Going Global ja takauma

Tänään oli ilo tutustua Global Christian Forumin eksekutiivikomiteaan, joka pitää parhaillaan kokousta Helsingissä. Komitean jäsenet vierailivat Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokouksessa. Vaikka Suomi kieltämättä onkin ekumenian mallimaa, eikä GCF välttämättä tuo tähän hyvään henkeen mitään radikaalia muutosta, on silti mielenkiintoista kuulla aivan uudenlaisesta avauksesta satavuotisessa ekumeenisen liikkeen historiassa. Tai ei ehkä pitäisi sanoa "ekumeenisen", koska GCF selvästi haluaa olla jotain muuta kuin virallista ekumeniaa. Metropoliitta Ambrosius taisi illallispöydässä käyttää tästä uudesta lähestymistavasta nimitystä "gospel to my ears", vaikka esittikin samalla hyvä ja tiukkoja kysymyksiä GCF:n edustajille.

Joku pyysi julkaisemaan tekstin, jonka luin RadioDein päivän blogina 13.2.2009. Tässä se. Viime viikon RadioDein päivän blogi jäi niin ikään julkaisematta, koska mulla ei ollut Flordassa läppäriä mukana ja kirjoitin sen käsin paperilapuille. Ehkä ehdin senkin kirjoittaa puhtaaksi vielä joskus.

RadioDei Päivän blogi 13.2.2009

Eilen torstaina järjestettiin Helsingissä tieteiden talolla vuosittainen eksegeettinen päivä. Sen aiheena oli tällä kertaa rituaalit. Kiinnostava aihe ihan uskonnonhistoriallisesti. Huomasin omien ajatusten kulkevan saman aiheen ääreen, joka ei jätä rauhaan ja johon viikko toisensa jälkeen palaan. Miten kristillinen seurakunta toteuttaa kutsumustaan tässä maassa ja tässä ajassa? Onko rituaaleilla joku merkitys vai onko ne pelkkää painolastia, josta on päästävä eroon?

Keskiviikkoiltana vietimme jälleen Tuomiokirkossa yhdessä Cantores minores –poikakuoron kanssa laulettua iltahartautta anglikaanisen Evensong-perinteen mukaan. Siihen kuuluu lyhyt synnintunnustus, liturgista vuorolaulua, paljon psalmilaulua, laulettua rukousta ja lyhyt iltavirsi. Siis hyvin musiikkipainotteinen ja hyvin liturginen rukoushetki. Konserttielämyksenä vaikuttava. Mutta oliko kyseessä pelkkä kaunis, mutta tyhjä rituaali?

Vastaus riippuu siitä, miten yksilökeskeinen käsitys meillä on rukouksesta. Rukous on hyvin intiimi alue, sydämen puhetta Jumalan kanssa. Mutta onko meille käynyt vahingossa niin, että rukous on ajettu nurkkaan pelkästään yksilösuoritukseksi? Missä on tila julkiselle rukoukselle? Jeesus varoitti hurskastelevasta ja näytösluontoisesta julkisesta rukouksesta, mutta ollaanko me tehty yksilörukouksesta samanlainen hurskauden mittari? Yhteiskunnassa rintamalinja kulkee siinä, saadaanko koulussa laulaa suvivirsi, voidaanko valtiopäivät avata jumalanpalveluksella ja toivottaako presidentti Jumalan siunausta. Kuitenkin viime kädessä koko tämä maa ja jokainen sen asukas elää rukouksen varassa. Seurakunta, joka rukoilee ylläpitää yhteiskuntaa ja muuttaa sitä. Rukous on seurakunnan palvelus koko kansalle. Ja se, joka palvelee, ei voi tehdä sitä vain silloin kun huvittaa tai jaksaa. Tarvitaan sitoutumista, säännöllisyyttä, jopa rutiinia. Voidaanko hyväksyä, että liturginen rukous on juuri tätä ainutlaatuista palvelua koko maailman pelastukseksi? Kutsun sinut Helsingin tuomikirkon päivärukoukseen, joka päivä klo 12, siunaamaan tätä maata ja sen ihmisiä.