torstaina, elokuuta 27, 2009

Perillä!

Kai Einar Antturi
Sanan palvelija, rakentaja, paimen, isä
22.3.1926 - 26.8.2009

Oon tyytyväinen pikku mökkiläinen.
En kaipaa kultaa, enkä aarteita maan.
On mulla täällä vain ryysyt päällä
ja kohta hautaan mut kannetaan.

On koti mulla, kun käyn yli vuorten,
maa nuoruuden, missä vanheta ei.
Ei kyyneleitä, kun kuljen kultateitä
ja päiväkään siellä laske ei.

Rakkaudella, kiitollisena, jälleennäkemisen odotuksessa.

sunnuntaina, elokuuta 23, 2009

Isän kunnioittamisesta

Lähdin aamulla kahdeksan aikaan toimiston kautta kirkolle, sieltä saarnajatkojen jälkeen Luukkiin MATKALLA-ryhmän patikkaretkelle ja Luukista suoraan sairaalaan isää katsomaan. Kotiin ehdin vasta kymmenen aikaan illalla, enkä hirveästi nyt jaksa lähteä muokkaamaan alla olevaa saarnakonseptia. Varmasti se rakenteelta ja suurelta osin sanoiltaakin vastaa sitä, mitä aamulla puhuin. Mutta oli siinä joitain painotuserojakin. Joka tapauksessa pyhän teemana on itsensä tutkiminen ja evankeliumitekstinä Matteus 23:1-12.

Esipuhe: ”Noudattakaa heidän opetustaan”

Jeesus puhuu melko kovia sanoja oman aikansa leipäpappeja vastaan. Silti hän sanoo aluksi: ”noudattakaa heidän opetustaan”. Miksi? Siksi, että Jumalan Sana on Jumalan Sanaa, vaikka sitä saarnaisi itse perkele. Ja joskus Jumala tosiaan laittaa perkeleenkin palvelukseensa. Käyttäähän Jumala meitä itsekkäitä, ylpeitä ja heikolla itsetunnolla varustettuja ihmisiäkin. Vaikka Jeesus siis seuraavassa esittää liudan syytöksiä lainopettajia vastaan, hänen sanojaan ei koskaan tule käyttää Jumalan Sanan vastaan.

Laki, jota Jeesuksen ajan lainopettajat opettivat, oli Vanha testamentti. Siihen on helppo loukkaantua, kuten tähtitieteen professori Esko Valtaoja omakohtaisesti todisti kirkkopäivillä: ”Olen lukenut läpi koko Raamatun ja ehkä juuri siksi en usko Jumalaan.” Mutta Jumalan Sana, jopa kaikkein oudoimpine kohtineenkin, on peili, josta ihminen näkee itsensä Jumalan edessä. Ja sanotaan, että ei kannata syyttää peiliä, jos naama on vino.

Jeesuksen kehotus noudattaa rabbien opetuksia antaa koko seuraavalle syytösten listalle sävyn. Kaikessa on kyse yhdestä ja samasta asiasta: Jumalan kunniasta ja ihmisen kunniasta.

Ensimmäinen syytös: ”He puhuvat yhtä ja tekevät toista”

Rehellinen aito ihminen ei voi puhua yhtä ja tehdä toista. Teot paljastavat, mihin oikeasti uskot. Kulutuksemme paljastaa, miten materialisteja olemme, ei mielipiteemme ilmastonmuutoksesta tai finanssikriisistä. Tiliotteemme paljastaa paremmin arvomme kuin yksikään gallupkysely.

Miltä suomalainen kristillisyys tänä päivänä näyttää? Ovatko sanat ja teot yhteydessä toisiinsa? Muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan 68% suomalaisista sanoo uskovansa Jumalaan (miehistä 60%, naisista 75%). Jaakobin kirje muistuttaa , että usko Jumalan olemassaoloon on hyvä lähtökohta, mutta ei se vielä ratkaise mitään. ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” Miten usko Jumalaan näkyy käytännössä?

Varmasti kristillisen Jumala-uskon vaikutus näkyy yhteiskunnan rakenteissa. Arvostamme toisista huolehtimista, turvallisuutta, koulutuksen arvostusta, uskollisuutta, luotettavuutta ja niin edelleen. Eivät nämä arvot ole syntyneet sattumalta tai valistuneen tieteen seurauksena, vaan Raamatun pohjalta kasvatetun kansan syvästä hengellisestä vakaumuksesta. Suomen kansa on kasvatettu Agricolan kääntämällä Raamatulla.

Mutta nyt näemme, miten tämä arvopohja muuttuu kovaa vauhtia. Nuori toimittaja vuodatti Metro-lehdessä kuluneella viikolla ahdistustaan vaatimalla, että kristillinen kasvatus olisi kokonaan kiellettävä alle 18-vuotialta, kun sen takia eräs kaveri ei ollut päässyt nuorena osalliseksi hedonistisesta nautintokulttuurista, vaan oli joutunut pidättäytymään. Mitä seuraavaksi keksitään vaatia? Että kristilliset kirkot tulisi kokonaan lailla kieltää?

Ilmapiiri on siis muuttunut. Olemme rikkaampia, lihavampia ja vapaampia toteuttamaan mielitekojamme. Mutta Jeesuksen sanat pakottavat kiinnittämään huomion sanojen ja tekojen suhteeseen. Ilmapiirin muutoksen seurauksena nuoret vanhemmat eivät enää oikein uskalla tai kehtaa puhua lapsilleen Jeesuksesta. Sehän voi olla vahingollista. Lapsi kyllä kastetaan, mutta varmuuden vuoksi hänelle pyydetään kahden luterilaisen kummin lisäksi yksi ateisti ja yksi buddhalainen haltijakummi ja lapsi saa sitten itse päättää, mitä näistä jutuista haluaa uskoa. Jumalaan uskovat vanhemmat käyvät lastensa kanssa huvittelemassa ja juopottelemassa, mutta eivät koskaan rukoile heidän kanssaan. Mistä aineksista lapset ja nuoriso oikein ammentavat arvomaailmansa ja elämänkatsomuksensa?

Ei riitä, että meillä on yhteiskunnalliset rakenteet, joissa ikään kuin vanhentuneena hintalappuna roikkuu ristin merkki. Kun sekin putoaa pois, ei ole mitään estettä sille, että myös rakenteet muutetaan: huolehtimisen korvaa tulosvastuu ja uskollisuuden korvaa liikevoitto. Ei Amerikkaa voi eikä kannata matkia talouselämässä, jos ei tajua amerikkalaisten uskonnollista sitoutuneisuutta.

Olemme siis kaiken hyvän yltäkylläisyyden keskellä elävänä kansakuntana menettämässä kosketuksen siihen, mihin sanomme uskovamme. Ei mikään ihme, että kansakunnan mielenterveys on katkolla. Jumalan kunniaa ei voi korvata ihmisen kunnialla.

Toinen syytös: ”Kaiken he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin”

Sanon tästä vain lyhyesti. Mikä on huomionkipeyden vastakohta? Toisen korottaminen, toisen asettaminen etusijalle. Miten huomionkipeä ja omanarvontuntoinen ihminen voi muuttua niin, että hän alkaakin asettaa toiset etusijalle? Vaikeasti. Se on vastoin ihmisen luontoa.

Mutta siihen on olemassa selkeä raamatullinen neuvo. ”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Rakkauden kaksoiskäsky ei käske meitä olemaan rakastamatta itseämme. Se käskee meidän rakastaa Jumalaa yli kaiken. Paras lääke huomionkipeyteen on Jumalan asettaminen etusijalle. Paras lääke oppia rakastamaan Jumalaa, on opetella palvelemaan lähimmäistä.

Kolmas syytös(sarja): ”He käyttävät - - , panevat - - , istuvat - -, ovat hyvillään - -”

Suomalaiseen, Raamatun sanalla lannoitettuun kulttuuriin iskostui aikoinaan vaatimattomuuden arvostaminen ja kaikenlaisen rehvastelun karttaminen. Vaatimattomuus kaunistaa, sanottiin. Vaatimattomuuteen liittyi tietty herran pelko. Kunnioitettiin asemaa ja titteleitä. Sen kääntöpuolena oli herravihaa, tyytymättömyys jupistiin omissa joukoissa. Maailma on muuttunut. Herran pelon ja vaatimattomuuden kulttuuri on edelleen näkyvissä vanhemman polven elämäntyylissä, kun nuorempi polvi on heittänyt solmiot ja pönöttävät tittelit nurkkaan. Itsetehostus toteutetaan nykyään toisilla keinoilla.

Olennaista on tunnistaa, mistä Jeesus tässä varoittaa ja mihin hän kehottaa. Tule ihmiseksi ja kohtele toista sellaisena! Anna kunnioitus toiselle siksi, että tämän on Jumalan luoma ja Hänelle rakas. Älä katso asemaan, ulkonäköön tai siihen, mitä sinä siitä hyödyt. Rikkaiden palvonta ja köyhien syrjiminen on Jumalan suunnitelmaa vastaan. Autuaita ovat köyhät.

Varoitus ja johtopäätös: ”Älkää kutsuko ketään isäksi”

Olemme tulleet viimeiseen kohtaan. Seemiläisessä ajattelussa isä on arvonimi. Se voi tarkoittaa ketä tahansa vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa. Opettajaa, oppimestaria tai johtajaa voitiin kutsua isäksi. Profeetta oli isä profeetanoppilaille, rakennusmestari oli isä kisälleilleen. Jeesus halusi poistaa tällaisen luokittelun seuraajiensa keskuudesta.

Jäin kuitenkin miettimään lausetta ”älkää kutsuko ketään isäksi”. Onko se ymmärrettävä kirjaimellisesti? Tarkoittaako Jeesus siinä myös meitä oikeita isiä ja meidän oikeita isiämme?

Oma isäni sai tasan kolme viikkoa sitten sunnuntaiaamuna aivoinfarktin ja on siitä lähtien ollut sairaalassa pääasiassa tajuttomana kykenemättä syömään tai juomaan. Olemme odottaneet, että hän virkoaisi, mutta se näyttää joka päivä epätodennäköisemmältä. Isä on 83-vuotias. Hän on koko ikänsä ollut matkalla taivaaseen, joten emme sure hänen puolestaan, mutta tietysti riutuminen sairaalan vuoteessa tuntuu ikävältä. Ihmisestä tulee niin pieni, avuton, kuin uhrilammas, joka ei pysty suutansa avaamaan puolustautuakseen tai kertoakseen, mitä tarvitsee.

Isän sängyn vieressä hänen päätään silittäessäni kuuntelimme äänitteenä Isä meidän –rukouksen paavi Johannes Paavali II:n latinaksi laulamana. Isä luki aikoinaan klassisessa lyseossa latinaa, joten olemme harrastaneet tätä aikaisemminkin. Silloin tajusin aivan selvästi ja yksinkertaisesti, että meidän isyytemme täällä maan päällä on aivan yhtä katoavaa kuin Katajanokan laiturin huvijahdit, rahastosäästöt ja mikä tahansa yhteiskunnallinen asema. On vain yksi Isä ja kaiken Herra, jonka luokse me kaikki menemme. Annetaan siis kunnia sille ainoalle, jolle se kuuluu ja noustaan tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.



lauantaina, elokuuta 22, 2009

Mitä leijuu?

Kirjoitan tätä lauantai-iltapäivänä junassa Jyväskylästä Helsinkiin. Kirkkopäivät jäivät siis mun osalta hieman kesken, kun messuvuoro Helsingissä odottaa klo 18. Jäin miettimään erään kollegan heittämää kysymystä: ”Mitä täällä leijuu?” En osannut vastata. Mielestäni Kirkkopäivillä leijui niin monenlaista. Olihan teemaksikin valittu ”Onni täällä vaihtelee”, missä paino tulee sanalle ”vaihtelee”. Kukaan ei siis halunnut ottaa haltuunsa kirkon tilaa tai kyennyt määrittämään sen suuntaa.

Oli siellä silti monia hyviä yrityksiä. Perjantai-illan Vartija-keskustelu oli loistava ajatusten virkistäjä ja sellaista tarvitaan kipeästi lisää. Jos olisin ehtinyt, olisin mennyt kuuntelemaan myös Markku Envallin ja piispa Eero Huovisen keskustelua Raamatusta oman elämän peilinä. Molemmat osaavat pysyä asiassa ja mennä syvälle. Lauantaina aamulla oli päällekkäin kaksi mielenkiintoista tilaisuutta, joista lopulta valitsin Kotimaan Mari Teinilän ja Olli Seppälän vetämän mediakeskustelun. Tunnelma oli isossa juhlateltassa vaisumpi ja kohteliaan särmättömämpi kuin perjantai-illan mittelössä, mutta tärkeitä teemoja kosketeltiin.

Toimittajat kyselivät panelisteilta median uskonto-osaamista. Miten hyvin suomalainen toimittaja hallitsee uskonnon sisällön? Uskalletaanko ja osataanko siihen tarttua? Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervolan vastaus osoitti, että siellä eletään ihan eri maailmoissa kuin pääkaupunkiseudulla. Tämän päivän pääkirjoituskin vahvistaa näkökulman. ”Kirkko ei kompastu ajan muutokseen” se oli otsikoitu. Kirkon asema on ”vakaa ja turvallinen” suomalaisessa kulttuurissa. Suomalainen uskonnollisuus on hiljaista ja yksityistä. Uskontoa ei tuputeta. Keskisuomalainen (ja oletettavasti suuri osa maakuntalehdistöä) on täysin tyytyväinen siihen, että kirkosta uutisoidaan vain ulkokehällisiä asioita: papinvaali Jämsässä, hernekeittoa Herättäjä-juhlilla, piispa kävi pappilassa ja seurakunnat yhdistyvät.

Johanna Korhonen (joka esiintyi pirteästi ja oivaltavasti) olisi voinut esittää tähän kriittisemmän näkökulman, sillä juuri hän nosti esiin tällaisen ulkokehällisen uutisoinnin ohuuden. Ei oikein tiedetä, mitä tehdään uskon(non) sisällölle. Media voi tosin siinä osoittaa syyttävän sormen meihin kirkon ammattilaisiin. Miksi emme sitten tuota mielenkiintoisempaa sisältöä? Kyllä sille kuulemma annetaan palstasijaa, jos se on hyvin kirjoitettua.

Jäin hieman hämmentyneeksi, koska heti seuraavaksi keskustelu siirtyi valittelemaan kirkon kasvottomuutta. Miksi media sitten tyytyy kirkon byrokratian ja ulkokehän asioihin, jos se kerran kaipaa kasvoja? Miksi vain kohumedia on kiinnostunut kirkon ihmisistä – ja aina kyseenalaisissa yhteyksissä? (Homo- ja naispappeusasioiden vatvominen on vain yksi osoitus tästä avuttomuudesta. Samaa sopulilauman laiskuutta on kohukirjoittelu Arto Merisalon tapaamisista ihmisistä.) Eikö laatumedian olisi aika lähestyä kristillistä uskoa jostain muusta kuin hallinnollisesta ja tilastollisesta näkökulmasta? Toimittajien kyvyttömyys on sukua sille, miksi kristityiltä tivataan: ”Miten sä muka sitten selität sen, että - -? ”, kun vastaavasti uskonnottomalta kysytään: ”Miten sä muuten ajattelet siitä, että - -?” Kristityltä vaaditaan selitystä toimittajan omille väärinkäsitykselle, kun vierasuskoiselle tai ateistille annetaan vapaa valtakirja kertoa ja kuvailla omaa uskoaan. Osaisiko joku kouluttaa toimittajia, jotka olisivat kiinnostuneita kysymään avoimia kysymyksiä myös tavallisilta kristityiltä? Eikö siinä ole kirkon kasvot? Onneksi on Sana ja Askel. Eikä Kotimaa ole huono. Mutta ei ne tietenkään riitä.

Lähdin kesken pois mielenkiintoisesti otsikoidusta keskustelusta Luterilaisen Suomen loppu?, kun aiheeseen ei päästy heti kiinni. Kyseessä oli samannimisen kirjan (Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyri Komulainen ja Mika Vähäkangas. Edita) julkistamistilaisuus, joten keskusteluun voi onneksi osallistua kotona nojatuolissa. Tilaisuuden alun sinänsä mielenkiintoinen suomalais-senegalilaisen, luterilais-islamilaisen avioparin jutustelu oli ihan väärässä paikassa. Ehkä kyseessä oli naisnäkökulma muuten liian maskuliiniseen pamflettiin. Antti Vuoren ja Mikko Heleniuksen tangomusisointi tilaisuuden alussa oli herkkua!


perjantaina, elokuuta 21, 2009

Kirkkopäivien paras keskustelu

Kirkkopäivät vasta tänään toden teolla alkoivat, mutta mun mitta tuli jo täyteen. Positiivisessa mielessä. Virpi Hämeen-Anttilan, Jyri Komulaisen ja Esko Valtaojan keskustelu tieteen ja uskon totuuksista veti Jyväskylän yliopiston Musica-salin täyteen (reilut 200 henkeä) seuraamaan nautittavaa ja hersyvää sanailua. Myllykosken Matti ja Suvielise Nurmi toimivat loistavina keskustelun avaajina ja vetäjinä.

En ehkä saa näin ennen yöpuulle asettumista enää itsestäni esiin parasta mahdollista analyysiä, mutta vielä äsken illallispöydässä keskustelun teemat elivät vahvasti. Valtaoja paljasti uskovansa ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Jäi toki vielä vastaamatta kysymys hyvyyden ongelmasta eli siitä, mistä tämä ihmisen hyvyys on peräisin ja miksi siihen kannattaisi uskoa. Joka tapauksessa mulle jäi käsitys, että agnostikon asenteestaan huolimatta Valtaoja ei ole kaukana Jumalan valtakunnasta.

Uskon ja tekojen välttämättömästä suhteesta Hämeen-Anttila lausui viisaita erään yleisökysymyksen innostamana. Hän huomautti, että ei oikeastaan ole paljonkaan väliä sillä, kuinka moni ihminen jossain barometritutkimuksessa sanoo uskovansa Jumalaa, jos tämä usko ei millään tavalla konkretisoidu teoiksi heidän arkielämässään. Olin kuulevinani siinä aidon huolestumisen ulkokohtaisen, nimikristillisen välinpitämättömyyden vuoksi. "Tärkein kirjainyhdistelmä tänä aikana ei ole NATO tai EU, vaan evvk." Suomalaiseen omasta uskonnollisesta perinteestä vieraantumiseen kuuluu tällainen epämääräinen ja ulkopuolisen näkökulmasta hyvin epäilyttävä vakaumuksettomuus. Ei oikeasti tunnusteta sitä, mitä kuvitellaan olevan.

Komulaisen Jyri loisti myös muutamilla nostoillaan. Myllykosken Matti kysyi, voisiko uskonto hyväksyä asetelmaa, jossa se ei vaadi muita hyväksymään omaa totuuttaan. Jyri rajasi vastauksensa kristinuskoon (koska ei ole mielekästä tässä yhteydessä puhua uskonnosta yleensä) ja otti esimerkiksi Dostojevskin Kristus-hahmot: ruhtinas Myskinin, Karamazovin veljesten Aljoshan ja prostituoitu Sonjan. He eivät tyrkyttäneet omaa totuuttaan, vaan antautuivat sellaisenaan toisen palvelukseen, mikä sai toisissa aikaan kutsun kääntymykseen. Kristilliselle uskolle on siis itse asiassa ominaista, että se ei välity pakon, vaan palvelun kautta Kristuksen omaa esimerkkiä seuraten. Totuuden välittämisen tilalle tuleekin siis identiteetti, sinä-minä-suhde.

Toki keskusteltiin myös luonnontieteiden ja humanismin suhteesta, muka-pimeästä keskiajasta, tieteen ja teknologian saavutuksista ja niiden synneistä, ja monista muista aiheista, joita ajattelen ehkä seuraavaksi huomenna, kun huristelen iltapäivällä junalla takaisin Helsinkiin pitämään Tuomiokirkon klo 18 iltakirkkoa ja miettimään sunnutaiaamun saarnaa.

sunnuntaina, elokuuta 16, 2009

Kuunnella sydäntä

Tänään tuli täyteen kaksi viikkoa isän aivoinfarktista. Päätin mennä aamulla ennen messua käymään sairaalassa. Luin Ilmestyskirjan 21 ja 22 lukuja ja lauloin "Kultakaupunkiin mun sydämeni kaipaa". Kuume oli taas hieman noussut, eikä isä jaksanut avata silmiä tai puristaa kättä. Illalla kävin uudestaan ja tilanne oli aika lailla sama. Kuume oli saatu laskemaan, mutta isä on erittäin heikkona. Jotain ääntä hän välillä yrittää saada aikaan, mutta tajunta ei palaudu riittävästi - eikä ole palannut kuin muutamien lyhyiden hetkien ajaksi koko kahden viikon aikana. Juha lähti aamulla takaisin Indonesiaan ja Kaisa ja Leenakin lähtevät pitkille kotimatkoilleen alkuviikosta. Siinä vuoteen vierellä isää silitellessä ja jutellessa tulee käytyä läpi monenlaisia ajatuksia.

Aloitin perjantaina kirjan The Shack. Se kertoo Mack nimisestä miehestä, jonka kouluikäinen tytär siepataan perheen telttaretkellä ja poliisi löytää todisteet siitä, että tyttö on raa'asti murhattu. Ruumista tai sieppaajaa ei löydetä. Mack vajoaa syvään suruun vuos
iksi, kunnes saa postilaatikkoonsa oudon viestin "Papalta". Papa on Mackin vaimon puhuttelunimi Jumalalle. Epäilyistään huolimatta hän päättää lähteä majalle (the shack), josta tyttären revitty kesämekko oli löydetty, tapaamaan Papaa. Majalla hän tapaa Papan, Jeesuksen ja Sarayun, siis Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja joutuu käymään läpi surunsa, pelkonsa ja vihansa.

Loppuratkaisu jättää auki, oliko kyseessä todellinen kohtaaminen Kolminaisuuden kanssa vai pelkkä sisäinen kokemus. Tai oikeastaan se ei jää auki, koska kyseessä oli molemmat, Jumalan kohtaaminen ja sisäinen kokemus ovat sama asia. Kirja on hyvin koskettava ja melko naiivi. Osa Mackin ja Jumalan eri persoonien välisistä keskusteluista antaa vaikutelman pinnallisesta teologiasta, mutta paikoin oma akateeminen, arvosteleva asenne tuntuu täysin kohtuuttomalta ja pinnalliselta.

Kirja käsittelee tietysti pahuuden ongelmaa, koska juuri sen kanssa Mackillä on isoin kamppailu. The Shack löytää vastauksen Jumalan rakkaudesta, joka ei koskaan pakota ihmistä mihinkään, silloinkaan, kun ihmisen itsenäisyys ja kääntyminen pois Jumalasta aiheuttaa toisille suunnatonta kärsimystä. Myös murhaaja on siis viime kädessä Jumalan rakas lapsi, vaikka kirjassa ei sitä missään kohtaa sanotakaan suoraan. Toisen tuomitsemisen vaikeus - oikastaan mahdottomuus - käydään kuitenkin konkreettisesti läpi.

Joissain kohdissa Mackin jumalakuvan stereotypiat ja niihin esitetyt vastaukset vaikuttavat liian amerikkalaisilta osuakseen kohdalle. Länsi-eurooppalaista käytännöllis-ateistista angstia kirjassa ei ole eikä sitä tunneta. Voi hyvinkin olla, että siksi The Shack ei toimisi suomennoksena suurelle yleisölle. Mutta kyllä se kannattaa lukea, jos uskoo Jumalaan, mutta omassa jumala- (tai isä)suhteessa on paikattavaa. Hankin itse kirjan muutamalla eurolla Amazonista, joten ei siinä kauheasti joudu törsäämään.

Mietin tietysti lukiessani sekä itseäni isänä että omaa isää. Ostin The Shackin alunperin Siirille pelkän kansitekstin perusteella ja juuri Siiri suositteli sen lukemista. Luulen, että monessa kohdassa kirja osoitti, miten pinnallisesti ja ulkokohtaisesti olen osannut välittää lapsille omasta jumalasuhteestani. Toisaalta olen iloinen siitä, että he kaikki ovat tässä lähellä ja saan edelleen jatkaa vuorovaikutusta.

Ja olen hirveän kiitollinen omasta isästä. Hän on aina ollut enemmän kiinnostunut asioista kuin ihmisistä. Siksi nimien muistaminen on isälle ollut vaikeaa. Tuntuu erikoiselta, hämmentävältä ja rohkaisevalta, että tästä huolimatta hänet muistetaan lämpimänä ja ihmisläheisenä seurakunnan paimenena. Ja niin itsekin muistan hänet. Isä osasi olla läsnä, vaikka se tapahtuikin asioiden välityksellä. Meille sisaruksille on jäänyt siitä päälle vimmattu puhumisen ja analysoinnin tarve. Se tuli taas kerran huomattua, kun olemme nyt siis melkein pari viikkoa viettäneen intensiivistä aikaa yhdessä. (Ja on ollut vilpittömästi kivaa!) Toivottavasti meille on sen myötä periytynyt myös jotain isän kyvystä kuunnella lähimmäisen sydäntä ja olla läsnä. Tällä hetkellä me kuuntelemme isän sydäntä ja hengitystä ja yritämme olla sairasvuoteen vierellä läsnä sen verran kuin on mahdollista. Kiitos kaikista esirukouksistanne ja muistamisesta.

perjantaina, elokuuta 14, 2009

Kesä loppui

Aivan yllättäen tänä keskiviikkona kesä loppui. Vielä viime viikolla olin keskittynyt kesäisiin tehtäviin, vihkimisiin ja messuihin. Ehkä siinä sivussa oli tullut hieman myös mietittyä erinäisiä syksyyn liittyviä valmisteluja. Maanantaina ja tiistaina oli vapaapäivät, joten kävin Selissä ruohonleikkuussa ja tiistaina meitä kokoontui sinne iso joukko serkuksia viettämään Evan synttäriä. Aurinko paistoi, vadelmia ja viinimarjoja sai pensaista, syötiin rapuja ja täytekakkua.

Keskiviikkoaamuna kaikki muuttui. Suomen yli kulki saderintama, kun menin toimistolle. Keskeneräiset projektit olivat heränneet kesähorroksesta ja alkoivat vyöryä epämääräisenä laumana tietokoneen näytölle, kalenteriin, puhelimeen, työpöydälle. Sellaisetkin asiat, joita olisi varsin hyvin voinut tehdä heinäkuussa, ilmoittivat itsestään vasta nyt. Joku avainhenkilö tai jokin yksityiskohta oli palannut kesälomalta ja projekti liikahti aivan kuin vanhat hevosrattaat olisivat lähteneet narahtaen liikkeelle.

Keskiviikon ja torstain saldona mieli on hämmentynyt. Näinkö monessa sitä taas ollaankin mukana? Mikä näistä on oikeasti tärkeää ja missä olen mukana vahingossa tai keskeneräisen harkinnan vuoksi? Mitä näistä aion dumpata ja mihin panostaa?

Olen huomannut, että mun kyky ylläpitää ajantasaisia tiedostoja erinäisistä palavereista ja niissä suunnitelluista asioista on heikentynyt. Olen entistä riippuvaisempi muiden laatimista muistioista ja muistutuksista. Lähtiessäni toimistolle, tapaamisiin tai palavereihin, en yleensä ota mukaan muuta kuin kalenterin ja kännykän. Salkkua en ole käyttänyt pitkiin aikoihin, koska en kuitenkaan muista, mitä sinne pitäisi laittaa. Se mikä ei mahdu povitaskuun, ei ole tärkeää. Ehkä edistyn tällä tiellä ja jossain vaiheessa voin jättää pois myös kalenterin (onhan kännykässä tietysti varakalenteri...). Osaisinko vapautua kännystä?

Tietysti asiat kulkevat omalla painollaan ja niistä selvitään, niin kuin on tähänkin asti selvitty. Tähän vuodatukseen vaikuttaa äkillinen muutos ihmisen kokoisesta ja näköisestä kesäkaudesta organisaation näköiseen ja kokoiseen syyskauteen. Mutta ennen vanhaan mentiin suksilla takaperin kouluun kesät talvet susien ulvoessa, joten ei valiteta.

Isää olemme käyneet edelleen katsomassa päivittäin. Hänen tilansa on sama, tajuisuus palaa osittain ja lyhyiksi hetkiksi, mutta silmien avaaminen on vaikeaa eikä puhe toimi. Toivomme ja rukoilemme virkoamista ja käännettä parempaan, koska puolitajuttomana viruminen ei ole kivaa. Mutta olemme tietysti myös varautuneita siihen, että Taivaan Isä kutsuu hänet luokseen.

sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

Suuria sanoja ja lupauksia

Häät on suurien lupausten juhlia. Tänä viikonloppuna sattuu kohdalle kaksi morsiusmessua, eilen lauantaina Sipoon kirkossa ja tänään sunnuntaina Asikkalan kirkossa. Samaan viikonloppuun mahtuu lauantain iltakirkko ja sunnuntain messu Tuomiokirkossa teemalla "uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa". Melko ylevien ja ihanteellisten asioiden kanssa siis ollaan tekemisissä.

Tuomiokirkossa vietettiin kesän toista monikielistä messua, siksi osa saarnasta on englanniksi. Evankeliumiteksti löytyy Luukkaan evankeliumin 12 luvusta, jakeet 42-48.

(I) Tämä koskee johtajia

Vertaus uskollisesta taloudenhoitajasta on tarkoitettu johtajille, erityisesti seurakunnan johtajille. Mutta se soveltuu kenelle tahansa, jolla on jokin talous hoidettavanaan: vanhemmille, opettajille, sairaanhoitajille, autonkuljettajille, poliitikoille, yritysjohtajille.

In the Gospel of Luke, 12th chapter, Jesus has been teaching his disciples about watchfulness, being prepared, staying focused, not losing touch. Peter comes to him and asks: Is this teaching meant for us, your closest friends, or is it meant for everyone? And Jesus answers with the parable about the faithful steward. Actually, there are two stewards, one who is faithful and another one who loses touch and starts to act recklessly– as if he doesn’t have a master. It is clear that Jesus is now talking to leaders, those in positions of responsibility.

(II) Uskollinen ja viisas

Jeesus käyttää hyvästä taloudenhoitajasta kahta määrettä: uskollinen ja viisas. Uskollinen (kr. pistos) on se, johon voi uskoa, siis luotettava. Sen vastakohta on Jeesuksen vertauksessa henkilö, jonka käyttäytyminen on silmänpalvontaa. Paha taloudenhoitaja ei usko herransa tulevan vielä pitkään aikaan. Koska hänen kuuliaisuutensa on perustunut pelkästään rangaistuksen pelkoon, hän alkaa kohdella muita kaltoin ja elää kuin pellossa. Uskollinen on sellainen, joka ei ohjaudu ulkoa päin, rangaistuksen pelosta, vaan sisältä, vakaumuksesta käsin.

Viisas (kr. fronimos) voidaan kääntää myös järkevä, ymmärtäväinen. Sen vastakohtaa edustaa lyhytnäköinen oveluus, josta Sananlaskujen kirja varoittaa: ”Älä sano lähimmäisellesi: Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan – kun sinulle kuitenkin on mitä antaa. Älä puno juonia naapuriasi vastaan, joka pitää sinua ystävänään.”

The two characterizations that Jesus uses for the good housekeeper or the good manager are: faithful and wise. Faithfulness, in this illustration, is something that does not fade away when nobody is watching. Faithfulness can never be obtained through force or fear of punishment. This is important, because anyone who is in a position of responsibility needs to be able to act on his own, without outside control. Similarily, wise or prudent is someone who does not look for short-term profit, and forgets there is a day of reckoning coming. We have seen a lot of unwise things happen in the world of business, when this has been forgotten. How about our private lives? How about us as professionals or parents? And how about us as pastors?

On aika mielenkiintoista, millä tavalla Jeesus määrittelee uskollisen ja viisaan taloudenhoitajan tehtävät. Hänen tulee 1) huolehtia palvelusväestä ja 2) jakaa vilja-annokset ajallaan. Uskollisuus ja viisaus siis testataan kahdella johtajuuden tasolla: henkilöiden ja asioiden tasolla. On pidettävä huolta ihmisistä ja asiat on saatava rullaamaan. Hyvän johtajan on pidettävä huolta niistä, jotka ovat riippuvaisia hänen päätöksistään. Johtajalle ei ole annettu valta-asemaa häntä itseään varten, vaan muita varten.

Huomaan, että tällä kohtaa on suuri kiusaus lähteä osoittamaan sormella liike-elämän suuntaan. Varsinkin nyt, kun on maailmanlaajuinen lama ja ihmisiä irtisanotaan joukoittain. Ja totta kai Jeesuksen opettamilla arvoilla on mitä suurin merkitys siellä, missä tehdään suuria taloudellisia päätöksiä. Meidän ei tule yhtään hävetä tämän totuuden sanomista ja sitä, että kaipaamme uskollisuutta ja viisautta rahavallan käyttäjiltä. Mutta ainakaan pappi ei voi tässä kaataa täyslaidallista liike-elämän niskaan ja kuvitella itse säästyvänsä kuivin jaloin. Jeesuksen opetus on osoitettu ennen kaikkea seurakunnan johtajille. Siis kirkkoherralle ja piispalle?

Niin kuin huomaatte, on aina kiusaus siirtää vastuu jollekin toiselle. Ehkä kuitenkin teemme parhaiten, jos emme unohda itseämme. Sinulle ja minulle on annettu jokin vastuu. Se voi tuntua mitättömän pieneltä tai epäoikeudenmukaisen suurelta, mutta jos se on annettu sinulle, sinä vastaat siitä.

(III) Tahallisuus ja omistajan vastuu

Tähän liittyy Jeesuksen vertauksen lopetus. Jeesus opettaa, että tietämättömyydestä aiheutuva laiminlyönti on vähemmän vaarallista kuin tietoinen laiminlyönti. Miten niin?

Tahallisuus ja tietämättömyys on yleisesti tunnettuja oikeusperiaatteita. Vanhan testamentin lainsäädäntö ei tee tästä poikkeusta. Siellä on kohta, jossa eräistä rikkomuksista määrätään yleisitämaisen käytännön mukaisesti kuolemanrangaistus. Mutta jos teko on tehty erehdyksessä, siis tahattomasti, syyllisen on tuotava syntiuhriksi vuoden vanha vuohi. Syntipukki menettää henkensä, mutta syyllisen henki säästyy. Tahallisuus tunnistetaan näkyy myös nykyaikaisessa oikeuskäytännössä. Ranskan, Saksan ja Hollannin sopimusoikeudessa pidetään rangaistavana sitä, jos toinen osapuoli tulee neuvotteluihin tahallisena tarkoituksenaan harhaanjohtaa vastapuolta.

As we start to look into our own lives and the way we conduct our responsibilities, we may start to wonder what Jesus meant with intentionality and ignorance. Jesus clearly teaches that intentional wrongdoing is more grave and deserves more severe punishment than a fault committed out of ignorance. What is this teaching? Would it be wise to stay as ignorant as possible to avoid problems? No. Of course not. This is much more important than that. This is about stockholder’s responsibility. Who owns this company?

Jeesuksen opetuksen taustalla on äärimmäisen tärkeä ja yksinkertainen kysymys: Kuka on talon omistaja ja mikä on hänen vastuunsa? Juuri siitä koko vertauksessa on kysymys. Keneltä taloudenhoitaja on tehtävänsä saanut ja kenelle hän vastaa?

On vain yksi omistaja. Hän on luonut tämän maailman, jossa me olemme. Hänen me olemme, Hänessä me liikumme ja Häneltä me saamme kaiken, mikä meillä on. Mitään, mikä meillä on, emme voi ottaa mukaamme. Kaikki on vain lainaa, jonka olemme hetkeksi saaneet haltuumme, hoitaaksemme sitä parhaamme mukaan. Talon omistaja kyllä vastaa siitä, minkä osan Hän meille kulloinkin antaa hoidettavaksi. Jos taloudenhoitajaksi joudutaan laittamaan henkilö, jolla ei ole siihen kykyjä, omistaja joutuu vastaamaan valinnastaan. Ehkä olet joskus joutunut mahdottomalta tuntuvan haasteen eteen. Ei ole ollut viisautta ja kykyä ratkaista edessä olevaa ongelmaa. Olet toiminut parhaan tietosi mukaan, mutta se ei ole riittänyt.

The church is God’s house as this world is his creation. He is the stockholder in this church and, ultimately, this world. He put you and me here and he gave us some responsibilities in his household. There may be times when we need to take on more than we can handle. Maybe someone who has more talent or more experiance was not faithful and we were needed as temporary replacements. The reasons may be many. What Jesus says, is: If you have been given much, much will be asked of you. But God will not make you responsible for more than your share.

Jeesus sanoo: Sinulta vaaditaan siinä mitassa, kuin sinulle on tietoa ja taitoa annettu. Ei enempää eikä vähempää. Jumala on antanut sinulle vastuuta, koska hän tuntee sinut ja sinun kykysi. Hän pyytää, että käyttäisit lahjasi oikein ja lähimmäistesi hyväksi. Oletko ollut uskollinen ja viisas taloudenhoitaja? Oletko muistanut, kuka tämän kaiken omistaa?

lauantaina, elokuuta 08, 2009

Positiivista ajattelua

Sovimme illalla sisarusten kesken (Juha tuli illalla aivan yllättäen Indonesiasta!), että minä menen aamulla sairaalaan isää katsomaan, koska mulla on tänään iltapäivällä morsiusmessu ja illalla Tuomiokirkon iltakirkko ja saarnanvalmistusta. Hain Kaisan yhdeksän aikaan äidin luota ja ajoimme Malmille. Siinä ajaessa radiosta sattui tulemaan haastattelu, jonka annoin eilen Ylen radiotoimittajalle koskien vuoden suosituinta hääpäivää.

Olen ollut monenlaisten toimittajien kyydissä, mutta taisin silti unohtaa sen tärkeimmän. Kymmenen minuutin haastattelumateriaalista päätyy radioon vain pari lausetta. Toimittajalla on mielessä vain yksi tai enintään kaksi varsinaista kysymystä, jotka hän piilottaa muun mukavan jutustelun ja lämmittelyn sekaan. Etukäteen on mahdotonta tietää, mihin toimittaja pyrkii, eikä hän sitä tietenkään kerro. Kannattaa siis olla varuillaan, pysyä pääasiassa ja varoa sivulauseita tai -ajatuksia.

Puhuimme häiden merkityksestä papin näkökulmasta (juuri tällä houkuttimella toimittaja pyysi haastattelua, että häntä kiinnostaa papin näkökulma vihkitoimitukseen). Käytin tilaisuutta hyväkseni ja rohkaisin ajattelemaan kirkkohäitä yhteisenä juttuna, jota ei tarvitse ajatella papin soolona, jossa koko muu väki istuu ja seisoo pasiivisena. Rohkaisin ujoja suomalaisia tarttumaan mahdollisuuteen osallistua toimituksen toteutukseen, vaikka sanoin myös ymmärtäväni niitä, joita viehättää suomalaisen juhlatradition tietty jäyhyys ja juhlallisuus. Puhuimme pappien valmistautumisesta ja siitä, että siihen käytetään nykyään melko paljon aikaa ja pyritään yksilöllisyyteen.

Mikään tästä ei kiinnostanut toimittajaa, vaan hänen fokuksensa oli kysymyksessä: "Onko mahdollista, että pappi rutinoituu ja kyllästyy tehtäväänsä?" Sitä ennen hän oli kertonut, että pastori Arto Antturi on vihkinyt samana päivänä jopa kolme paria "perä jälkeen", vaikka nimenomaisesti sanoin, että kahden tunnin välien tapahtuvat vihkimiset antavat hyvin aikaa valmistautua seuraavaan.

Itse rutinoituskysymykseen on mahdotonta vastata kieltävästi. On siis vastattava positiivisesti: "On se mahdollista". Puhuin kuitenkin siitä, että myös rutinoitumisen välttäminen ja sisäisen palon ylläpitäminen on osa ammattitaitoa. Toki joskus tulee tilanteita, että on huono päivä tai voimat on muuten vaan vähissä, eikä pysty parhaaseensa. Sivuajatuksena sanoin sitten, että joskus kuulee kommentteja papeista, jotka ovat esiintyneet etäisesti, jäykästi, mitäänsanomattomasti tai muuten vaan pettäneet odotukset. Ja juuri tämän lauseen toimittaja osasi sieltä sitten noukkia katsaukseensa. Näin siis meillä kirkossa. Papit ovat etäisiä, jäykkiä tai mitäänsanomattomia. M.O.T.

Isän tila on melko vakaa. Lauloimme aamuvirren "Joka aamu on armo uus" ja luin jakeita psalmista 22. Kun olimme lähdössä, isä yhtäkkiä avasi silmät ja hymyili iloisen veitikkamaisesti. Yritti sanoakin jotain, mutta ääntä ei juuri tullut. Odotamme ja rukoilemme. Positiivisella mielellä.

maanantaina, elokuuta 03, 2009

Isän tilanne

Olin eilen tunnin verran ja tänään äidin kanssa kolmisen tuntia isän sängyn vieressä sairaalassa. Hänen tilansa on vakaa eilisaamun aivoverenvuodon jälkeen. Iltapäivällä otetun tomografian mukaan vuoto on lakannut, eikä purkauskohta näytä olevan iso. Isä on pääasiassa unten mailla, mutta tulee ajoittain tajuihinsa, yrittää puhua, nieleskelee, mutta nukahtaa nopeasti uudestaan. Olemme silti erittäin toiveikkaita. Ainakaan verisuoni ei ole katkennut sellaisesta kohdasta, joka aiheuttaisi halvausta tai jotain muuta selkeästi näkyvää vammaa. Tosin nyt kun isä on pääasiassa unessa, on hirveän vaikea tietää, mitä on tapahtunut.

Ehkä mainitsinkin, että lueskelin kesälomalla taskukokoista aivotutkimuksen alkeisopaskirjaa The Britannica Guide to The Brain. Nyt siis konkreettisesti joudun huomaamaan, että aivotutkimus - joka on ilmiselvästi edennyt huimia harppauksia ja on todella kiinnostavalla tavalla muuttanut käsitystämme tietoisuudesta - ei ole aina kovin eksaktia. Vaikka aivokuva selvästi paikallistaa verenvuodon paikan, sen perusteella ei ilmeisesti voida kuitenkaan suoraan päätellä, mihin toimintoihin vaurio vaikuttaa. Varsinkin kun vuoto ei ole aivojen pintakerroksissa, vaan syvemmällä. Joudumme siis odottelemaan ja toivomaan parasta. Ja rukoilemaan. Kiitos esirukouksistanne.

Lena ja Kaisa päättivät heti ostaa lentoliput ja ovat parhaillaan matkalla Suomeen. Juha miettii Indonesiassa samaa, mutta on joka tapauksessa tulossa syyskuussa.

Elämä siis jatkuu. Nyt lähden Alissan ja sen kavereiden kanssa pyöräilemään.

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

Vaihtelevaa

Heinäkuussa ei ollut yhtään vihkimistä johtuen siitä, että olin yhtä vapaaviikonloppua lukuunottamatta joka sunnuntai saarnavuorossa. Elokuu alkoikin sitten eilen kolmen vihkimisen putkella: klo 12, 14, 16. Ei siinä mitään, kaikki olivat yhtä ainutkertaisia ja kauniita tilaisuuksia. Ehdin jopa pistäytyä kaksissa hääjuhlissa vihkimisten välissä. Tosin toisessa niistä sain paikan pöydästä, jossa keskustelua hallitsi erän hieman juhlajuomaa enemmän nauttinut sympaattinen herra. Muut pöydässäolija todennäköisesti hieman vaivaantuivat siitä, että papin kanssa piti heti käydä läpi kielilläpuhumiset, homokysymykset, Vanhan testamentin lainsäädäntö, itsemurhat ja muut tällaiset small talk -aiheet.

Jos olisin jaksanut, olisin mennyt vielä iltakirkkoon, jossa oli suntioiden laskujen mukaan 1784 kävijää. Kun Tuomiokirkon virallinen kapasiteetti on 1300, osa väestä oli siis joutunut seisomaan ulkona. Ehtoollisenvietto oli kai kestänyt lähemmäs kolme tuntia. Rauhanyhdistys eli lestadiolaiset tulevat virkistämään Tuomiokirkon jumalanpalveluselämää perinteisesti yhtenä heinäkuisena lauantai-iltana vuosittain. Vaikka monilla on katkeria kokemuksia ja pistäviä näkemyksiä lestadiolaisista (ja luulen kyllä ymmärtäväni niiden oikeutusta), olen silti viime vuosina alkanut yhä enemmän arvostaa omalla, vakaalla tavallaan elävää liikettä. Ei kaikkea pidä harmonisoida kirkkopoliittisen konsensuksen mukaiseksi. Valitsin siis kuitenkin klo 19 saunavuoron, joten tämä on vain periaatteellista sanahelinää...

Aamulla oli Maikki saarnavuorossa, joten sain nauttia messusta avustajan roolissa. Tulin kirkolle jo aamulla 9 aikaan ja lähdin sieltä vasta puoli kahden maissa, kun ei ollut kiire minnekään. Kirkkokahvien, saarnajatkojen ja kolehdinlaskennan jälkeen saatiin vielä Maikin lomallelähtömustikkapiirakkaa. Kun poistuin kirkolta Kryptan kautta, siellä oli vielä kolme ystävää oviaukossa vaihtamassa ajatuksia päivän aiheista. Hienoa, että ihmiset viihtyvät kirkolla! Syntyy kontakteja, oivalluksia, jaetaan murheita ja iloja.

Kotiin tullessa huomasin, että äiti oli yrittänyt soittaa. Otsikko "vaihtelevaa" ei viittaa säätiedotukseen, vaan äidin puhelun syyhyn, joka muutti tunnelmaa äkisti. Äiti oli aamulla soittanut isälle ambulanssin ja tämä oli viety Malmin sairaalaan. Kaikki on kuitenkin ihan hyvin tällä hetkellä kuulemani mukaan ja yritän päästä katsomaan isää niin pian kuin mahdollista. Sitä ennen on kuitenkin vielä yksi kastetilaisuus Ruoholahdessa klo 16. Varmasti tässä blogissakin kerron isän voinnista, kunhan saamme varmempaa tietoa. Tiedän, että monille lukijoille hän on rakas ja tärkeä ihminen. Rukoilkaa isälle virkeyttä, hyvää toipumista ja äidille voimia.