Pidin viime sunnuntaina hyvän saarnan. Siinä oli alku ja loppu ja niiden välissä kolme kohtaa. Tämän päivän aihetta en saanut mitenkään kolmen kohdan ohjelmaksi. Ajattelin kyllä rakennetta i) Jumala, ii) rakkaus, iii) uhritie, mutta se alkoi tuntua vähän teennäiseltä. Tässä saarnassa ei siis ole mitään muuta rakennetta kuin loppu. Aloitan parista sitaatista.
Amerikkalainen valtiotieteilijä Dinesh D’Souzan kirja What’s So Great About Christianity on herättänyt paljon huomiota vastauksena viimeaikaisiin ateistien hyökkäyksiin uskoa vastaan. Yksi D’Souzan esille nostamista kristillisen uskon hienouksista on ajatus palvelevasta johtajuudesta. Ministerium tarkoittaa palveluvirkaa. Emme aina tule ajatelleeksi, että ajatus yhteiskunnan johtamisesta palveluna on Jeesukselta peräisin. Toisena esimerkkinä D’Souza käyttää ihmisoikeuksia. Ateistitkin saattavat myöntää, että ihmisoikeuksien arvopohja löytyy Kristuksen opetuksista. Mutta nyt kun meillä on nämä yhteiset arvot, mihin enää tarvitsemme kristillisyyttä ja Jumalaa? ”Outoa kyllä, vastauksen antaa Nietzsche”, D’Souza kirjoittaa. ”Nietzschen mukaan siitä, että kristillinen jumalakäsitys on länsimaisten arvojen perusta, väistämättä seuraa, että Jumalan kuolema johtaa noiden arvojen hapertumiseen ja tuhoon. Jos siirrät perustuksen, koko rakennus luhistuu. Nietzsche myönsi, että jonkin aikaa ihmiset tavan vuoksi kunnioittaisivat elämää ja kohtelisivat toisiaan arvokkaasti, mutta ajan myötä nämä arvot joutuisivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi ja tapahtuisi tekoja, joita aiemmin ei voitu kuvitellakaan, kuten alempiarvoisten tai ei-toivottujen ihmisten tappamista. Juuri näin meidän aikanamme on tapahtunut ja Nietzschen mukaan asiat ovat menossa vain pahempaan suuntaan.”
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kirjoittaa kirjassaan The Audacity of Hope, miksi tiukka jako liberaaleihin ja konservatiiveihin on tullut niin ahdistavaksi: ”Demokraattisesta puolueesta on tullut pääasiassa reaktiopuolue. Reaktiona niille, joiden mielestä markkinat voivat parantaa kaikki vaivat, me vastustamme pyrkimyksiä käyttää markkinamekanismeja ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseen. Reaktiona yliampuvaan uskonnollisuuteen me samastamme suvaitsevaisuuden maallistumiseen ja samalla menetämme sen moraalisen kielen, joka auttaisi läpäisemään poliittiset valintamme suuremmalla merkityksellä.”
(”Mainly - - the Democratic Party has become the party of reaction. - - In reaction to those who proclaim the market can cure all ills, we resist efforts to use market principles to tackle pressing problems. In reaction to religious overreach, we equate tolarance with secularism, and forfeit the moral language that would help infuse our policies with a larger meaning.”)
Suomi ei ole Amerikka, eikä saarna ole poliittinen puhe. Olen lainannut näitä kahta kirjaa koska ne panevat minut kysymään, onko Jumalan rakkauden uhritiestä tullut meille jonkinlainen pienen henkilökohtaisen henkisen harrastuksen asia? Onko oman uskonvakaumuksen julkinen ilmaiseminen niin ahdistava asia, että olemme valmiita hyväksymään minkä tahansa maallistuneisuuden, jotta välttyisimme fanaatikon leimalta? Olemmeko tyytyväisiä, että ”reaktiona yliampuvan uskonnollisuuden pelkoon olemme samastaneet suvaitsevaisuuden maallistumiseen ja samalla menettäneet sen kielen, joka antaisi kaikelle sille, mitä teemme, suuremman merkityksen”?
Ymmärrän, että nämä ovat vähän kohtuuttomia kysymyksiä. Eihän asiat nyt niin huonosti ole. Jos aihe kiinnostaa, kutsun sinut keskiviikkona klo 18 Helsingin tuomiokirkon kryptaan, missä Jukka Leppilammen kanssa pyrimme syventämään aihetta kristittynä yhteiskunnassa. Sieltä ehtii vielä hyvin täällä Agricolassa klo 20 alkavaan tuhkamessuun.
Otan nyt vähän takapakkia. Puhutaan rakkaudesta. (Ei pelkästään siitä lajista, jota ilman Timo Hännikäinen valittaa jääneensä kirjassa, jonka nimi on ”Ilman”. Mutta puhutaan siitäkin, koska tässä kirkossa istuu monta rakkaudessa pettynyttä ja rakkautta kaipaavaa.) Se, mikä tekee rakkaudesta niin vaikeaa, on iso ristiriita yhtäältä onnellisuuden, vapauden ja yltäkylläisyyden sekä toisaalta kilvoittelun, seuraamisen ja kieltäymyksen välillä. Ihminen haluaa rakastaa, tulla rakastetuksi ja rakastua, koska se saa meidät tuntemaan itsemme rikkaiksi, onnellisiksi ja vapaiksi. Rakkauden kaipaus on niin voimakas, että sitä pyritään jäljittelemään mitä erilaisimmilla keinoilla, joista suklaan syöminen on ehkä harmittomimpia. Ja nyt kun yksityistä kulutusta pitää kannustaa, shoppailukaan ei ole pahasta. Ongelma on vain se, että suklaa, shoppailu, viina ja porno eivät koskaan riitä. Nälkä vain kasvaa syödessä.
Näemme tietysti ylettömyyden huonot seuraukset terveydelle, ihmissuhteille ja luonnolle. Siksi hyväksymme kilvoittelun ja kieltäytymisen itsestään selvästi hyvinä asioina. Aineellinen kilvoittelu tarkoittaa kuntoilua ja vastuullista kuluttamista vastakohtana ylensyönnille, laiskottelulle ja tavaran hamstraamiselle. Henkinen kilvoittelu on sitoutumista ja vastuun kantamista vastakohtana elämyksien metsästämiselle. Mutta kannattaako kilvoittelu sittenkään? Mikä on sen päämäärä? Jos päämäärä katoaa, meistä tulee Nietzschen tarkoittamia tapakilvoittelijoita, jotka muistinvaraisesti toimivat ikään kuin olisi Jumala ja asioilla olisi väliä. Vähitellen into laantuu. Kukaan ei jaksa kilvoitella ilman palkintoa.
Juuri siksi on olemassa vielä syvempi ja kokonaisvaltaisempi taso ja elämän selitys, jolle meidän aineelliset ja henkiset valintamme perustuvat. Ja juuri siitä Jeesus tuli puhumaan. Hän sanoi: ”Minä olen tullut että teillä olisi elämä, yltäkylläinen elämä.” Se kuulosti hyvältä rikkautta, rakkautta ja rauhaa kaipaavien ihmisten korvissa. Yltäkylläinen elämä kuulostaa edelleen hyvältä. Sitä me halutaan. Tehdään kaikki nyt yhdessä sellainen periaatepäätös, että vähempään emme tyydy. Me haluamme elämän, yltäkylläisen elämän!
Mutta samalla tajuamme, että jaossa ei ole nyt oma kulta ja velaton talo ikuisen kesän maassa. Nyt ollaan tekemisissä elämän kovan ytimen kanssa. Niin epätieteelliseltä ja turhalta kuin se yhteiskunnan, talouden ja arkisten tarpeiden näkökulmasta saattaa tuntuakin, meidän on suurella äänellä puhuttava suhteesta Jumalaan. Meidän on tehtävä Jumala-suhteesta paljon isompi asia kuin pelkkä yksityinen harrastus.
Muistatko, miten äsken luettu evankeliumin kohta alkoi? Mark. 10: 32: ”Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. ” Monissa ihmisissä Jeesuksen seuraajaksi ryhtyminen aiheuttaa pelkoa; pelkoa hylätyksi tulemisesta, pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta, itsemääräämisen menettämisen pelkoa, pelkoa elämän menettämisestä, kuolemanpelkoa. Opetuslapsissa – siis meissä, joiden pitäisi osata kaikille muille kertoa, kuka Jeesus on ja mihin hän on matkalla – seuraaminen aiheuttaa yhä uudelleen hämmennystä.
Jos kuulut hämmentyneisiin, siteeraan sinulle 100 vuotta sitten elänyt intialainen runoilija Rabindranath Tagore ajatusta, jonka näin sisareni keittiön pöydällä: ”Nukuin ja näin unta, että elämä oli iloa. Heräsin ja näin, että elämä oli palvelua. Toimin ja katso, palvelu oli iloa.”(I slept and I dreamt that life was joy. I awoke and saw that life was service. I acted and behold, life was joy.") Tarvitaan siis jotain enemmän kuin unelmoiminen, enemmän kuin pelkkä herääminen todellisuuteen. Jos haluat yltäkylläisen elämän, lähde seuraamaan, toimi. Tee jotain. On parempi tehdä edes jotain, kuin vain jäädä istumaan ja seuraamaan sivusta. Tartu vaikka vieressäsi istuvaa kädestä ja sano: ”Hei, mun nimi on --. Miten voin palvella sinua tänään?” Kaikki eivät sinua varmasti ymmärrä, kun tänä iltana teet sen raitiovaunussa. Voit ehkä löytää itsellesi vaimon tai miehen. Mutta ei se ole niin tärkeää. Mikä parasta, löydät elämän.
