torstaina, tammikuuta 15, 2009

Puutarhajuhla

Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä seminaaripäivä. Yllättävän hyvä, vaikka itse olinkin pieneltä osalta sitä suunnittelemassa :-) "Kristillisyys suomessa nyt - haarautuvien polkujen puutarha". Aamupäivällä oli kolme erinomaista esitelmää, iltapäivällä jakamista ja tutustumista uusiin ilmiöihin. 

Erityisesti aamupäivän esitelmät muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden: kaksi kirkkopoliittista puheenvuoroa yhden sosiologisen ajankuvauksen rinnalla. Kimmo Ketola nosti esiin yhden osan Gallup ecclesiastica 2007 tutkimuksesta. Oli kysytty ihmisten mielipidettä siitä, minkälainen kirkon pitäisi olla. Vastaukset näyttivät osoittavan, ja tätä Kimmo alustuksessaan korosti, että suomalaiset ovat hämmästyttävän samaa mieltä kaikesta. Kirkon pitää olla suvaitsevainen, demokraattinen ja uudistushenkinen. Vain pieni muihin kirkkokuntiin kuuluvien marginaalinen ryhmä ja iäkkäät, aktiiviset kirkossakävijät odottavat kirkolta synnistä puhumista, juhlavuutta, julistusta tai muita konservatiivisia piirteitä. 

Tai näin ainakin hän toivoi, että tuloksia luettaisiin. Sekä kysymyksenasettelu (miksi ihmeessä ihmisiltä pitää kysyä, mitä he toivovat kirkolta? se on tunnetusti hyödytön toivomuskaivo) että tulkinta jättivät mut epäilevälle kannalle. Hajuttoman ja mauttoman kansalliskirkon pelastusyritykset kulminoituvat nyt siihen, että aktiiviset uskovat yritetään saada näyttämään vanhoilta, juhlavuutta ja ilottomuutta edustavilta pelkääjiltä, kun kaikki hyvä ja oikea taas tulee avaraa, suvaitsevaa ja kaikkia asioita jatkuvasti uudistavaa kirkkoa kannattavasta epämääräisestä massasta. Viimeistään se, että kirkkoon kuulumattomien ja keskiverron kirkkoon kuuluvan välillä ei näytä olevan mitään merkittävää eroa näissä arvostuksissa, pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Jos mitään eroa ei ole, mitään eroa ei ole. Nollatutkimus.

Oikeastaan aamupäivän seuraava esitelmä käänsi asetelman päälaelleen. Tutkija Pasi Mäenpään omaan väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys hahmotti nykyihmistä kuluttajana. Alustuksessa oli paljon mielenkiintoista, mutta yritän kiteyttää. Nykyihminen näyttää addiktoituneen valinnan vapauteen. Ei ole tärkeää valita, vaan olla vapaa valitsemaan, yhä uudelleen yhä uutta. Uskonnollisessa kentässä se tarkoittaa elämyksellisyyden korostumista. Hengellisyydestä tulee eräänlainen peli tai leikki, johon eläydytään. Mäenpää viittasi tässä yhteydessä LARPpaukseen, wiccaan ja muihin ilmiöihin. Onnen etsinnäistä tulee myös peli, eräänlaista lottoamista, jossa virtaus (flow) ja energiat ovat se osuus, johon ihminen voi itse vaikuttaa. Lopuksi Mäenpää esittikin kysymyksen, voisiko kirkko/kristillinen usko tarjota vaihtoehdon jatkuvalle valintojen kanssa pelaavalle kuluttajaihmiselle. Voisiko kirkko olla kriittinen vallitsevaan elämäntapaan nähden näyttämällä toisenlaisen tavan ymmärtää itseä ja maailmaa?

Kolmannen esityksen piti Ari Hukari, joka toimii hiippakuntadekaanina Tampereella. Esitys oli tavallaan hauska tuulahdus viime vuosituhannen lopulta. Hukari oli löytänyt vastauksen kirkon ongelmiin siinä, että sen tulee ryhtyä postmoderniksi. No, ei se huono esitys ollut, tietenkään. Ehkä esityksen teki merkittäväksi se, että esittäjänä oli hallinnollista valtaa edustava henkilö. Eikä Hukarin johtopäätökset olleet huonoja. On tuettava alhaalta päin kasvavaa (emergenttiä, engl. emerging) kirkkoa, monimuotoisuutta, oikeaoppisuudesta käytännön elämään, keskustelevaan seurakuntaan. Listassa on tosin hieman jo virallisen strategian sävyjä, mikä ehkä vie ajatukselta terää. Puheenvuoro oli siis ennen kaikkea kirkkopoliittinen, kuten oli Kimmo Ketolankin. Kun seminaarin tarkoitus oli puhua kristillisyydestä laajemmin, ilmiönä ja ilmiöinä, päädyttiinkin siis jälleen kerran puhumaan institutionaalisesta kirkosta ja sen sisäisistä valta-asetelmista. Siltäkään ei ihan vältytty, että olisi osattu jättää konservatiivi-liberaali-rajalinja jo menneeseen, vaikka Hukari siihen viittasikin.

Iltapäivän pajoissa oli tarkoitus koota ja jakaa kokemuksia. Laura Maria Latikan kanssa vedimme työpajan otsikolla Mikä toimii? Puutteet ja kokemukset vaihtopöydälle. Mitään ihan uutta tai mullistavaa ei tosin löytynyt. Esitin aluksi Sahlbergin ja Klarakyrkan yhdeksän elinvoimaisia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka herättivät jonkin verran ahaa-elämyksiä. Joku kyseli, miten on mahdollista yhdistää avoimuus kaikille ja sitoutuminen. Kojosen Leena kiteytti vastauksen mainiosti: Avoimuus syntyy siitä, että joku ensin sitoutuu!

Tein paljon muistiinpanoja, erityisesti Mäenpään esityksestä. Toivottavasti siihen on mahdollista palata. Mielettömän iso kiitos Hiltusen Pekalle ja Oksasen Kirsille valtavasta työstä seminaarin järjestämisessä!

Ei kommentteja: