sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009

Paljonko on tarpeeksi?

Voiko paljon olla liian vähän? Tiedämme, että joskus voi. Mutta on hyvin vaikeaa vastata kysymykseen, paljonko on tarpeeksi. Joskus mikään ei tunnu riittävän. Ja joskus toiste vähänkin on liikaa. Vastaukset riippuvat muun muassa siitä, mitä mitataan, kenelle mitataan ja kuka mittaa.

Ehkä vastaaminen kannattaa aloittaa mahdollisimman läheltä, kotoa. Onko siellä liikaa, tarpeeksi vai liian vähän? Monessa kodissa on liikaa roinaa, tarpeeksi tauluja ja liian vähän neliöitä. Jossain toisessa on paljon tilaa, mutta liian vähän rakkautta. Hyvässä kodissa on paljon rakkautta ja tarpeeksi uskoa ja toivoa. Mutta tietysti rahaakin tarvitaan.

Raha on kätevä tapa mitata arvoa – silloin kun on tarpeen vaihtaa tavaraa ja palveluita. Mutta rahalla mitataan joskus myös asioita, joita ei voi vaihtaa ja joita ei voi ostaa. Rahasta tulee onnellisuuden mitta. ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri”, kirjoittaa apostoli Paavali nuorelle Timoteukselle.

Onnellisuustutkijat kertovat, että raha tekee onnelliseksi – mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun omaisuutta on tarpeeksi, sen lisääminen ei enää lisää onnellisuutta. Paljonko sitten on tarpeeksi? Se riippuu siitä, mihin vertaat ja mitä arvostat. Rahalla on vain se arvo, jonka me itse sille annamme. Raha ei tee rikkaaksi.

Siksi apostolin kirje jatkuu: ”Suuri rikkauden lähde on usko, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”

Siis se riittää, mitä on. Rikkaaksi tullaan toisella tavalla, keräämällä rikkaudeksi hyviä tekoja ja jakamalla anteliaasti omastaan muille. ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Pisara, YLE TV1 13.6.2009

torstaina, kesäkuuta 18, 2009

Alkukesän mediakeli

Jotenkin tuntuu, että kesä on alkanut hyvin kaksitahoisesti. Yhtäältä on saatu nauttia sateen tuomasta vihreästä. Syreenitkin puhkesivat kukkaan jo viime viikolla ja kesämökin rhodot samoin. Toisaalta vihreän vastapainona on ollut koleaa ja tuulista, välillä melkein myrskyistä.

Mediakesä alkoi parin viikon ilottelulla Jarin ja Virpin tekemisistä. Tuntuu melko käsittämättömältä, miten monta peräkkäistä iltapäivälehteä pystyttiin omistamaan asialle, jonka asianomaiset olisivat mieluummin pitäneet yksityisenään. Tyhjän jauhannan katkaisi vasta yllättävä ja käsittämätön tieto ihmiskaappauksesta. Lakimies Turunen Turusta avasi aivan uudet näkymät suomalaiselle turvabisnekselle. Ilmiö on tietysti vakava. On oikeasti mielenkiintoista saada tietää, mistä motiiveista täysin käsittämättömältä tuntuva riskinotto oli lähtöisin. Kahdeksan miljoonan lunnasvaatimus kertoo häikäilemättömästä ahneudesta. Mutta vaikka ihmiset ovatkin ahneita, ahneudella on yleensä jokin - jos ei sisäinen, niin ainakin ulkoinen - esto. Mikä laukaisi turkulaisen demariyrittäjän ja perheenisän estot? On kiusaus pitää kidnappausta yksittäistapauksena, jonka perusteella ei voi tehdä mitään laajempia johtopäätöksiä. Mutta on ehkä vielä suurempi kiusaus arvuutella laajemmilla yhteiskunnallisilla kytköksillä.

Olen kovin harvoin kommentoinut talousuutisia, vaikka seuraan niitä tietysti päivittäin. Kevään aikana on ollut ainakin kaksi toistuvaa ja tavallisen kansalaisen kiinnostusta ylläpitävää uutisaihetta: puolueiden, erityisesti Keskustan, vaalirahoitus ja valtio-omisteisten yhtiöiden johdon palkat. On selvää, että yritysjohdolle kuuluu maksaa hyvää palkkaa ja että puolueilla on oikeus hankkia rahoitusta yksityisistä lähteistä. Silti nyt tuntuu pahalta. Valtioyhtiöiden hallitukset ovat kansainvälistymisen kautta imeytyneet mukaan yrityskulttuuriin, jonka jäljet johtavat sylttytehtaalle. Palkitsemispolitiikkan kehittymistä ei olekaan ohjannut korkea moraali ja vastuullisuus, vaan häikäilemätön ahneus ja spekulointi. Eikä se tarkoita sitä, että suomalaisyritysten hallitukset olisivat olleet läpeensä moraalittomia palkkiopäätöksiä tehdessään. On vain niin kuin Jeesus sanoi, että pienikin hapate hapattaa koko taikinan. Jos Oraclen Larry Ellison otetaan vertailukohdaksi, suomalaiset huippupalkkiotkin alkavat tuntua nappikaupalta. Tulee vauhtisokeus ja tarvitaan ulkopuolista apua. Tiukka säännöstely ei merkitse markkinatalouden kuolemaa, vaan harhaisen potilaan pakkohoitoa tämän omaksi parhaaksi.

Pahalta tuntuu myös lukea uskovaisten tai muuten vain hyväuskoisten liikemiesten toikkaroinnista Keskustan ja vähän myös Kokoomuksen tukemiseksi. Hyvällä asialla siinä tietysti on oltu. SAK:n häikälemättömyydelle on etsitty balanssia ja tuen antaminen on lain mukaista. Mutta mopo on karannut käsistä. Olen sinnikkäästi pitänyt Vanhasta hyvänä ja luotettavana pääministeriä näihin aikoihin asti, vaikka yksityiselämän kautta hänen mainettaan onkin onnistuttu tahraamaan. Tapa, jolla pääministeri nyt väistelee ja siirtää vastuun puoluesihteeri Korhoselle, ei tunnu uskottavalta. Tietysti Korhosella on ollut selkeä vastuu puolueen toiminnan käytännön junailusta. Ei puoluesihteeri silti voi toimia ilman puheenjohtajan lupaa tai tämän selän takana. Jos Vanhanen vihjaa, että näin on tapahtunut, se pitäisi sanoa ääneen ja käydä avoin kädenvääntö Korhosen kanssa. Jo aikaisemmin esitettiin kyseenalaisia kytköksiä kunnallisen kaavoituksen ja Nova Groupin välillä. Nyt on nostettu esiin Kevan eläkerahojen ohjautuminen Novan hankkeisiin. Näin tapahtuu, kun tullaan vauhtisokeiksi. Hatunnosto ja papukaijamerkki valveutuneelle medialle.

Tosin kohun ympärillä liikkuu myös haaskatoimittajia. Ahneuden vastakohtapari on kateus, joka sanonnan mukaan vie kalatkin vedestä. Kun epäkohdat on paljastettu, tarvittaisiin asiantuntemusta ymmärtää, mitä yksityiselle vaali- ja tukirahoitukselle pitäisi sitten tehdä. Tai miten kansainvälisesti toimivien suuryritysten palkkiojärjestelmät saadaan kohdalleen. Kateus on siinä huono moottori.

Luin alkuviikosta David Lissin romaanin The Coffee Trader (Random House 2003). Se kertoo tarinan, joka sijoittuu Amsterdamin raaka-ainepörssin liepeille vuonna 1659. 1600-luvun Hollanti (Yhdistyneet Provinssit) oli selvinnyt Espanjan kanssa käydyn raskaan sodan ja kauppasaaroon aiheuttamasta lamasta. Pörssi kukoisti ja kaupankäyntiin oli tullut uusia tuulia. Enää ei tehty kauppaa vain raaka-aineilla, vaan myös erilaisilla johdannaisilla. (Futuurit oli kuulemma keksitty jo vuosisadan alussa, vaikka niillä keinottelu yritettiin moneen otteeseen kieltää. 1630-luvun tulppaanihulluuden aikana futuurikauppa meni äärimmäisyyksiin. Mike Dash: Tulipomania, 1999). Liss kutoo tarinansa portugalin-juutalaisen kauppiasyhteisön sisään ja liepeille. Miguel Lienzo on monien muiden juutalaisten tavoin paennut inkvisitiota Portugalista ja löytänyt Hollannista uskonnollisesti hämmästyttävän suvaitsevaisen ja kukoistavan kauppiastasavallan. Juutalaisten elämää valvoo Ma'amad, eräänlainen vanhinten neuvosto, jonka tarkoituksena on pyrkiä säilyttämään juutalaisen yhteisön kunnioitus hollantilaisten auktoriteettien silmissä.

The Coffee Trader on tuskin mikään romaanikirjallisuuden helmi, mutta sillä on ansionsa. Se kuvaa mielenkiintoisella tavalla nykyaikaisen pörssikeinottelun varhaisvaiheita. Ja se yrittää ehkä myös hieman ymmärtää kalvinistista ja juutalaista bisnesmoraalia. Tosin kalvinismista romaanissa ei sinänsä puhuta mitään. Tavalliset hollantilaiset ovat lähinnä olutta kittaavia ja seksuaalisesti häpeilemättömiä nautiskelijoita, jotka kunnioittavat puritaanisia saarnamiehiään vain teoriassa. Päätin lukea Mike Dashin Tulipomanian uudestaan, ainakin kursorisesti, kun se sattui sijaitsemaan kirjahyllyssä The Coffee Tradersin vieressä. Ehkä 1600-luvun Hollannissa viehättää ennakkoluuloton toimeliaisuus. Tai ehkä historia on ihan muuten vain kiinnostavaa. Ainakin historiaan uppoutuminen antaa mahdollisuuden viettää juhannusta typistymättä suomalaisiin kliseisiin.

sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009

Levengood on idiootti

Nimittäin jos noudatetaan sitä vanhaa totuutta, että se, miksi toista haukkuu, on ite. Homohypen harjalla kulkeva Mark Levengood loihe lausumaan IS Plussan haastattelussa 13.6., että "tämä mies, joka vertasi homoja koiriin - - on idiootti". En tiedä, onko mahdollista jotenkin ympätä kyseiseen haastatteluun tai sen aatteelliseen vanaveteen ajatus suvaitsevaisuuden vanhurskauttavasta voimasta, koska muutenhan tuollainen heitto olisi aika ruma. On tietysti vaikea tietää, onko Levengood itse niin ajattelurajoitteinen, kuin kyseinen haastattelu antaa ymmärtää, vai onko vaikutelma vain toimittajan luoma, mutta samassa yhteydessä hän väittää, että "homot ovat viimeinen ryhmä, jota voi vielä jollain tavalla vastustaa." Hmm. Ihanko totta?

Anteeksi nyt, jos menen asioiden edelle, mutta nähdäkseni haastattelu osoittaa, että olemme siirtyneet (tai siirtymässä, koska emme sittenkään ole ruotsalaisia) vaiheeseen kaksi, jossa homojen asiaa ei enää tarvitse puolustaa itkunsekaisilla tunteenpurkauksilla. Tunneilmasto on jo voitettu, impulsiivisuus rules. Ne, joiden mielestä edelleen miehen ja naisen välinen suhde on jollain tavalla erilainen tai parempi kuin kahden miehen tai kahden naisen välinen suhde, ovat nyt tulilinjalla. Idiootiksi kutsuminen tuskin jää yksittäistapaukseksi. Ja on selvää, että asiat kulkevat kulkuaan, kun niille annetaan valta suurella sydämellä ja ilon kautta.

Vaihe kolme: homofasismi.  Tässä skenaariossa voimme nähdä, kuinka Ruotsi-Suomen ensimmäiseksi homoasioiden ministeriksi nostettu Levengood antaa toimistonsa sisustusratkaisujen esittelemisen ohella naistenlehdille lausuntoja siitä, mitä väärällä tavalla ajatteleville idiooteille olisi yhteisen hyvän ja hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen nimissä tehtävä. Suora rankaiseminen tai syrjiminen ei tule kyseeseen. Se ei sovi suvaitsevaisuuden valtakuntaan. On parempi tappaa sanoilla. Koska äänioikeutta ei sentään voi ottaa pois, olisiko mahdollista tehdä laki, jonka perusteella väärillä mielipiteillä ei saa asettua ehdokkaaksi vaaleihin tai julkiseen virkaan? Kouluissa on ankarasti valvottava valtion virallisen seksuaalipolitiikan toteutumista. Poikkeavat tai kyseenalaistavat yksilöt on indoktrinoitava. Kun väärin ajattelevilta ihmisiltä otetaan sanat pois, he tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa. "Moderni isä", "hyvä ihminen", "rakkaus", "seksuaalinen hyvinvointi" jne. määritellään oppikirjoissa ja seksuaaliasioiden valtiontarkastaja Roman Lagerhauptführer saa sensorin valtuuksilla määrätä poltettavaksi kerettiläisen kirjallisuuden. Avioliittoleirit kielletään ellei niiden opetusohjelma ole tarkastajan hyväksymää.

Jätämme skenaariot tällä kertaa tähän. Eikä kannata panikoida, niin ei tule tapahtumaan. Puolisen vuosisataa kestänyt seksuaalisen vapautumisen projekti on liian lyhytaikainen, että voisimme vielä selvästi nähdä, mihin se johtaa. Aavistelemme kyllä, että ihmisten levottomuus ja merkityksettömyyden tunne liittyvät jollain tavalla katkenneisiin arvoankkureihin, mutta vielä emme saa siitä täsmällistä otetta. Ihmiset kyllä tietävät, että homoille tulee suoda samat yhteiskunnalliset perusoikeudet kuin kenelle tahansa, mutta samalla ainakin alitajuisesti ymmärretään, että vaatimuksilla tulee olla rajansa. Miehen ja naisen varaan rakentuvaa perheinstituutiota tarvitaan edelleen. Sen kanssa voidaan käydä kauppaa, mutta sitä ei voida hylätä. Siksi veikkaan, että homojen adoptio-oikeuden suhteen yhteiskunta tulee vuosikymmenien päästä tarkistamaan kantaansa. 

Kysymys homoparien adoptio-oikeudesta on kompleksinen vyyhti, jota kansalle tarjoillaan viihteenä. Sanottakoon silti ja siksi, että sitä pitää rajoittaa muun muassa koska 1) lapset syntyvät miehen ja naisen välisestä suhteesta, 2) miehen ja naisen välisestä suhteesta muodostuva perheyksikkö on lapselle paras paikka kasvaa, 3) lapsella on oikeus isään ja äitiin, 4) rikkinäisissä perheissä asuvat tuhannet lapset eivät tule autetuksi sillä, että muutama julkisuuden homopari saa tahtonsa läpi, 6) lapsen hyvä ei saa olla poliittisen valtakamppailun pelinappulana.

--

Olen kyllä lukenut lomalla muutakin kuin Ilta-Sanomia, usko tai älä. Umberto Econ Serendipities: language and lunacy (Harcourt Brace & Company 1998) sisälsi hauskan kertauksen temppeliritareiden ja illuminatien sekavasta historiasta. Swami Parthasarathyn kirja The Fall on the Human Intellect osoittautui melkoiseksi mökellyksiksi monista hienoista oivalluksista huolimatta. Heidi Liehun Kultainen varis (Kirjapaja 2008) sisältää sympaattista pohdintaa ajankohtaisista asioista. Ja luinpa hieman Benedetto XVI:n ohutta, Paavalin juhlavuoden kirjaa Paolo - L'Apostolo delle genti (San Paolo 2008). Haikea katse hakeutuu kirjahyllyn "lukemattomien kirjojen" suuntaan. Sen olen kuitenkin päättänyt, että lomaan on mahduttava sekä klassista että modernia kaunokirjallisuutta.

keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009

Opin kaiken tärkeän äidiltä

Aloitin syntymäpäivän laatimalla perheelle runsaan aamiaisen. Vastineeksi sain halauksia ja selän kutituksia ja kauniita sanoja. Kiitos!

Toisena oli ohjelmassa Wanhassa pörssisalissa järjestetty Swami Parthasarathyn luento The Essence of Leadership. Kiitos, Sirpa, ystävällisestä kutsusta ja kirjoista! 82-vuotias Parthasarathy ei näyttänyt päivääkään yli seitsemänkymppiseltä, vaan ajatus oli kirkas, eikä otsassakaan ollut turhia ryppyjä. Puhe oli yksinkertainen ja vakuuttava, vaikka samalla myös hieman eteerinen. Pointtina oli se, että ihminen tulee ihmiseksi käyttämällä järkeään (intellect). Kasveilla on vain fyysinen olomuoto (body), eläimillä lisäksi mieli (mind), mutta ihminen eroaa näistä kahdesta siksi, että meillä on ruumiin ja mielen lisäksi järki (intellect). Loput puheesta koostui erilaisista esimerkeistä, miten järjen tulee hallita emootioita. Hyvä johtaja on sellainen, jota ohjaa järki, eivät tunteet ja impulssit.

Jäin suu auki odottamaan jonkinlaista määritelmää ja tarkempaa selitystä sille, mikä tämä intellect oikeastaan hänen käsityksensä mukaan on. Onhan asiasta esitetty paljonkin mielipiteitä aina stoalaisesta filosofiasta lähtien. Määritelmää ei kuitenkaan annettu. Kysyin luennon lopuksi, olinko ymmärtänyt oikein, että järjen (intellect) tärkeimmät ominaisuudet ovat päämäärätietoisuus ja valmius kulkea se tie, jonka päämäärä edellyttää (to set an ideal/goal and to be willing to walk the walk). En ole varma, ymmärsikö P. kysymystäni, koska hän vain toisti joitakin esimerkkejä. Käsitin kuitenkin niin, että yksinkertaistettu käsitykseni oli oikea. Sanoin siihen lopuksi, että juuri tällaisen opetuksen sain kotona äidiltä ja isältä. Parthasarathy tokaisi siihen, että "then you have a great intellect". Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, koska olen ollut kovapäinen oppimaan.

Mutta Parthasarathy oli tietysti erittäin oikeassa monessa pointissaan ja nosti esille monia ihmiskuntaa, ehkä erityisesti länsimaista elämäntapaa, koskevaa ongelmaa: verenpaineen nousu, kuriton nuoriso, turhat kokoukset, ahneus, credit crunch jne. Hyvä johtaja on sellainen, joka toimii järkevästi, ei impulsiivisesti, asettaa päämäärän korkealle (itsekkyys aiheuttaa turhautumista) ja on valmis kulkemaan edellä, vaikka se toisi kärsimyksiä. "To strive, to struggle, not to succeed", on oltava valmis pyrkimään vaikeuksienkin kautta siihen, mikä on tärkeää, ajattelematta jatkuvasti tulosta. Siis Jeesus Kristus.

Tämän kaiken opin pikkupoikana äidiltä - ja jonkin verran myös isältä.

Seuraavaksi matka jatkuu Tuomiokirkon urkuvarttiin Alissan kanssa. Jos sinne tulee joku tuttu, menemme ehkä yhteiselle synttärilounaalle sen jälkeen.

sunnuntaina, kesäkuuta 07, 2009

Saarna ja sen apologia

Makasin saarnajatkoilta päästyäni sängyssä koko illan potemassa jonkinasteista kuumetautia. Tänään alkaa kesäloma, joten ehkä se liittyy siihen. En ymmärrä, mistä tauti iski, mutta eilen lauantaina kävimme Tiinan kanssa iltapäivälenkillä ja sen jälkeen alkoi kuumotus ja päänsärky. Selvisin vielä lauantain iltakirkosta ja saunavuorosta kunnialla, mutta sen jälkeen kone hyytyi. Olin kuvitellut, että mulla on saarnan aihe kasassa ja sen kun kirjoitan sen puhtaaksi, mutta toisin kävi. Ajatus ei kulkenut ja koko idea alkoi tympiä jossain vaiheessa. Vasta kahden jälkeen yöllä annoin periksi ja menin nukkumaan. Aamulla heräsin puoli kahdeksalta ja tein saarnakonseptiin viimeiset korjaukset ja tulostin sen. Nousin siis Tuomiokirkon saarnapöntöön hyvin aralla ja epäröivällä mielellä.

Saarnajatkoilla oli kivasti väkeä ja vilkasta ajatustenvaihtoa. Olin ilmeisesti onnistunut herättämään lukuisan määrän erilaisia ajatuskulkuja. Toisaalta olin jättänyt sanomatta asioita, joita jotkut olisivat toivoneet kuulevansa. Mun oma arvio on näin jälkikäteen, että tässä on aivan liikaa tavaraa yhteen saarnaan. Fokus ei ollut kohdallaan, vaan kokonaiskuva jäi hämäräksi. Silti haluan seistä sanojeni takana ja toivoa, että huterostikin esitettyinä asiat ovat kuitenkin oikeita ja tärkeitä.

Pyhän Kolminaisuuden päivä, Salattu Jumala
Saarna Helsingin tuomiokirkossa 7.6.2009

Kristillisyys ei toimi teoriassa. Se toimii vain käytännössä.

Aloitan kertomalla tarinan, jonka luin eräästä kirjasta (A. de Mello, Kuuletko linnun laulun?). Pyhälle miehelle annettiin tarinassa taito ymmärtää ampiaisten kieltä. Mies lähestyi erästä oppineen näköistä ampiaista ja kysyi: ”Millainen on kaikkivaltias Jumala? Onko hän jollain tavoin ampiaisen kaltainen?”  Oppinut ampiainen vastasi: ”Kaikkivaltias Jumalako ampiaisen kaltainen? Ei suinkaan! Meilä ampiaisilla on vain yksi pistin, mutta kaikkivaltiaalla Jumalalla on kaksi!”

Tarinaan liittyi lisäys: Kun ampiaisteologilta kysyttiin, millainen taivas on hän vastasi juhlallisesti: ”Siellä meistä tulee Hänen kaltaisiaan, me saamme kaksi pistintä, jotka tosin ovat vähän pienempiä kuin hänellä.” Uskonnollisten koulukuntien välillä käydään raivokasta kiistaa siitä, missä kohtaa ampiaisten taivaallista ruumista ylimääräinen pistin sijaitsee.

Kerroin tämän melko naurettavan tarinan, koska Jumalan olemuksesta kiistelyä pidetään yleisesti naurettavana. 500-luvulla käytyjä opillisia kiistoja kolminaisuuden eri persoonien välisistä suhteista on tapana pitää osoituksen kristillisen uskon vajoamisesta pimeään keskiaikaan. Pyhän Kolminaisuuden päivän tekstit (4. Moos. 6; Ef. 1 ja Matt. 28) kertovat meille yksityiskohtaisesti, mistä aineksista oikea kristillinen usko koostuu.  Lähestyn asiaa kolmesta näkökulmasta, jotka ovat kuvaus, kertomus ja kokemus. Nähdäkseni nämä ovat ne kolme näkökulmaa, joiden kautta me muodostamme myös ihmiskäsityksemme.

Kuvaus (4. Moos. 6:22-27)

Israelin Jumalan erityispiirre verrattuna naapurikansoihin oli kuvattomuus, kuvaamattomuus. Jumalaa ei voi kukaan nähdä, eikä häntä voi mitenkään kuvata. Kaikenlaisten jumalankuvien tekeminen on ankarasti kielletty. Jumalalle ei edes kelpaa mikään temppeli. Profeetta Jesajan kautta Herra sanoo: ”Taivas on minun valtaistuimeni, maa on koroke minun jalkojeni alla. Millaisen talon te minulle rakentaisitte, millaisen asuinsijan?” (Jes. 66:1)

Kaikesta tästä huolimatta Häntä varten rakennettiin valtaistuimeksi liiton arkki, joka laitettiin pyhäkkötelttaan. Myöhemmin Salomo rakensi Hänelle temppelin. Monessa kohdassa Jumalasta puhutaan hyvin ihmisenkaltaisena olentona. Erityisesti puhutaan Jumalan kasvoista: ”Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa - - Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi.” Kasvojen kääntämiselle tarkoitetaan suosion ja myötätunnon osoittamista. Sanonta liittyy tilanteeseen, jossa alempiarvoinen etsii tukea ylempiarvoiselta. Kasvojen kirkastaminen eli hyvätahtoinen hymyileminen on merkki siitä, että asiasi on kuultu ja sinua on ymmärretty. Kasvojen pois kääntäminen on huono juttu.

Vanhan testamentin ihmiset elivät oikeastaan aivan samanlaisessa kaksinaisessa suhteessa Jumalaan kuin mekin. Toisaalta meillä on tarve nähdä Jumala konkreettisesti ja kuvailla häntä. Toisaalta ymmärrämme, että se ei ole mahdollista. Jumalan kuvaamista tärkeämmäksi tuleekin se, että Jumala itse kääntää kasvonsa meihin päin. Tämä temppeli on pystytetty rukoukselle. Jos se lakkaisi olemasta rukouksen paikka, sillä ei olisi jumalansuhteen kannalta mitään virkaa.

Voidaan siis sanoa, että yksi kristillisen uskon välttämättömistä osista on kääntyminen Jumalan puoleen, hänen kasvojensa etsiminen, siis rukous. Jumalaa voi kuvata vain kääntymällä hänen puoleensa.

Kertomus (Ef. 1:3-14)

Kertomuksilla on valtava merkitys. Niiden kautta on välitetty arvoja ja kerrottu kansan tai suvun identiteetistä. Otetaan esimerkki.

Miten on mahdollista, että kenialaisen miehen pojasta, jonka etunimet ovat Barak Hussein, tuli Yhdysvaltain presidentti? Siihen on varmasti monta syytä. Mutta on aivan varmaa, että pelkälläkuvauksella, siis nimellä, henkilötiedoilla ja asiantuntemuksella, se ei olisi ollut mahdollista. Obamalla oli tarina. Vuonna 1995 hän julkaisi ensimmäisen omaelämänkerrallisen kirjansa Dreams from My Father, Unelmia isältäni. Oltuaan puolitoista vuotta senaattorina häneltä ilmestyi toinen teos The Audacity of Hope. Molemmissa kirjoissa on esitetty sama, pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen sanoma: Jos kenialaisen isän ja kansasilaisen äidin poika pystyy omassa elämässään löytämään sovinnon kahden täysin erilaisen lähtökohdan välille, niin myös jakautunut kansakunta voi löytää sovinnon.

Ei ole mikään ihme, että Obamaan on liitetty messiaanisia toiveita. Messias eli Jumalan voitelema johtaja, tuo rauhan ja sovinnon. Apostoli Paavalille tämä ajatus oli kaikki kaikessa. Juuri Jeesuksessa Kristuksessa koko maailmanhistorian kulku tulee yhdeksi kokonaisuudeksi.

”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä. Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.”

Toinen kristilliseen uskoon väistämättä ja luovuttamattomasti kuuluva asia on Jeesus Kristus. Teologia olisi varmasti paljon helpompaa, meidän pappien olisi huomattavasti helpompi mennä puhumaan yrityksiin ihmisyyden kehittämisestä ja muusta hyvästä, jos Jeesuksesta ei tarvitsisi puhua. Mutta ilman Kristusta ei ole mitään kertomusta, mihin liittyä, eikä sovintoa Jumalan ja ihmisten välillä.

Kokemus (Matt. 28:16-20)

Miten puhutaan jumalakokemuksesta? Käsittääkseni ilmiön määritteleminen on niin hankalaa, ettei sitä pystytä rajaamaan, eikä siten kunnolla tutkimaan. Mutta usein ja myös melko osuvasti jumalakokemusta on verrattu rakastumiseen. Rakastumisesta sanotaan, että se on stressin kaltainen olotila, joka johtaa elimistön kortisonin tuotannon voimistumiseen. Noin 40% lisääntynyt kortisonin tuotanto lisää valppautta, auttaa suuntamaan enemmän huomiota tärkeäksi koettuun asiaan ja lisää valmiuksia toimia yllättävienkin käänteiden vaatimalla tavalla. Stressi tekee rakastuneen aika ajoin myös unettomaksi. Lisäksi on huomattu, että miehillä testosteronin tuotanto vähenee ja naisilla lisääntyy. Miehistä tulee siis pehmeämpiä ja helpommin ohjailtavia, kun taas naisissa rakastuminen saa aikaan suurempaa määrätietoisuutta. Aivojen serotoniini ja dopamiini aiheuttavat mielihyvän tunteita. Rakastumisen kemia on opettanut meille, mihin rakastumista tarvitaan. Se luo edellytykset kahden hyvin erilaisen ihmisen pysyvälle siteelle.

Rakastumisen ja jumalakokemuksen välillä on yhteys, vaikka elimistön kemian tasolla ne eivät olekaan samaa. Molemmat ovat vain hetkellisiä olotiloja. Ihminen ei voi elää jatkuvasti rakastuneena tai jatkuvassa Jumalan kokemisen olotilassa. Rakastumisen tarkoituksena luoda silta kahden erilaisen välille, jotta nämä voisivat jakaa elämänsä keskenään. Jumalan kokemisen tarkoituksena on luoda silta ihmisen ja Jumalan välille, jotta ihminen voisi elää täyttä elämää Jumalan yhteydessä.

Kristillinen usko ei toimi teoriassa. Se toimii vain käytännössä. Sen keskeisenä sisältönä on toteuttaa Kristuksen käskyä, joka on käsky rakastaa.

Lopuksi

On oikeastaan aika merkillistä, että tästä huolimatta voimme olla varhaisten kristittyjen ja keskiajan kristittyjen kanssa täydellisesti samaa mieltä siitä, mikä uskossa on keskeistä: rukous, Kristus ja rakkaus. Kolminaisuuden päivän sanoman voi siksi kiteyttää vaikka tähän ohjeeseen: Rukoile Jumalaa Jeesuksen Kristuksen kautta antamaan sinulle rakkautta. 

Yksi Jumala, kaikkien Isä, on Jeesuksessa Kristuksessa kutsunut meidät yhteyteensä niin, että me voimme Pyhän Hengen vaikutuksesta elää hänen yhteydessään joka päivä. 

tiistaina, kesäkuuta 02, 2009

Helluntai toi kesän

Saaran lakkiaisviikonloppu hujahti ohi ja nyt ollaan jo kesäkuussa. Bloggauskin taisi hyytyä viikoksi kaiken hulinan keskellä. Nyt on mielessä kuitenkin eräs asia, jonka haluan purkaa tekstiksi.

Eilen maanantaina käsittelimme hiippakuntavaltuustossa Helsingin hiippakunnan toimintasuunnitelmaa. Siinä puhuttiin kirkon strategian mukaisesti jäsenyyden vahvistamisesta. Huomasin miettiväni tätä asiaa Skotlannin matkan jälkeen hieman uudesta näkökulmasta. Asia tuli uudelleen esiin tänään tiistaina, kun pohdimme pienellä porukalla, onko kulttuurielämä kaapannut uskonnon kirkolta.

Suomen ev.-lut. kirkossa on voimassa saman aikaisesti useita eri strategioita. Osittain nämä strategiat ovat toisilleen vastakkaisia, osittain ne täydentävät toisiaan. Ehkä voidaan silti sanoa, että jäsenyyteen kirkko suhtautuu melko yksimielisesti: siitä on pidettävä kiinni ja sitä on vahvistettava. On vain vähän jos ollenkaan niitä ääniä, joiden mukaan laajasta jäsenyydestä ei tarvitse välttämättä pitää kiinni.

Suomen näkökulmasta katsottuna tämä tuntuu itsestään selvältä, vaikka tosiasiassa kyseessä on merkittävä valinta. Sehän tarkoittaa, että kirkko on valmis painottamaan toiminnassaan ja julkisuuskuvassaan niitä asioita, jotka palvelevat laajaa jäsenyyttä, siis kansalliskirkkomallia. Vastaavasti kirkko on valmis jättämään vähemmälle ne asiat, jotka vieraannuttava suuria massoja. Ei siis ole mikään ihme, että kirkolta on totuttu ottamaan vastaan hajutonta ja mautonta viestintää, josta tulenpalava evankeliumi ja yhteiskunnallinen paatos on perattu pois.

Jopa kirkon liittoutuminen korkeakulttuurin kanssa tulee tästä näkökulmasta ymmärrettäväksi. Kirkolla on (Pekka Y. Hiltusen esittämää ajatusta seuratakseni) oma, julkisen uskonnollisuuden matriisinsa, joka ei juurikaan kuulu ihmisten yhteisölliseen arkeen tai heidän henkisiin harrastuksiinsa. Toisaalta juuri tässä julkisen uskonnollisuuden roolissaan kirkolla on hämmästyttävän vahva kansa tuki. Suvivirren kieltäminen kevätjuhlista herättää kansan syvissä riveissä hieman primitiiviseen rasismiin vivahtavan kansankirkollisen paatoksen.

Satsaaminen jäsenyyteen on siis kaikesta edellä sanotusta johtuen aivan loistava strateginen valinta. Ainakin niin kauan, kun kansallinen paatos riittää. Sen rapistumisesta on olemassa tiettyjä merkkejä, vaikka Suomi onkin tässä suhteessa hyvin konservatiivinen kansakunta. Siksi kirkko ei mitenkään voi toimia pelkästään laajaan jäsenyyteen perustuvan strategian varassa. Tarvitaan täydentäviä toimintasuuntia. Samalla, kun kirkko pitää yllä kansallisen instituution kulisseja, sen tulee pyrkiä kulissien takana vahvistamaan kirkon olemusta kristillisenä yhteisönä. 

Tässä on kuitenkin aivan selkeä motiivien ristiriita. Yhteisön rakentaminen, kiinteämpään seurakuntayhteyteen kutsuminen tai jumalanpalveluksen korostaminen yhteisöllisenä sitoumuksena (eikä julkis-institutionaalisena näytöksenä) tuntuu laajan jäsenyyden kannalta hieman vaaralliselta. Eiväthän ihmiset oikeasti halua kiinteämpää seurakuntayhteyttä, sanotaan. He vierastavat liian kohtisuoraa puhetta Jeesuksesta, voidaan huomauttaa. Ne, jotka ottavat uskonsa liian tosissaan, vaarantavat kansankirkon aseman, muistutetaan. Huonoina esimerkkenä voidaan mainita naispappeuden ja homoliittojen vastustajat. Nämä ovat laajan jäsenyyden kannalta täysin relevantteja huomioita. Mikä tahansa normaalin arjen tasolle ulottuva kristillinen vakaumus voi mahdollisesti olla vaarallinen kansalliskirkon näkökulmasta. Ihmiset eivät ole yhtä mieltä arjesta, vaan toteuttavat erilaisia valintoja. Laajan jäsenyyden säilyttävä kirkko ei voi legitimoida yhtä arkea toisten kustannuksella. Siksi kirkko sietää lähes mitä tahansa arjen elämän mallia, mikä ei ole lain ja yleisten tapojen vastainen.

Miksi sitten Skotlannin matka herätti ajattelemaan jäsenyyden merkitystä? Skotlannin kirkon kansallinen asema perustuu historiaan ja monarkiaan, ei enää jäsenyyteen, joka on pudonnut alle 10 prosenttiin. Siksi Skotlannin kirkolla ei ole painetta - eikä edes mahdollisuutta - esiintyä koko kansan äänenä. Ollakseen relevantti sen toiminnan on perustuttava niihin evankeliumista nouseviin painotuksiin, jotka koetaan ajallemme keskeisinä. Tietysti vastaava tilanne on yhtä lailla Englannin kirkolla tai monilla Saksan maakirkoilla, joiden tilannetta en kuitenkaan niin hyvin tunne.

En ole ihan varma, mihin tämä pohdinta omalla kohdalla johtaa. Pidän oikeasti laajan jäsenyyden säilyttämiseen tähtäävää strategiaa perusteltuna ja hyvänä ratkaisuna. Toisaalta näen sen sisällöllisen ohuuden ja opportunismin. Se ei voi olla ainoa strategia. Voi olla, että tässä mielessä meillä on hyvin ihanteellinen tilanne. Samalla, kun virallinen kirkko ylläpitää kansallista instituutiota, sen siipien suojassa toimivat yhteisöt ylläpitävät kirkon evankelista (= evankeliumiin perustuvaa) ydintä, jonka varassa kirkko kaikkialla maailmassa lopulta toimii. Vaikka jäsenyysstrategia siis joskus tulisikin tiensä päähän, kirkko jatkaa elämäänsä ja toteuttaa tehtäväänsä yhtä hyvin Suomessa kuin Skotlannissa tai missä tahansa muualla.