keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009

Monta herkullista juttua

- - on mennyt ohi, kun ei ehdi päivittämään tätä. Niin kuin esimerkiksi sunnuntain 27.9. Hesarissa ollut melkein käsittämätön ehdotus moskeijoiden kaavoittamisesta suomalaiseen kaupunkirakenteeseen (HS 27.9.2009, A11 "Maahanmuuttajat unohtuvat uusien asuinalueiden suunnittelussa"). Toimittaja Marja Salmela oli onnistunut ymppäämään juttuunsa kaikkein pahimmat suvaitsevaisuuskliseet haastattelemalla Aalto-yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professoria Kimmo Lapintietä. Onneksi helsinkiläinen Husein Muhammed kirjoitti tiistaina 29.9. mielipidepalstalle ja tyrmäsi ajatuksen kauniisti.

Ensinnäkään suurin osa Suomen maahanmuuttajista ei ole muslimeja vaan kristittyjä. Husein Muhammed lisäksi muistutti, että kaikki muslimit eivät ole kovin uskonnollisia. Haastateltavaksi valikoituvat usein ne, joilla on aina suurimmat ja pöyristyttävimmät vaatimukset yhteiskunnalta. Toimittaja Marja Salmela oli löytänyt haastateltavakseen suomalaisen käännynnäisen, jolle ei nähtävästi tuottanut mitään ongelmia laittaa yhteiskunnan ostoslistalle muslimiravintolaa, -kirjastoa, -kampaamoa, -kauppoja ja -hotellia. Ehkä siihen voisi vielä lisätä muslimikylpylän sivuun.

Se on tietysti totta, että kaupunkirakenteeseen kaavoitettu rakennuskanta saa heijastaa väestön arvostuksia ja instituutioita. Eikä kirkko enää ole yhtä itsestään selvästi keskellä kyllä kuin se oli sata vuotta sitten. Mutta Helsingissäkin kirkkoon kuuluu 67% väestöstä, joten on aika selvää, että kirkkoja voidaan ja pitääkin kaavoittaa uusille alueille. Ei ole ollenkaan hullumpi ajatus ottaa myös uskonnolliset vähemmistöt huomioon, kun uusia alueita rakennetaan. Joku taloudellisten realiteettien taju siinä on kuitenkin hyvä olla mukana.

Ehkä Lapintiellä oli mielessä ehdotus siitäkin, että valtio tai kunta alkaa rakentaa ja ylläpitää näitä hänen kaavoittamiaan moskeijoita. Voisivatko kristilliset vähemmistökirkot silloin tulla samoille apajille? Husein Muhammed sanoi mielipiteessään oivasti ja selkeästi: "Moskeijoita saa toki rakentaa samoin ehdoin kuin toisuskoistenkin pyhäkköjä: uskonnollisten yhdyskuntien omin varoin ja ympäristön vaatimukset täyttäen." Siihen ei tarvitse paljon lisätä, paitsi ehkä se, että luterilaiset seurakunnat pitävät tänä päivänä kirkkojensa ovet auki maahanmuuttajien ryhmille ympäri Suomea. Maahanmuuttajat ovat lämpimästi tervetulleita sekä suomalaiseen yhteiskuntaan että kirkkoon. Muslimeillakin on täällä samat oikeudet kuin kristityillä. Toisin on islamilaisissa maissa. Kristillisen yhdenvertaisuuden periaatteesta varmasti suurin osa muslimiväestöäkin on kiitollisia.

Ja tässä tulemme seuraavaan herkulliseen kommentoitavaan juttuun eli naispappeuden vastustajien vastustamiseen. Nyt näyttää olevan niin, että suvaitsevaisuudesta ja avarasta hengellisyydestä tunnetun Tuomasyhteisön piirissä on joitakin, joille ei ole ihan selvää, mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa. Teemu Laajasalo on tehnyt rohkean ja harkitun teon kutsuessaan naispappeutta hyväksymättömien kirkollisten järjestöjen väkeä viettämään kuihtuvaa Agricolan kirkon klo 12 messua. Messun kävijämäärä on jo tuplaantunut ja siellä käy nyt nuoria ja perheellisiä. Mutta nämä vanhoilliset ovat kirkollista ongelmajätettä, jonka käsittelyyn harva haluaa osallistua ja vielä useampi toivoo heidän pikaista siirtymistään kirkon ulkopuolelle. Ja jotkut etsivät heidän vastustamisestaan kirkkopoliittisia irtopisteitä valtapeliinsä.

Maailmassa on paljon niitä, jotka vaativat kovaa laitataklausta kuin pahimmat lätkäfanit kaukalon reunalla. Se joka lähtee heiltä hakemaan taputuksia, ajautuu umpikujaan ja ristiriitaan kirkon ydinsanoman kanssa. Kirkon uskottavuus testataan siinä, pystyykö se sovintoon ja avoimuuteen erimielisyyksistä huolimatta. Piispat ovat vedonneet kirkon päättäjiin sovinnon ja yhteistyön puolesta. On jännä nähdä, uhrataanko nämä jalot päämäärät näennäisluterilaisen hömppäkirkollisuuden alttarille.

Sanottakoon nyt varmuuden vuoksi, että mielestäni naispappeuden vastustajat ovat väärässä. Itse asiassa yllättävän monet muutkin ovat mun mielestä väärässä. Jos tarkemmin ajattelen, aika harvat ovat loppujen lopuksi oikeassa ;-). Olen silti valmis taistelemaan sen puolesta, että heillä on oikeus toimia omantuntonsa mukaan, kun kenekään oikeuksia ei siinä loukata.




perjantaina, syyskuuta 25, 2009

Isät ja pojat

Luin Niklas Herlinin tilityksen isästään Pekka Herlinistä US:ssa. Haluaisin sanoa Niklakselle jotain kannustavaa ja hyödyllistä, mutta se on vaikeaa.

Ensinnäkin otan osaa. Isä on tärkeä osa poikaa (ja tytärtä), huonokin isä. Itseä on pakko arvioida suhteessa isään. Ja sitä paitsi siihen on myös oikeus.

Toiseksi kiitän kirjoituksesta. Se ei ehkä ollut kaunis, mutta sen pyrkimyksestä totuudellisuuteen ei voi erehtyä. En osaa arvioida, miten paljon tunnetta kirjoittamiseen liittyi. Voi olla, että Niklas on käsitellyt asiat jo niin moneen kertaan omassa mielessä ja läheisten kanssa, että emootiot on tyhjennetty. Tai sitten ne tulivat uudestaan pintaan. Mutta ei sillä ole kauheasti väliä. Kirjoitus osui mua herkkään kohtaan, kun oma isä on juuri kannettu hautaan. Meillä oli hirveän hyvä isä, todellinen suurmies, joka teki meistä lapsista upporikkaita. Niklaksen kirjoitus panee mut hyvin pienelle paikalle. Mitä oikein olen tehnyt ja aion tehdä sillä kaikkia maailman miljoonia mittaamattomasti arvokkaammalla perinnöllä, jonka olen saanut?

Kolmanneksi toivotan Niklakselle Jumalan siunausta elämään. En tiedä, miten itse kukin kokee tällaiset siunauksen toivotukset. Se on ollut kristittyjen tapa ympäri maailmaa ja läpi historian. Kun se on tapa, siinä voi kuulla jotain kliseemäistä ja helppoa. Mutta siitä ei ole kysymys. Jos ja kun Jumala oikeasti meitä siunaa - tämä on mun oma kokemus - siihen sisältyy aina myös jokin kutsu. Siunauksen vastaanottaminen ei ole oman kokemukseni mukaan helppoa, eikä aina edes mukavaa. Joskus se vie paikalle, missä pitää ensin itkeä surunsa läpi, että voi ottaa siunauksen vastaan. Joskus se vie kasvokkain pahantekijänsä kanssa. Oli miten oli, toivotan Niklakselle sitä Jumalan rauhaa, joka ylittää kaiken ymmärryksen ja virtaa meihin suoraan Kristuksen haavoista ja hänen lempeästä katseestaan. Pidä pää pystyssä ja jatka rohkeasti kutsumuksessasi!


sunnuntaina, syyskuuta 20, 2009

Siunauspuhe

Ymmärrän nyt paremmin niitä kollegoita, jotka sanovat haluavansa istua lähisen hautajaiset penkissä ilman papillisia velvollisuuksia. En ollenkaan pahoittele sitä, että toimitin isän siunaamisen, mutta varmasti olisin kokenut tilanteen hyvin toisella tavalla ilman sitä roolia.

Isä sai mun mielestä arvoisensa koskettavat ja yhteyttä rakentavat hautajaiset. Esiin nousi entistä selvemmin pari asiaa siitä, millainen hän oli. Hän oli melkein aina seurakunnassa läsnä. Vaikka hänessä oli luontaista vaatimattomuutta, siitä huolimatta hän täytti valtavan tilan, joka koetaan nyt suurena tyhjänä paikkana. Isä oli myös rohkaisija. Hän halusi olla oma itsensä kaikessa mitä teki, ja hän myös osasi rohkaista nuorempia samaan.

Siunaustilaisuudessa oli ehkä kuutisensataa ystävää ja seurakuntalaista, muistotilaisuuteenkin tuli vielä kolme-neljäsataa. Saalemin ja Leo Lammen uskomaton tarjoilukapasiteetti toimi täysillä ja kymmenien vapaaehtoisten voimin. Hautajaisten suunnittelu kaikkine järjestelyineen oli Saalem-seurakunnalta ja meiltä perheenä aika iso ponnistus, joten hieman alkaa olla takki tyhjä nyt. Onneksi on pari vapaapäivää...

Julkaisen tässä oman osuuteni siunauspuheesta, joka pidettiin Juhan kanssa puoliksi. Tai oikeastaan neljässä osassa: I minä, II Juha, III minä, IV Juha. Siunaussanoihin osallistui kolmantena Klaus Korhonen, joka myös piti muisto- ja kiitosrukouksen. Yhdistetty kuoro lauloi Kristallivirran ja isän sanoittaman Syntisen rukouksen. Päivi Ristimäki ja Reijo Ikonen esittivät duettona kappaleen Rukous (The Prayer). Tilaisuuden aloitti jousiorkesteri ja sen päätti Saalem Brass kappaleeseen Oi kallis Suomenmaa, jonka aikana arkku kannettiin autoon. Johdantosanojen jälkeen Aaron, John ja Saara lukivat Psalmin 103, jonka luimme myös äidin ja Eeron kanssa isän kuolinvuoteen äärellä ("Ylistä Herraa, minun sieluni...").

Siunauspuhe

I. Raamattu puhuu monessa kohdassa ihmiselämän katoavaisuudesta. Jobin kirjassa (14:1-2,5) on tämä kohta:

Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. - - Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

Kai Einar Granberg syntyi Hyvinkäällä 22.3.1926 Einar ja Lempi Granbergin toisena lapsena. Perhe muutti myöhemmin sukunimensä Antturiksi. Pitkän elämän elettyään Kai ylennettiin taivaan ikuisiin asuntoihin keskiviikkona 26.8.2009. Hänen päiviensä määrä oli siis 83 vuotta, 5 kk ja 4 pvää.

Juuri tämä Jobin kirjan 14. luku oli viimeinen, jonka isä luki yhdessä äidin kanssa ennen aivoinfarktia, jonka hän sai sunnuntaiaamuna 2.8. Se ei ollut helppo luku, eikä ehkä kovin mieluisakaan, mutta se oli totta. Viimeisten 24 päivän ja yön aikana Malmin sairaalassa isä koki ruumissaan ihmisen kuolevaisuuden ja kärsimyksen täyteen määrään saakka. Job 14. luku jatkuu:

Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa, niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon. Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois. Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.

Isän astuminen kuolemaan ei tapahtunut suurten fanfaarien säestämänä, värivalojen loisteessa mahtavana voitonparaatina. Siinä ei ollut mitään inhimillisesti kaunista, mihin olisimme mielistyneet. Sellainen on kuolema. Se riisuu ja tekee pieneksi.

Mutta niin kuin me tiedämme, se tapahtui, että Kristuksen kirkkaus näkyisi selvemmin. Kärsiessään isä kirkastui, hän nousi kuninkaallisten joukkoon. Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Rakkaus kurottautuu kohti iankaikkisuutta. Rakkaus saa meidät suremaan ja kaipaamaan, mutta sama rakkaus on myös toivomme perusta. Siksi apostoli Paavali kirjoittaa oman katoavaisuutensa tuntien (2. Kor. 4:7-10, 16-18):

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. - - Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.

[II. Juhan osuus]

III. Paavali kirjoittaa Fiippiläisille (4:12-13):

Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.

Suomi on muuttunut valtavasti isän elinaikana 1920-luvulta 2000-luvulle. Siihen on kuulunut kansallista optimismia, kovia sotavuosia, jälleenrakennusta, nuorison kapinaa ja taloudellista vaurastumista. Kristityn kutsumus on pysyä uskollisena evankeliumille täysin riippumatta siitä, mitkä ovat ulkoiset olosuhteet. On osattava lukea ajan merkkejä, mutta samalla pysyttävä ytimessä, keskityttävä siihen, mikä on tärkeää. Paavali ilmaisi tämän keskittymisen lauseella, jota isä usein toisti meille nuoremmille (vanhan käännöksen mukaan): ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”

Isällä oli monta poikaa ja tytärtä. Tietysti me kuusi sisarusta ensimmäisinä, mutta tiedän, että oli meidän lisäksi monia, monia muita, joille isä oli hengellinen isä ja joita hän rohkaisi eteenpäin kutsumuksen tiellä. Saadessani pappisvihkimyksen isä antoi lahjaksi pienen ehtoollisvälinelaukun. Laukun sisään hän oli sujauttanut paperin, jossa luki latinaksi: ”Tu vero vigilia in omnibus, labora, opus fac evangelistae, ministerium tuum imple.” Se on lainaus Paavalin 2. Timoteuskirjeestä 4:5-8 ”Pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.” Ei isä aina tiennyt oikeita vastauksia, eikä hän aina tehnyt oikeita ratkaisuja. Mutta hän eli todeksi sen, mihin uskoi, ja oli uskollinen siinä tehtävässä, joka hänelle oli uskottu. Koska hän oli oppinut palvelemaan, hän myös kykeni johtamaan toisia. Timoteuskirjeen kohta jatkuu:

Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.

[IV. Juhan osuus ja siunaaminen]


maanantaina, syyskuuta 14, 2009

Matkalla Armeniaan

Jussi Lehtosen visio tuoda Osip Mandelstamin runot Tuomiokirkon kryptaan toteutui viime viikolla kolmena näytöksenä (ti, ke, pe). Näytökset oli otsikoitu "Matka Armeniaan", koska pääosa valituista teksteistä oli Armenia-aiheisia. Taiteilijaryhmään kuuluivat Jussin lisäksi Ulla Lampela, sello, ja Sami Koskela, lyömäsoittimet. Valosuunnittelija Ville Virtanen loihti Kryptaan muutamilla sinisillä ja punaisilla valoilla vaikuttavan vuorensisäisen tunnelman. Eräässä runossaan Mandelstam sanoi kehittäneensä itselleen armenialaisen kuudennen aistin: vetovoiman vuorta kohtaan.

Runovalikoiman keskeiseksi tekstiksi nousi Kivitauluoodi, jonka Mandestam kirjoitti jo 1923 eli seitsemän vuotta ennen matkaansa Armeniaan. "Siunattu hän, ken kiven nimesi virtaavan veden oppilaaksi." Armenian taivas, Araratin vuori ja siellä lentelevät linnut ilmeisesti jotenkin toivat yhteen tai avasivat Mandelstamille sen, mistä hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut. Kiveen on hakattu historia ja se, mikä pysyy. Sitä kuitenkin hioo jatkuvasti virtaava vesi.

Kuulen tässä yhtymäkohdan kiinalaisen Lao-Tsen (s. 604 eKr.) ajatukseen: "Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. Että heikko voittaa vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässään käytäntöön. Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja." (Tämä Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1951 saattaa olla kiistanalainen, mutta perusajatus on selvä.)

Keskiviikon esityksen jälkeen meillä oli pieni keskustelutilaisuus, johon myös yleisö sai osallistua. Jussi selitti kiintymystään Mandelstamin vaikeatajuisiin runoihin sitä kautta, että hän tuntee yhteyttä runoilijan ulkopuolisuuteen. Mandelstam oli juutalainen, syntynyt Puolassa, perhe muutti nuorena Venäjälle Pietariin, missä hänestä tuli neuvostokansalainen. Päästäkseen opiskelemaan hän otti kasteen kristityksi. (Hänet muuten kastoi Viipurissa - tai ainakin kastetodistuksen kirjoitti - suomenruotsalainen metodistipastori Nils Rosen.) Hän joutui kuitenkin Stalinin hampaisiin ja joutui elämään maan alla, pakenemaan. Ehkä Armenia edusti hänelle jotain tavoittamatonta pysyvyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Koskettava ja kaunis esitys "Matka Armeniaan" joka tapauksessa oli. Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.

Jouduin muuten Araratin kanssa tekemisiin uudestaan sunnuntaina, kun lupasin pitää Agricolassa nuorten raamattutunnin, jonka aiheeksi oli määrätty 1. Moos 7-9 eli vedenpaisumus. Raamatun kertomuksien uudelleen lukeminen on aina hyödyllistä ja kiinnostavaa. Tällä kertaa jäin ehkä erityisesti itse pohtimaan vedenpaisumuksen jälkeistä siunausta, jonka Jumala antoi Nooalle ja hänen perheelleen. Siunaukseenhan kuului myös tietty verenvuodatuksen sääntely. Tätä on selitetty niin, että ante-deluviaanisen maailman väkivalta rehotti juuri siksi, että mitään kuolemanrangaistusta tai muutakaan tappamista rajoittavaa lakia ei ollut säädetty. Nyt siis Jumala asettaa ihmiskunnalle uudet elinehdot. Eläinten lihaa saa syödä, mutta verta ei. Veri ja venvuodatus on pyhää, Jumalalle kuuluvaa. Samaan kokonaisuuten kuuluu kuolemanrangaistuksen määräämien ihmisen tappamisesta. Lihansyönti ja kuolemanrangaistus kuuluvat teologisesti yhteen. Olemmeko menossa kohti parempaa maailmaa, jos saamme kuolemanrangaistuksen ja lihansyönnin lakkautetuiksi?

Lauantaina vietimme taas mukana MATKALLA-iltapäivän Agricolassa. Meitä oli parikymmentä. Aika mukava joukko siis, vaikka ilmoittelu oli tällä kertaa melko vaatimatonta. Aiheeksi oli toivottu Lutheria. Luin perjantaina illalla ja lauantaina aamulla vielä hieman Olli-Pekka Vainion Luther-kirjaa ja joitakin Lutherin omia tekstejä. Onneksi matkalle osallistujat olivat itse kukin valmistautuneet hyvin teemaan ja keskustelu lähti liikkeelle ilman mitään alustusta. Omassa mielessäni pyöri vielä vahvasti kysymys kirkosta yhteisönä, mutta siihen ei tällä kertaa juurikaan menty.

Ai niin. Olinhan viime viikon maanantain ja tiistain jälleen seurakunnallisen johtamisen kurssilla Sipoon Sopukassa. Sieltä jäi ehkä erityisen vahvasti mieleen keskustelumme yhteisöistä. Kirjoitin siitä torstai-iltana pienen kolumnin tai mietelmän tyyppisen tekstinkin seuraavaan Vaeltaja-lehteen. Jotenkin vaan tuntuu, että viikon aikana on ollut liian monta teemaa ja tapahtumaa, että olisin ihan kunnolla ehtinyt pystähtymään yhteenkään niistä.

Viime päivinä aikaa on mennyt jonkin verran myös isän hautajaisten suunnitteluun. Nyt ainakin siunaustilaisuuden ohjelman pitäisi olla valmiina painoon. Tilaisuus on Saalemissa lauantaina 19.9. klo 11 ja muistotilaisuus tarjoiluineen alkaa heti sen jälkeen. Toivomme, että mahdollisimman moni isän tuntenut voisi tulla mukaan juhlaan.

sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Lähimmäisyys rahalla mitattuna

Psalmi 112 esittää ajankohtaisen yhteiskunnallisen ihanteen kaikille meille, jotka pohdimme rahan valtaa ympärillämme: ”Hyvin käy sen, joka on armelias ja lainaa omastaan muille.”

Kuka tahansa lainaa mielellään pankille tai sijoitusrahastolle, kun uskomme saavamme paitsi omamme takaisin lisäksi korot päälle. Mutta se ei ole ihanne, josta Raamattu puhuu. Psalmissa tarkoitetaan rahan lainaamista ilman korkoa sellaiselle, jolla ei ehkä ole varaa maksaa takaisin. Lähimmäisyys ei ole epämääräistä myötätuntoa. Se on sitä, että tunnistaa ja tunnustaa toisen tarpeen. Lähimmäisyys tuntuu kukkarossa.

Psalmin ajatus ei pääty tähän, vaan jatkuu: ”Hyvin käy sen, joka on armelias ja lainaa omastaan muille, sen, joka aina toimii oikeuden mukaan.” Lause tarkoittaa erityisesti liiketoimia, niiden pitäisi tapahtua oikeuden mukaan. Bisneksen hoitaminen oikeuden mukaan ei ole pelkkää lainkuuliaisuutta, sitä, että kirjanpito menee rimaa hipoen läpi tilintarkastuksesta. Oikeudenmukaisuus on ihanne, joka koskee myös asennetta. Lähimmäisen auttaminen ja oikeudenmukaisuus ovat saman asian kääntöpuolet. Raamatun mukaan ei ole oikeutta ilman armahtavaa mieltä, eikä armoa ilman oikeutta.

Oikeudenmukaisen liiketoiminnan ja pyyteettömän antamisen välillä on siis yhteys. Raamattu kutsuu sitä nimellä vanhurskaus. Se tarkoittaa kykyä tinkimättömästi noudattaa oikeutta omassa toiminnassa, mutta armahtaa ja auttaa lähimmäistä.

Herra, kiitos rikkauksista, jotka olet antanut käyttööni, ajasta, terveydestä, omaisuudesta. Varjele sydämeni rikkauden vaaroilta. Anna viisautta luopua siitä, mikä estää sinun hyvän tahtosi tapahtumista elämässäni, olkoon se sitten liikaa tekemistä, liikaa tavaroita tai liikaa huolia. Tee minusta vanhurskautesi ja armeliaisuutesi välikappale, niin että näen lähimmäiseni tarpeet ja pääsen osalliseksi siitä ilosta, jonka olet varannut avokätisille.

Pisara YLE TV1, lauantaina 5.9.2009

lauantaina, syyskuuta 05, 2009

Elämä jatkuu

- - vaikka bloggaaminen onkin ollut viime viikkoina hidasta. No, aika on mennyt paitsi siinä, että yritän pysyä töiden tahdissa kiinni, myös monenlaisissa hautajaisiin liittyvissä järjestelyissä. Todella koskettavaa on huomata, miten monet ihmiset ovat halunneet antaa aikaansa ja taitojansa siunaus- ja muistotilaisuuden järjestelyihin.

Mutta asiaan. Varsinaisesti mun piti ulostaa tietokoneen näppäimistölle pari päässä pyörivää ajatusta liittyen tämän päiväiseen piispa Teemu Sipon vihkmykseen Turun tuomiokirkossa. Ensinnäkin pitää nostaa hattua sekä piispa Sipolle että arkkipiispa Paarmalle oivasta paikan valinnasta. Turun tuomiokirkko oli tietysti paljon pienempi ja ahtaampi kuin edellisen katolisen piispan vihkipaikkana käytetty Johanneksenkirkko, mutta symbolinen merkitys oli sitäkin suurempi. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän virkamiehet vielä vuosi sitten pikkusieluisesti kiistelivät Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kanssa piispa Henrikin sormiluusta. Vaikka arkkipiispalla epäilemättä oli halua ymmärtää pyhäinjäännöksen ekumeenista merkitystä, hänkään ei kai voinut suoraan vaikuttaa seurakuntayhtymän aivoituksiin. Nyt oli siis mahdollisuus kaikkein korkeimmalla tasolla osoittaa, mitä ekumeeninen vieraanvaraisuus tarkoittaa. Toivottavasti viesti menee perille myös virkamiestasolle.

Vihkimessu kesti kaksi tuntia ja 40 minuuttia, tunnelma oli tiivis ja innostunut. Seurakunta osoitti taputtaen suosiotaan uudelle piispalle useaan otteeseen: kun tämä tuli ennen messua sisään, vihkimisen jälkeen, kun hän ehtoollisen jälkeen tervehti kansaa ja loppuprosession aikana. Ehtoollisen jälkeiseen suosionosoitukseen liittyi hieman ristiriitainen tunne. Kuoro lauloi samaan aikaa Te Deum-hymniä: "Sinua, Jumala, me ylistämme." Hymni kuitenkin häipyi taputusten sekaan. Kävi siis niin, että Jumalan ylistämisen päälle tuli piispan suosio. Tai tämä oli ensimmäinen, hurskasteleva ajatukseni. Ennen kuin kerron, mihin ajatukseen päädyin, on kuvattava hieman itse messun kulkua.

Messun käsiohjelma oli 50-sivuinen vihko. Pelkkä ehtoollisrukous on 14 sivun mittainen. Messu oli liturgisesti hyvin rikas, monella tavalla äärimmäisen kaunis ja puhutteleva. Evankeliumi Joh. 10:11-16 putosi suoraan sydämiin: "On oleva yksi lauma ja yksi paimen." Kauneuden ja puhuttelevuuden kääntöpuolena messussa oli valtavan paljon sanoja, suurin osa niistä latinaa. En voi sille mitään, että kriittinen ajatus tunki mieleeni, kun astelin kirkosta ulos Äikään Ermon kanssa. Jeesus varoitti aikoinaan ottamasta mallia pakanoiden rukouksesta, jotka kuvittelevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.

Toinen kriittinen huomioni liittyi äänentoistoon. Jälleen kerran mitään ei kuulunut. Kuulin useammasta suusta kirkkokahveilla arvion, että radioinnin ja televisioinnin vuoksi olisi luovuttu saliäänentoistosta. En voi varmistaa tietoa, mutta se kuullostaa uskottavalta. Radio ja TV osaavat hommansa ja osaavat myös vaatia. Jos kirkon puolella on neuvottelemassa vellihousuja, jotka eivät iske nyrkkiä pöytään ja sano, että "ei käy" ja että seurakunnan pitää kuulla, mitä messussa sanotaan, niin totta kai sitten lopputulos on tällainen. Vain lukupulpetissa oli yksi mikrofoni, alttarilla ei yhtään, vaikka pääosa toimituksesta tapahtui alttarilta. Paavin mandaatin lukemisesta ei kuulunut mitään, kardinaali Lehmannin puheesta sai vain sen verran selvää, että se oli selvästi saksaa (onneksi puhe oli käännettynä käsiohjelmassa). Olisin mielelläni kuullut, mitä piispa Teemu sanoi messun päätteeksi, mutta kuulin vain muutamia hajanaisia sanoja. Sain kutsuvieraspaikan viidennestä rivistä, joten en voi valittaa. Taaempana olevat seurakuntalaiset kuulivat tuskin sitäkään.

Näihin kahteen kriittiseen huomiooni liittyy ajatus taputuksista. Se oli seurakunnan spontaani tapa osoittaa, että yhteys on tärkeintä. Jos ja kun seurakunta ei voinutkaan kuulla, mitä puhuttiin, niin se voi ainakin lämpimästi tervehtiä uutta piispaansa. Vaikka liturgia kulkikin omaa kulkuaan omine sanoineen (Te Deum laudamus), tärkeämpää oli osoittaa yhteenkuuluvuutta.

Kävin tästä lyhyesti keskustelua veljenpoikani Johnin kanssa kirkkokahveilla. Hän muistutti aivan oikein, että messulla voi olla vain yksi keskus, Kristus. Taputus siis ilmeisesti oli väärässä paikassa. Mulle siinä sittenkin toteutui jotain paljon kristillisempää, mitä pelkkä Kristuksen keskeisyyden toistelu ei voi tavoittaa. "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivaasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon", Jeesus sanoo vuorisaarnassa (Matt. 7:21). Ja taivaallisen Isän tahto on, että emme anna yhdenkään joutua hukkaan (Joh. 6:39). Seurakunta, joka laulaa oikean liturgian, mutta jossa ihminen jää yksin, ei täytä taivaallisen Isän tahtoa. Näin ollen Te Deumin laulaminen ilman yhteyttä lähimmäiseen olisi ulkokultaisuutta.

Ymmärrän tietysti, että liturgiaa ja toimintaa ei koskaan pidä asettaa vastakkain. Eivät ne sulje toisiaan pois. Siinäkin mielessä Te Deum ja taputukset sopivat hyvin yhteen.

Huomasin liturgian loppupuolella emeritus arkkipiispa John Vikströmin, joka istui toisella puolella käytävää hieman edempänä. Hänen kasvonpiirteissään on jotain samaa kuin meidän isässä oli. Olin uppoutunut liturgian kulkuun ja yhtäkkiä muistin siis isän. Tuli haikea mieli. Juhla ilman isää. Mutta nopeasti sekin ajatus muuttui kiitokseksi. Isä on jo nyt siinä juhlassa, johon me muut vasta olemme matkalla ja jota messussakin odotetaan. Siellä ei kai enää ole äänentoisto-ongelmia eikä kukaan jää liturgian ulkopuolelle.

Ei siis ollenkaan turha reissu Turkuun.


keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009

Siunaus- ja muistotilaisuus

Siunaamme isän maallisen majan odottamaan ylösnousemuksen aamua

Saalemissa, Näkinkuja 3
lauantaina 19.9.2009 klo 11

Muistotilaisuus pidetään Saalemissa heti siunastilaisuuden jälkeen.
Arkun laskeminen hautaan tapahtuu muistotilaisuuden jälkeen perheen kesken Nurmijärvellä.

Siunaus- ja muistotilaisuus ovat avoimia kaikille, jotka tunsivat isän.
Kukkatervehdysten sijaan toivotaan, että saattoväki tukisi Saalem-lähetys ry:n diakoniarahastoa (206538-30928, viite 1494). Halusta puheenvuoron pitämiseen muistotilaisuudessa pyydetään ilmoittamaan etukäteen Eerolle (040-5101142).