I. Raamattu puhuu monessa kohdassa ihmiselämän katoavaisuudesta. Jobin kirjassa (14:1-2,5) on tämä kohta:
Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. - - Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
Juuri tämä Jobin kirjan 14. luku oli viimeinen, jonka isä luki yhdessä äidin kanssa ennen aivoinfarktia, jonka hän sai sunnuntaiaamuna 2.8. Se ei ollut helppo luku, eikä ehkä kovin mieluisakaan, mutta se oli totta. Viimeisten 24 päivän ja yön aikana Malmin sairaalassa isä koki ruumissaan ihmisen kuolevaisuuden ja kärsimyksen täyteen määrään saakka. Job 14. luku jatkuu:
Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa, niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon. Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois. Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.
Isän astuminen kuolemaan ei tapahtunut suurten fanfaarien säestämänä, värivalojen loisteessa mahtavana voitonparaatina. Siinä ei ollut mitään inhimillisesti kaunista, mihin olisimme mielistyneet. Sellainen on kuolema. Se riisuu ja tekee pieneksi.
Mutta niin kuin me tiedämme, se tapahtui, että Kristuksen kirkkaus näkyisi selvemmin. Kärsiessään isä kirkastui, hän nousi kuninkaallisten joukkoon. Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Rakkaus kurottautuu kohti iankaikkisuutta. Rakkaus saa meidät suremaan ja kaipaamaan, mutta sama rakkaus on myös toivomme perusta. Siksi apostoli Paavali kirjoittaa oman katoavaisuutensa tuntien (2. Kor. 4:7-10, 16-18):
Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. - - Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.
[II. Juhan osuus]
III. Paavali kirjoittaa Fiippiläisille (4:12-13):
Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.
Suomi on muuttunut valtavasti isän elinaikana 1920-luvulta 2000-luvulle. Siihen on kuulunut kansallista optimismia, kovia sotavuosia, jälleenrakennusta, nuorison kapinaa ja taloudellista vaurastumista. Kristityn kutsumus on pysyä uskollisena evankeliumille täysin riippumatta siitä, mitkä ovat ulkoiset olosuhteet. On osattava lukea ajan merkkejä, mutta samalla pysyttävä ytimessä, keskityttävä siihen, mikä on tärkeää. Paavali ilmaisi tämän keskittymisen lauseella, jota isä usein toisti meille nuoremmille (vanhan käännöksen mukaan): ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”
Isällä oli monta poikaa ja tytärtä. Tietysti me kuusi sisarusta ensimmäisinä, mutta tiedän, että oli meidän lisäksi monia, monia muita, joille isä oli hengellinen isä ja joita hän rohkaisi eteenpäin kutsumuksen tiellä. Saadessani pappisvihkimyksen isä antoi lahjaksi pienen ehtoollisvälinelaukun. Laukun sisään hän oli sujauttanut paperin, jossa luki latinaksi: ”Tu vero vigilia in omnibus, labora, opus fac evangelistae, ministerium tuum imple.” Se on lainaus Paavalin 2. Timoteuskirjeestä 4:5-8 ”Pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.” Ei isä aina tiennyt oikeita vastauksia, eikä hän aina tehnyt oikeita ratkaisuja. Mutta hän eli todeksi sen, mihin uskoi, ja oli uskollinen siinä tehtävässä, joka hänelle oli uskottu. Koska hän oli oppinut palvelemaan, hän myös kykeni johtamaan toisia. Timoteuskirjeen kohta jatkuu:
Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.
