sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009

Kasvojen ilme muuttuu

Tämä on kirkastussunnuntain saarna Helsingin tuomiokirkossa. Aamulla päivä oli sankan pilven peitossa, mutta kirkastui messun loputtua. Evankeliumitekstinä oli Luuk. 9:28-36, taustalla 2. Moos. 34:29-35 ja 2. Kor. 3:7-18.

[Tässä lyhyt yhteenveto kirkastusvuoren tapahtumista aikajärjestyksessä: Jeesus, Pietari, Johannes ja Jaakob kiipeävät vuorelle rukoilemaan. Opetuslapset uupuvat ja nukahtavat, mutta Jeesus jatkaa rukoilemista. Jeesuksen rukoillessa hänen kasvonsa muuttuvat ja vaatteet alkavat sädehtiä. Mooses ja Elia ilmestyvät ja puhuvat Jeesuksen kanssa tämän ”poislähdöstä". Opetuslapset heräävät, kun Mooses ja Elia ovat lähdössä. Pietari alkaa puhua, vaikka on hämmentynyt, eikä tiedä, mitä sanoa. Pilvi peittää paikan ja kuuluu ääni, joka vahvistaa Jeesuksen valtuudet. Äänen vaiettua näky katoaa. Opetuslapset eivät puhua asiasta kenellekään.]

Jos ihan järkevästi ajatellaan, kyseessä on melko erikoinen ja ainutlaatuinen tapahtuma. Pietari, Johannes ja Jaakob epäilemättä kertoivat tapahtumasta muille Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, kuten 2. Pietarin kirje ja evankelistat Matteus, Markus ja Luukas yhtäpitävästi todistavat. Silti jää monia kysymyksiä. Miten opetuslapset tiesivät, mitä tapahtui heidän nukkuessaan? Mistä he tunnistivat Mooseksen ja Elian? Miltä näytti Mooses ”taivaallisessa kirkkaudessa”? Evankelista Matteuksen mukaan Jeesus kutsui tapahtumaa ”näyksi”. Miten se olisi ymmärrettävä? On siis päätettävä, onko kyseessä ainutkertainen ja poikkeuksellinen tapahtuma, joka kertoo meille yksinomaan jotain Jeesuksesta ja hänen erityislaatuisuudestaan, vai onko perusteltua puhua niin, että meilläkin voisi olla oma kirkastusvuorikokemuksemme.

Nähdäkseni on perusteltua sanoa, että kirkastusvuorikertomuksen tähtäyspiste on Jeesuksessa ja hänen ainutlaatuisessa tehtävässään. Mutta onneksi siellä olivat myös Pietari, Johannes ja Jaakob. Lähdemme liikkeelle heistä. Sen jälkeen puhumme Jeesuksesta ja kirkastumisen merkityksestä. Ja lopuksi palaamme jälleen opetuslapsiin.

Nukahtaneet

Opetuslasten rooli kertomuksessa ei ole kovin ylentävä. He nukahtavat, kun Jeesus rukoilee. Herättyään he ovat liian hämmennyksissä sanoakseen tai tehdäkseen mitään järkevää. Sitten he pelästyvät, kun vuori peittyy pilveen ja kuuluu ääni. Lopuksi he ovat vaiti, eivätkä edes osaa kertoa kenellekään näkemästään.

Jäin miettimään nukahtamista. Siitä käytetään ilmausta, jonka voisi kääntää suomeksi ”he olivat joutuneet unen valtaan, unen raskauttamiksi”. Se antaa ymmärtää, että opetuslapset kyllä kamppailivat pysyäkseen hereillä, mutta uni tuli väkisin. Rukoileminen ei ollut heille riittävän mielenkiintoinen asia, että se olisi pitänyt heidät hereillä, toisin kuin Jeesuksen.

Jeesus puhuu valvomisesta ja rukoilemisesta niin usein, että on paikallaan pohtia asiaa hengellisessä mielessä. Mikä saa ihmisen nukahtamaan? Ennakkoluuloisuus: ”Ei täällä mitään tapahdu.” ”Tämä on jo nähty niin monta kertaa, ettei mitään uutta ole enää opittavissa.” Kuinka moni jättää tulematta sunnuntaiaamuna kirkkoon, kun ajattelee, ettei siellä kuitenkaan mitään tapahdu? Tai koska olemme luterilaisia, voimme tietysti sanoa, ettei sitä ole pakko sinne kirkkoon mennäkään, voihan sitä rukoilla kotona tai töissä tai missä tahansa. Oikein. Kuinka moni jättää aamu- ja iltarukouksensa hoitamatta kotona, työpaikalla tai missä tahansa, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä?

Toinen syy nukahtamiseen voi olla tylsistyminen ja mukavuudenhalu. Ei jaksa nyt ruveta pingottamaan ja miettimään vaikeita asioita. Hankalat asiat on helpompi unohtaa. Tosin filosofi Sokrates jo varotti, että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen. Liian usein olemme haluttomia käsittelemään edes oman elämämme tärkeitä asioita, koska ne tuntuvat liian vaikeilta ja työläiltä. On helpompaa katsoa tuttua tv-sarjaa.

Ehkä opetuslapset olivat vain todella väsyneitä. Mutta jos heillä olisi ollut edes aavistus siitä, kenen kanssa he olivat tekemisissä ja mitä olisi tapahtumassa, tuskin he eivät olisi malttaneet nukahtaa.

Kärsimys kirkastaa - Jeesuksen

Siksi kirkastusvuoren tapahtumien keskuksessa eivät ole opetuslapset ja heidän kokemuksensa, vaan Jeesus ja hänen kutsumuksensa. Kirkastusvuori on kasteen tavoin Jeesuksen elämän merkittävä käännekohta. Juuri edellä Jeesus on puhunut ensimmäistä kertaa siitä, että hänen on kärsittävä ja kuoltava. Opetuslapset eivät voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Heille menestys tarkoittaa Jumalan valtakunnan tuloa kunniassa. Kärsimys ja kuolema tuntuvat pelottavilta – ja turhilta.

Mooses ja Elia edustavat tässä Vanhaa testamenttia, vanhaa liittoa. Kun Jeesuksen aikaan puhuttiin Pyhistä Kirjoituksista, sanottiin ”Mooses ja profeetat” tai ”Laki ja profeetat”. Mooses edusti lakia ja Elia oli ensimmäinen ja suurin profeetoista. He keskustelivat nyt Jeesuksen kanssa tämän ”poislähtemisestä” – siis kärsimyksestä ja kuolemasta. Jeesuksen tehtävä ja kutsumus on siis saumaton osa Jumalan suunnitelmaa, joka alkaa 1. Mooseksen kirjasta ja jatkuu profeettojen ennustuksina Messiaan tulosta. Tähän Jumalan suunnitelmaan kuuluu kärsimys ja kuolema. Pilvestä kuuluva ääni vahvistaa juuri tämän: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Jeesuksen tie ei ole väärinymmärrys eikä virhe. Eikä kirkastusvuori ollut paikka, jossa linnut lauloivat lehdossa, aurinko paistoi ja leuto tuulenvire heilutti kedon kukkasia. Siellä keskusteltiin kärsimyksestä ja kuolemasta.

Herätys

Mikä herätti opetuslapset? Jokin kirkastusvuoren ilmestyksessä häiritsi Pietarin ja veljesten unta niin paljon, että he havahtuivat. Mikä saa ihmisen havahtumaan ennakkoluulojen ja mukavuudenhalun unesta? Uskon, että meillä jokaisella on havahtumisesta omakohtaisia kokemuksia. Yksi herättäjä on suru. Kyyneleet avaavat sydämen. Kun katson omaa elämää taaksepäin, huomaan, että kaikkein suurimpiin muutoksen ja kasvun paikkoihin on aina liittynyt kyyneleitä.

Myös tarvitseminen on vastalääke tylsistymiselle ja mukavuudenhalulle. Kun riittävästi tarvitsee jotain, on myös valmis näkemään vaivaa sen saavuttamiseksi. Urheilijat sanovat, että on oltava voittamisen nälkä. Jos vatsa on täynnä, ei jaksa innostua. Ihminen täyttää sisimpänsä nälkää mitä erilaisimmilla asioilla, mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin nälkä yllättää. Silloin ihminen on avoin ja hereillä.

Kolmantena havahduttajana toimii rakkaus. Tiedät, miten rakastuneet katsovat toisiinsa. Tiedät, miltä tuntuu, kun joku katsoo sinua ystävällisesti ja kasvot säteillen. Se avaa lukkoja ja poistaa ennakkoluuloja. Muistan elävästi, kun olin hieman toisella kymmenennellä ja olin seurakunnan kesäleirillä. Olin ehkä ensimmäistä kertaa tullut jotenkin tietoiseksi siitä, että olen itsekäs ja piittaamaton ihminen. Se tuntui pahalta ja halusin tehdä asialle jotain. Leirin rukoushetkessä isä rukoili kanssani ja sanoi: ”Arto, katso Jeesusta ristillä.”

Tajusin silloin, että minä todellakin voin katsoa Jeesusta ristillä, koska tiedän, miksi hän on siellä. Hän on siellä minun vuokseni, minun syntieni takia. Ja hän katsoo minuun rakastaen. Kärsien ja rakastaen. Koska se oli hänen kutsumuksensa ja hänen kirkastumisensa merkitys.

Me muutumme

”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.”

Me muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi. Niin siellä sanotaan. Se on suuri lupaus. Jos Pyhä Henki on sinut havahduttanut ihmettelemään Jeesuksen ihmeellisyyttä ja Jumalan suuruutta, katso Jeesuksen kasvoja. Hänellä on kaikki kunnia, kirkkaus ja valta taivaassa ja maan päällä. Mutta tuon kuninkuuden ja kirkkauden voi ymmärtää vain katsomalla häntä ristillä kärsivänä palvelijana, meidän puolestamme.

lauantaina, heinäkuuta 25, 2009

Elämä järjestyksessä

Olen jälleen miettinyt tätä bloggaamista. Se on heinäkuussa hieman hyytynyt, mikä on kai aika normaalia. Hyytymisessä on silti tällä kertaa jotain muutakin. Huomaan miettiväni, kannattaako tällä linjalla jatkaa. Olen kirjoitellut melko avomielisesti sitä ja tätä, koska mielessä on olleet ystävät ja sukulaiset eri puolilla maailmaa. Tänne on ollut helppo laittaa kuulumisia ja joskus jopa kuvia. Olen myös aika vapaamielisesti kertonut tunnelmia erilaisten ilmiöiden äärellä ärtymyksestä huvittuneisuuteen. En sentään kirjoita mitä tahansa mieleen tulee, mutta en myöskään ole pitänyt turhan tiukkaa seulaa. Myös perheestä olen kertonut, vaikkakin viime aikoina vähemmän. Ehkä aiheet ovat nyttemmin melko yksipuolisesti aatteellis-uskonnollisia.

Nimettömien ja nimimerkillisten kommenttien määrä on muuttanut mun suhtautumista. (En tarkoita julkaistuja kommentteja, vaan niitä, jotka jätän julkaisematta.) Useimmat blogin lukijat tuskin enää tuntevat mua henkilökohtaisesti, vaikka esiinnynkin omalla nimellä. Onko siis käymässä (tai käynyt jo) niin, että tästä blogista on tullut jotain muuta kuin minun omien mietteiden varasto? Edustaako tämä blogi jollekulle jotain muuta kuin minua? En tiedä, mutta mietin sitä. Miten suhtautua nimimerkkeihin, jotka haluavat sanoa jotain minusta, mutta eivät tee sitä omalla nimellään?

Poliitikkojen blogeja kommentoidaan rajusti, mutta se kuuluu rooliin. Olisiko siis viisaampaa esiintyä blogosfäärissä vain yhdessä roolissa, esimerkiksi Helsingin tuomiokirkon pappina? Ajatus tuntuu melko mahdottomalta kahdesta syystä. En täysin osaa erottaa papin roolia muusta minusta. En myöskään pitäisi sellaista itsesensuuria mielekkäänä. Voi olla, että olen vain tyhmä. Jos olisin fiksumpi, bloggaisin tietysti vain asiallisia ja mietittyjä kommentteja. Siis sellaista, mitä kehtaisi julkaista printtinäkin. Siis sellaista, mitä uran kannalta kannattaa julkaista. Nythän kirjoitan tekstin suoraan ruudulle ja julkaisen sen enempää oikelukematta, minkä kirjoitusvirheetkin todistavat. En koskaan kirjoita kolumnia, saarnaa tai käsikirjoitusta niin. Tuskin tällainen avomielisyys ammatillista uskottavuutta lisää. Toisaalta juuri se tekee tästä blogista lukemisen arvoisen.

Päätän siis, että vain fiksuja ja mietittyjä artikkeleita väsäävät bloggaajat eivät ole mun tyyppiä. Sellainen haiskahtaa. Jos kerran blogin sisältö on vapaasti mun itseni määriteltävissä, miksi ihmeessä pidättäytyisin jonkin persoonallisuusinstituution rajoissa? Eikö koko blogosfäärin idea ole siinä, että instituutioiden rajat murtuvat? Tapaan tarpeeksi (onneksi en liikaa) ihmisiä, jotka näkevät minut vain roolin kautta. Pariskunta kadulla kääntyy suputtamaan keskenään: "Hei, kato pappi!" Ja sitten luodaan lammasmainen katse, joka muuttuu hihittelyksi, kun olen kukenut ohi. Jos seurue on maistissa, suputtelun sijaan huudahdetaan ikään kuin suurena valaistumisena: "Pappi, perkele!" Samat ihmiset käyttäytyvät ihan eri tavalla, kun tulen vastaan lenkkipolulla tai hautajaisissa. Ei sellaista kukaan kaipaa. Vaikka kyllähän siinä oppii jotain ihmisluonnosta.

Kerrottakoon siis julkisesti ja globaalisti, että olen saanut elämäni vihdoin järjestykseen. Ainakin neljä vuotta meillä on ollut makuuhuoneessa lipasto, jossa minulla on kaksi laatikkoa, toinen sukille, toinen alushousuille. Jostain kumman syystä ne asettuivat aluksi siihen järjestykseen, että sukat olivat ylempänä kuin alushousut. En näiden neljän vuoden aikana varmaan koskaan onnistunut avaamaan oikeaa laatikkoa ensi yrittämällä. Toissapäivänä vaihdoin laatikkojen paikkaa. Nyt siis sukat ovat alempana. Sen jälkeen en ole kertaakaan erehtynyt. "Paikka kaikilla, kaikki paikallaan", sanoisi tähän Einar-vaari.

Laatikoiden järjestäytyminen saattaa ennakoida sitä, että siirrään jonkin osan bloggaamisesta elokuussa avattaville Kotimaa24-sivuille. En vielä tiedä, miten sivusto siellä toimii, mutta jos se on mahdollista, linkitän blogit toisiinsa. Tämä blogi varmasti säilyy. Aika näyttää, miten aktiivisuutta riittää. Facebookin viehätys perustuu kieltämättä juuri siihen, että siellä ollaan reilusti omalla nimellä. Varmasti jatkan Bloggerissakin, ainakin niin kauan kun voin olla täällä omalla nimellä ilman, että siitä koituu hankaluuksia.

sunnuntaina, heinäkuuta 19, 2009

Onko valtiofundamentalismi sairaus?

Heinäkuun helteet verottaa kirjoittamista, vaikka aikaakin olisi. Kulunut viikonloppu oli vapaa, joten ajatukset on olleet vaihteeksi maallisissa: risujen hakettamisessa, ruohonleikkuussa, vajan järjestelyssä, uinnissa, saunomisessa, mansikan syönnissä kermavaahdon kanssa...

Suomen Kuvalehdessä oli Tapani Ruokasen vahva kannanotto nykyisen kaltaisen kristillis-tunnustuksellisen uskonnonopetuksen puolesta. Harmi vain, että otin lehden mukaan mökille ja sinne se jäi. En pääse nyt siis siteeraamaan sanatarkasti. Joka tapauksessa uskonnonopetuksen säilymisen perusteeksi Ruokanen marssitti kypäräpappi-kokoomuslaisesti eteemme lahkojen aiheuttaman uhkan. Juuri lahkolaisuutta vastaan valtio ja sen viisas, jopa tieteellisesti perusteltu maailmankuva on vahva turva aivan.

Näkökulma on kiinnostava ja huomaan joskus aikaisemminkin pohtineeni tässä blogissa suomalaista epäluuloa kaikkea paikallista, ei-valtiollista, kohtaan. Yllättävän usein näyttää siltä, että suomalaisen paikallisen kulttuurin suurin este on valtiouskovaisuus. Ei uskalleta tai haluta olla oman näköisiä ja tehdä omalla tavalla. Voisiko ilmiöstä jopa käyttää nimitystä valtiofundamentalismi? Harmi tosiaan, että se lehti jäi mökille, koska siinä oli juuri tätä aihepiiriä koskeva aivan toinen näkökulma. Kirjoittajan nimeä en enää muista, mutta kirjoitus koski suomalaista demokratiaa. Kirjoittaja kiinnitti huomiota siihen, miten vajaasti Suomessa näyttää toteutuvan Euroopan suuremmissa valtioissa tärkeäksi koettu subsidiariteetti ja päätöksenteon paikallinen hajauttaminen. Meillä on kyllä hyvä ja vahva paikallinen hallinto, mutta todellista päätäntävaltaa siellä ei ole. Puoluepolitiikan merkitys erilaisten hallinnollisten tasojen nimityksissä on yksi osoitus tästä demokratiavajeesta, jos muista kirjoituksen ajatusta oikein.

Mielessäni nämä kaksi erillistä kirjoitusta asettuivat rinnan ja vastakkain. Yhtäältä päätoimittajan vahva usko valtion kaikkitietävyyteen, toisaalta professorin kriittinen varoitus. Lahkolaisuus on käsite, jota harvoin käytetään puhtaasti uskontososiologisesti. Paljon tehokkaammin se toimii uskontodemagogisesti, varoituspuheissa. Valtio tarvitsee uskonnollisen eliitin, joka määrittää sen puolesta, millaista uskonnollisuutta voidaan sallia ("hyvät muslimit, hyvät ortodoksit, hyvät katolilaiset jne.") ja mitä pitää varoa (lahkolaiset).

Luin mökillä ennen nukkumaanmenoa hyllystä löytämääni (erittäin hyväkuntoista!) I. K. Inhan kirjaa Suomen maisemia (WSOY Porvoo, 1909). Kirjassa ei ole yhtään valokuvaa, vaan maisemat kuvataan rikkalla suomenkielellä. Tarina alkaa junamatkasta Ouluun, sieltä Kemiin ja Kemijoen vartta Rovaniemelle. Rovaniemeltä edetessä Inha tutustuu myös laajemmin paikalliseen väestöön, jonka keskuudessa hän huomaa myös kyteviä ristiriitoja. On nimismiehen ja kirkkoherran edustama virallinen valtio ja sen virallinen uskonto, ja on tavallisen kansan lahkolaisuus eli lestadiolaisuus, uskovaiset. Inha, joka ei itse ollut erityisen uskonnollinen tyyppi, ainakaan sen ajan mittapuulla, antaa uskovaisille kuitenkin korkean arvon, koska näkee heidän elämänsä läheltä ja ottaa siihen osaa. Ehkä tällaiselle sivistykselle olisi tilausta tänäänkin. Huomaan siis kokevani toistuvaa kaukokaipuuta ja tiettyä Amerikan-ikävää. Olisi kivaa elää yhteiskunnassa, jossa on totuttu siihen, että ollaan eri mieltä eri asioista, eikä mitään näkökulmaa tai lahkoa ole tarkoitus nostaa toisten yläpuolelle. Suomi on siihen aivan liian pieni maa.

Otetaan tähän loppuun vielä yksi sitaatti toukokuun SK:sta.

"Yleisesti sanottuna fundamentalismi on sairaus. Uskonnollinen fundamentalismi on vielä vakavampi ja vaarallisempi sairaus. Uskonnon pyhän valtakunnan ei pitäisi antaa korruptoitua vihasta ja fanaattisuudesta, noista elementeistä, jotka johtavat usein kauheimpiin rikoksiin `Jumalan nimessä. Sama pätee poliittiseen fundamentalismiin. Historiassa on paljon kipua ja surua kuvattavaksi tässä suhteessa."

- Ortodoksikirkon Patriarkka Bartolomeus, Konstantinopoli (Suomen kuvalehti 8.5.2009)

Teknisesti ottaen fundamentalismi ei tietenkään ole sairaus, ellei sitä erikseen haluta määritellä sellaiseksi. Luulen, että tässä tarkoitetaankin enemmän fanaattisuutta kuin fundamentalismia. Ehkä Bartholomeuksen sanat osuvat parhaiten kohdalleen, jos ja kun fundamentalismilla tarkoitetaan nationalismia, kiihkokansallisuutta. Kirkko on universaali, eikä se voi rajoittua mihinkään kansalliseen projektiin, olkoon se kuinka ylevä tahansa.



sunnuntaina, heinäkuuta 12, 2009

MJ ja apostolisuus

Ehkä hieman oudoksuttaa huomata, että mun on tuotava Michael Jackson jo toiseen peräkkäiseen saarnaan. Mutta minkäs sille mahtaa. Voi olla, että 1950-luvun sukupolvelle Elviksen kuolemalla oli sama merkitys. Sitä paitsi apostolien päivän teema liittyy viestintään, joten yhteys moderniin kommunikaatioteollisuuteen ei ole kaukaa haettu.

Aamun messu Tuomiokirkossa oli monikielinen, joten käytin myös saarnassa suomen lisäksi englantia. Ja olihan meillä satunnaisten vieraskielisten kirkkovieraiden lisäksi vieraana hieno australialainen tyttökuoro Pymble Ladies' Collegesta, Sydneystä. Tuomasmessussa illalla saarna tulkataan korvakuulokkeihin, joten puheesta jää englanninkieliset osuudet pois.

Saarna Tuomiokirkko/Tuomasmessu 12.7.09 Apostolien päivä

Mark 3:13-19

Sitten Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges -- se merkitsee: ukkosenjylinän pojat -- sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.

Apostoli on viestinviejä

Mitä tarkoittaa apostolisuus? Me ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon” Nikean uskontunnustuksen mukaan. Lyhyempää uskontunnustusta sanotaan apostoliseksi. Apostolisuus on määre, joka liittyy kirkon jatkuvuuteen. Kirkko on sama, vaikka se koostuu eri aikoina ja eri paikoissa täysin eri ihmisistä. Kirkon sanoma tekee siitä saman kaikkialla. Apostolisuus liittyy viestintään, sanoman välittämiseen. Apostoli tarkoittaa lähettilästä, sanoman levittäjää. Millä tavalla viesti kulkee eteenpäin? Haluan lähestyä asiaa ajankohtaisen vertauksen kautta. Sillä tavalla Jeesuksen pieneltä ja vaatimattomalta tuntunut teko, 12 opetuslapsen valinta, asettuu oikeaan asiayhteyteen.

(Today we talk about apostles and apostolicity. What does apostolic mean? It means continuity. The church is the same all over the world, because it is apostolic, based on the witness of the apostles. The Greek word apostello means to carry a message, to act as a messanger, to communicate. This is why I want to approach this theme with an example from recent events. Last Tuesday we witnessed a communication of a sort when Michael Jackson memorial service was broadcast live around the world.)

Kun kymmentuhatpäinen yleisö viime tiistaina odotti muistotilaisuuden alkua Los Angelesin Staples Centerissä, lavalla ollut yhtye alkoi laulaa Andrae Crouchin tuttua gospel-kappaletta ”Soon and very soon we are going to see the king”, suomeksi: ”Kohta aivan pian, me näämme kuninkaan”. Laulun soidessa veljekset saattoivat Michael Jacksonin kultaisen arkun lavan eteen. The King of Pop, popin kuningas saapui paikalle. Seurasin tilaisuuden kulkua melko liikuttuneena, koska pidin Michael Jacksonia en pelkästään suurena musiikin ja viihteen nerona, vaan myös merkittävänä hyväntekijänä ja suunnannäyttäjänä, väärinymmärrettynä sellaisena, ehkä liian kilttinä, varmasti sielultaan herkkänä ja rikkinäisenä, pahanilkisten huhujen ja ahneiden ihmisten vainoamana.

Al Sharpton sanoi muistopuheessaan Michaelin lapsille: “Teidän isässänne ei ollut mitään outoa. Outoa oli se, minkä asioiden kanssa hän joutui tekemisiin.” (“There was nothing strange about your dad. It was strange what he had to deal with.”) “On niitä, jotka kaivavat mielellään likasankoja, mutta miljoonat ympäri maailma, me tulemme pitämään esillä hänen sanomaansa.” (”There are those that like to dig around mess, but millions around the world, we’re gonna uphold his message.”)

Mikä oli se sanoma, jonka Michael Jackson jätti välitettäväksi eteenpäin? Sharpton asetti Jacksonin uran mustan ja valkoisen Amerikan historialliseen kontekstiin. ”Kun Michael aloitti, maailma oli toisenlainen. Mutta koska hän puski eteenpäin, koska hän ei suostunut rajoituksiin, koska hän kieltäytyi antamasta ihmisten määritellä omia rajojaan, hän avarsi koko maailman. Hän toi musiikillaan yhteen ihmisiä, jotka muuten kokivat olevansa erillään toisistaan. Se teki mahdolliseksi, että ne jotka ovat nyt 40:siä voivat äänestää värillisen henkilön Yhdysvaltain presidentiksi. Michael halusi meidän rakastavan toisiamme.”

(Michael Jackson had a message. Al Sharpton put it this way: “When Michael started it was a different world. But because Michael kept going, because he didn’t accept limitations, because he refused to let people decide his boundaries, he opened up the whole world. He created a comfort level where people who felt they were separate became interconnected with his music. And it was that comfort level [that made it possible for those who are now] 40 years old to vote for a person of color to be the president of the USA. Michael made us love each other.”)

Mitä Jeesus teki(si)?

Se oli vaikuttava ja kaunis puhe. Vain minussa asuva kyynikko piti sitä yliampuvana ja amerikkalaisen siirappisena. Michael Jacksonin ja viihdeteollisuuden merkitystä ei kannata aliarvioida. Jacksonin uralla oli merkitystä ja varmasti hän halusi muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Mutta on vaikea arvioida tulevaa vaikutushistoriaa. Jeesuksen vaikutushistoriaa me sen sijaan voimme arvioida.

Jeesukselle ei järjestetty suurta muistotilaisuutta Jerusalemin silmäätekevien palatseissa. Hän ei lahjoittanut miljoonia nälkäänäkevien hyväksi. Hänellä ei ollut käytössä mitään nykyaikaista viestintäteknologiaa. Mutta Jeesuksen sanoma muutti maailman ja muuttaa sitä edelleen siellä, missä se vastaanotetaan ja pannaan käytäntöön. Ja lyhyt Markuksen evankeliumin kohta, jonka kuulimme, kertoo yllättävän paljon siitä, miksi.

Ensinnäkin Jeesus kutsui ja nimitti itselleen opetuslapsijoukon. Jeesus ei tehnyt puheistaan tallenteita eikä kirjoittanut blogia, hän kutsui 12 ystävää olemaan kanssaan. Kristinusko alkoi ystävien välisestä luottamuksellisesta yhteydestä. Monissa opillisissa kysymyksissä Jeesus oli itse asiassa kohtuullisen lähellä fariseusten käsityksiä, mutta juuri tällä kohtaa Jeesus hyökkäsi rankasti heitä vastaan. Fariseusten nimitys tulee heprean sanasta perushim, ”erotetut”, ”erillään olevat”. Jeesus tuli olemaan yhdessä. Oikeastaan enemmän. Hän tuli luomaan tavan olla yhdessä.

Toinen asia, joka käy apostolien nimiluettelosta ilmi, on se, että he olivat hyvin sekalainen joukko. Siellä oli sekä lähes maanpetturina pidetty tullimies Matteus ja kansalliskiihkoilija Juudas Kananeus. Kristinusko alkoi tuomalla hyvin eri tavalla ajattelevat ihmiset yhteen ja tehden heidän yhdessäolonsa mahdolliseksi. Tällä pitäisi olla merkitystä meillekin. Kristinusko ei parane siitä, että olemme kaikesta samaa mieltä. Lopetetaan sellainen haaveilu, että kirkkoon kuuluisi vain samalla tavalla ajattelevia. Se ei tule tapahtumaan, eikä se ole Jeesuksen esimerkin mukaista. Ei kirkko tule paremmaksi siitä, jos ahdasmieliset konservatiivit tai hälläväliä-liberaalit savustetaan ulos. On opittava elämään yhdessä.

(Jesus had nothing of the means of modern communication technology. Nevertheless, he carried a message that reached the whole world and changed the world forever. And it still changes hearts and makes a difference to hundreds of millions. That was possible because he appointed himself special friends, apostles, to be with him and to carry on his message.)

Miten se on mahdollista? Miksi opetuslapsijoukko ei hajonnut sisäisiin ristiriitoihinsa? Mikä tätä eri tavalla ajattelevaa ja eri temperamenteilla varustettua joukko yhdisti? Vastaus on yksinkertainen. He uskoivat Jeesukseen. Eikä se tarkoittanut puolihuolimatonta uskontunnustuksen lausumista sunnuntaina. He olivat heittäneet pois kyynisyytensä ja varauksellisuutensa, sivustakatsojan roolinsa. He asettivat oman turvallisuutensa ja taloudellisen hyvinvointinsa alttiiksi, koska he uskoivat, että tässä on mies, jota kannattaa seurata loppuun asti, tässä on sanoma, joka muuttaa maailman. Ristin ahdistavan pettymyksen, ylösnousemuksen riemullisen hämmennyksen ja helluntain räjäyttävän kokemuksen jälkeen mikään ei voinut pidätellä heitä. Kaikkien oli saatava tietää, että Jeesus on Herra ja hänessä maailma pelastuu.

Tehtävä

Jeesus antoi kutsumilleen apostoleille tehtävän, jonka he välittivät seuraajilleen aina meihin asti. Apostolisuus on uskollisuutta Jeesuksen alkuperäiselle tehtävälle. Apostolien tehtävä oli olla Jeesuksen kanssaan ja julistaa sanomaa pelastuksesta. Kun Paavali putosi maahan matkalla Damaskokseen, hänelle ilmestyi sama Jeesus, joka antoi hänelle saman apostolisen tehtävän ”saattaa ihmisiä synnin pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo”. Meillä on sama tehtävä. Olemmeko valmiita laittamaan koko elämämme tämän sanoman ja tämän Herran palvelukseen?

Vertaus Michael Jacksoniin ei ole retorinen keino saarnan elävöittämiseksi. On kyse siitä, tunnistammeko itsessämme ja toisissamme oman kutsumuksemme vai antaudummeko kyynisyydelle. Minua Michaelin elämä ja elämäntyö jäi puhuttelemaan. Hän halusi musiikillaan parantaa maailman hätää ja kärsimystä. Jossain määrin hän onnistui, ehkä jossain asioissa epäonnistui. Älä sinä ainakaan ala tuomariksi. Katso peiliin.

Muistotilaisuuden päätössanat ja rukouksen pitänyt pastori Lucious Smith lausui rukouksessaan: ”Nyt popin kuninkaan on notkistettava polvensa kuningasten kuninkaan edessä. Auta meitä muistamaan, että elämämme on vain tomua.” (”Even now the king of pop must bend his knee to the king of kings. And we pray that you remind us Lord that our lives are but dust. We are here for a moment and then we are gone.”)

Me olemme samalla viivalla, sinä ja minä, Michael Jackson ja jokainen Luojan luoma ihminen. Nyt on meidän vuoromme.

Rukoilemme: Taivaallinen isä. Kiitos ensimmäisten apostolien esimerkistä ja kaikista edellä kulkeneistä todistajien sukupolvista. Poista meistä kyynisyys, jolla asetamme itsemme toisten tuomareiksi ja pois todellisesta tehtävästämme. Anna meille Pyhän Hengen voima, sillä ilman Sinua me emme ole mitään.

sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009

MJ ja moraalinen hämmennys

Päivä alkoi loman jälkeen ensimmäisellä Tuomiokirkon sunnuntain messulla. Olipas harvinaisen kivaa olla taas kotikirkossa. Väkeäkin oli keskikesään nähden erittäin mukavasti, parisataa kaikkiaan. Parikymmentä heistä oli kevään MATKALAisia, joiden kanssa oli sovittu kesäretkestä Porkkalaan. Säätiedotukset aiheuttivat pientä epävarmuutta, mutta jälkikäteen voi sanoa, että keli oli lähes täydellinen. Pari pientä kuuroa osui meidän kohdalle Porkkalanniemellä, mutta ei niistä ehtinyt edes kunnolla kastua, kun aurinko taas paistoi lämpimästi. Hieno päivä... Porkkalasta palattua käytiin vielä onnittelemassa Mimmiä, jolla on huomenna 74-vuotispäivä. Monia vuosia!


Saarna 5.7.2009 Helsingin tuomiokirkko

Armahtakaa! Luuk. 13:1-5

Puolitoista viikkoa sitten uutisvälitystä hallitsi yksi aihe ylitse muiden: Michael Jackson on kuollut. Tieto levisi muutamassa tunnissa kaikkialle maailmaan. Olin lomamatkalla ja katselin BBC:n lähetystä, jossa haastateltiin eri asiantuntijoita. Puhuttiin myös Jacksonin merkityksestä Amerikan mustille ja afro-amerikkalaiselle kulttuurille. Kommentaattori sanoi arvionaan, että tulevana sunnuntaina Jacksonin elämä tulee olemaan sadoissa mustien kirkoissa saarnan aiheena. Koska olin viime sunnuntaina vielä kesälomalla olen viikon myöhässä. Eikä tämän saarnan aiheena edes ole Michael Jackson, vaikka me kaikki hänet tunsimmekin ja useilla meistä on hänestä jonkinlainen mielipide. Oliko hän itse syypää kuolemaansa? Oliko hänen kuolemansa vääjäämätöntä seurausta siitä elämäntavasta, jonka hän oli valinnut? Vai oliko hän uhri, kadotettua lapsuuttaan etsinyt ujo ja herkkä pikkupoika?

Lukemassani Luukkaan evankeliumin kohdassa Jeesus mainitsee kaksi traagista tapausta, joita ei tunneta mistään muusta historiallisesta lähteestä. On kuitenkin helppo päätellä, että molemmat tapaukset olivat tuttuja Jeesuksen kuulijoille ja ne liittyivät ajan yhteiskunnallisiin oloihin. Eräs Luukkaan evankeliumin kommentaattori onkin liittänyt tapaukset yhteen selityksellä, joka ei välttämättä ole sen enempää kuin oppinut arvaus, mutta auttaa joka tapauksessa hahmottamaan, mihin Jeesus pyrki puheillaan.

Ensinnäkin on tapaus galilealaiset. Oli tunnettua, että galilealaiset osallistuivat erilaisiin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Pilatus oli Rooman vallan edustaja Jerusalemissa. Hän ei puuttunut kansan jokapäiväiseen elämään, vaan vahti järjestystä ja piti huolta, ettei syntynyt kansannousua miehittäjää kohtaan. Näihin aikoihin Pilatus oli aivan viisaasti päättänyt, että Jerusalem tarvitsee uuden vesijohtojärjestelmän. Hyvinvointi luo edellytyksiä rauhallisille oloille. Projektia voi perustella sekä Rooman että kansan näkökulmasta. Pilatuksen mielestä hanke piti rahoittaa temppelin varoista. Tätä uskonnolliset juutalaiset eivät voineet hyväksyä. Temppelin varat oli kerätty Jumalan palvelemiseen, eivät kunnallistekniikkaan. Eikä Pilatuksella ollut mitään oikeutta noihin varoihin. Syntyi levottomuuksia. Pilatus käski sotilaidensa soluttautua siviilivaatteissa temppelialueella kapinoivaan kansanjoukkoon miekat piilossa vaatteiden alla. Heidän tehtävänsä oli merkistä hyökätä pahimpien kansankiihottajien kimppuun ja hajottaa joukko ja lannistaa kytevä kapina. Kävi vain niin, että sotilaat toteuttivat tehtävänsä vähän liiankin innokkaasti, tuli paljon verenvuodatusta ja ruumiita. Kapinaan osallistuneet galilealaiset tapettiin temppelissä niin, että heidän verensä sekaantui uhrieläinten vereen. Ja tästä saatiin aihe sanoa, että he olivat itse syypäitä tuhoonsa. Jotain tällaista voimme päätellä tapahtuneen, vaikka yksityiskohtien suhteen kyseessä onkin vain oppinut arvaus.

Ehkä vielä vaikeampi on sanoa mitään varmaa Siloan tornin sortumisesta. Luukas käyttää kuitenkin onnettomuudessa kuolleista sanaa ”velallinen”. Suomalainen raamatunkäännös häivyttää sanan, kun Jeesus sanoo: ”Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset?” Alkutekstissä asia siis ilmaistaan: ”Luuletteko, että he olivat enemmän velallisia kuin muut jerusalemilaiset?” Kyseessä on sama sana, jota käytetään Isä meidän rukouksessa: ”Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Tätä velkaa ei pitäisi käsittää vain hengellisesti, kiertoilmaisuna synnille, vaikka sekin kuuluu ajatukseen. Velka on laajempi käsite, joka sisältää yhtä hyvin ihmisten väliset velkasuhteet kuin suhteen Jumalaan. Siksi on ehdotettu, että Siloan tornin kaatuminen liittyisi samaan Pilatuksen vesijohtojärjestelmän rakentamiseen. Ehkä nämä 18 tornin sortumisessa kuollutta olivat töissä Pilatuksen työmaalla. Heidän palkkansa olisi siis maksettu temppelin rahoista, rahoista, jotka oli väärin perustein anastettu maalliseen käyttöön. He olivat konkreettisesti velassa temppelille ja sitä kautta Jumalalle.

Olipa tämä arvaus oikea tai väärä, olennaista on Jeesuksen kysymys: Olivatko nämä, jotka kuolivat, enemmän velallisia Jumalalle kuin te muut? Niin ajateltiin. Kärsimys oli seurausta synnistä. Ajattelulle löydettiin perusteita Raamatusta. Jobin ystävä Elifas kysyy otsa kirkkaana: ”Sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin oikeamielinen hukkunut?” Elihu, jonka puheenvuoro luettiin äsken lukupulpetista, muistuttaa kuitenkin, että syyn ja seurauksen logiikka on täysin maallinen. Mitä se Jumalaan koskee, jos sinä teet syntiä? ”Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisen hyväksi koituu se, että elät oikein.” Koko Jobin kirja on itse asiassa painiskelua juuri tämän kysymyksen kanssa ja yksinkertainen kärsimyksen ja synnin suhde asetetaan siinä vahvasti kyseenalaiseksi. Silti niin ajateltiin kansan uskonnollisuudessa. Opetuslapset kysyvät Jeesukselta erään kerran: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi tämä mies on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Eikä tänä päivänäkään ole erikoista kuulla puhuttavan Karman laista. Sitä saa, mitä tilaa. Syyllisyyden ja kärsimyksen liittyminen toisiinsa on joskus silmiinpistävän selvää, että sitä on turha kiistää.

Mutta Jeesus ei hyväksy tätä yleistystä. Onnettomuuden kohteeksi joutuminen ei todista mitään ihmisen syyllisyydestä – ainakaan suhteessa kanssaihmisiin. On turha etsiä merkkiä ihmisen paremmuudesta siitä, minkälaisella autolla hän ajaa tai mitä sairauksia hänellä on tai miten hän kuolee. Opetuslasten kysymykseen siitä, kuka oli syypää sokeana syntyneen kohtaloon, Jeesus vastaa: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”

Ehkä vielä vahvempi todiste synnin ja kärsimyksen yhdistämistä vastaan on Jeesuksen oma ristin tie. Juuri syytön joutuu kärsimään. Siihen kannattaa varautua. Ei elämän ole tarkoitus olla helppoa, vain siksi, että tekee oikein. Eikä oikein pidä tehdä vain siksi, että elämä olisi helppoa. Pitää toimia oikein, koska se on oikein. Ehkä hieman samaan suuntaan osoittaa kansanviisaus: Vaikeuksien kautta voittoon. Vaikeuksiin pitää varautua, jos tavoittelee korkealle. Englanniksi sanotaan: No pain, no gain. Ilman tuskaa ei ole saavutuksiakaan. Paitsi että joskus palkinto jää kokonaan tulematta, vaikka vaikeuksia ja tuskaa riittää.

Jeesuksella oli kyky nähdä ytimeen. Yleistykset vievät harhaan. Yleistyksien ja kansanviisauksien ongelma on siinä, että me käytämme niitä milloin mitenkin, yleensä omaksi hyödyksemme. Yleistykset estävät näkemästä todellisuuden. Todellisuus on usein ristiriidoissa, kuten Jeesuksen puhe osoittaa. Hän varoittaa ajattelemasta, että yksilön tuho olisi seurausta tämän erityisestä syyllisyydestä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin opettaa, että juuri tuollainen tuho kohtaa meitäkin, ellemme tee parannusta. On siis tärkeämpää ymmärtää omaa osuutta koko kansan syyllisyydestä kuin spekuloiden toisten ihmisten kohtaloilla. On tärkeämpää ymmärtää ajan merkkejä kuin sortua pikkusieluiseen toisten tuomitsemiseen.

Kukaan ei ole irrallinen. Yksilön kohtalo on sidottu ympärillä olevien kohtaloihin. Syyllisyys ja rangaistus eivät toteudu yksilön kohdalla jollain rautaisella pakolla. Mutta on ymmärrettävä, missä ajassa me elämme. On osattava tehdä parannus, mielenmuutos, metanoia, niistä asioista, jotka estävät Jumalan valtakunnan toteutumista.

Meidän aikamme merkki on suuri moraalinen hämmennys. Poliitikot ovat tippuneet jalustoiltaan, isot pankit ovat menettäneet luottamuksensa, papisto on tehnyt itsestään joukon mitäänsanomattomia pellejä, kaikki on tasa-arvoistettu. Ja kaikki nämä hyvistä syistä. Viihteestä on tullut uusi uskonto. Se kantaa aikamme suurta kertomusta, jonka nimi on ”Onnellisuus Tulee Kuluttamalla”.

Mitä sinä siis siitä välität, miksi Michael Jackson kuoli? Ellet tee parannusta, sinulle käy samoin, koska olemme osalliset samasta viihdeyhteisöstä, jossa huhu ruokkii toista ja tuomitsemisenhaluinen tirkistely ja hällä väliä piittaamattomuus pakataan samaan pakettiin.

Tämän verran parannussaarnaa. Olemme tulleet kirkkoon saamaan eväitä alkavaan viikkoon ja virkistymään Jumalan sanasta. Parannussaarna toimii vain harvoin niin hyvin kuin saarnaaja kuvittelee. Pitäisi osata näyttää esimerkkiä. Siksi on pakko tunnustaa, että ainakin minä tarvitsen parannuksentekoa viihdeteollisuuden arvomaailmasta.

Tulemalla kirkkoon ja osallistumalla kristittyjen yhteyteen me vahvistamme toisissamme toisenlaista kertomusta ja toisenlaista arvomaailmaa. Täällä alttarille saa polvistua yhtä aikaa menestyvä viihdetaiteilija ja eläkeläinen tai pankinjohtaja ja työtön. Kaikki tulevat osallisiksi samasta leivästä ja samasta viinistä, Kristuksen ruumiista ja verestä. Jumalan valtakunta tulee todeksi ja maailma muuttuu.

torstaina, heinäkuuta 02, 2009

Seitsemäs vuosi alkaa

Ihan aluksi kuitenkin surunvalittelut Michael Jacksonin kuoleman johdosta. Muistan, kuinka Thrilleriä katsottiin suuren ihastuksen vallassa kaveriporukalla. Vuonna 1988 olin Jackon konsertissa Hampurissa isolla stadionilla noin 50.000 muun seassa. Ja Juliuksen kanssa käytiin katsomassa MJ Helsingin stadionilla, mikäs vuosi se olikaan? 1997? MJ oli jotenkin surullinen hahmo mun mielestä koko elämänsä ajan. Oprah Winfreyn haastattelussa vuonna 1993 esiintyi hyväntahtoinen, mutta arka ja vetäytyvä ihminen, josta oli aistittavissa emotionaalinen järkkyminen. Requiescat in pacem.

Eilen eli 1.7. tuli tasan kuusi vuotta täyteen siitä, kun aloitin työn Helsingin tuomiokirkon pappina. Eilen oli myös ensimmäinen työpäivä kolmen viikon kesäloman jälkeen. Alkanut heinäkuu vaikuttaa oikein mukavalta ja parhaassa tapauksessa aikaa pitäisi jäädä myös kirjallisiin tehtäviin. Saarnavuorossa olen aika usein, sunnuntaisin 5., 12. ja 26. pvä, Tuomasmessussa 12. pvä, lauantain iltakirkossa 4. ja 25. pvä ja lisäksi liturgina kansainvälisen seurakunnan messussa Temppeliaukion kirkossa 26.7. klo 14. Ja taisi kalenterissa olla jokunen torstain viikkomessukin. Messuvuoroista johtuen mulla ei ole heinäkuussa yhtään toimitusvuoroa eli häitä, joita sitten elokuussa onkin sen edestä.

Lomalukeminen jäi hieman vaisuksi ennakkosuunnitemiin nähden. Suurimpana syynä oli Carlos Ruiz Zafónin kirja Enkelipeli, johon juutuin yli viikoksi. Sen lukemiseen oli melko pinnallinen syy. Lupasin pitää alustuksen saman kirjailijan Tuulen varjosta Ruoholahden kappelin kesäillan kerhossa keskiviikkona 8.7. Kesäillan kerhojen aiheena on tänä vuonna "arjen kristillisyyttä kirjallisuudessa" ja mielestäni Ruiz Zafónilla oli melko sympaattinen ote parin romaanissa esiintyvän sivuhahmon uskonnollisuuteen. Enkelipeliä kustantaja kuvaa Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi. En tiedä, onko syy siinä, että en osaa lukea kauhutarinoita vai oliko kirja oikeasti huono, mutta minua se tympäisi alusta lähtien.

Enkelipeli on Tuulen varjon jatko-osa, paitsi että tapahtumajärjestys on käänteinen: Enkelipelin viime sivuilla syntyy poika, Daniel Sempere, joka on Tuulen varjon päähenkilö. Jatko-osalla tarkoitan enemmän sitä, mitä sillä tarkoitetaan elokuvassa Mies ja alaston ase 33 1/3 - uudelleen lämmitettyjä vitsejä. Teemojen, tapahtumapaikkojen ja koko kerronnan tuttuus aiheutti tunteen, että kirjailijalta oli jäänyt edellisestä kirjasta ylijäämämateriaalia, josta piti kasata kokoon uusi tarina. Paitsi että tarina ei ollut uusi. Sen kaikki olennaiset piirteet oli jo kerrottu Tuulen varjossa: kirjat, kirjakauppa ja nuori kirjailija, unohdettujen kirjojen hautausmaa, salaperäinen tarina jne. Tällä kertaa tarinaa ryydittivät taustaefektit, joiden tarkoitus oli kai luoda kertomuksen ylle lisää salaperäisyyttä ja ehkä kauhua. Oli sadetta ja kylmää (Barcelonassa!), hautausmaita, pitkiä käytäviä, salaperäisiä ovia, takaa hiipivia hahmoja. Kun oikein ajattelen, niin kaikki tapaamiset noudattivat samaa kerronnallista kaavaa. Tulija koputtaa. Ovi on auki. Ketään ei näy. Tulija katselee ympärilleen. Takaa ilmestyy hahmo, joka sanoo jotain muuta kuin "päivää".

No niin. Lukeminen oli siis yhtä tuskaa ja meinasin heittää kirjalla vesilintua jossain vaiheessa. Oli siellä tietysti hyviäkin kohtia. Päähenkilön ja paholaisen roolia esittäneen kustantaja Andreas Corellin väliseen dialogiin oli upotettu ajatus, jota jäin maistelemaan. Corelli ehdottaa päähenkilölle kustannussopimusta uskonnollisesta teoksesta.

- Haluaisin aloittaa kysymällä, mitä usko merkitsee teille?
Epäröin hetken.
- En ole koskaan ollut uskonnollinen ihminen. Ennemmin kuin uskon tai olen uskomatta, epäilen. Epäileminen on minun uskoni.
- Hyvin viisasta ja hyvin porvarillista. Mutta peliä ei voiteta heittämällä pallot kentältä.

En muista kuulleeni tätä ajatusta aiemmin. Että epäileminen elämänasenteena on nimenomaan porvarillista. Mutta olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Epäileminen voi toki olla aktiivista totuuden etsintää, mutta paljon useammin sen on välinpitämättömyyttä, henkistä velttoutta tai opportunismia. Joillekin epäileminen voi olla myös uskonto. Tuomasmessun liepeilläkin on havaittavissa tällaista epäilemisen ideologiaa korostavaa fanaattisuutta. Tosin sillä tuskin on mitään tekemistä Tuomasmessun hengellisyyden kanssa, joka on monella tapaa hyvin perinteistä ja jopa herätyskristillistä. Hassu ristiriita oikeastaan.

Yritin lievittää Enkelipelin hitaan etenemisen aiheuttamaa ahdistusta lukemalla välillä Britannica-sarjaan kuuluvaa opaskirjaa The Brain. A guided tour of the brain - mind, memory, and intelligence. Introduction by Cordelia Fine. Kyseessä on Encyclopaedia Britannican artikkeleihin perustuva yleistajuinen (?) esitys aivojen fysiologiasta ja toiminnasta. Lukiossa biologian tunnit taisivat kulua enimmäiseen opettajan kiusaamisessa, joten aika paljon oli kerrattavaa. Tosin tutkimuskin on edistynyt huimasti sitten 1970-luvun. Fine käsittelee esipuheessaan jonkin verran eettisiä kysymyksiä, jotka nousevat aivotutkimuksesta. Jos ja kun neurotiede voi osoittaa erilaisten käyttäytymisen häiriöiden olevan peräisin tekijöistä, joita yksilö ei itse voi hallita, miten käy yksilön vastuulle? Kysymys liittyy suoraan juridiikkaan. Psykiatrian professori Thomas Szasz hyökkäsi 1996 kirjassaan The Meaning of Mind. Language, Morality, and Neuroscience (Praeger. Westport, CT) voimakkaasti sitä ajatusta vastaan, että rikollinen vapautuisi vastuusta siksi, että on vain sairas tai hänellä on poikkeava aivotoiminta. Britannica-opas ei tietenkään ota asiaan mitään kantaa, mutta antaa toki mielenkiinoista taustaa keskustelulle.

Helteen on luvattu hellittävän sunnuntaiksi, kun olemme suunnitelleen MATKALLA-porukan kesäretkeä Porkkalaan. No, ei se mua haittaa. +16 astetta on edelleen lämmin verrattuna esimerkiksi +5 tai -9 asteeseen. Sitä paitsi on ihan kiva välillä pukea t-paidan päälle neule tai huppari. Eli ei kesän aina tarvii olla kuuma.