sunnuntaina, heinäkuuta 19, 2009

Onko valtiofundamentalismi sairaus?

Heinäkuun helteet verottaa kirjoittamista, vaikka aikaakin olisi. Kulunut viikonloppu oli vapaa, joten ajatukset on olleet vaihteeksi maallisissa: risujen hakettamisessa, ruohonleikkuussa, vajan järjestelyssä, uinnissa, saunomisessa, mansikan syönnissä kermavaahdon kanssa...

Suomen Kuvalehdessä oli Tapani Ruokasen vahva kannanotto nykyisen kaltaisen kristillis-tunnustuksellisen uskonnonopetuksen puolesta. Harmi vain, että otin lehden mukaan mökille ja sinne se jäi. En pääse nyt siis siteeraamaan sanatarkasti. Joka tapauksessa uskonnonopetuksen säilymisen perusteeksi Ruokanen marssitti kypäräpappi-kokoomuslaisesti eteemme lahkojen aiheuttaman uhkan. Juuri lahkolaisuutta vastaan valtio ja sen viisas, jopa tieteellisesti perusteltu maailmankuva on vahva turva aivan.

Näkökulma on kiinnostava ja huomaan joskus aikaisemminkin pohtineeni tässä blogissa suomalaista epäluuloa kaikkea paikallista, ei-valtiollista, kohtaan. Yllättävän usein näyttää siltä, että suomalaisen paikallisen kulttuurin suurin este on valtiouskovaisuus. Ei uskalleta tai haluta olla oman näköisiä ja tehdä omalla tavalla. Voisiko ilmiöstä jopa käyttää nimitystä valtiofundamentalismi? Harmi tosiaan, että se lehti jäi mökille, koska siinä oli juuri tätä aihepiiriä koskeva aivan toinen näkökulma. Kirjoittajan nimeä en enää muista, mutta kirjoitus koski suomalaista demokratiaa. Kirjoittaja kiinnitti huomiota siihen, miten vajaasti Suomessa näyttää toteutuvan Euroopan suuremmissa valtioissa tärkeäksi koettu subsidiariteetti ja päätöksenteon paikallinen hajauttaminen. Meillä on kyllä hyvä ja vahva paikallinen hallinto, mutta todellista päätäntävaltaa siellä ei ole. Puoluepolitiikan merkitys erilaisten hallinnollisten tasojen nimityksissä on yksi osoitus tästä demokratiavajeesta, jos muista kirjoituksen ajatusta oikein.

Mielessäni nämä kaksi erillistä kirjoitusta asettuivat rinnan ja vastakkain. Yhtäältä päätoimittajan vahva usko valtion kaikkitietävyyteen, toisaalta professorin kriittinen varoitus. Lahkolaisuus on käsite, jota harvoin käytetään puhtaasti uskontososiologisesti. Paljon tehokkaammin se toimii uskontodemagogisesti, varoituspuheissa. Valtio tarvitsee uskonnollisen eliitin, joka määrittää sen puolesta, millaista uskonnollisuutta voidaan sallia ("hyvät muslimit, hyvät ortodoksit, hyvät katolilaiset jne.") ja mitä pitää varoa (lahkolaiset).

Luin mökillä ennen nukkumaanmenoa hyllystä löytämääni (erittäin hyväkuntoista!) I. K. Inhan kirjaa Suomen maisemia (WSOY Porvoo, 1909). Kirjassa ei ole yhtään valokuvaa, vaan maisemat kuvataan rikkalla suomenkielellä. Tarina alkaa junamatkasta Ouluun, sieltä Kemiin ja Kemijoen vartta Rovaniemelle. Rovaniemeltä edetessä Inha tutustuu myös laajemmin paikalliseen väestöön, jonka keskuudessa hän huomaa myös kyteviä ristiriitoja. On nimismiehen ja kirkkoherran edustama virallinen valtio ja sen virallinen uskonto, ja on tavallisen kansan lahkolaisuus eli lestadiolaisuus, uskovaiset. Inha, joka ei itse ollut erityisen uskonnollinen tyyppi, ainakaan sen ajan mittapuulla, antaa uskovaisille kuitenkin korkean arvon, koska näkee heidän elämänsä läheltä ja ottaa siihen osaa. Ehkä tällaiselle sivistykselle olisi tilausta tänäänkin. Huomaan siis kokevani toistuvaa kaukokaipuuta ja tiettyä Amerikan-ikävää. Olisi kivaa elää yhteiskunnassa, jossa on totuttu siihen, että ollaan eri mieltä eri asioista, eikä mitään näkökulmaa tai lahkoa ole tarkoitus nostaa toisten yläpuolelle. Suomi on siihen aivan liian pieni maa.

Otetaan tähän loppuun vielä yksi sitaatti toukokuun SK:sta.

"Yleisesti sanottuna fundamentalismi on sairaus. Uskonnollinen fundamentalismi on vielä vakavampi ja vaarallisempi sairaus. Uskonnon pyhän valtakunnan ei pitäisi antaa korruptoitua vihasta ja fanaattisuudesta, noista elementeistä, jotka johtavat usein kauheimpiin rikoksiin `Jumalan nimessä. Sama pätee poliittiseen fundamentalismiin. Historiassa on paljon kipua ja surua kuvattavaksi tässä suhteessa."

- Ortodoksikirkon Patriarkka Bartolomeus, Konstantinopoli (Suomen kuvalehti 8.5.2009)

Teknisesti ottaen fundamentalismi ei tietenkään ole sairaus, ellei sitä erikseen haluta määritellä sellaiseksi. Luulen, että tässä tarkoitetaankin enemmän fanaattisuutta kuin fundamentalismia. Ehkä Bartholomeuksen sanat osuvat parhaiten kohdalleen, jos ja kun fundamentalismilla tarkoitetaan nationalismia, kiihkokansallisuutta. Kirkko on universaali, eikä se voi rajoittua mihinkään kansalliseen projektiin, olkoon se kuinka ylevä tahansa.



3 kommenttia:

Lena kirjoitti...

Hyvin sanottu Arto ja tervetuloa Amerikkaan- taalla on tilaa kaikenlaisille ajattelijoille...Jatkampa MJn elaman riepottelun kuuntelua TVsta, siitakin on monta mielipidetta. Elakoon mielipiteiden vapaus!

Jukka R kirjoitti...

Samaan aikaan kun kaiken loppu näyttää olevan vihdoin lähellä, jauhaa virallinen Suomi kuten muu maailma elvytys ym. valheita, propagandaa ja muka-uskoa tulevaisuuteen.

Ehkä nuoressa Suomessa valtio on vielä pyhä ja usko siihen vahva. Vaikka ei uskoisi. Eihän isyys ole enää arvo. Kenen maa tämä oikeasti on? Arvottomienko? Ruokasella ja Virallisen Suomen edustajilla pitäisi olla esillä eri liikennemerkit jos ajosuunta kohti täystuhoa halutaan muuttaa.

Sama koskee muuten nuoruuden taustayhteisöämme, helluntaiseurakuntaa. Missä saarnataan ajan merkeistä tai edes otetaan kantaa? Ihan samaa suppeaa jauhamista kuin 20 viime vuotta.

Emme ole kovin kaukana mellakoista ja käsirysyistä, jos haluamme pitää kiinni Arvoista. Vai luotammeko vain Jumalaan kädet ristissä? Vai tulisiko loppu riittävän pian ettei tarvitse tehdä mitään? Itse olisin halukas vähintäänkin mielenosoituksiin. Taitaa vaan tämä ylilainkuuliainen fundamentalistikansa huonosti olla masinoitavissa autojen poltteluun, ainakaan kristillisten arvojen puolesta:)

Miksiköhän muuten Suomi on ilmeisesti maailman tiukkapipoisimmin lainkuuliainen kansa? Siitähän tuo valtiouskovaisuuskin kumpuaa.

Timo Takkinen kirjoitti...

Kiihkokansallisuus taitaa usein kummuta arvojen puutteesta. Koska valtio ei itsessään varsinaisesti omaa yhteistä arvomaailmaa voi jokainen vaikuttaa omalla arvomaailmallaan asioiden kääntämiseen parempaan suuntaan. Tämä on sinänsä melko positiivinen asia.

Aikaisemmassa kommentissa kehuttiin Amerikkalaista mielipidevapautta. Ainakaan Yhdysvalloissa en usko asioiden olevan kovinkaan hääppöisesti tällä saralla, mutta etelässä ja pohjoisessa tilanne saattaa olla huomattavasti parempi.