lauantaina, tammikuuta 24, 2009

Tulosvastuu ja seurakuntatyö

Ihan pikaisesti on pakko laittaa yksi ajatus tänne, vaikka iltakirkon alkuun on alle kolme tuntia ja sitä ennen pitäis miettiä saarna ja laittaa huomisen messun valmistelut pakettiin... Tänään oli nimittäin Agricolassa rovastikuntapäivä. Se on työntekijöiden ja luottamushenkilöiden vuotuinen keskustelu- ja kehittämistilaisuus. Kun aiheena oli Agricola-hanke, alustuspuheenvuorot oli tuomirovastilla ja Laajasalon Teemulla.

Teemu piti saman spiikin, josta oli puhetta jo syksymmällä liittyen puhelinmyyjien koulutukseen. Taustalla on kolmio tunnelma-tekeminen-tulos. Jos keskitytään vain tunnelman luomiseen, ei saavuteta pitkän tähtäimen tulosta. Jos keskitytään vain tulokseen, ihmiset ahdistuu. Mutta jos keskitytään tekemiseen, tulostakin syntyy vähitellen ja sitä kautta tunnelma paranee ja toivon mukaan myös tekeminen saa uutta potkua. Tämä siis tausta-ajatuksena.

Nyt siis oli kyse siitä, miten tämä liittyy seurakuntatyöhön vai liittyykö ollenkaan. Onko mahdollista ajatella, että seurakuntatyössä nimenomaan myynti eli markkinointi eli evankeliumin esilläpitäminen takkuaa? Tuote on ammattimaisesti tuotettu, mutta kukaan ei tiedä siitä. Mainoskampanjoilla pyritään ehkä tarttumaan tähän, mutta ne luovat vain lyhytaikaista tunnelmaa ja voivat tuntua falskeilta. Tuloksen mittaaminen kirkossa keskittyy tilastoihin, joilla ei kuitenkaan ole mitään suoraa vaikutusta tekemiseen. Tunnelmallisesti niiden vaikutus on yleensä latistava, vaikka ihan yhtä hyvin voitaisiin näyttää tilastoja, jotka saa minkä tahansa muun suomalaisen instituution tai firman kalpenemaan.

Olisiko siis ajateltava markkinoinnillisesti, että on keskityttävä tekemiseen. Puhelinmyyjällä tämä tarkoittaa varsin suurta sietokykyä torjunnan suhteen. On soitettava ehkä sata puhelua, että saa myytyä 5 lehtitilausta. Mutta soittamalla uskollisesti ne sata puhelua, tulosta kuitenkin syntyy. Vääjäämättä. Samaan uskovat spam-viestien lähettäjät.

Ja nyt tullaan olennaiseen kysymykseen. Onko evankeliumia todellakin tarjottava sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä? Pitäisikö ihmisille useammin tarjota ihan arkisissa kohtaamisissa mahdollisuus sanoa, mitä heidän hengelliselle elämälleen kuuluu? Tulisiko kristityn tietoisesti varautua ja asennoitua tiettyyn määrään torjuntaa ja silti uskollisesti jatkaa asiansa esillä pitämistä?

Luulisin, että tästä ajatusrakennelmasta useimmille tulee mieleen jonkinlainen pakkoevankeliointi. Sellaista halutaan välttää. Kukaan ei kaipaa kiiluvasilmäistä fanaatikkoa toitottamana korvaan Jeesuksesta. Mutta kun asetelman kääntää päälaelleen, sitä on pakko miettiä uudestaan. Onko torjunnan välttelyn seurauksena yllättäen se, että hengellisistä asioista puhutaankin sitten vain niiden kanssa ja niissä tilanteissa, joissa se "kuuluu asiaan" ja joissa ei sen vuoksi synny mitään uutta oivallusta? Näin ollen varovaisuus ja asiallisuus tuottaakin juuri sitä, mitä kammoksutaan, eli sisäpiiriläisyyttä ja hengellisyyden jäämistä pienen aktiivijoukon asiaksi.

Mun mielestä tätä kannattaa miettiä. Kaikki tietävät, että Jehovan todistajat käyvät ovilla. On vääjäämätöntä, että siellä on yksinäisiä, jotka odottavat vain sitä, että joku tulee ja kuuntelee. Luterilaiset seurakunnat eivät käy soittamassa ovikelloja, eivätkä taida helluntailaisetkaan enää tehdä sitä. Pelätään torjuntaa, maineen menemistä ja epäeettisyyttä - usein syystäkin. Mutta samalla kadotetaan tekemisen eetos.

Paitsi Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä! Taidanpa tehdä elämässäni ensimmäisen kerran niin, että tutkin mahdollisuuksia lähteä lippaan kanssa Kruununhaan oville, kun tämän vuoden Yhteisvastuukeräys alkaa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mitä ihmeen puhelinmyyntiä? Miksi? Alkoi heti ahdistaa. Ei mielestäni oikein istu seurakuntaviestintään. Olen kieltänyt parinkin palvelunumeron kautta markkinointipuhelut, koska koen ne häiritsevinä. Onko kännykkäkulttuurin yleistyessä mietitty /tutkittu, miten puhelinkulttuuri kaikkineen on muuttunut? Itselleni matkapuhelin on henkilökohtaisen kommunikoinnin väline vaikkakin numeroni ei käytännön syistä ole salainen. Toivon että minulle soitetaan vain kun on oikeaa asiaa. Puhelinmyynti ei ole oikeaa asiaa. Henkilökohtaisissa asioissa toki läheiset saavat soitella muutenkin...
terveisin tavallinen seurakuntalainen

pikkupappi kirjoitti...

Mielenkiintoisia näkökulmia. Oon itsekin miettiny aina, kun kirkostaeroamis-tilastot lävähtävät uutisiin, että miksei lähetetä tiedotteita esimerkiksi siitä, kuinka monta ihmistä vuoden aikana on kastettu, konfirmoitu, vihitty tai siunattu hautaan. Tai kuinka monta ihmistä toimitukset kokonaisuudessaan tavoittavat.

Puhelinmyynnistä tuli mieleeni erään ystäväni vinkki siitä, miten myyntitilanteissa puhutaan. Ei pidä käyttää haluaisitko-tyyppisiä kysymyksiä, vaan muotoilla asiat positiivisesti haluathan-muotoon.
Siis: Haluathan tuntea Jumalan, joka rakastaa sinua enemmän kuin käsität?

miina kirjoitti...

Hei Arto!

Jehovan todistajat käyvät ovilla, myös meidän ovella. Kerran siellä seisoi työkaverini ja sen jälkeen ei näkynyt Jehovan todistajia ovellamme, sen kotimme ovella. Nykyisessä he käyvät, koska olen sen sallinut.

Olen miettinyt monet kerrat ja kysellyt ihmisiltä, tekevätkö ateistit "lähetystyötä", mutta vastaus on edelleen saamatta. Menevätkö ateistit kehitysmaihin tarkoituksenaan kertoa oman "uskonsa" tuomista eduista muihin verrattuna.

Mitä tapahtuisi, jos ateistit aloittaisivat kiertämään ovelta ovelle tai kaikki uskovat tai usko(ma)ttomat?

Anonyymi kirjoitti...

Hei, joskus olen vilkaissut tän blogin, mutta nyt ensikertaa kommentoin. :)

Puutut kyllä Arto tärkeään aiheeseen, missä määrin seurakunnan on panostettava jo olemassaolevaan sisäpiiriiin ja kuinka paljon suuntauduttava ulospäin. Itse ajattelen, että syystä tai toisesta emme yleensä uskalla suuntautua ulospäin. Siinä ottaa ison riskin, asettaa itsensä haavoittuvalle paikalle. Ei tunnu kivalta, kun joku kyseenalaistaa asian, johon itse perustat elämäsi. En väitä, että tämä oikeuttaisi mitenkään ehkä totuttuakin toimintaamme käpristyä sisäänpäin.

Ns. pakkoevankelioinnin välttämiseksi on paras toimia toista kunnioittaen. Esim. keskustelu, jossa kysyt toisen mielipiteitä hengellisistä asioista ja kerrot puolestasi omia näkökulmiasi/kokemuksiasi on parhaimmillaan aitoa, mutta ei liian kohtikäyvää evankeliointia. Annat siis hyvässä hengessä oman todistuksesi. Varsinkin länsimaissa ihmisten perusarvot ja uskomukset eivät yleensä muutu nopeasti. Ehkä me saamme olla yksi lenkki sillä tiellä, joka voi johtaa toisen ihmisen Jumalan tuntemisen tielle ja Jeesuksen ristin äärelle.

Entä sopiva tai sopimaton hetki? Järkeä voi kai ihan hyvin käyttää. :) Näyttää siltä, että joskus sopimaton hetki tekee vain hallaa. Kuitenkin on muistettava, että me olemme "vain" Jumalan kutsumia todistajia, Jumala tekee varsinaisen työn niin meissä kuin muissakin ja voi siis kääntää meidän näkökulmasta katastrofin hyväksi.

T:Elisa (srk:sta)

Anonyymi kirjoitti...

Eivät helluntailaisetkaan enää kiertele ovelta ovelle:) (paitsi pienemmillä paikkakunnilla jouluisin joululehtien myyntikampanjan puitteissa; mutta siihen ei kuulu evankeliointi!)