perjantaina, toukokuuta 22, 2009

Church of Scotland General Assembly 2009

Skotlannin kirkko on presbyteerinen. Presbyteeri on kreikkalaisperäinen sana ja tarkoittaa vanhinta. Kirkollisessa kielenkäytössä sen vaihtoehtona on episkopaalinen eli piispallinen kirkkojärjestys.

Presbyteereillä ei siis ole piispoja, vaan kirkolliskokous (General Assmebly) valitsee  itselleen uuden moderaattorin eli puheenjohtajan kokoontuessaan vuosittain Edinburghissa. En tunne valinnan valmisteluprosessia, mutta valinta on ollut julkinen jo kuukausia ennen kokouksen alkua. Uusi puheenjohtaja, "The Right Reverend" William C Hewitt tuntuu mainiolta hepulta. Valinnan yhteydessä häntä kehuttiin pitkän uran tehneeksi seurakuntapastoriksi, jolla on samalla monipuolinen kokemus kirkon hallinnosta eri rooleissa. (Moderaattorivuoden jälkeen entisen moderaattorin puhutteluksi vaihtuu "The Very Reverend"). Erityisen mukavalta tuntuu se, että sekä edellinen että uusi puheenjohtaja yhdistävät roolissaan hallinnollisen asiantuntemuksen, rennon tilannekomiikan ja hengellisen syvyyden. Ryppyotsaisuudesta ei täällä tosin voi syyttää muitakaan, vaan kokousedustajat repeilevät nauruun tämän tästä erilaisille sutkautuksille ja kommelluksille. Suomalaisille usein tuttu jurottava tai lammasmainen tyyli ei täällä varmaan menisi läpi.

Kuvassa näkyy puheenjohtajan takana kaiteella erotettu parvi, jossa on paikat kuningattaren korkealle edustajalle (High Commissioner, Rt. Hon. George Reid) seurueineen. Olin oikeastaan hieman yllättynyt niistä äänenpainoista, joilla kirkolliskokouksen avausseremoniassa vahvistettiin Skotlannin kirkon ja monarkian välistä sidettä, kun kuitenkin vain alle 10% asukkaista kuuluu Skotlannin valtionkirkkoon ja jäsenmäärä on edelleen laskeva. Mitään monarkian ja kirkon välisen suhteen kyseenalaistamista ei kuitenkaan voi havaita. Monarkia siis näyttää takaavan kirkolle huomattavasti turvatumman aseman kuin tasavaltainen hallitusmuoto. Tietysti Kirkin (Kirk = Skotlannin kirkko) ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välinen suhde on ihan eri asia.

Kirkolliskokouksen ensimmäinen päivä päätyi lehtiin (The Scotsman, The Times) odotetusta aiheesta. (Kokousta voi muuten seurava livenä netistä!) Mikäpä muu aihe se voisikaan olla kuin homopappi? Eräs Aberdeenin rovastikunnan seurakunta kutsui virkaan viime tammikuussa avoimesti toisen miehen kanssa suhteessa elävän pastorin, minkä vuoksi eräs toinen seurakunta on nostanut asian kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Kirkolliskokous saa käsiteltäväkseen lauantaina myös esityksen siitä, minkälaista seksuaalimoraalia virassa toimivilta pastoreilta tulisi edellyttää. Esityksen mukaan kirkossa vallitseva käytäntö on joko avioliitto tai pidättäytyminen, ja tämä vallitseva käytäntö tulisi nyt selvyyden vuoksi kirjata kirkon ohjeeksi. Torstain ensimmäisen session keskustelu koski vain näiden kahden asian käsittelyjärjestystä. Ehdotus oli, että yksittäistapaus tulisi käsitellä ennen yleistä ohjetta. Noin kolmasosa edustajista kannatti vastaehdotusta, jonka mukaan periaate tulisi käsitellä ensin ja yksittäistapaus vasta sen jälkeen.

”Ensimmäinen erä maltillisille” otsikoi The Times, joka samassa jutussa hehkutti mahdollista kirkon repeämistä. En kyllä mitenkään voi yhtyä tällaiseen arvioon. On kyllä totta, että edellinen kirkon repeäminen täällä tapahtui vain noin 150 vuotta sitten, kun kolmasosa väestä lähti ja perusti Skotlannin vapaakirkon. Nyt on muun muassa esitetty, että konservatiivien olisi mahdollista lähteä ja liittyä johonkin evankelikaalisempaan kirkkokuntaan Britanniassa (esim. United Reformed Church). Mutta pikemminkin näyttää siltä, että ensimmäisessä istunnossa testattiin presbyteerisen kirkkojärjestyksen periaatteita. Yksittäistapauksen suhteen kyse on siitä, onko seurakunnan virkaan kutsuminen tapahtunut niiden periaatteiden mukaisesti, jotka viime tammikuussa vallitsivat ja sen päättäminen kuuluu kirkolliskokouksen tehtäviin.

Tätä kirjoittaessani salissa käydään samaa keskustelua kuitenkin paljon käytännöllisemmällä tasolla, kun käsittelyssä on Church and Society komitean raportti. Pari kokousedustajaa nosti esiin tapauksia, joissa kristillinen vakaumus ja samaa sukupuolta olevan parin oikeudet asettuvat vastakkain adoptioprosessissa. En tunne tapausten yksityiskohtia, mutta siihen näytti sisältyvän huolestuneisuus, onko kristillisestä vakaumuksesta tulossa este adoptiolle, kun poliittinen korrektius samaan aikaan vaatii edistämään samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeutta. Tämä keskustelu lienee meillä Suomessa vielä edessäpäin.

Iso keskustelu käytiin myös Church and Society komitean ilmastonmuutosta koskevasta esityksestä. Seurakunnille esitetään vaatimus 5% vuotuisesta vähennyksestä hiilidioksidipäästöissä. Joku esitti huolensa siitä, että tämä estää kirkkojen käytön laajentamisen, koska lämmitys- ja valaistuskuluja pitää vähentää. Toisaalta joku nuori idealistinen kokousedustaja kyseenalaisti 5% tavoitteen ja ehdotti 100% säästöä. Mihin vastattiin, että 5% tarkoittaa vuotuista vähennystä joka vuosi tästä eteenpäin. Kyseessä on siis iso ja vaikea vaatimus, joka kuitenkin hyväksyttiin yksimielisesti. En osaa arvioida, miten seurakunnat tästä urakasta selviytyvät ja tarkoittaako tämä käytännössä sitä, että kirkkoja kannattaa jatkossa pitää enemmän ja enemmän kiinni, jotta tavoitteisiin päästäisiin. 

Perjantai eli kirkolliskokouksen toinen päivä alkoi ehtoollispalveluksella. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun osallistuin presbyteeriseen ehtoollisliturgiaan. Koko palvelus kesti vain 45 minuttia, vaikka väkeä oli paikalla noin 800. Lyhyeen kestoon vaikutti nähdäkseni kolme seikkaa: itse palveluksen kulku oli yksinkertainen, ehtoollisenjakajia oli paljon, nelisenkymmentä, ja ehtoollinen jaettiin penkkeihin niin, että seurakunta istui koko palveluksen ajan paikoillaan. Samaa käytäntöähän noudatetaan Suomessa ainakin helluntailaisten keskuudessa.

Ehkä isoin poikkeus meikäläisiin menoihin oli musiikin vähyys. Alkupsalmi laulettiin ilman säestystä, mikä kyllä sinänsä antoi laululle voimaa ja pontta. Kaksi muuta virttä laulettiin melko heikkoäänisen urkuharmonin säestyksellä. Mitään muuta musiikkia ei ollut. Koko ehtoollisen vieton ajan vallitsi suuri hiljaisuus. Edes ehtoollisenjakajien jalkojen kopsetta ei kuulunut, koska käytävillä on kokolattiamatot. Leipä ja viini ojennettiin vieressä istuvalle sanattomasti. Pelkistetty koruttomuus viehättää ja sellaiselle on varmasti paikkansa luterilaisuudessakin, vaikka meillä on muutaman vuosikymmenen aikana menty ihan toiseen suuntaan liturgiikassa. Aamun palvelus osoitti, että rikkaan liturgiikan vastakohtana ei tarvitse olla kuivakka fraseologia. Sanat ovat voimakkaita vaikuttajia, kun niitä käytetään oikein ja ajatuksella.

Illalla on vielä yksi istunto, jonka yhteydessä ulkomaiset delegaatit esitellään. Sen jälkeen seuraa Church Without Walls iltavastaanotto.

 

1 kommentti:

Aukku kirjoitti...

>Ehkä isoin poikkeus meikäläisiin menoihin oli musiikin vähyys.

Huonosti soittaneen mielipide:
Pitkänperjantain uruttomassa sanajumalanpalveluksessa on selkeämpi tuntu. Keinotekoiset alkusoitot puuttuvat. Virren voisi alkaa suoraan ilman alkusoittoa jossa ei välttämättä ole "asiaa". Korutaiteilu sotkee (J.S. Bach sotki myös).

Virren soiton tulisi tukea enemmän laulua. Musiikkia voisi olla taustallakin. Muistan 50 -luvulla Lahdessa kasteet ennen jp:sta - Tauno Äikää soitti hiljaista musiikkia kasteen ajan.

Virren säestys voisi olla ilmeikkäämpää. Vaikutteita voisi ottaa rapakon takaa. Yhden säkeistön voisi esittää hyvä ääninen seurakuntalainen. Loopuskeistän voisi laulaa puolella tempolla. Maali voisi ootta Virgil Foxilta. Urut kukkuivat sivuvirren aikana.