maanantaina, huhtikuuta 13, 2009

Emme voi olla puhumatta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa pääsiäispäivänä 12.4.2009 klo 10

 

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

 

Kaikennäköinen uskolla elämöinti on koettu täälläpäin maailmaa hieman vastenmielisenä ja on etsitty uskolle pikemminkin mahdollisimman vaatimattomia ilmauksia. Siksi on sanottu, että totuudenmukaisempi perusluterilainen vastaus pääsiäistervehdykseen on ”luultavasti ylösnoussut”. Vaatimattomassa asenteessa on paljon hyvää. Löysää ja huonosti perusteltua puhetta kannattaisi välttää – erityisesti meidän pappien. Miten siis puhua ylösnousemuksesta vakuuttavasti, tyhjää jaarittelua vältellen ja silti täysin henkilökohtaisesti koskettavasti?

Ehkä ei pitäisi puhua ollenkaan. Kun tänään vietämme kristinuskon tärkeintä juhlapäivää, suuri osa seurakuntalaisista viettää sitä kotona ehkä asettamalla maalatun pääsiäismunan ikkunalaudan rairuohoon. Molemmat, sekä ruskeasta mullasta äkkiä nouseva vihreä ruoho ja kovan kuoren sisällä kypsyvä uusi elämä, ovat vahvoja ylösnousemuksen symbolisia kuvia.  Kuvina ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Ylösnousemuksen usko ja toivo elävät ihmisten sydämissä, vaikka sanoja sen ilmaisemiseen ei ehkä olekaan ja yhteys kirkon elämään on ohentunut.

Mutta nyt aion sanoa jotain hieman häiritsevää. Kaikille ei riitä se, että uskonasioista puhutaan vaatimattomasti. Niistä pitäisi lakata puhumasta kokonaan. Uskonnot tulisi kieltää. Lapsille ei saisi kertoa Jeesuksesta, eikä koululaisia saisi saattaa alttiiksi uskonnollisille vaikutteille. Olin viime lokakuussa mukana järjestämässä 120 vuotta täyttäneen Vartija-lehden Jumala ja ateismi –keskustelua, jossa kasvatus nousi yhdeksi aiheeksi. Maltillisimmankin ateistin suusta kuulimme toiveen, olisiko mahdollista antaa lapsien itse valita uskontonsa sitten, kun ovat tulleet aikuisikään.

Kaikki ateistit eivät ole näin maltillisia toiveissaan. Amerikkalainen Christopher Hitchens on kirjoittanut: ”Miten voimme koskaan tietää, kuinka monen lapsen psyykkistä ja fyysistä elämää on uskonnon pakkosyöttö korjaamattomalla tavalla vahingoittanut?” Hän elää toivossa: ”Jos uskonnollista kasvatusta ei sallittaisi ennen kuin lapsi on saavuttanut kyvyn itsenäiseen ajatteluun, eläisimme aivan toisenlaisessa maailmassa.”

Jos uskonto tekee näin pahaa lapselle, se tulisi luonnollisesti kitkeä pois. Mutta mitä tehdä itsepäisille vanhemmille? Brittieläintieteilijä Richard Dawkins käy suoraan asiaan: ”Kuinka paljon me ajattelemme, että lapset ovat vanhempiensa omaisuutta? On yksi asia sanoa, että jokainen saa vapaasti uskoa, mitä haluaa, mutta pitäisikö heillä olla oikeus pakottaa näkemyksensä myös lapsilleen? Eikö tässä yhteiskunnan tulisi astua kuvaan? Entä jos lapsia opetetaan uskomaan selkeisiin valheisiin? Eikö ole kyseessä lasten hyväksikäyttö, jos heidät leimataan sellaisten uskomusten kannattajiksi, joita he ovat liian nuoria ajattelemaan?”

Miten näihin selkäpiitä karmiviin huutoihin pitäisi vastata? Miten suhtautua ehdotukseen, että lapset pitäisi ottaa pois uskovilta vanhemmilta yhteiskunnan kasvatettaviksi? Parasta on varmasti suomalaistyylinen rauhallinen keskustelu. Kyllä uskontoa saa kritisoida. Sitä paitsi Jeesuskin kritisoi uskonnollisia ihmisiä, ei meidän kannata tehdä itsestämme fariseuksia. Keskustelu tulee osoittamaan, että kristityt ovat rakentaneet parempaa maailmaa juuri siksi, että uskovat Jumalaan.

Toiseksi, uskonnon kieltämistä ja lasten riistämistä vanhemmiltaan yhteiskunnan kasvatettaviksi on jo kokeiltu 1900-luvulla. Eikö 2000-luku voisi oppia jotain tästä? Lapset eivät ole meille omaisuutta, jonka yhteiskunta voisi meiltä lunastaa. Me rakastamme lapsiamme ja haluamme antaa heille parhaan mahdollisen elämän.

Kolmanneksi, ja tämä on tärkeintä: Entä jos Jeesus todella nousi kuolleista? Entä jos Jeesus oli se, joka hän sanoi olevansa, ovi, tie, totuus ja elämä? Entä jos Magdalan Maria ja se toinen Maria kertoivat opetuslapsille maailman tärkeimmän viestin: ”Hauta on tyhjä, hän on noussut kuolleista!” Kuinka siitä voisi olla kertomatta? Kuka uskaltaa olla todistamatta tällaisesta ihmeestä?

Naiset eivät tulleet haudalle todistaakseen mitään itselleen tai toisille. He tulivat, koska olivat oppineet rakastamaan Jeesusta. Jeesus herättää ihmisessä rakkauden, joka tuo hänet yhteyteen Jumalan kanssa.

Tämä ylösnoussut Jeesus antoi opetuslapsilleen tehtävän, kun hän sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Tämän käskyn mukaisesti toimimme tänäänkin, kun saamme kasteessa liittää Kristuksen kirkkoon kaksi uutta jäsentä.

Tam, olen oppinut tuntemaan sinut ajattelevana ja syvällisenä nuorena miehenä, joka aidosti on etsinyt totuutta. Kirjoitit, miten tärkeää on muistaa Jeesuksen opetus, että Jumalan valtakunta on otettava vastaan kuin lapsi. Täytyy luopua monista aikuisen sanoista, joilla pyrimme hallitsemaan maailmaamme, jotta voi ottaa vastaan totuuden. Täytyy tunnustaa syntinsä, että voi saada anteeksi. Tulee kuolla itselleen, jotta voi syntyä uudesti, ylhäältä. Tulee haudata vanha minä Kristuksen kanssa kasteen hautaan, jotta voi nousta hänen kanssaan ikuiseen elämään. Olet löytänyt sen Kristuksessa ja haluat seurata häntä kristillisen kirkon jäsenenä. Tervetuloa kotiin!

Amron, olet monen vuoden ajan käynyt täällä pyhäkoulussa ja kuullut kertomuksen Jeesuksesta. Vanhempiesi tahto on, että sinut liitetään kasteessa Jeesuksen seuraajien joukkoon. Puhu Jumalasta ja Jeesuksesta isän ja äidin ja kummien kanssa. Kysele heiltä, sillä he haluavat olla tukemassa sinua kasvamisessa kristityksi. Ja meille kristityille on tärkeää, että totuus voittaa. Siksi saa kysellä kaikenlaista ja mitä tahansa. Mutta kaikkein tärkeintä on pitää sydämen yhteys Jeesukseen. Muista rukous.

Sardeen piispa Meliton kirjoittaa pääisäissaarnassaan vuonna 160 samaa, yksinkertaista  totuutta Jeesuksesta, joka elämällään kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan muutti maailmanhistorian:

”Sillä laki tuli Sanaksi ja vanha uudeksi, käsky vaihtui armoksi, esikuva totuudeksi, karitsa pojaksi, lammas ihmiseksi ja ihminen Jumalaksi.

Sillä hän syntyi niin kuin poika, vietiin kuin karitsa, teurastettiin kuin lammas, haudattiin kuin ihminen, mutta nousi kuolleista kuin Jumala ollen luonnoltaan Jumala ja ihminen. Niinpä hän on kaikki: tuomitsevana laki, opettavana sana, pelastavana armo, synnyttävänä isä, syntyvänä poika, kärsivänä lammas, haudattavana ihminen, ylösnousevana Jumala.. - -

Tämä on A ja O, alku ja loppu, selittämätön alku ja käsittämätön loppu. Tämä on Voideltu. Tämä on kuningas, tämä on Jeesus. Tämä on sotapäällikkö. Tämä on herra. Tämä on hän, joka nousi kuolleista. Tämän on hän, joka istuu Isän oikealla puolella. Hänelle kunnia ja voima iankaikkisesti. Aamen.”

3 kommenttia:

Syömäri Jantunen kirjoitti...

Olen miettinyt jo aiemmin ja tekstisi myötä taas aloin miettiä kysymystä, siitä, miten elämäämme vaikuttaisi, jos voisimme aidosti sanoa: "totisesti ylösnoussut", kun nyt sydämemme sanovat sen "luultavasti ylösnoussut".

Olen miettinyt, miten äärimmäisen harva kristitty täällä panee koko elämänsä kristus-kortin varaan vaan elää sen sijaan elämänsä suunnilleen samalla tavalla, kuin eläisi jos Kristusta ei lainkaan olisi.

Kristus-toivon todellisuus, taivas ja ylösnousemus ovat näin vain ylimääräinen extrabonus, joka uskoville tarjoillaan (elämän jälkeen) jos tarjoillaan.

En tiedä, onko tästä epäuskosta poispääsyä ainakaan omin voimin. Välillä tuntuu että kaikki "tosiuskovaisuus" on vain suurta huijausta tai sitten hampaat irvessä teeskentelyä.

Toisaalta, jos aitoa tosiuskoa on, sitä luulisi olevan marttyyreillä ja niillä jotka vainojen keskellä, henkensä ja turvallisuutensa uhalla uskovat kristukseen ja seuraavat häntä.

Hämmentävää tosin tässäkin kuviossa on se, että kaikissa uskonnoissa lienee näitä marttyyreita, joten vainojen toivominen uskovien rivien vahvistumiseksi, olisi sekin jotenkin pähkähullua.

Kun koetin asettaa itseni osaksi "suurta pääsiäisnäytelmää" minua lohdutti kovasti evankeliumin kohta Joosef Arimatialaisesta, joka oli Jeesuksen seuraaja salaa, koska pelkäsi Juutalaisia. Tähän Arimatialais-porukkaan koen itsekin kuuluvani, vaikka pelko ei kohdistukaan uskonnollisiin auktoriteetteihin vaan pikemminkin maallisiin, eikä sekään ole niin selvää, että nämä "pelottavat auktoriteetit" ovat pelkästään joitain oman itseni ulkopuolisia tahoja.

Tuntui hyvältä lukea, että tämä sala-Arimatialainenkin sai pelostaan huolimatta (tai sen vuoksi) toimitettua niinkin tärkeän tehtävän Jeesuksen seuraajana, että hänen nimensä on päässyt evankeliumeihin.

Se on varmaan enemmän omasta itsestä (ja "tosiuskovaisten" uskonnollisesta kulttuurista) kuin evankeliumista nouseva vaatimus, että oikeastaan koko kaikenkirjavan Jeesusta seuranneen sakin (sakkeukset, magdalan mariat, arimatialaiset, juudakset, tuomaat ym.) pitäisi pyrkiä paavaleiksi ja pietareiksi.

Näin on ainakin mukava ajatella. Harmi vaan, ettei tällainen periluterilainen ajattelu tarjoa edes hetkeksi pääsyä siihen narsistiseen kuplaan omasta suunnattoman valtaisesta merkityksestä osana maailman tärkeintä missiota, missä tietty "tosiuskovaisten" porukka tuntuu viettävän suurimman osan elämästään.

Kirjoittelen muuten itsekin muutamaa blogia, niistä helmeilevää on keskittynyt uskonnollisiin teemoihin

http://helmeilev.blogspot.com/

Käy joskus lukemassa jos ehdit. Saatan kopioida näitä tähän kommenttilomakkeeseen kirjoittelemiani pohdintojakin sinne, jos innostun.

Ja kiitos vielä sinulle erinomaisista saarnoistasi, käyn usein lukemassa niitä täältä ja saan niistä paljon mielen- ja sielunruokaa.

Arto kirjoitti...

Kiitos pitkästä pohdinnasta! Huomaan, että jälleen kerran kirjoitetusta saarnasta ei välity ihan se tunnelma, joka siinä oli puhuttaessa. "Luultavasti ylösnoussut" oli alkukevennys, jollaiseksi sen kuulijat myös ymmärsivät huvittuneista ilmeistä päätelleen. Ajattelin, että voimme hyväntahtoisesti myös hymyillä liioitellulle vaatimattomuudelle. Tässähän on oiva kohta soveltaa luterilaista kahden uskon oppia: "Usko, joka uskotaan", eli ylösnousemus ja seurakunnan lausuma uskontunnustus, on ja pysyy vakaana. "Usko, jolla uskotaan", eli minun henkilökohtainen asennoitumiseni vaihtelee päivittäin ja hetkittäin. Viittaus Arimatialaiseen on hyvä!

Anonyymi kirjoitti...

Hieno saarna ja tällä kertaa se kuuluikin! Ilmeisesti olette tehneet äänentoistolle vihdoinkin jotain?