perjantaina, maaliskuuta 20, 2009

Helvetti, ei nyt?

Keskiviikkona meillä oli Helsingin tuomiokirkon kryptassa keskustelun niinkin ajankohtaisesta ja polttavasta aiheesta kuin helvetti. Joidenkin mielestä se on hauska sana, jota on mukava viljellä sinne tänne puheen lomassa. Toiset taas pidättäytyvät lausumasta koko sanaa. Ehkä siksi, että helvetin sanominen ei ole kaunista. Tai ehkä siksi, että itse asia on niin vastenmielinen tai jopa pelottava. Joka tapauksessa kyseessä on raamatullinen käsite, josta Jeesus ainakin puhui aika mieleenpainuvasti. ”Jos oikea silmäsi viettelee sinua, revi se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.” Tämä on vuorisaarnasta. Vuorisaarna ei ole siis vain kauniita ja mieleenpainuvia autuaaksi julistamisia, vaan myös varoitus pahuutta kohtaavasta rangaistuksesta.

Kun valmistauduin omaan alustuspuheenvuorooni, kävin aika laajasti läpi sitä, mitä Raamattu oikeasti sanoo helvetistä. Nimittäin meidän mielikuviin väistämättä on vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen monet hyvin eloisat helvetin kuvaukset kirjallisuudessa ja taiteessa. Niiden kautta välittyy ajatus, että helvetti on paikka, joka liittyy vanhentuneeseen, raamatulliseen maailmankuvaan: ylhäällä taivas, alhaalla helvetti ja ihmisten maailma siinä välissä. Mutta oli mielenkiintoista havaita, että Raamatun opetus helvetistä ei loppujen lopuksi ole sidottu maailmankuvaan, vaan käsitykseen ihmisestä: Mikä ihminen on, mihin hän on matkalla ja mitä meille tapahtuu kuolemassa. Käsitys helvetistä liittyy käsitykseen kuolemasta. Tämä on aina kiinnostanut ihmisiä.

On paljon fiksuja ihmisiä, jotka ajattelevat, että kuolemassa kaikki raukeaa tyhjiin. Ja sitten on niitä, jotka mielellään välttävät ajattelemasta koko asiaa. Eräs keskustelun aikana esitetty puheenvuoro jäi mietityttämään. Puhuja oli ennen uskoon tuloaan ihmetellyt, miksi juuri kristityt, joille taivas ja helvetti ovat totta, ottavat kuoleman vastaan tyynesti ja rauhallisesti, kun taas moni muu on kauhuissaan kuoleman lähestyessä. Tietenkään asia ei ole ihan näin mustavalkoinen. Myös kristitty voi pelätä ja saa pelätä kuoleman hetkeä. Ja varmasti on tyynesti kuolemaan suhtautuvia ateisteja.

Mutta jokainen ottaa kuoleman hetken vastaan jollain uskolla. Jokaisella on jokin aavistus siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kristityllä on mukanaan Jeesuksen sanat: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Elän aina ja iankaikkisesti. Ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”

Vaikka aihe oli mielenkiintoinen ja keskustelu monipuolista, voi olla, että tähän samaan aiheeseen emme ihan heti palaa uudestaan. Mutta kyllä hyvä keskustelu kuolemaan liittyvistä aiheista aina keskustelun pörssikursseista ja maailmantaloudesta voittaa.


2 kommenttia:

Pekka V kirjoitti...

Kaksi kuolemaa, kaksi tarinaa,kaksi tietä.
Siskoni oli Jumalan kieltäjä, hän taisteli sen puolesta että ihminen tavallaan olisi maailman herra.Hän kuoli yllättäen moottoripyörä onnettomuudessa. Voimatta varmaankaan miettiä lähestyvää kuolemaa.
Hänen ruumiinsa tuhkattiin, ennen tuhkausta ja uurnanlaskua oli kuitenkin muistelu tilaisuus.
Tilaisuudessa puhui mies,vapaaajattelija, hän totesi elämän päättyneen ja kaiken olevan loppu siskoni osalta.
Puhe oli kolkko, suoraan sanoen kamala.
Puhuja tuntui ikäänkuin luciferin lähettiläältä. Mutta vaikeata oli hänelläkin.Luulen monen rukoilleen tilaisuudessa itsekseen, minä ainakin tein niin ja olen varma että tuo lähettiläs tiesi sen. Siskoni olin paikasta en tiedä, missä hän on vai päätyikö hän siihen ,maalliseen kuolemaansa.

Toinen kuolema oli erillainen.
Vanhan ihmisen kuolema sairauksien kautta,ikäänkuin armahdus elämän kahleista, maallisen ajan täyttyminen.
Menin sairaalalle hakemään Äitini ruumista, hautaustoimiston miehet olivat valmistelleet Äitini arkkuun ja olin paikalla sen vuoksi että halusin saattaa hänet kappelille. Minua tilanne jännitti hieman, odotin ovella kun arkku tuli näkyviin, nähtyäni sen, minulle oli aivan selvää ja kirkasta Äitini ei olekkaan tuossa arkussa on vain maatuva maallinen ruumis, Äiti on poissa.
Yhtä selvää minulle oli se, että äitini oli jo käynyt Jeesuksen meille valmistamaa tietä, sitä tietä jonka hän meille syntisille valmisti ja jolle meillä on kartta Sanassa, Jeesuksessa Kristuksessa. Se tie on vapaaehtoinen, mutta on tärkeää että karttamme on mukana, koska emme tiedä päiviemme määrää.

Anonyymi kirjoitti...

Aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta minua vaivaa uskonnollisissa keskusteluissa ehdottomuus, johon syyllistyvät hyvin usein sekä uskovat, ateisitit ja siltä väliltä. Minusta elävään uskoon kuuluu ihmettely, epäilys ja epäusko. Jumala on antanut meille järjen välineeksi käsitellä maailmaa, eikä minusta kyseenalaistamisessa ja epäuskossa ole mitään pahaa. Tai että paholainen minua viekottelisi. Ei minun uskoni vähene siitä, että ajattelen. Tämä koskee myös kuolemaa.

Elämme ja tiedostamme tämän olemassa olevan maailmamme. Kuten Arto Antturi oivallisesti kirjoitti "Raamatun opetus helvetistä ei loppujen lopuksi ole sidottu maailmankuvaan, vaan käsitykseen ihmisestä: Mikä ihminen on, mihin hän on matkalla ja mitä meille tapahtuu kuolemassa. Käsitys helvetistä liittyy käsitykseen kuolemasta. Tämä on aina kiinnostanut ihmisiä." Järjen avulla ei ole mahdollista saada täyttä varmuutta elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ei ole mitään tieteen keinoa, jolla näkymätön Jumala voitaisiin todistaa. Toisaalta käsitys elämän päättymisestä ja "..ja kaiken olevan loppu.." ei ole toisalta mitenkään järjenvastaista.

Ajatus kuoleman lopullisuudesta ja elämän täydellisestä päättymisestä ilman syvempää tarkoitusta on kestämätön. Onko ihmisen halusta uskoa taivaaseen ja helvettiin kyse siitä, ettemme voi sietää ajatusta elämän satunnaisuudesta? Että selitämme uskonnoilla tämän sietämättömyyden pois? Entä onko tämä tyhjyyden, tarkoituksettomuuden ja satunnaisuuden maailma itsessään jo konkretisoitunut helvetti?

Jospa Jumala antaa meille mahdollisuuden valita: Lupaus iänkaikkisesta elämästä (mitä se onkaan) lopullisen kuoleman sijaan? Jeesus eli ja kuoli ja heräsi kuolleista. ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Elän aina ja iankaikkisesti. Ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” Siinä on mielestäni vahva lupaus ja lohdutus, jonka varassa minulla on mahdollisuus olla väliin myös epäuskoinen.