maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme

Viikonloppu oli sen verran täynnä tapahtumaa, että en tiedä, mistä aloittaisi. Mutta ehkä aloitan siitä, mikä on päällimmäisenä mielessä.

Sunnuntaina klo 10 Tuomiokirkossa vietettiin upeaa, suomalaisen lähetystyön 150-vuotisjuhlamessua. Varmaan moni seurasi sitä telkkarista, tuli suorana lähetyksenä. Kuoroja oli neljä tai viisi, piispoja taisi olla puolisen tusinaa, ristikulkueessa reilusti yli 30 osallistujaa. Ja kirkko täynnä kansaa, en tiedä virallista lukemaa, mutta varmaan tuhatkunta. Saarnan piti Namibian piispa Thomas Shivute.

Olipa paikalla niitäkin, jotka olivat Lähetysseuran 100-vuotisjuhlassa samassa paikassa puoli vuosisataa sitten. Tämän kuulin henkilökohtaisesti eräältä paikalla olleelta saarnajatkoilla, jotka sain kunnian pitää kirkkokahvien jälkeen. (Shivute joutui lähtemään kirkosta suoraan juhliin.) Parikymmentä meitä oli tällä kertaa jakamassa messun tunnelmia. Useimmilla tuntui olevan hyvin kiitollinen olo, messu kosketti ja puhutteli. Piispa saarnasi Jeesuksen sanomasta köyhille, vangituille, sorretuille, sokeille. Päivän virtenä laulettiin hieman harvinaisemmaksi jäänyt 175, josta laitan tähän näytteeksi ekan säkeistön.

Seurakunta koolla on,
Herra, huoneessasi.
Täällä jälleen etsimme
sinun kasvojasi.
Keskellämme kärsien,
Jeesus Kristus, kuljet.
Köyhät, sairaat, sorretut
sydämeemme sulje.


Vahvaa, velvoittavaa ja kohtikäyvää tavaraa on muissakin säkeissä. Ja siitä just pitikin sanoa ja sanoinkin siellä saarnajatkoilla.

Kävi nimittäin niin, että kun me hyvinvoivat kristityt veisasimme tätä kohtikäyvää virttä, kirkon takaosassa istui yksi asunnoton. Tapasin hänet kirkkokahveilla. Jotain oli tapahtunut hänen kirkkoon tullessaan, koska mieli oli pahana. Ehkä hänet pyydettiin pois etupenkistä, jotka oli varattu kutsuvieraille. Moni oli hymyillyt kauniisti, mutta sitten hänet oli unohdettu. Tai ainakin niin hän koki. Yksinäisen ja syrjäytyneen mieli voi olla aika herkkä loukkauksille.

Pahalta tuntui. Olimme samaa mieltä, että pelkkä virren veisaaminen tai Herran sanan kuuleminen ei tässä auta. Meidän pitäisi olla sanan tekijöitä, ei vain kuulijoita. Mikä ihme siinä onkaan, että tämä on niin älyttömän vaikea saada toimimaan? 

Sant' Egidion yhteisön rukoushetkissä lauletaan usein johdantolauluna seuraava:

Se entra qualcuno in quest'assemblea,
se ha vesti belle ed anelli d'oro,
non lo mettete al primo posto per questo,
sono i poveri gli amici di Dio.

Jos tähän kokoukseen tulee joku,
jolla on kauniit vaatteet ja kultaiset sormukset,
älkää antako hänelle tämän vuoksi ensimmäistä sijaa,
(sillä) köyhät ovat Jumalan ystäviä.

En tiedä, olisko mitään hyötyä siitä, että esimerkiksi Agricolan yhteisön tapaamisissa alettaisiin laulaa tätä laulua jokaisen kokoontumisen alussa. Siis muuttuisko laulun sanat toiston vuoksi todeksi. Eikä nyt kyseessä ole se, että Tuomiokirkosta häädettäisiin kadun ihmiset pois, ei todellakaan. Heille on siellä oman kokemukseni mukaan ollut hyvin tilaa. Mutta ei sinne tietenkään helppo ole tulla. Tuntuu, että kaikki katsovat nenän varttaan pitkin (vaikka ehkä oikeasti eivät katsokaan - tai huomaa katsovansa). Eikä ole helppo tulla mihinkään muuhunkaan julkiseen juhlatilaan, ei tässä ole kyseessä vain seurakunnan ongelma. Sama pätee kaikkialla.

Olen sitä mieltä, että asiaan auttaa vain etunimet. Pitää opetella ihmisten etunimiä ja puhutella heitä etunimeltä. Ja kysyä kuulumisia ja tutustua. Ja rikkoa puhumattomuuden muuri ja vaivautuneisuuden muuri. Suomalainen virallisuus on herkässä juhlavuudessaan kehittänyt vaivautuneisuudesta taiteenlajin. Joidenkin ulkomaalaisten mielestä se on kaunista ja syvällistä. Ja sitä se onkin. Mutta kääntöpuolena on etunimettömyys, itseen ja oman tukan asentoon keskittyminen.

Tämä kynnys ylitettiin roimasti lauantaina, kun lähdimme MATKALLE. Pidimme siis Agricola-hankkeen ensimmäisen yhteisönrakennustapaamisen. Oli vaikea etukäteen aavistaa, ketä ja kuinka paljon ihmisiä tulisi paikalle. Parikymmentä meitä oli, aiheena tutustuminen ja "yhteisö". En oikein tiedä, jääkö taas aikaa editoida omaa puheenvuoroa tekstiksi ja julkaista sitä täällä netissä. Siitä kuitenkin puhuttiin, mitä seurakunta ja yhteisö tänä päivänä Helsingissä ja Suomessa voisivat tarkoittaa. Mieli jäi innostuneeksi ja huomasin sen jälkeen lenkillä vinhasti kehitteleväni seuraavaa tapaamista, joka on 7.2. klo 14-17 samassa paikassa eli Agricolan kryptassa. Iltapäivä alkaa nyyttäriaterioinnilla, sitten tulee virikepuhe, jonka jälkeen on jotain yhdessä työstämistä. Ensi kerralla saadaan tämä konsepti jo toimimaan sujuvasti, pientä viilausta siinä varmasti vielä oli.

Kristittyjen ykseyden rukousviikko alkoi myös eilen sunnuntaina. Tänään kokoonnuimme klo 11 Vanhaan kirkkon hengellisen työn tekijöiden omaan päivärukoukseen. Keskiviikkona tapaamme klo 18 Tuomiokirkon kryptassa teemalla "Kastakaa ja opettakaa - Miten kasteopetus toteutuu eri kirkoissa?" Alustuksen pitää tuomiorovasti Matti Poutiainen ja kommentin ovat luvanneet veli Antoine Lévy (kat), Jyrki Palmi (hellunt) ja isä Jyrki Penttonen (ort). Kannattaa samalla tulla Kryptaan tsekkaamaan Lähetysseuran kattava kirjanäyttely 150 vuotisen historian ajalta "Kullekin hänen omalla kielellään".

3 kommenttia:

pikkupappi kirjoitti...

Mietin itse tuota ihmisten kohtaamista tänään, kun ärsyynnyin metrossa laulavasta miehestä. Aloin pohtia, miten Jeesus käyttäytyisi tuollaisessa tilanteessa. Menisi kenties viereen ja yhtyisi lauluun? Itse en rohjennut, mutta ehkä uskallan ensi kerralla vaikkapa hymyillä laulajalle sen sijaan, että piiloudun kirjani taakse.

miina kirjoitti...

bloginpitäjä

Meille esimies painotti päiväkodissa 80-luvulla, vanhempien nimien opettelu ja niiden käyttäminen on opittava.

Hei Arto,

Kun pappi (useimmille meistä) on nimen antanut, niin eikös sillä joku tarkoitus myös ole? Olen maailmalla matkatessani todennut, että nimeltä kutsuminen aika paljon kulttuurisidonnainen juttu. Meillä on paljon opittavaa, sillä vielä kuulee sellaisia nimiä kuin isä, äiti, sijainen, opiskelija jne...

Pikkupapin kommentti herätti hilpeyttä, sillä vuosi sitten laitoin innovaatiokilpailuun kaksi ehdotusta, joista toisesta jäi palkinto saamatta. Palkitsematta jäänyt ehdotus oli karaokemetro tai -bussi tai naurujoogaratikka. Nehän ovat olemassa, miksi niillä HKL matkustusviihtyvyyttä lisäisi.

Pikkupappi oli tavannut metrossa laulajan. Odottelin tänä aamuna ennen seitsemää metroa ja luin lehteä. Yhtäkkiä edestäni kuului: "Mä olen valvonu viikon. Kyllä miehet on pissiaivoja. Viinaa vaan kurkusta alas ja me ollaan uskovaisia." Katsoin naista, joka oli toden totta valvoneen näköinen ja myötäilin hänen väitteitään. Pari kertaa hän toisti käsityksensä miehistä ja lähti. Rullaportaista alkoi kuulua sama tarina ja katsahdin. Hän tehosti väitettään huitomalla kaljatölkki kädessään. Vilkutin hänelle kuninkaallisesti ja sain leveän hymyn kiitokseksi. Iltapäivällä sama nainen käveli kaljatölkki kädessä vastaan samaisella metroasemalla, ja rinnalla käveli mies. Olisikohan aamuinen pissiaivovertaus kohdistunut häneen? Mutta, aamulla koin kohdanneeni ihmisen.

Aukku kirjoitti...

>ehkä uskallan ensi kerralla vaikkapa hymyillä laulajalle sen sijaan, että piiloudun kirjani taakse.

Suosittelen yhtymistä lauluun. Robert W. Schuler ihmetteli päivittäisessä viestissään kuinka viheltäminen on kadonnut. Poikanahan vihelsimme maita ja mantuja kulkiessa. Sitten opetettiin ettei ole hyväntavan mukaista viheltää ja laulaminenkin loppui kun koulussa pidettiin laulu kokeita.

Luin toissa Kotimaasta Kör för alla toiminnasta. Eiköhän aleta täyttämään tyhjeneviä kuoroja hoilaamalla vaikka virsiä.