Anteeksi nyt, jos menen asioiden edelle, mutta nähdäkseni haastattelu osoittaa, että olemme siirtyneet (tai siirtymässä, koska emme sittenkään ole ruotsalaisia) vaiheeseen kaksi, jossa homojen asiaa ei enää tarvitse puolustaa itkunsekaisilla tunteenpurkauksilla. Tunneilmasto on jo voitettu, impulsiivisuus rules. Ne, joiden mielestä edelleen miehen ja naisen välinen suhde on jollain tavalla erilainen tai parempi kuin kahden miehen tai kahden naisen välinen suhde, ovat nyt tulilinjalla. Idiootiksi kutsuminen tuskin jää yksittäistapaukseksi. Ja on selvää, että asiat kulkevat kulkuaan, kun niille annetaan valta suurella sydämellä ja ilon kautta.
Vaihe kolme: homofasismi. Tässä skenaariossa voimme nähdä, kuinka Ruotsi-Suomen ensimmäiseksi homoasioiden ministeriksi nostettu Levengood antaa toimistonsa sisustusratkaisujen esittelemisen ohella naistenlehdille lausuntoja siitä, mitä väärällä tavalla ajatteleville idiooteille olisi yhteisen hyvän ja hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen nimissä tehtävä. Suora rankaiseminen tai syrjiminen ei tule kyseeseen. Se ei sovi suvaitsevaisuuden valtakuntaan. On parempi tappaa sanoilla. Koska äänioikeutta ei sentään voi ottaa pois, olisiko mahdollista tehdä laki, jonka perusteella väärillä mielipiteillä ei saa asettua ehdokkaaksi vaaleihin tai julkiseen virkaan? Kouluissa on ankarasti valvottava valtion virallisen seksuaalipolitiikan toteutumista. Poikkeavat tai kyseenalaistavat yksilöt on indoktrinoitava. Kun väärin ajattelevilta ihmisiltä otetaan sanat pois, he tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa. "Moderni isä", "hyvä ihminen", "rakkaus", "seksuaalinen hyvinvointi" jne. määritellään oppikirjoissa ja seksuaaliasioiden valtiontarkastaja Roman Lagerhauptführer saa sensorin valtuuksilla määrätä poltettavaksi kerettiläisen kirjallisuuden. Avioliittoleirit kielletään ellei niiden opetusohjelma ole tarkastajan hyväksymää.
Jätämme skenaariot tällä kertaa tähän. Eikä kannata panikoida, niin ei tule tapahtumaan. Puolisen vuosisataa kestänyt seksuaalisen vapautumisen projekti on liian lyhytaikainen, että voisimme vielä selvästi nähdä, mihin se johtaa. Aavistelemme kyllä, että ihmisten levottomuus ja merkityksettömyyden tunne liittyvät jollain tavalla katkenneisiin arvoankkureihin, mutta vielä emme saa siitä täsmällistä otetta. Ihmiset kyllä tietävät, että homoille tulee suoda samat yhteiskunnalliset perusoikeudet kuin kenelle tahansa, mutta samalla ainakin alitajuisesti ymmärretään, että vaatimuksilla tulee olla rajansa. Miehen ja naisen varaan rakentuvaa perheinstituutiota tarvitaan edelleen. Sen kanssa voidaan käydä kauppaa, mutta sitä ei voida hylätä. Siksi veikkaan, että homojen adoptio-oikeuden suhteen yhteiskunta tulee vuosikymmenien päästä tarkistamaan kantaansa.
Kysymys homoparien adoptio-oikeudesta on kompleksinen vyyhti, jota kansalle tarjoillaan viihteenä. Sanottakoon silti ja siksi, että sitä pitää rajoittaa muun muassa koska 1) lapset syntyvät miehen ja naisen välisestä suhteesta, 2) miehen ja naisen välisestä suhteesta muodostuva perheyksikkö on lapselle paras paikka kasvaa, 3) lapsella on oikeus isään ja äitiin, 4) rikkinäisissä perheissä asuvat tuhannet lapset eivät tule autetuksi sillä, että muutama julkisuuden homopari saa tahtonsa läpi, 6) lapsen hyvä ei saa olla poliittisen valtakamppailun pelinappulana.
--
Olen kyllä lukenut lomalla muutakin kuin Ilta-Sanomia, usko tai älä. Umberto Econ Serendipities: language and lunacy (Harcourt Brace & Company 1998) sisälsi hauskan kertauksen temppeliritareiden ja illuminatien sekavasta historiasta. Swami Parthasarathyn kirja The Fall on the Human Intellect osoittautui melkoiseksi mökellyksiksi monista hienoista oivalluksista huolimatta. Heidi Liehun Kultainen varis (Kirjapaja 2008) sisältää sympaattista pohdintaa ajankohtaisista asioista. Ja luinpa hieman Benedetto XVI:n ohutta, Paavalin juhlavuoden kirjaa Paolo - L'Apostolo delle genti (San Paolo 2008). Haikea katse hakeutuu kirjahyllyn "lukemattomien kirjojen" suuntaan. Sen olen kuitenkin päättänyt, että lomaan on mahduttava sekä klassista että modernia kaunokirjallisuutta.
