perjantaina, tammikuuta 23, 2009

No joo

Tää nyt on tällasta tajunnanvirtaa vaihteeksi. Aina välillä keskellä suhaamista tulee mieleen asioita, joista "pitäis kirjoittaa jotain blogiin". Niin kuin nyt esimerkiksi tämä Hesarin yleisönosaston keskustelu tupakoinnin ihanuudesta. Olemme tulleet sivistyneiksi ja se, mikä vielä parikymmentä vuotta sitten oli cool eli tupakointi, on siis nyt uncool. Hyvä niin. Tosin tupakoinnin tiesivät vaaralliseksi jo mun vanhempani ja heidän vanhempansa. Heidän elämäntapansa ja mielipitensä olivat kuitenkin siihen aikaan "ahdasmielisiä". 

Ahdasmielinen sosiaalinen kontrolli ja vallankäyttö on oikeasti inhottavaa, eikä sitä pidä ihannoida. Siitä pitää kasvaa ulos ja ylös. Olisko 40 tai 50 täyttäneellä jo aikuisuutta sanoa, että kapinoin nuorena sellaistakin vastaan, mikä oli oikeastaan ihan hyvä juttu? Ja että mun kapinaa ei tajuttu juuri siksi, että siinä oli sekottuneena aitoon avarakatseisuuteen myös aimo annos typeryyttä? Enkä tarkoita nyt tupakointia, vaan nykyisten viisi- ja kuusikymppisten jälkipuberteettia.

Lilli Riihirannan ohjelmasarja Mitä uskoa? puhuttaa. Ainakin niitä, joiden sielunmaisema nautti sen katsomisesta. Tai kesti sen katsomisen. (Mulla on tässä aika lähellä esimerkki ihmisestä, jolle pappien ahdistavan hidas ja vaivalloinen höperehtiminen tuottaa näppylöitä ja krampin kaukosäädintä pitävään käteen...) Ohjelmasarja syveni hienosti loppua kohden. Lillin etsintä oli aitoa ja näyttäytyi sellaisena - siitä huolimatta, että tv-dokumentti leikkaa pois suuren osa ihmistä ja tekee tästä väistämättä roolihahmon.

Lilli teki valintansa toisessa jaksossa: hänelle on tilaa luterilaisen kirkon "liberaalissa siivessä". Sieltä hän myös etsi vastauksensa. Mitä sieltä löytyi? Sympatiaa, ymmärtämistä, paijaamista, kipuilua, rinnalla kulkemista, "saamme jäädä tätä pohtimaan", kaikki saavat tulla, kaikki saavat pullaa. Ei tällainen kirkko ihan huono voi olla. Parhaimmillaan se on äiti. Tai A-klinikka, ammattiauttajien vastaanotto. Tosin ehkä hätäinen vertaus A-klinikkaan on kohtuuton. Voi olla, että A-klinikoiden paranemisprosentti on korkeammalla tasolla. 

Liberaalissa kirkossa ei erityisemmin tarvitse uskoa paranemiseen, pikemmin huononemiseen. Kuljetaan ihmisen kanssa palan matkaa ja jaetaan yhteistä tuskaa. Katsellaan taivaalle ja toivotaan, että ehkä on jotain. Ymmärretään, että kaikkien mielestä ei ole mitään ja sekin on tärkeää sanoa ääneen. Oli suorastaan hämmästyttävän raikas poikkeus, kun Heltelän Marja (jonka tyyli muutenkin oli lämmin ja kommunikoiva) ei jäänyt vain pohtimaan ja kipuilemaan, vaan esitti Lillille vastakysymyksen.

Ohjelmasarja saattaa osoittautua merkkipaaluksi. Siinä tuli kaiken kansan arvioitavaksi aivan omilla eväillään se kirkko, jonka ihmiset gallupien mukaan haluavat: demokraattinen, suvaitsevainen ja auttava. Uumoilen, että juuri tämän saman kirkon sisällä on silti vielä jotain, jota ei ole nyt nähty ja jota kaivataan. On jotain, joka ei tyydy paijaamaan, mutta ei myöskään redusoidu vanhakantaiseksi herätysliike-ahdasmielisyydeksi eikä kulttuurikonservatiivisuudeksi. Jotain, joka menee liberaali-konservatiivi-jaottelun yli ja ali joka kohdasta. Jotain, joka on kiinni tässä ajassa, sen globaaleissa haasteissa, kuluttaja-ihmisen tyhjyydessä ja joka samalla on kiinni juurissaan ja Jeesuksen radikaalisuudessa.

Ja sitten. Mitä mieltä olette tästä: Jeesus teki läpimurron saarnaamalla Kapernaumin synagogassa, paransi sen jälkeen Simonin anopin ja kaikki halusivat tuoda sairaansa hänen luokseen. Juuri silloin, kun brändiä oli alettu luomaan ja ensimmäiset markkinointiponnistukset oli tehty, Jeesus vetäytyi yksinäiseen paikkaan rukoilemaan ja heti sen jälkeen sanoi opetuslapsilleen: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." (Mark. 1:35-39). Miksi vetäytyminen, miksi pois lähteminen? Mikä esimerkki sitoutumisesta tämä on? Kommentoi.

3 kommenttia:

pikkupappi kirjoitti...

Tuohon Mitä uskoa-ohjelmaan liittyen. Se toi musta hyvin näkyviin niitä kysymyksiä, joita varmasti moni suomalainen kirkon penkkiä harvemmin kuluttava miettii. Pappien vastauksissa oli paljon hyvää, mutta se ihmetytti, ettei kukaan oikein kunnolla kyseenalaistanut sitä ajatusmallia, että uskomisesta pitäisi vastineeksi saada jotain.

Tai jäi sellainen kuva, että individualismin kasvattama ajatusmalli itsestä maailman napana on ihan ok myös uskon alueella, mitä en itse allekirjoita. Eihän Jumala ole velvollinen meille mitään fiiliksiä tai muita antamaan, ei hän ole meille mitään velkaa.

Ohjelmasarja oli keskustelunherättäjänä hyvä. Itseäni loppua kohti ahdisti se, että tv-ruudussa näytettiin hyvin yksityisiä tilanteita, kuten rukousryhmän esirukouksia, joiden kirjoittajat tuskin olivat tarkoittaneet pyyntöjään televisiossa luettaviksi. Myös haastatteluissa ahdisti se, että koin seuraavani sielunhoidollisia keskusteluja, en toimittajan tekemää haastattelua. Tuli tirkistelijä-olo.

Anonyymi kirjoitti...

- esimerkki sitoutumista Jumalan tahtoon eikä ihmisten. Varmaan Jeesus olisi halunnut jäädäkin, eikä lähteminen ehkä ollut helppoa.

miina kirjoitti...

Hei Arto!

Miksi Jeesus vetäytyi? Oliko luvannut jäädä? Jos tarinan tuo nykyaikaan, miksi joku vetäytyy, juuri kun... niin voisin kuvitella, että pelkää. Mitä pelkää? Aina, lievästi liioitellen, löytyy kadehtijoita, joilla voi olla pahat mielessä. Voimat olivat loppu ja oli levättävä. Läpimurto oli tehty yhdessä paikassa, siispä kiire valloittamaan uusia kukkuloita.