torstaina, huhtikuuta 02, 2009

Postia pappi Jaakobille

Mulla oli 94 lippua jaettavaksi eiliseen ennakkonäytäntöön. Siinä vaiheessa, kun Kirkko ja kaupunki viime keskiviikkona ilmoitti asiasta, kaikki liput oli jo jaettu. Täsmälleen sama ilmoitus meni seurakunnan tiedottajalta myös Hesariin, joka oli nostanut sen Minne mennä -palstalle mun puhelinnumeron kanssa. Sain eilisen aamupäivän aikana noin 93 puhelinkyselyä lipuista, joita siis ei enää ollut. Onneksi tajusin heti ensimmäisen kyselyn jälkeen äänittää vastaajaan viestin, jossa pahoittelin ja kutsuin kaikki Kryptaan klo 18 tapaamaan ohjaaja Klaus Häröä ja tuottaja Lasse Saarista.

Kino Engelin sali oli siis viimeistä sijaa myöten täysi ja Kryptassakin oli väkeä puolisentoistasataa. Klaus Härö on paitsi omaperäinen ja omaa tietänsä kulkeva elokuvaohjaaja, myös sanavalmis puhuja. Oli kiinnostavaa kuulla, millä tavalla hän perusteli tarttumisen niinkin erikoiseen aiheeseen kuin esirukous. Siitähän elokuvassa Postia pappi Jaakobille on kysymys. Tai elokuva sijoittuu esirukouksen maailmaan, kuten Härö asian ilmaisi. Esirukous ilmiönä siis luo raamit kahden hyvin vastakkaisen henkilön kohtaamiselle. Toinen on sulkeutunut, vihainen, epäluuloinen, itseriittoinen, toinen taas avoin, herkkä ja sokeutensa vuoksi toisten avusta riippuvainen. Tähän jännitteeseen perustuu elokuvan minimalistinen, mutta äärettömän kaunis elekieli. Ehkä jokin pappi Jaakobin hahmossa muistuttaa minua omasta isästä. Papin kutsumus joutuu koetukselle vielä viime metreillä, mutta samalla sen sisältä paljastuu paljon suurempi totuus: rakkaus. Ei ollutkaan niin, että palvelu, jonka esirukoilija tekee toisille, olisi tärkeintä. Voi olla, että rukoilija tarvitsi rukouspyyntöjä enemmän kuin pyyntöjen esittäjät rukoilijaa. Mutta rukous yhdisti ihmiset toisiinsa tavalla, joka avaa väylän Jumalan toiminnalle ja rakkaudelle.

Yksi seurakuntalainen tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten ränsistynyt pappilamiljöö toi hänen mieleensä lapsuuden mummolan. Kuvauspaikan löytyminen oli kuulemma ollut aluksi hankalaa, mutta sitten kaikki loksahti paikalleen. Härö ja Saarinen kertoivat, että tuotanto oli muutenkin tapahtunut onnellisten tähtien alla. Ehkä joku rukoili sen puolesta?

Elokuva tulee Finnkinon teattereihin perjantaina 3.4. Helsingissä se esitetään Maximissa ja Lasipalatsissa. Suosittelen lämpimästi. Joku yleisöstä kysyi, millä mielellä ja kenen kanssa elokuvaa kannattaisi mennä katsomaan, mihin Härö heitti pilke silmäkulmassa, että ei ehkä kannata mennä polttariporukalla. No, voihan olla, että naimisiin mennessä kannattaisi myös syventyä hetkekeksi esirukouksen salaisuuden äärelle.

1 kommentti:

Satu Leinonen kirjoitti...

Kävin pääsiäisenä täällä Jyväskylässä katsomasssa tämän elokuvan. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Ensinnäkin, yritin katsomaan jo pitkänä perjantaina, mutta sali oli täysi, jouduin palaamaan. SItten ostin kaksi lippua sunnuntaille, mutta meninkin yksin ja lipunmyyjä otti viime minuuteilla toisen lippuni myytäväksi uudelleen. Ja katsoja viereeni myös tuli! Sali on esitys esitykseltä ihan täysi. Ja hiljainen. En koskaan ole ollut niin hiljaisessa elokuvasalissa. Ihmiset pidättävät hengitystään, kuuluu vaimeita niiskutuksia. Kyyneleitä pyyhitään vaivihkaa.
Ja se loppukäänne. Juuri noinhan se on. Ihminen luulee tekevänsä jotakin Jumalalla ja tietysti tekeekin tavallaan, mutta tärkeintä on kuitenkin se, mitä Jumala tekee ihmiselle.
Ja Leilan tarina sitten. Olen sosiaalityöntekijä ja psykoterapeutti ammatiltani ja tiedän, että Leilan tarinassa ei ole mitään liioiteltua. Juuri näin se menee. Ihmissuhteissa me haavoitumme ja ihmissuhteissa me parannumme. Ja kahden koolla ollessa, kohdatessa, on mukana kolmas. Niinkuin sanoo Sana ja niinkuin sanoo Martin Buber.