maanantaina, maaliskuuta 09, 2009

Politiikka ja uskonto

Silloin tällöin tekee mieli puuttua politiikkaan. Jostain syystä yleensä jätän puuttumatta. Tai ehkä joskus blogiin valuu politisoitunut sivulause tai aavistus. Olin ehdolla kaupunginvaltuustoon vuonna 1996 ja pääsin jopa varavaltuutetuksi, kunnes Irlantiin muutto kesällä 1997 katkaisi nousukiitoisen uran ;-) Mietin tätä siis siksi, että toisaalta tunnen suurta kiinnostusta yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan ja samalla puolittain tietoisesti vältän niitä kommentoimasta.

Tunnistan suurimmaksi syyksi sen, että yhteiskunnallinen näkökulma aina tuntuu jäävän alemmalle tasolle ja merkityksettömämmäksi kuin hengellinen näkökulma. Politiikan sotkeminen Jumala-puheeseen tuntuu siis vievän jälkimmäiseltä uskottavuutta. En ajattele politiikasta kielteisesti, siitä ei ole kyse. Ehkä kuitenkin siitä on kyse, että mun on vaikea uskoa politiikkaan vastauksena. En osaa innostua radikaaleista poliittisista virtauksista, tulivatpa ne oikealta tai vasemmalta. Niihin tuntuu sisältyvän lähtökohtainen harha, että ihmisen hyvä ratkaistaan jakamalla valtaa.

Mutta kyllä politiikalla on merkitystä. Erityisesti sillä on merkitystä, että ihmisten kesken vallitsee rauha, vapaus ja oikeudenmukaisuus. Siellä, missä perusoikeudet puuttuvat, tarvitaan radikaalejakin toimenpiteitä. Siellä, missä yksilön vapaus on tunnustettu, tarvitaan jatkuvaa, avointa keskustelua eri vapauksien suhteesta toisiinsa. Keskustelevan demokratian tarkoituksena on siis ylläpitää sellaisia pelisääntöjä, jotka parhaalla mahdollisella tavalla palvelevat luovuttamattomia arvoja. Viime kädessä politiikassa on siis kyse luovuttamattomien arvojen tunnistamisesta ja niistä vallitsevien eri käsitysten sovittamisesta yhteen.

Olen lukenut innoissani - ja hitaasti - Barack Obaman kirjaa The Audacity of Hope. Paitsi, että se luo mielenkiintoisia välähdyksiä yhden illinoislaisen senaattorin elämään, se myös kuvaa Yhdysvaltain senaatin ja perustuslaillisen demokratian toimintaperiaatteita. 

Sisällissodan aikainen presidentti Abraham Lincoln edustaa Obamalle parasta poliittista perinnettä. Hän tunnistaa Lincolnissa johtajan, joka näki keskustelevan demokratian periaatteen, mutta myös sen väistämättömät rajat. On myös arvoja, joista ei keskustella, vaan joiden puolesta ollaan valmiita taistelemaan. "I like to believe that for Lincoln, it was never a matter of abandoning conviction for the sake of expediency. Rather, it was a matter of maintaining within himself the balance between two contradictory ideas - that we must talk and reach for common understandings, precisely because all of us are imperfect and can never act with the certainty that God is on our side; and yet at times we must act nonetheless, as if we are certain, protected from error only by providence."

Tuntuu siltä, että Obama näissä kahdessa virkkeessä lausuu julki jotain sellaista, joka menee syvälle ja tuntuu omalta. On siis yhtäältä täydellä vakaumuksella hyväksyttävä demokraattiseen perinteeseen kuuluva keskustelu ja jatkuva vastakkaisten ideoiden yhteentörmääminen (tässä meillä suomalaisilla olis mun mielestä vielä opittavaa), toisaalta pitää uskaltaa nousta taisteluun sen puolesta, mikä on oikein, ikäänkuin varmuus olisi mahdollista ja kaitselmus suojaisi meidät erheeltä.

Keskustelu eläkeiän korottamisesta on tästä näkökulmasta katsottuna erikoista. Käsittääkseni eläkerahastojen tuotto-odotukset, eläkeläisten määrä, elinajanodote, työelämässä olevien määrä jne. ovat matemaattisen laskennan komponentteja. Näistä osittain epävarmoista luvuista pitäisi päätyä sellaiseen malliin, joka takaa pitkällä tähtäimellä riittävän eläkkeen kaikille. Kaikki osapuolet näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että olisi hyvä, jos ihmiset voisivat viihtyä työssä nykyistä pidempään: opiskeluista johtaisi suorempi tie työelämään ja terveys riittäisi yli kuusikymppiseksi.

Ay-liikkeen masinoima, median karnevalisoima ja opposition ryöstöviljelemä pääministeri Vanhasen vastustus nostaa esiin nimbyt (eli ihmiset, jotka kyllä kannattavat kaikkea hyvää, kunhan sitä ei rakenneta omalle takapihalle, "not in my back yard"). Eläkekertymää voidaan kyllä pyrkiä kasvattamaan, kunhan se ei koske minuun. Tämä ei oikein vakuuta. Kyllä kai sairaan ihmisen pitää tulevaisuudessakin päästä sairaseläkkeelle. Mutta toisaalta tuntuu pahalta työntää eläkkeelle 68-vuotias, jolla riittää virtaa ja kokemusta nuoremmille jaettavaksi. 

Microtrends (Mark J. Penn, Penguin Books 2007) nostaakin työssä olevat eläkeläiset (Working Retired) yhdeksi huomionarvoiseksi kohderyhmäksi. Ihmisellä on oikeastaan hyvä olla töissä, jos tietää, mitä tekee. Pahalta sen sijaan kuullostaa, kun kolmekymppinen kertoo haaveilevansa eläkkeelle jäämisestä. En usko, että eläkeiän alhaisuus puree tähän perusongelmaan, vaan kannattaisi ehkä vaihtaa alaa tai hankkia muuten itselleen elämä. Voi olla, että Vanhasen ehdotuksen vastustus nouseekin siitä, että ihmisillä on töissä paha olla. Työ ei tyydytä. Sitä tehdään pakosta, eikä siitä saada tyydytystä. Huono juttu. Ehkä sille pitäis tehdä jotain.




Ei kommentteja: