Kuka käy kirkossa? - messu ja kristityn identiteetti. Tervetuloa jatkamaan keskustelua siellä.

torstaina, lokakuuta 08, 2009

Hitler, kirkonrakentajat ja vanhukset

Olen aloittanut Ian Kershaw'n lähes 1000-sivuisen Hitler-elämänkerran lukemisen ja olen sivulla 190. Olenko oppinut mitään? En tiedä vielä. Joka tapauksessa se on selvää, että kukaan diktaattori ei nouse asemaansa ilman innokasta kannattajajoukkoa, jolla on oma lehmä ojassa.

Maanantain vapaapäivän käytin hyödyllisesti ja osallistuin Hengen uudistus kirkossamme ry:n järjestämään Kirkonrakentajien foorumiin Helsingissä Lähetyskirkolla. Foorumin otsikoksi oli valittu provosoivasti Laitoskirkko vai elävä kristillinen yhteisö? Alkusanat lausui foorumin puheenjohtaja arkkipiispa emeritus John Vikström ja ensimmäisen alustuksen piti nykyinen arkkipiispa Jukka Paarma. Alustusta kommentoivat prof. Eila Helander ja päätoimittaja Tapani Ruokanen.

En tehnyt muistiinpanoja, joten näin muutaman päivän päästä on vaikea enää nostaa esiin yksittäisiä lausumia tai ajatuksia. Puheenvuorot olivat melko globaalilla tasolla, eikä mitään konkreettista oikeastaan ehdotettu. Tietysti toivottiin kirkon yhtenäisyyttä lisääntyvän moninaisuuden keskellä. Eila Helander nosti esiin kysymyksen kirkon suunnasta ja tahtotilasta. Kansankirkollisuus oli hänen mukaansa sata vuotta sitten toimineen teologisen lauantaiseuran visio, joka myös toteutettiin. Minkälaisen kirkon me haluamme?

Oma kysymykseni, jonka esitin yleisökeskustelun aikana, liittyi näihin näkökohtiin. Kun kerran moninaisuus lisääntyy ja kirkon olisi pysyttävä sen keskellä yhtenäisenä, niin minkälaisen kirkon siis visioimme ja miten se konkreettisesti tapahtuu? Onko tänä päivänä olemassa jokin teologinen lauantai- tai maanantaiseura, jonka visiossa kirkosta puhdistetaan ensimmäisessä vaiheessa naispappeuden vastustajat ja seuraavassa vaiheessa homosuhteiden vastustajat? Kahvipöytäkeskusteluissa olen jo törmännyt näihin ajatuskulkuihin. Minkälainen kirkko silloin jää jäljelle ja mihin suuntaan "kirkonpuhdistus" sen jälkeen jatkuu? Vai olisiko yhtenäisyys moninaisuudessa toteutettavissa jotenkin toisin? Viittasin tässä yhteydessä Laajasalon Teemun rohkeaan vetoon tarjota vanhoillisille järjestöille mahdollisuus viettää messua Agricolassa saman katon alla Tuomasmessun kanssa. Eikö juuri näin pitäisikin menetellä, jos meillä on visio kirkon yhtenäisyydestä? Nythän sellaiseen ei näytä olevan riittävää kypsyyttä edes Tuomasyhteisön sisällä.

Arkkipiispa Paarma vastasi, ettei oikein tunnista kuvaamani kaltaista visiointia. Jäin miettimään, johtuuko se siitä, että tällainen uusi uskonpuhdistus kytee vain hyvin pienessä piirissä Helsingin Aleksanterinkadun ja 3. linjan välimastossa, vai siitä, että arkkipiispa ei tunne kenttää. Toki olimme täysin samaa mieltä siitä, että vanhoillisissa on paljon niitä, jotka ehdoin tahdoin rajaavat itsensä ulos. Heitä emme tietenkään voi auttaa yksipuolisesti. Pitää olla halu yhteistyöhön.

No, tämä oli vain pieni sivukysymys monipuolisessa keskustelussa, jossa oikeasti oli yritystä hakea kirkolle suuntaa. Harmi, että John Vikström halusi jäädä pois puheenjohtajan tehtävästä. Hänen tilalleen oli pyydetty piispa emeritus Jorma Laulaja, jolle toivomme tietysti menestystä tässä tehtävässä.

Ja vielä yksi eläkepiispa tuli tavattua tällä viikolla, kun Yrjö Sariola vieraili Kohtaamispaikkana Kryptassa eilen. Aiheena oli "Kuohuvasta nuoruudesta valoisaan vanhuuteen" ja tavoitteena luoda myönteistä kuvaa vanhuudesta kaiken kauhu-uutisoinnin keskelle. Ja kaunis ilta siitä tulikin. Piispa Yrjö johdatti hyvän vanhuuden rakennusaineisiin: fyysinen, sosiaalinen, henkinen ja hengellinen hyvinvointi pitää ottaa huomioon. Yrjön poika, kuvataiteilija-teologi Ilkka Sariola otti mainion kopin isänsä alustuksesta ja syvensi aihetta. Aikuiseksi kasvavan ja kasvaneen on usein vaikea tulla autetuksi ja auttaa. Vanhenemisessa avun tarpeen kanssa pitää kuitenkin tulla tutuksi. Vanhusneuvoston puheenjohtaja Tuula Öhman puhui samaan suuntaan. Jukka Leppilampi ja Harri Viitanen veivät meidän musiikin avulla vielä paljon, paljon pidemmälle, sisäiselle ja emotionaalisellekin tasolle. Lopuksi luin Psalmin 103, joka tuntui kuin kokoavan yhteen kaikki illan teemat kuolevaisuuden hyväksymisestä kiitollisuuden perusvireeseen. Ilta ei siis vain "onnistunut hyvin", vaan se meni paljon syvämmälle. Kiitos kaikille mukana olleille!


sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009

Jeesus ja lapsen oikeudet

Tänään vietettiin arkkienkeli Mikaelin päivää (vaikka oikea päivämäärä oli jo 29.9.). Monissa kirkoissa vietettiin perhemessua, niin myös Helsingin tuomiokirkossa. Sain ylimääräisen saarnavuoron, kun Suvi-Päivi virkavapaus on pidentynyt muutamalla viikolla. Ja mikäpäs siinä. Olin mielessäni ajatellut, että nyt pitää puhua niin, että lapsikin ymmärtää.

Kun messu alkoi, tajusin, että tämä ei nyt mene ihan niin kuin olin kuvitellut. Kirkossa oli kyllä lapsia ja perheitä, mutta vain häviävän pieni osa lapsista oli kouluikäisiä. Kokopitkän messun sijaan sylilapsia ja heidän vanhempiaan olisi varmasti palvellut paremmin lyhyehkö kirkkohetki. No, ei se mitään, saarnasin siis aikuisille. Toivottavasti niin, että koululainenkin sen olisi ymmärtänyt. En ollut kirjoittanut saarnaa etukäteen, joten kirjoitan sen tähän muistiinpanoista.

SAARNA HELSINGIN TUOMIOKIRKOSSA 4.10.2009 klo 10
Mikkelinpäivä, saarnatekstinä Matteuksen evenkeliumi 18:1-6,10

On hienoa puhua Jeesuksesta! Häneltä voi aina oppia jotain uutta. Tänään olemme kuulleet Jeesuksen opetusta vallasta, kun oppilaat kysyivät häneltä: "Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?" Opettaakseen vallasta Jeesus otti heidän keskelleen lapsen. Lapsi on esimerkki kaikista vähäisistä ja heikoista.

Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa 20.11.1989. Vietämme siis ensi kuussa sopimuksen 20-vuotisjuhlaa. Sopimus koostuu 54 artiklasta, joten sitä ei kannata tässä lukea. Sen sisältö on tiivistettävissä kolmeen pääteemaan. Jokaisella lapsella on oikeus 1) turvallisuuteen (protection), 2) osuuteen yhteiskunnan voimavaroista (provision) ja 3) osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon (participation).

Se on erinomainen ja tärkeä sopimus. Mutta miksi se on vasta 20 vuotta vanha? Miten maailman lapset ovat tulleet toimeen ennen sitä?

Kristillisissä maissa on jo ennen YK:n sopimusta vaikuttanut Jeesuksen opetus. Oikeastaan YK:n sopimuskin on syntynyt Jeesuksen opetuksen perustalle. Jeesuksen opetus lapsen oikeuksista voidaan myös jakaa kolmeen teemaan: 1) oikeus turvaan, 2) oikeus olla keskellä ja 3) oikeus taivasten valtakuntaan.

I LAPSEN OIKEUS TURVAAN

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa mainitaan oikeus elämään, nimeen, omiin vanhempiin, kansallisuuteen. Suomen näkökulmasta nämä saattavat vaikuttaa itsestään selviltä oikeuksilta, mutta niin ei tietenkään ole. Ei läheskään kaikilla maailman lapsilla ole vieläkään oikeutta omaan identiteettiin tai omiin vanhempiin. Valitettavasti.

Tilanne oli vielä pahempi ennen Kristusta, jopa länsimaisen demokratian syntysijoilla Kreikassa ja Roomassa. Tiedämme, että spartalaiset hylkäsivät vammaiset vastasyntyneet kuolemaan tien poskeen. Antiikin roomalaisten kaupunkien vesijohtojärjestelmistä on kaivettu esiin tuhansittain vastasyntyneiden luurankoja todistukseksi siitä, että lapsien heitteillejättö oli arkipäivää.

Jeesuksen opetus muutti lasten kohtelussa koko maailmanhistorian kulun peruuttamattomasti.

- Jos joku ottaa luokseen yhden tällaisen lapsen, hän ottaa luokseen minut. > Lapsi on arvohenkilö, verrattavissa Kristukseen itseensä.
- Jos joku viettelee yhden näistä vähäisimmistä, hänet olisi parempi hukuttaa. > Ihmisarvo ei ole leikin asia.
- Katsokaa ettette halveksi yhtäkään näistä vähimmistä. Heidän enkelinsä taivaassa saavat joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. > Taivaan arvojärjestys on toisenlainen kuin maan päällä. Enkelit ovat taivaallista sotajoukkoa. Sen eturivin taistelijat ja kenraalit ovat lasten asialla.

Jeesus siis opetti, että lapsella on peruuttamaton ja Jumalalta saatu oikeus elämään ja turvaan.

II LAPSELLA ON OIKEUS OLLA KESKELLÄ

Kenelle Jeesus osoitti lukemani Matteuksen evankeliumin sanat? Puhuiko hän lapselle? Ei, vaan aikuisille oppilailleen. Hän otti lapsen heidän keskelleen, mutta puhui - ehkä lapsi sylissään - aikuisille (siis vähän samalla tavalla kuin minä nyt puhun teille aikuisille, joilla on lapset sylissä). Puhuiko Jeesus lapsen ohi ja yli?

Testasin asian Alissalla. Luin hänelle evankeliumin kohdan ja kysyin, mitä hänen mielestään Jeesus näillä sanoilla tarkoitti. Alissa katsoi minua vähän hölmistyneenä ja vastasi: "Se tarkoitti, sitä mitä se sanoi." Aivan. Jeesus puhui niin, että ainakin kouluikäinen lapsi voi sen helposti ymmärtää.

Lapsen ottaminen opetuslasten keskelle ei tarkoittanut lapsen jumalointia. Se ei tarkoittanut sitä, että lapsi olisi virheetön tai täydellinen esimerkki ihmisyydestä. Lapsikin ymmärtää, että lapsi tarvitsee kasvatusta ja rajoja. Jeesus jopa näyttää viittaavan erityisesti "tämän lapsen" kuuliaisuuteen, hyvään käytökseen. Jeesuksesta ei siis saa vapaan kasvatuksen ja lapsityrannien oppimestaria.

Lapsen asettaminen keskelle on merkki toisenlaisesta arvojärjestyksestä. Jeesus käyttää ikään kuin käänteistä psykologiaa. Aikuisten arvojärjestys on aivan toisenlainen ja suuruus määritellään toisenlaisilla kriteereillä. Lapsella ei ole siinä arvojärjestyksessä juuri mitään asemaa. Juuri siksi lapsi on merkkinä meille aikuisille. Me tarvitsemme lapsen keskellemme, että osaisimme kääntyä eli kääntää oman arvojärjestyksemme. Taivasten valtakunnassa vallitsee heikomman ja vähäisemmän oikeus.

Koska me aikuiset tarvitsemme lapsen esimerkkiä osataksemme kääntyä, siitä seuraa, että lapsella on Jeesuksen opetuksen mukaan oikeus olla keskellä.

III LAPSELLA ON OIKEUS TAIVASTEN VALTAKUNTAAN

Mikä oikein on taivasten valtakunta? Sehän oli Jeesuksen opetuksen keskeinen sisältö. Kaikkialla minne hän meni, hän opetti ihmisiä Jumalan valtakunnasta eli taivasten valtakunnasta. Ja ihmisiä on aina kiinnostanut valta.

Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa muun muassa kuninkaan järjestämiin suuriin pitoihin ja isoon hääjuhlaan, johon kaikki on kutsuttu. Taivasten valtakunta on Jeesuksen opetuksen mukaan iloa, rauhaa, sopusointua. Se on olotila, johon Jumalan ihminen kaipaa ja pyrkii. Se on päämäärä, joka antaa suunnan koko elämälle, kaikille valinnoille. Meillä on tavoitteena taivas, missä ihminen lopulta on kaikkea sitä, miksi hänet on luotu. Ja oppilaiden tehtävä on levittää kaikkialle kutsua näihin juhliin.

Mutta sen lisäksi Jeesus opetti, että taivasten valtakunta on jo täällä. Se on kaikkialla siellä, missä Jeesus on ja saa hallita. Siellä, missä Jeesus otetaan vastaan, tapahtuu sydämen muutos, ihmiset parantuvat, varas tulee katumukseen, syntyy sovinto riitoihin, taivas kohtaa maan ja Jumala kohtaa ihmisen. Meillä aikuisilla on jopa eräs aivan keskeinen käsite tätä kohtaamispistettä varten: pyhä. Siellä missä ihminen koskettaa tätä raja, on pyhä paikka.

Ja Jeesus opetti, että lapsella on oikeus pyhään, hänellä on oikeus taivasten valtakuntaan.

LOPUKSI

Lapsella on siis oikeus elämään ja turvaan. Niiden puolesta meidän tulee olla valmiita taistelemaan kaikkialla ja jatkuvasti. Se on vähän epämukavaakin, koska tämä Jumalan antama oikeus elämään koskee myös syntymätöntä lasta.

Lapsella on oikeus olla keskellä, jotta aikuisten arvojärjestykset joutuisivat uudelleen arvioitavaksi.

Ja lapsella on oikeus taivasten valtakuntaa. Sallikaa siis lasten tulla Jeesuksen luokse. Sallikaa heidän oppia rukoilemaan. Sallikaa heidän tulla kirkkoon ja kasvaa seurakunnan jäseninä. Sallikaa, älkää estäkö heitä.

Ja tulkaa suurella joukolla isänpäivänä 8.11. klo 16 Tuomiokirkkoon juhlimaan lapsen oikeuksien sopimusta ja lapsen oikeutta pyhään!


perjantaina, lokakuuta 02, 2009

Olin Turussa ja selvisin hengissä

Oikeesti. Olin Turun kirjamessuilla esittelemässä Vaeltaja-lehteä Sisko Raittiin ystävällisestä kutsusta ja Maila Berchtoldin ystävällisellä luvalla Trimeerin myyntikojussa. Tapasin muutamia ystäviä, kerroin parille kiinnostuneelle Vaeltajasta (nro 1 ilmestyy pyhäinäivänä!) ja ostin kassillisen kirjoja, mm. Ian Kershaw'n 1000-sivuisen Hitler-elämänkerran (Otava 2009). Suurmiesten elämänkerrat on kuulemma opettavaista luettavaa. Sitä paitsi omaan karismaansa sairastuneita pikku-hitlereitä löytyy tänäkin päivänä, niin että tutkimus tulee varmasti hyödyksi. Pysyäkseni saksalaisissa suurmiehissä ostin Luther-divarista Lutherin kirjoittaman ja Simo Kivirannan suomentaman Kristuksen ehtoollisesta - suuri tunnustus (Suomen Luther-säätiö 2006). Sain vielä kaupan päällisiksi ruotsalaisen Tom G. A. Hardtin pienen kirjasen Alttarin sakramentti.

Niine hyvineni lähdin ajamaan kotiinpäin puoli viiden aikaan. Lännen taivaalla oli muutama synkkä pilvi, vaikka muuten päivä oli mitä kaunein. Suurin piirtein kauppakeskus Skanssin kohdalla, heti moottoritien alussa tuli roima sadekuuro, joka kuitenkin loppui nopeasti. Taisi tulla vähän rakeitakin. Siitä ehkä pari kilometriä eteenpäin sade alkoi uudestaan. Nopeusrajoitus oli 120 km/t ja olin asettanut vakionopeuden siihen. Ohi meni tumma Saab ja sen perässä suurin piirtein samaa vauhtia musta Audi, jonka olin hieman aiemmin ohittanut. Oikealla kaistalla oli hitaampaa liikennettä, joten vaihdoin ohituskaistalle Audin mentyä ohi.

Sade tihentyi nopeasti, pyyhkijät oli nopeimmalla ja Audin perässä nousi paksu vesiverho. Vauhti alkoi tuntua liian kovalta, mutta en vielä hidastanut, koska etäisyyttä oli riittävästi. Sitten näin että parinsadan metrin päässä edessä edellä ajanut Saab jarrutti voimakkaasti ja siirtyi oikealle kaistalle. Audi jatkoi vasemmalla kaistalla. Ehkä pari sekuntia sen jälkeen näin jarruvaloista, että myös Audi ja sen edessä ollut auto jarruttivat.

On vaikea sanoa, missä järjestyksessä seuraavien sekuntien asiat tapahtuivat, mutta joka tapauksessa Saabin jarruttaessa kiinnitin huomiota tien pintaan muodostuneeseen sohjoon. Rakeita oli tullut oikein kunnolla. Tie ei ollut enää kesärenkaille turvallinen. Jarrutin kevyesti ja pyörät irtosivat välittömästi tien pinnasta. Nostin jarrun, vaihdoin pienemmälle ja sain onneksi auton takaisin hallintaan.

Samaan aikaan huomasin siis edessä tapahtuvat jarrutukset. Audin edessä ollut pienempi auto lähti pyörimään ympäri kaistojen keskellä. Audi oli jarruttanut väistääkseen törmäyksen, mutta pyörivä auto tuli nyt sitä kohti. Vähän aikaa näytti siltä, että minä ja nämä kaksi olisimme törmäämässä toisiimme täysin holtittomasti. Audin kuljettaja teki nopeasti todennäköisesti ainoan järkevän ratkaisun ja ohjasi vasemmalle moottoritien keskialueelle, joka oli sillä kohtaa aika leveä. Samanaikaisesti sen edellä ollut toinen auto ajautui oikealle penkalle. Oma vauhti oli siinä vaiheessa vielä ehkä 90-100 km/t. Näin kuinka Audi kynsi sohjoista nurmikkoa vasemmalla ja sen konepelti nousi pystyyn. Se näytti kuitenkin pysähtyvän turvallisesti. En tiedä, mitä tapahtui ympäri pyörineelle pikkuautolle. Hidastin oman vauhdin noin 70 km/t ja soitin heti 112:een. Siinä vaiheessa olin tietysti ajautunut jo pitkälle tapahtumapaikasta. Sade oli jäänyt taakse ja tie oli kuiva.

Vasta kun ajatus alkoi selkiytyä, aloin miettiä, olisiko pitänyt jäädä katsomaan, mitä tapahtui ja tarvitaanko apua. No, varmaankaan ei olisi pitänyt. Tien penkkaan pysähtyminen olisi vain aiheuttanut uusia vaaratilanteita. Olin kuitenkin soittanut hätänumeroon ja kertonut nimeni, jos siitä nyt jotain apua on. Kotiin tultua näin netistä, että Audi oli pysähtynyt siihen, missä sen viimeksi näin. Osa takana ajaneista oli kolaroinut ja joku oli joutunut hoitoon. Ilmeisesti vakavilta seurauksilta vältyttiin. Jostain syystä kenenkään meidän vuoro ei ollut lähteä tänään. Suojelusenkeleillä tosin oli kiirettä.

Parin kilometrin päässä onnettomuuspaikasta painoin auton cd-soittimen päälle. Sieltä alkoi soida Joose Keskitalon laulamana vanha herätyskokouslaulu Täällä kuljen niin kuin vieras (Pitkä kirja II, AikaMedia ACD1320).

Täällä kuljen niin kuin vieras muukalainen päällä maan /
Tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan /
Taivaan kirkkauden ja loiston kerran hengessä mä näin /
Häipyi maa sen kauneuskin mielestäin.

Taivaan matkalainen tuntea niin monta kertaa saa /
Kuinka muukalaisuus maailmasta kauas erottaa /
Vain ken hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin /
Ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin.

Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin /
Maksakoon se mitä vain mä tahdon taivaan kotihin /
Maahan vieraaseen en jäädä voi, on kaipuu rinnassain /
Olen maailmassa muukalainen vain.

(Säv. ja san. Lydia Lithell, suom. Vali Kunnas)

Tuli mieleen, että minähän olen nähnyt hengessäni Herran Jerusalemin. En nyt kerro uudestaan samaa tarinaa, mutta tiedän, että se isolla miekalla varustettu kolmemetrinen adjutantti-enkeli, jonka näin kolmevuotiaana, tulee hakemaan minua, kun aika on. Oikeastaan olen siihen ihan valmis. Ei haittaa, jos Hitler-tiiliskivi jää kesken. Mutta on täällä maailmassa myös paljon rakasta, josta on vaikea luopua. Olen kahden vaiheilla. Haluaisin jo päästä perille Kristuksen luokse, missä on lopullinen kotini. Läheisten ihmisten ja Jumalalta saamani tehtävän vuoksi on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn vielä toistaiseksi teidän luonanne, jotta edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita. Silloin te Kristuksen Jeesuksen omina saatte yhä enemmän aihetta riemuita minusta, kun jälleen tapaamme.