perjantaina, tammikuuta 30, 2009

Hengittäminen on ajoittain tärkeää

(Päivän blogi, RadioDei 30.1.2009)

Valittelin tässä taannoin eräässä kokouksessa työtovereille, että oli adventin ja joulun aikaan melko vähän työtehtäviä. Kanttorit kuulemma huhkivat itsensä niin puhki joulun alla, että on syntynyt sanonta: ’Oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen’, sanoi kanttori, kun hulluksi tuli. Ehkä joillain papeilla adventti ja joulu on myös tiivistä sesonkiaikaa. Mutta ei minulla. Kuulin itseni sanovan, että ensi vuonna aion keksiä kaikkea uutta kivaa tekemistä.

Heti, kun olin möläyttänyt suustani tämän lennokkaan ajatuksen, tulin katumapäälle. Tajusin, että adventti tuntui siksi niin leppoisalta, että silloin keskitytään itse asiaan, jouluun, Jeesus-lapseen, odotukseen, ihmisten hengelliseen kaipaukseen. Sama ilmiö toteutuu osittain myös pääsiäisen tienoilla mutta varsinkin kesällä, jolloin on rippikoulut ja vihkisesonki. Ei helppous tekemisen vähyydestä johdu, vaan tekemisen mielekkyydestä.

Sen sijaan loka-marraskuun vaihde ja nyt taas tammikuun puolivälistä alkaen kalenteri tuntuu olevan täynnä seminaareja, neuvottelupäiviä, suunnitteluryhmiä, vuosikokouksia, raporttien laatimista, budjetointia, erilaisten intressien sovittelua, yritystä saattaa yhteen kysyntää ja tarjontaa. Nämä ovat isojen organisaatioiden piirteitä, isojen suunnitelmien taustatyötä, tehtäviä, joita jonkun on pakko tehdä. Kun organisaatiot kasvavat riittävän isoiksi, niiden sisäinen elämä on niin runsasta, että ulkopuolista maailmaa ei juuri tarvita. Ja silloin alkaa rappeutuminen, sillä terve ja kasvava organisaatio tarvitsee ulkoisen syyn olemassaololleen. Se, joka ei tarvitse, lakkaa vähitellen olemasta se, mikä se luulee olevansa. Se, joka tarvitsee, kasvaa siksi, joka sen tulee olla.

Tämän perusteella näyttää siltä, että kirkko elää ja hengittää Suomessa joulun, pääsiäisen ja kesän varassa. Ei siis haittaa, vaikka joulusesonki alkaakin joka vuosi vähän aikaisemmin. Eikä sekään ole paha, jos kesä venähtää pitkäksi. Hengittämiseen tarvitaan ilmaa. Ehkä tämä voisi toimia muissakin työyhteisöissä. 


sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009

Sitoutumisesta

Tässä saarna, jonka pidin klo 10 Tuomiokirkossa ja jota olen menossa pitämään Lähetyskirkkoon klo 14. Lähetyskirkolta lähdemme klo 15.15 rukousvaellukseen Baptistikirkko Betelin kautta Uspensin katedraaliin. Vielä ehtii mukaan!

Päivän teemoja: 3. sunnuntai loppiaisesta, Jeesus herättää uskon, Apostoli Paavalin kääntymyksen muistopäivä, kristittyjen ykseyden rukousviikon päätöspäivä

Päivän tekstit: 2. Kor. 1:3-7; Mark. 1:29-39 


Oikea ravinto, jatkuva kuntoilu, sitoutuminen

Siinä on terveen ja pitkän elämän resepti. Oikea ravinto, jatkuva kuntoilu, sitoutuminen. Näin on ainakin, jos uskoo Chris Crowley’a ja Henry Lodgea, joiden kirjaa Ensi vuonna nuorempana olen lukenut vaimoni Tiinan kanssa. Eikä riitä, että syö kohtuullisesti ja oikein silloin tällöin tai että kuntoilee kesälomalla kolmena päivänä viikossa, vaan on sitouduttava oikeaan ruokavalioon jatkuvasti ja on kuntoiltava hiki päässä kuutena päivänä viikossa koko loppuelämänsä.

Toinen kirjoittajista, 71-vuotias Chris, piiskaa lukijoita lopettamaan lässytyksen ja puolinaisen puuhastelun ja tarttumaan tosissaan liikalihavuuden ja vanhuuden rappeutumisen haasteeseen. Siinä sivussa hän kehuu harrastavansa täysillä laskettelua, spinningiä ja olevansa mies elämänsä kunnossa.

Olen oppinut, että kaikki todella tärkeät asiat on yksinkertaisia, joten jos jättää pois hieman liiottelevan tyylin ja filosofiset vastalauseet, kirjan viesti on pakko ottaa todesta. Ravinto, kuntoilu ja sitoutuminen. Siinä ne ovat. Ja näin on myös meidän hengellisessä elämässämme, kuten on tapana sanoa.

Mutta oikeastaan en nyt halua ollenkaan puhua siitä, mitä ravinto ja kuntoilu hengellisessä mielessä voisivat tarkoittaa. Tietysti ne ovat tärkeitä. On ruokittava itseään oikeilla sanoilla ja on tehtävä hyvää niin, että tuntuu. Varsinainen kiinnostukseni kohdistuu kuitenkin sarjan kolmanteen kohtaan: sitoutuminen.

Sitoutumattomuus ja valinnanvapaus

Ehkä moni teistä seurasi viime maanantaina päättynyttä toimittaja Lilli Riihirannan tv-sarjaa Mitä uskoa? Vaikka pappien hidas ja ahdistuneen tuntuinen puhe olisi tuntunut turhauttavalta, jokaisen on varmaan pakko sanoa, että ohjelma oli tehty sydämellä ja ajatuksella. Lillin kysymykset kirkon edustajille olivat kohti käyviä ja tärkeitä.  Samalla kuitenkin asetelmassa oli jotain omituista, jotain, mitä oli vaikea tunnistaa tai osoittaa sormella. Eräs ystävä sanoi sen eilen suunnilleen näin: Nykyaikaisen aikuisen, hyvin koulutetun ihmisen näkökulma kristilliseen uskoon on, mitä minä siitä saan? Ihminen on kuluttaja, jolla on oikeus kuulla tuoteseloste ennen kuin sitoutuu ostamaan. Ja sen jälkeenkin tuotteen voi palauttaa, jos se ei miellytä.

Mutta vaikka elämme monikulttuurisessa ja suvaitsevaisessa kulttuurissa, kristillisessä uskossa ei ole kyse tuotteesta, joka kilpailutetaan. Vaikka arvostamme älyä ja koulutusta, kristillisessä uskossa ei ole kyse oikeista kysymyksistä ja oikeista vastauksista.  Ei, on kysymys seuraamisesta ja sitoutumisesta. Kristillinen usko arvioidaan siinä, kun se pannaan täytäntöön kuolemaan asti. Ja juuri sitoutuminen - eli oikeammin sitoutumisen puute - on kuluttaja-ihmisen akilleen kantapää, heikko kohta. Olemme tosin tienneet, että uskovaiset elävät pidempään kuin muut, mutta nyt kun kuntokoulussakin sanotaan, että sitoutuminen tuottaa pitkää ikää ja terveyttä, se täytyy muidenkin ottaa tosissaan.

Sitoutuminen on hankala sana. Side ja sitominen eivät herätä ensimmäiseksi myönteisiä mielikuvia. Sitominen ja sitoutuminen sotivat vapaus-käsitettä vastaan. Sitoutuminen seurakunnan toimintaa tuntuu käsittämättömältä, jos rinnalla on mahdollisuus päättää itse aikataulusta. Sitoutuminen parisuhteeseen ei tunnu mielekkäältä, jos vaihtoehtona on uudet ihastumisen kokemukset ja elämykset. Sitoutuminen kristilliseen uskoon ei tunnu mielekkäältä, jos vaihtoehtona on ottaa ostoskoriin sopivia palasia eri uskonnollisista näkemyksistä itselle sopivina palasina.

Mihin Jeesus sitoutui?

Siksi on mielenkiintoista katsoa päivän evankeliumia sitoutumisen näkökulmasta. Se kertoo Jeesuksen julkisen toiminnan alusta. Hän saarnasi synagogassa ja ihmiset kuuntelivat hämmästyksissään hänen sanojaan. Sitten Jeesus paransi Simonin anopin ja potti räjähti. Kaikki halusivat tuoda sairaansa Jeesuksen parannettavaksi. Syntyi kansanliike. Mitä Jeesus teki? Perustiko hän yhteisön? Alkoiko hän opettaa lain ja profeettojen tulkinnassa? Perustiko hän parantamisklinikan vastaanottoaikoineen tai vapaaehtoisorganisaation? Ei. Seuraavana aamuna hän ensin vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan ja heti sen jälkeen sanoi opetuslapsilleen, jotka tulivat etsimään häntä (”Kaikki etsivät sinua”): ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla.

Tässä on jotain hyvin olennaista tämän päivän teeman kannalta, joka on ”Jeesus herättää uskon”. Kyllä, Jeesus kyllä herättää uskon, mutta jättää sitten ihmiset oman onnensa nojaan.

Ahdingot - kestävyys - lohdutus

Otetaan Paavalin päivän kunniaksi Paavali tässä avuksi. Puhuin Paavalin kirjeestä korinttilaisille eilen iltakirkossa, joten vain viittaan siihen nyt. Kuulemassamme katekalmassa on kolme olennaista teemaa: ahdingot eli kärsimys, kestävyys ja lohdutus. Näiden välillä vallitsee suhde, joka paljastaa, mistä sitoutumisessa on hengellisessä mielessä kyse.

Paavali puhuu korinttilaisille ahdingoista, koska heillä on siitä yhteisiä kokemuksia. Paavali oli itse vainonnut kristittyjä aiemmin ja tiesi, mihin ryhtyi kääntyessään itse Jeesuksen seuraajaksi. Sanoihan Jeesus jo itse autuaiksi niitä, joita vanhurskauden tähden vainotaan. Kärsimys ja ahdingot kuuluvat asiaan. Näiden yläpuolella on kuitenkin lohdutus, paraklesis. Sana toistuu lyhyessä katkelmassa seitsemän kertaa. Sana voitaisiin lähes yhtä hyvin kääntää suomeksi rohkaisu. Paraklesis tarkoittaa vierellä kulkemista, kehotusta, lohdutusta, rohkaisua. Pyhä Henki on kristityn parakleetti, puolustaja, lohduttaja.

Lohdutuksen ja ahdinkojen suhteesta syntyy hedelmänä kestävyys. Kestävyys syntyy kärsimisestä, jolla on merkitys. Lohdutus on päämäärästä muistuttamista, katseen kiinnittämistä siihen, mikä pysyy ja mikä kestää. Tässä pätee ihan sama lainalaisuus kuin kuntoilussa: Kunto ei nouse, jos lihaksia ei kurita. Mukavat olot rappeuttavat ja tappavat sydän- ja verisuonitauteihin liian nuorena. Jos haluat elää pitkään ja terveenä, rasita lihaksia niin, että ne joutuvat koville.

Paavalin ajatus, jota hän monisanaisesti toistamalla toistaa on selvä: ahdinko, johon liittyy Kristukseen liittymisestä tuleva lohdutus, antaa kestävyyttä. On siis aivan olennaista, minkä merkityksen näet ahdingoillasi. Älä pakoile ahdistusta, vaan etsi siihen sisältyvää siunausta.

Sitoutuminen on suostumista kärsimykseen. Sitoutuminen on sitä, että tietää saavansa parempaa ja on siksi valmis kestämään vaikka lyhytaikaista tuskaa. Sitoutuminen on tietoisuutta oikeasta päämäärästä.

Vapaus ja sitoutuminen

Jeesus ei jäänyt Kapernaumiin paistattelemaan ihmisten suosiossa, koska ei hän ollut sitoutunut ihmisten suosioon. Ei hän ollut sitoutunut ihmisten haluun tehdä hänestä kansanjohtaja. Hän oli sitoutunut Jumalalta saamaansa tehtävään. Ja sitoutuminen teki hänestä täysin riippumattoman. Sitoutuminen on vapautta. Kysymys ei siis ole ensin siitä, mitä minä saan ja mitä minulle tarjotaan, vaan mitä sinulta ja minulta odotetaan? Sitoutumista Kristuksen seuraamiseen kärsimykseen, kuolemaan. Jos haluat täydellisen vapauden, luovuta se Kristukselle.

Haluan lopettaa lainaukseen munkki Serafimin viisaasta kirjasta Vapaus: ”Dostojevski piti Kristusta täydellisimpänä sisäisen vapauden ruumiillistumana: Kristus oli vapaa ja vapauttava, hän tahtoi kaikkien olevan vapaita. Hän tahtoi seuraajiensa seuraavan häntä vapaaehtoisesti, ei palkkion toivossa eikä rangaistuksen pelosta vaan omasta halustaan. Siksi Kristukseen suuntautuva tahdonliike on jo taivas itsessään. Kun ristin ryöväri sanoi: ”Muista minua kun tulet valtakuntaasi”, hän oli jo siirtynyt paratiisiin sanojensa myötä. Hänen elämällään oli taas merkitys, yhteys. Armon läsnäolo on paratiisi.” 

lauantaina, tammikuuta 24, 2009

Tulosvastuu ja seurakuntatyö

Ihan pikaisesti on pakko laittaa yksi ajatus tänne, vaikka iltakirkon alkuun on alle kolme tuntia ja sitä ennen pitäis miettiä saarna ja laittaa huomisen messun valmistelut pakettiin... Tänään oli nimittäin Agricolassa rovastikuntapäivä. Se on työntekijöiden ja luottamushenkilöiden vuotuinen keskustelu- ja kehittämistilaisuus. Kun aiheena oli Agricola-hanke, alustuspuheenvuorot oli tuomirovastilla ja Laajasalon Teemulla.

Teemu piti saman spiikin, josta oli puhetta jo syksymmällä liittyen puhelinmyyjien koulutukseen. Taustalla on kolmio tunnelma-tekeminen-tulos. Jos keskitytään vain tunnelman luomiseen, ei saavuteta pitkän tähtäimen tulosta. Jos keskitytään vain tulokseen, ihmiset ahdistuu. Mutta jos keskitytään tekemiseen, tulostakin syntyy vähitellen ja sitä kautta tunnelma paranee ja toivon mukaan myös tekeminen saa uutta potkua. Tämä siis tausta-ajatuksena.

Nyt siis oli kyse siitä, miten tämä liittyy seurakuntatyöhön vai liittyykö ollenkaan. Onko mahdollista ajatella, että seurakuntatyössä nimenomaan myynti eli markkinointi eli evankeliumin esilläpitäminen takkuaa? Tuote on ammattimaisesti tuotettu, mutta kukaan ei tiedä siitä. Mainoskampanjoilla pyritään ehkä tarttumaan tähän, mutta ne luovat vain lyhytaikaista tunnelmaa ja voivat tuntua falskeilta. Tuloksen mittaaminen kirkossa keskittyy tilastoihin, joilla ei kuitenkaan ole mitään suoraa vaikutusta tekemiseen. Tunnelmallisesti niiden vaikutus on yleensä latistava, vaikka ihan yhtä hyvin voitaisiin näyttää tilastoja, jotka saa minkä tahansa muun suomalaisen instituution tai firman kalpenemaan.

Olisiko siis ajateltava markkinoinnillisesti, että on keskityttävä tekemiseen. Puhelinmyyjällä tämä tarkoittaa varsin suurta sietokykyä torjunnan suhteen. On soitettava ehkä sata puhelua, että saa myytyä 5 lehtitilausta. Mutta soittamalla uskollisesti ne sata puhelua, tulosta kuitenkin syntyy. Vääjäämättä. Samaan uskovat spam-viestien lähettäjät.

Ja nyt tullaan olennaiseen kysymykseen. Onko evankeliumia todellakin tarjottava sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä? Pitäisikö ihmisille useammin tarjota ihan arkisissa kohtaamisissa mahdollisuus sanoa, mitä heidän hengelliselle elämälleen kuuluu? Tulisiko kristityn tietoisesti varautua ja asennoitua tiettyyn määrään torjuntaa ja silti uskollisesti jatkaa asiansa esillä pitämistä?

Luulisin, että tästä ajatusrakennelmasta useimmille tulee mieleen jonkinlainen pakkoevankeliointi. Sellaista halutaan välttää. Kukaan ei kaipaa kiiluvasilmäistä fanaatikkoa toitottamana korvaan Jeesuksesta. Mutta kun asetelman kääntää päälaelleen, sitä on pakko miettiä uudestaan. Onko torjunnan välttelyn seurauksena yllättäen se, että hengellisistä asioista puhutaankin sitten vain niiden kanssa ja niissä tilanteissa, joissa se "kuuluu asiaan" ja joissa ei sen vuoksi synny mitään uutta oivallusta? Näin ollen varovaisuus ja asiallisuus tuottaakin juuri sitä, mitä kammoksutaan, eli sisäpiiriläisyyttä ja hengellisyyden jäämistä pienen aktiivijoukon asiaksi.

Mun mielestä tätä kannattaa miettiä. Kaikki tietävät, että Jehovan todistajat käyvät ovilla. On vääjäämätöntä, että siellä on yksinäisiä, jotka odottavat vain sitä, että joku tulee ja kuuntelee. Luterilaiset seurakunnat eivät käy soittamassa ovikelloja, eivätkä taida helluntailaisetkaan enää tehdä sitä. Pelätään torjuntaa, maineen menemistä ja epäeettisyyttä - usein syystäkin. Mutta samalla kadotetaan tekemisen eetos.

Paitsi Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä! Taidanpa tehdä elämässäni ensimmäisen kerran niin, että tutkin mahdollisuuksia lähteä lippaan kanssa Kruununhaan oville, kun tämän vuoden Yhteisvastuukeräys alkaa.

perjantaina, tammikuuta 23, 2009

No joo

Tää nyt on tällasta tajunnanvirtaa vaihteeksi. Aina välillä keskellä suhaamista tulee mieleen asioita, joista "pitäis kirjoittaa jotain blogiin". Niin kuin nyt esimerkiksi tämä Hesarin yleisönosaston keskustelu tupakoinnin ihanuudesta. Olemme tulleet sivistyneiksi ja se, mikä vielä parikymmentä vuotta sitten oli cool eli tupakointi, on siis nyt uncool. Hyvä niin. Tosin tupakoinnin tiesivät vaaralliseksi jo mun vanhempani ja heidän vanhempansa. Heidän elämäntapansa ja mielipitensä olivat kuitenkin siihen aikaan "ahdasmielisiä". 

Ahdasmielinen sosiaalinen kontrolli ja vallankäyttö on oikeasti inhottavaa, eikä sitä pidä ihannoida. Siitä pitää kasvaa ulos ja ylös. Olisko 40 tai 50 täyttäneellä jo aikuisuutta sanoa, että kapinoin nuorena sellaistakin vastaan, mikä oli oikeastaan ihan hyvä juttu? Ja että mun kapinaa ei tajuttu juuri siksi, että siinä oli sekottuneena aitoon avarakatseisuuteen myös aimo annos typeryyttä? Enkä tarkoita nyt tupakointia, vaan nykyisten viisi- ja kuusikymppisten jälkipuberteettia.

Lilli Riihirannan ohjelmasarja Mitä uskoa? puhuttaa. Ainakin niitä, joiden sielunmaisema nautti sen katsomisesta. Tai kesti sen katsomisen. (Mulla on tässä aika lähellä esimerkki ihmisestä, jolle pappien ahdistavan hidas ja vaivalloinen höperehtiminen tuottaa näppylöitä ja krampin kaukosäädintä pitävään käteen...) Ohjelmasarja syveni hienosti loppua kohden. Lillin etsintä oli aitoa ja näyttäytyi sellaisena - siitä huolimatta, että tv-dokumentti leikkaa pois suuren osa ihmistä ja tekee tästä väistämättä roolihahmon.

Lilli teki valintansa toisessa jaksossa: hänelle on tilaa luterilaisen kirkon "liberaalissa siivessä". Sieltä hän myös etsi vastauksensa. Mitä sieltä löytyi? Sympatiaa, ymmärtämistä, paijaamista, kipuilua, rinnalla kulkemista, "saamme jäädä tätä pohtimaan", kaikki saavat tulla, kaikki saavat pullaa. Ei tällainen kirkko ihan huono voi olla. Parhaimmillaan se on äiti. Tai A-klinikka, ammattiauttajien vastaanotto. Tosin ehkä hätäinen vertaus A-klinikkaan on kohtuuton. Voi olla, että A-klinikoiden paranemisprosentti on korkeammalla tasolla. 

Liberaalissa kirkossa ei erityisemmin tarvitse uskoa paranemiseen, pikemmin huononemiseen. Kuljetaan ihmisen kanssa palan matkaa ja jaetaan yhteistä tuskaa. Katsellaan taivaalle ja toivotaan, että ehkä on jotain. Ymmärretään, että kaikkien mielestä ei ole mitään ja sekin on tärkeää sanoa ääneen. Oli suorastaan hämmästyttävän raikas poikkeus, kun Heltelän Marja (jonka tyyli muutenkin oli lämmin ja kommunikoiva) ei jäänyt vain pohtimaan ja kipuilemaan, vaan esitti Lillille vastakysymyksen.

Ohjelmasarja saattaa osoittautua merkkipaaluksi. Siinä tuli kaiken kansan arvioitavaksi aivan omilla eväillään se kirkko, jonka ihmiset gallupien mukaan haluavat: demokraattinen, suvaitsevainen ja auttava. Uumoilen, että juuri tämän saman kirkon sisällä on silti vielä jotain, jota ei ole nyt nähty ja jota kaivataan. On jotain, joka ei tyydy paijaamaan, mutta ei myöskään redusoidu vanhakantaiseksi herätysliike-ahdasmielisyydeksi eikä kulttuurikonservatiivisuudeksi. Jotain, joka menee liberaali-konservatiivi-jaottelun yli ja ali joka kohdasta. Jotain, joka on kiinni tässä ajassa, sen globaaleissa haasteissa, kuluttaja-ihmisen tyhjyydessä ja joka samalla on kiinni juurissaan ja Jeesuksen radikaalisuudessa.

Ja sitten. Mitä mieltä olette tästä: Jeesus teki läpimurron saarnaamalla Kapernaumin synagogassa, paransi sen jälkeen Simonin anopin ja kaikki halusivat tuoda sairaansa hänen luokseen. Juuri silloin, kun brändiä oli alettu luomaan ja ensimmäiset markkinointiponnistukset oli tehty, Jeesus vetäytyi yksinäiseen paikkaan rukoilemaan ja heti sen jälkeen sanoi opetuslapsilleen: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." (Mark. 1:35-39). Miksi vetäytyminen, miksi pois lähteminen? Mikä esimerkki sitoutumisesta tämä on? Kommentoi.

tiistaina, tammikuuta 20, 2009

Obama President

Congrats, US of A!

En tosin ehtinyt katsoa virkaanasettamista, kun olin Vapaakirkolla rukoilemassa kristittyjen ykseyden puolesta ja sen jälkeen Kaisaniemessä Alissan koulun kaamosjuhlassa sambaamassa.

Praesidere on latinaa ja tarkoittaa suojella, varjella. Praesidium = apu, turva, suoja; varusväki jne. On monenlaista johtamista. Presidentilliseen johtamiseen kuuluu ajatus varjelemisesta ja turvaamisesta. Jumalallinen tehtävä. Rukoillaan siihen siunausta Siunatulle (Barack, hepr. Baruch, arab. Mubarak).

maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme

Viikonloppu oli sen verran täynnä tapahtumaa, että en tiedä, mistä aloittaisi. Mutta ehkä aloitan siitä, mikä on päällimmäisenä mielessä.

Sunnuntaina klo 10 Tuomiokirkossa vietettiin upeaa, suomalaisen lähetystyön 150-vuotisjuhlamessua. Varmaan moni seurasi sitä telkkarista, tuli suorana lähetyksenä. Kuoroja oli neljä tai viisi, piispoja taisi olla puolisen tusinaa, ristikulkueessa reilusti yli 30 osallistujaa. Ja kirkko täynnä kansaa, en tiedä virallista lukemaa, mutta varmaan tuhatkunta. Saarnan piti Namibian piispa Thomas Shivute.

Olipa paikalla niitäkin, jotka olivat Lähetysseuran 100-vuotisjuhlassa samassa paikassa puoli vuosisataa sitten. Tämän kuulin henkilökohtaisesti eräältä paikalla olleelta saarnajatkoilla, jotka sain kunnian pitää kirkkokahvien jälkeen. (Shivute joutui lähtemään kirkosta suoraan juhliin.) Parikymmentä meitä oli tällä kertaa jakamassa messun tunnelmia. Useimmilla tuntui olevan hyvin kiitollinen olo, messu kosketti ja puhutteli. Piispa saarnasi Jeesuksen sanomasta köyhille, vangituille, sorretuille, sokeille. Päivän virtenä laulettiin hieman harvinaisemmaksi jäänyt 175, josta laitan tähän näytteeksi ekan säkeistön.

Seurakunta koolla on,
Herra, huoneessasi.
Täällä jälleen etsimme
sinun kasvojasi.
Keskellämme kärsien,
Jeesus Kristus, kuljet.
Köyhät, sairaat, sorretut
sydämeemme sulje.


Vahvaa, velvoittavaa ja kohtikäyvää tavaraa on muissakin säkeissä. Ja siitä just pitikin sanoa ja sanoinkin siellä saarnajatkoilla.

Kävi nimittäin niin, että kun me hyvinvoivat kristityt veisasimme tätä kohtikäyvää virttä, kirkon takaosassa istui yksi asunnoton. Tapasin hänet kirkkokahveilla. Jotain oli tapahtunut hänen kirkkoon tullessaan, koska mieli oli pahana. Ehkä hänet pyydettiin pois etupenkistä, jotka oli varattu kutsuvieraille. Moni oli hymyillyt kauniisti, mutta sitten hänet oli unohdettu. Tai ainakin niin hän koki. Yksinäisen ja syrjäytyneen mieli voi olla aika herkkä loukkauksille.

Pahalta tuntui. Olimme samaa mieltä, että pelkkä virren veisaaminen tai Herran sanan kuuleminen ei tässä auta. Meidän pitäisi olla sanan tekijöitä, ei vain kuulijoita. Mikä ihme siinä onkaan, että tämä on niin älyttömän vaikea saada toimimaan? 

Sant' Egidion yhteisön rukoushetkissä lauletaan usein johdantolauluna seuraava:

Se entra qualcuno in quest'assemblea,
se ha vesti belle ed anelli d'oro,
non lo mettete al primo posto per questo,
sono i poveri gli amici di Dio.

Jos tähän kokoukseen tulee joku,
jolla on kauniit vaatteet ja kultaiset sormukset,
älkää antako hänelle tämän vuoksi ensimmäistä sijaa,
(sillä) köyhät ovat Jumalan ystäviä.

En tiedä, olisko mitään hyötyä siitä, että esimerkiksi Agricolan yhteisön tapaamisissa alettaisiin laulaa tätä laulua jokaisen kokoontumisen alussa. Siis muuttuisko laulun sanat toiston vuoksi todeksi. Eikä nyt kyseessä ole se, että Tuomiokirkosta häädettäisiin kadun ihmiset pois, ei todellakaan. Heille on siellä oman kokemukseni mukaan ollut hyvin tilaa. Mutta ei sinne tietenkään helppo ole tulla. Tuntuu, että kaikki katsovat nenän varttaan pitkin (vaikka ehkä oikeasti eivät katsokaan - tai huomaa katsovansa). Eikä ole helppo tulla mihinkään muuhunkaan julkiseen juhlatilaan, ei tässä ole kyseessä vain seurakunnan ongelma. Sama pätee kaikkialla.

Olen sitä mieltä, että asiaan auttaa vain etunimet. Pitää opetella ihmisten etunimiä ja puhutella heitä etunimeltä. Ja kysyä kuulumisia ja tutustua. Ja rikkoa puhumattomuuden muuri ja vaivautuneisuuden muuri. Suomalainen virallisuus on herkässä juhlavuudessaan kehittänyt vaivautuneisuudesta taiteenlajin. Joidenkin ulkomaalaisten mielestä se on kaunista ja syvällistä. Ja sitä se onkin. Mutta kääntöpuolena on etunimettömyys, itseen ja oman tukan asentoon keskittyminen.

Tämä kynnys ylitettiin roimasti lauantaina, kun lähdimme MATKALLE. Pidimme siis Agricola-hankkeen ensimmäisen yhteisönrakennustapaamisen. Oli vaikea etukäteen aavistaa, ketä ja kuinka paljon ihmisiä tulisi paikalle. Parikymmentä meitä oli, aiheena tutustuminen ja "yhteisö". En oikein tiedä, jääkö taas aikaa editoida omaa puheenvuoroa tekstiksi ja julkaista sitä täällä netissä. Siitä kuitenkin puhuttiin, mitä seurakunta ja yhteisö tänä päivänä Helsingissä ja Suomessa voisivat tarkoittaa. Mieli jäi innostuneeksi ja huomasin sen jälkeen lenkillä vinhasti kehitteleväni seuraavaa tapaamista, joka on 7.2. klo 14-17 samassa paikassa eli Agricolan kryptassa. Iltapäivä alkaa nyyttäriaterioinnilla, sitten tulee virikepuhe, jonka jälkeen on jotain yhdessä työstämistä. Ensi kerralla saadaan tämä konsepti jo toimimaan sujuvasti, pientä viilausta siinä varmasti vielä oli.

Kristittyjen ykseyden rukousviikko alkoi myös eilen sunnuntaina. Tänään kokoonnuimme klo 11 Vanhaan kirkkon hengellisen työn tekijöiden omaan päivärukoukseen. Keskiviikkona tapaamme klo 18 Tuomiokirkon kryptassa teemalla "Kastakaa ja opettakaa - Miten kasteopetus toteutuu eri kirkoissa?" Alustuksen pitää tuomiorovasti Matti Poutiainen ja kommentin ovat luvanneet veli Antoine Lévy (kat), Jyrki Palmi (hellunt) ja isä Jyrki Penttonen (ort). Kannattaa samalla tulla Kryptaan tsekkaamaan Lähetysseuran kattava kirjanäyttely 150 vuotisen historian ajalta "Kullekin hänen omalla kielellään".

lauantaina, tammikuuta 17, 2009

Darwinilaista evankeliointia

Tiina sai mut ostamaan Chris Crowleyn ja Henry S. Lodgen kirjan Nuorempi ensi vuonna. Käännä biologista kelloasi taaksepäin! (Nemo 2006. Alkup. Younger Next Year. A Guide to Living Like 50 Until You're 80 and Beyond). Vaikuttaa säälittävältä, eikö niin? Kirja on selvästi tarkoitettu yli viisikymppisille ja mullahan on siihen virstanpylvääseen vielä monta piiitkää vuotta (alle kaks ja puoli vuotta).

Kirjoittajista Henry on mun ikäinen lääkäri, joka tutkii elimistön vanhenemista ja sen estämistä, Chris on 71 v. potilas, joka ottaa lääkärin todesta. Tekstissä vilahtelee aika usein sana "darwinilainen". Sillä viitataan tietysti ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen on evoluution tuote, eikä ole sanottavasti muuttunut muutaman tuhannen vuoden aikana. Ihmisen eloonjäämiskamppailu on kuitenkin ihan viime aikoina dramaattisesti muuttunut yltäkylläisyydeksi. Pointtina on se, että nykyihmisen liikkumattomuus ja ylensyönti on rappeutumissignaali "darwinilaiselle" elimistölle. Masennus on tämän tulkinnan mukaan nälänhätään varautuvan ihmiselimistön selviytymisstrategia. Elintoimintoja hidastetaan, vararavintoa aletaan kerätä ja vetäydytään yksinäisyyteen. Liikkumattomuus ja ravinnon keräytyminen olisivat siis signaali keholle siitä, että nyt pitää hidastaa ja lamaantua, nälänhätä on tulossa.

On pakko myöntää, että kirjan ihmiskuva tai siitä tehtävät filosofiset johtopäätökset eivät tässä paljonkaan pohdituta. Ohjeistus on melko selvä: kuntoilua kuutena päivänä viikossa loppuelämän ajan, oikeaa ravintoa kohtuullisina määrinä loppuelämän ajan ja sitoutuminen. Sitoutuminen (johonkin, mihin tahansa?) siis edistää terveyttä. Olisko se nyt uskottava, kun se sanotaan darwinilaisittain?

torstaina, tammikuuta 15, 2009

Puutarhajuhla

Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä seminaaripäivä. Yllättävän hyvä, vaikka itse olinkin pieneltä osalta sitä suunnittelemassa :-) "Kristillisyys suomessa nyt - haarautuvien polkujen puutarha". Aamupäivällä oli kolme erinomaista esitelmää, iltapäivällä jakamista ja tutustumista uusiin ilmiöihin. 

Erityisesti aamupäivän esitelmät muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden: kaksi kirkkopoliittista puheenvuoroa yhden sosiologisen ajankuvauksen rinnalla. Kimmo Ketola nosti esiin yhden osan Gallup ecclesiastica 2007 tutkimuksesta. Oli kysytty ihmisten mielipidettä siitä, minkälainen kirkon pitäisi olla. Vastaukset näyttivät osoittavan, ja tätä Kimmo alustuksessaan korosti, että suomalaiset ovat hämmästyttävän samaa mieltä kaikesta. Kirkon pitää olla suvaitsevainen, demokraattinen ja uudistushenkinen. Vain pieni muihin kirkkokuntiin kuuluvien marginaalinen ryhmä ja iäkkäät, aktiiviset kirkossakävijät odottavat kirkolta synnistä puhumista, juhlavuutta, julistusta tai muita konservatiivisia piirteitä. 

Tai näin ainakin hän toivoi, että tuloksia luettaisiin. Sekä kysymyksenasettelu (miksi ihmeessä ihmisiltä pitää kysyä, mitä he toivovat kirkolta? se on tunnetusti hyödytön toivomuskaivo) että tulkinta jättivät mut epäilevälle kannalle. Hajuttoman ja mauttoman kansalliskirkon pelastusyritykset kulminoituvat nyt siihen, että aktiiviset uskovat yritetään saada näyttämään vanhoilta, juhlavuutta ja ilottomuutta edustavilta pelkääjiltä, kun kaikki hyvä ja oikea taas tulee avaraa, suvaitsevaa ja kaikkia asioita jatkuvasti uudistavaa kirkkoa kannattavasta epämääräisestä massasta. Viimeistään se, että kirkkoon kuulumattomien ja keskiverron kirkkoon kuuluvan välillä ei näytä olevan mitään merkittävää eroa näissä arvostuksissa, pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Jos mitään eroa ei ole, mitään eroa ei ole. Nollatutkimus.

Oikeastaan aamupäivän seuraava esitelmä käänsi asetelman päälaelleen. Tutkija Pasi Mäenpään omaan väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys hahmotti nykyihmistä kuluttajana. Alustuksessa oli paljon mielenkiintoista, mutta yritän kiteyttää. Nykyihminen näyttää addiktoituneen valinnan vapauteen. Ei ole tärkeää valita, vaan olla vapaa valitsemaan, yhä uudelleen yhä uutta. Uskonnollisessa kentässä se tarkoittaa elämyksellisyyden korostumista. Hengellisyydestä tulee eräänlainen peli tai leikki, johon eläydytään. Mäenpää viittasi tässä yhteydessä LARPpaukseen, wiccaan ja muihin ilmiöihin. Onnen etsinnäistä tulee myös peli, eräänlaista lottoamista, jossa virtaus (flow) ja energiat ovat se osuus, johon ihminen voi itse vaikuttaa. Lopuksi Mäenpää esittikin kysymyksen, voisiko kirkko/kristillinen usko tarjota vaihtoehdon jatkuvalle valintojen kanssa pelaavalle kuluttajaihmiselle. Voisiko kirkko olla kriittinen vallitsevaan elämäntapaan nähden näyttämällä toisenlaisen tavan ymmärtää itseä ja maailmaa?

Kolmannen esityksen piti Ari Hukari, joka toimii hiippakuntadekaanina Tampereella. Esitys oli tavallaan hauska tuulahdus viime vuosituhannen lopulta. Hukari oli löytänyt vastauksen kirkon ongelmiin siinä, että sen tulee ryhtyä postmoderniksi. No, ei se huono esitys ollut, tietenkään. Ehkä esityksen teki merkittäväksi se, että esittäjänä oli hallinnollista valtaa edustava henkilö. Eikä Hukarin johtopäätökset olleet huonoja. On tuettava alhaalta päin kasvavaa (emergenttiä, engl. emerging) kirkkoa, monimuotoisuutta, oikeaoppisuudesta käytännön elämään, keskustelevaan seurakuntaan. Listassa on tosin hieman jo virallisen strategian sävyjä, mikä ehkä vie ajatukselta terää. Puheenvuoro oli siis ennen kaikkea kirkkopoliittinen, kuten oli Kimmo Ketolankin. Kun seminaarin tarkoitus oli puhua kristillisyydestä laajemmin, ilmiönä ja ilmiöinä, päädyttiinkin siis jälleen kerran puhumaan institutionaalisesta kirkosta ja sen sisäisistä valta-asetelmista. Siltäkään ei ihan vältytty, että olisi osattu jättää konservatiivi-liberaali-rajalinja jo menneeseen, vaikka Hukari siihen viittasikin.

Iltapäivän pajoissa oli tarkoitus koota ja jakaa kokemuksia. Laura Maria Latikan kanssa vedimme työpajan otsikolla Mikä toimii? Puutteet ja kokemukset vaihtopöydälle. Mitään ihan uutta tai mullistavaa ei tosin löytynyt. Esitin aluksi Sahlbergin ja Klarakyrkan yhdeksän elinvoimaisia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka herättivät jonkin verran ahaa-elämyksiä. Joku kyseli, miten on mahdollista yhdistää avoimuus kaikille ja sitoutuminen. Kojosen Leena kiteytti vastauksen mainiosti: Avoimuus syntyy siitä, että joku ensin sitoutuu!

Tein paljon muistiinpanoja, erityisesti Mäenpään esityksestä. Toivottavasti siihen on mahdollista palata. Mielettömän iso kiitos Hiltusen Pekalle ja Oksasen Kirsille valtavasta työstä seminaarin järjestämisessä!

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

haaste

ville haastoi minut. vastaan.

OLEN: olemassa

TEEN: päätöksiä, joita sitten myöhemmin joku muu saattaa katua

OSAAN: pääasiassa puhua ja kirjoittaa

KYTTÄÄN: autoja suojateillä

SALAILEN: rippisalaisuuksia

KÄYTÄN: mustia sukkia, ja lenkillä valkoisia

OLEN HAKA: tiskauksessa

OLEN SURKEA: imuroinnissa

OLEN PARHAIMMILLANI: ulkomailla

TOIVEAMMATTINI: salapoliisi

MIKÄ VIHANNES OLISIN: sekavihannes tai HK bleu

MINNE ET HALUAISI JOUTUA: kylmään pohjolaan

MINNE HALUAISIT JOUTUA: lämpimään etelään

MINKÄ MAALAISEKSI SINUA LUULLAAN ULKOMAILLA: ei luulla, vaan kaupunkilaiseksi

MIKÄ OLIT EDELLISESSÄ ELÄMÄSSÄSI: uudestisyntymätön 

MITEN HOROSKOOPPISI IHMISKUVAUS OSUU KOHDALLASI OIKEAAN: tä?????

IHANNENAISESI: on ihanteeni

ENTÄ MITÄPÄ TEET SEURAAVAKSI: pesen hampaat

MISSÄ MENEE RAJA: mielikuvituksessa

INTOHIMOSI: kieli

OVATKO MATTI & MERVI YHDESSÄ JUURI NYT: fifty-sixty

MAINITSE KOLME SUOMEN PARASTA PAIKKAA: maa, vesi, ilma

ERIKOISIN PAIKKA MISSÄ OLET NUKKUNUT: jossain junassa varmaan nuorena interraililla parin japanilaisen tytön välissä

OLETKO KOSKAAN OLLUT ”HIRVEESSÄ JIIRISSÄ”: en tunne amisterminologiaa, sorry

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT PULAAN: olen kyllä käynyt Kroatiassa, mutta Pulaan en joutunut

OLETKO ITSE TYYPILLINEN ALASI EDUSTAJA: en o vielä oppinut nuottia, mutta vatsa on aluillaan

OLETKO TILANNUT MITÄÄN TV-SHOPISTA: -

KUULUISIN/SUURIN JULKKIS JONKA OLET TAVANNUT: isä. Ei no, W:n isä eli Bush Sr.

TYPERIN ASIA JOSTA OLET KILPAILLUT: numerosarjojen muistamisesta

PISIN MATKA JONKA OLET KÄVELLYT: kotiin

MIHIN KUNINGASPERHEESEEN HALUAISIT KUULUA: siihen, missä on kaunis ja viisas kuningatar ja kolme ihanaa prinsessaa

TYPERIMMÄN NÄKÖINEN TRENDIVILLITYS, JONKA MUISTAT: pepun alla roikkuvat housut

KUINKA SYVÄLLÄ/ALHAALLA OLET KÄYNYT: pohjalla

KOSKA KÄVIT VIIMEKSI LENKILLÄ: kaksi päivää sitten

MITÄ ASENNEVAMMOJA SINULLA ON: haista sä vaan... ei TODELLAKAAN mitään

KEIHIN SUHTAUDUT ENNAKKOLUULOISESTI: kaikkiin paitsi äitiin

ONKO TV-LUPA MAKSETTU: on

MINKÄ MERKKISILLÄ AUTOILLA OLET AJANUT: merkillisillä

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT TOSITILANTEESEEN JA JOS NIIN MISSÄ: yhden kerran jouduin vuonna 1961, eikä se ole vieläkään loppunut

MITÄ HALUAISIT TUNNUSTAA MUILLE TÄSSÄ JA NYT: miettineeni tänään pitkällä tähtäimellä

haastan Aukun

sunnuntaina, tammikuuta 11, 2009

Fight Club

Sarasvuon Jari teki sen taas. Lanseerasi keväisen kuntokoulun ja sai jotkut hätäisimmät pelästymään fasismia (Talouselämän nettisivut). Trainers' Housen Fight Club on melko kallishintainen kuntoiluohjelma. Nimi viittaa hieman ärsyttävään (mun mielestä) saman nimiseen leffaan, jossa toimistonörtillä menee huonosti, iskee skitsofrenia ja alkaa mäiskiä itseään.

Ajatus ryhmäytymisenergiaa ja sosiaalista kontrollia hyödyntävästä kuntokoulusta on silti mitä kannatettavin. Laajasalon Teemulla on ollut suunnitteilla samanlaista Agricolaan ja kuulemme siitä varmaan jatkossa lisää.

Itselläni on ollut enemmänkin mielessä globaali aatteiden fight club ateistit vs. kristityt. Sain juuri käsiini amerikkalaisen journalistin Dinesh D'Souzan kirjan What's So Great About Christianity (Tyndale House Publishers, 2008). Täytyy nostaa hattua tavasta, jolla entinen Valkoisen talon sisäpoliittinen neuvonantaja käy taisteluun uskon puolesta. Alkulukujen perusteella en tosin ole ihan varma, jääkö hyökkäys amerikkalaiseksi kuriositeetiksi vai nouseeko argumentointi aidosti globaaliksi. Tapa, jolla D'Souza näyttää väärinymmärtävän eurooppalaista kristillisyyttä, ei ihan vakuuta. Osa argumenteista (joita D'Souza lataa lähes sivu sivulta ja lause lauseelta) tuntuu väljiltä. Toisaalta on ehdottomasti pidettävä siitä suoruudesta, jolla hän tarttuu vaikeisiin kysymyksiin. Eikä häneltä selvästikään puutu kykyä ymmärtää maailmanlaajuista aateilmastoa. Hän myös osaa loistavasti osoittaa ateistien yhteiskunnalliset pyrkimykset ja niiden perustelut. Suomessa tällaista keskustelua ei valitettavasti juurikaan käydä. Pieni kansa, pieni kieli, pienet ympyrät. Tosin ehkä meillä on siinä joitain etuja myös puolellamme...

perjantaina, tammikuuta 09, 2009

Blogituttuus

Blogituttuus on jonkinlainen välimuoto siitä, mitä tapahtuu ystävien välillä ja kirjan ja sen lukijan välillä. Hyvä kirja aiheuttaa vastustamattoman tarpeen viipyä sen henkilöissä ja heidän elämänkohtaloissaan. Vieraan kaupungin kadut tai kaukaisen aikakauden tapahtumat alkavat elää. Oma elämäkin joutuu hyvän kirjan kautta uudelleen puntariin. Olenko elänyt todeksi mahdollisuuteni? Raamatullisesti sanottuna, olenko käyttänyt leiviskäni viisaasti? Kirjaan ei voi kirjoittaa kommenttia, mutta siitä voi puhua hyvälle ystävälle.

Ystävän kanssa puhutaan oikeista, olemassa olevista asioista. Musiikista, jääkiekosta ja jalkapallosta, myös omista valinnoista, työhuolista, ihmissuhteista. Joskus näistä oikeista asioista on pahuksen vaikea puhua suoraan. Niihin ei meinaa saada etäisyyttä, ne on liian lähellä, liian iholla.

Blogituttu on siis jossain romaanihenkilön ja ystävän välimaastossa. Se on samalla jollain tavalla meidän sirpaleisen ajan kuvaus. On ystäviä, jotka ovat olemassa vain osittain. Siitä haluaisin oikeastaan päästä eroon. Kaipaan ystäviä, jotka ovat oikeasti olemassa. Voiko ihminen alkaa elää oman elämänsä romaania?

(Päivän blogi, RadioDei 9.1.2009)

torstaina, tammikuuta 08, 2009

Uusi vuosi, uudet kujeet

Tai ehkä sittenkin pääosin vanhat.

Tänään Kirkon tiedotuskeskus jakaa Kirkon tiedonvälityspalkinnon. Jos ehdin, menen kokkareille mukaan jännäämään, kenelle palkinto kolahtaa. Illalla inspiroidun jälleen Iisakista ja Rebekasta Agricolan "Tämä on elämää" -luennolla. Mikä onkin oikeastaan aika hauska raamattuluentojen otsikko. Voi tuntea olevansa konsulentti, joka kaupan täysinä notkuvien hyllyjen välissä esittelee elintarvikkeita.

Luin loppiaisena Carlos Ruiz Zafónin romaanin Tuulen varjo. Aluksi tuntui siltä, että kirja kirjoista ja kirjoittajista ei jaksa enää innostaa. Luin niitä aikoinaan 90-luvulla, kun opiskelin kirjallisuustiedettä ja ne tuntuivat silloin kauhean tärkeiltä ja älykkäiltä. No, Tuulen varjo oli bibliofilien sisäpiiristä huolimatta ihan puhutteleva teos. Jäin miettimään, miksi edellisessä lukemassani romaanissa (Leskov: Tuomiokirkon alttaripalvelijat) oli samanlainen asetelma uskonnollisten ja vasemmistolaisten välillä, vaikka kirjojen välillä on tuhansia kilometrejä ja melkein sata vuotta. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata uskonnollisuuden naurettavia piirteitä (Leskov naurettavammin, Ruiz Zafón ankarammin), mutta molemmilla oli myös tilaa lempeälle ymmärrykselle (Leskovilla enemmän, Ruiz Zafónillakin yllättävän paljon). Päähenkilö Danielin ankaran uskonnollinen isä esiintyy kirjan lopussa tunteikkaana vanhuksena, joka tiukan paikan tullen ei häpeä poikaansa. Pyhimyksiä palvovat kansannaiset ovat kaiken poliittisen ja kirjallisen kompelksisuuden keskellä jalat tukevasti maan pinnalla. Kaiken lisäksi kirjalla on onnellinen loppu ("Disney", sanoisi meidän Alissa) ja rakkaus voittaa.


sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Pari asiaa viikon varrelta

Olen jättänyt mainitsematta erään tärkeähkön asian. Saara täytti 18 vuotta pari päivää ennen vuodenvaihdetta. Onneaaa! Saara on hirveän fiksu ja määrätietoinen nainen. Ajokorttiharjoittelu on ollut Saaran kanssa ehkä lievästi haasteellisempaa kuin pari vuotta sitten Siirin kanssa, mutta homma alkaa nyt sujua aika hienosti. Jotenkin tulee isukille pala kurkkuun, kun saa katsoa näiden naisten etenemistä elämässä...

Saaran synttäripäivänä olin Krematorion kappelilla työasioissa. En tiedä, mikä siinä on, että paikasta jää joka kerta hieman kalsea tunnelma. Ehkä luon tunnelman omassa päässäni. Tai ehkä en. Arkku on lavetilla, jossa on kiinni vaijeri. Tapana on, että arkku vedetään motorisoidusti vaijerilla loppumusiikin soidessa seinän taakse, sinne missä on uuni. Voi olla, että tällä hienolla teknisellä ratkaisulla on tavoiteltu juhlallisuutta kappelista puuttuvien uskonnollisten symbolien korvaajaksi. Olen saanut palautetta, että arkun liikkuminen on tuntunut lesken mielestä kauhistuttavalta. No, se on vain yksi pieni yksityiskohta tilaisuudessa, jossa oikeastaan tärkeintä on aika ja oleminen.

Maanantai-iltana tuli TV1:ltä Lilli Riihirannan Mitä uskoa? Juttelimme Lillin kanssa tästä ohjelmasta muutamia vuosia sitten ja yritin osaltani antaa vinkkejä ja taustatietoja. Oli hienoa nähdä vihdoin lopputulos. Eikä se ensimmäisen osan perusteella tuntunut ollenkaan hassummalta. Tietysti asetelma on hauras ja avoin tölvimiselle. On naimaton, keski-ikäinen, hyvin koulutettu nainen, joka etsii osoitetta hengelliselle kaipaukselleen.  Toimittaja joutuu kohtuuttomaan asemaan, ikäänkuin kyseessä olisi kyseessä toimittaja oikeana ihmisenä, eikä toimituksellisena hahmona. Tämä toimituksellinen hahmo asettaa oikealle osoitteelle tiettyjä ennakkoehtoja: siellä täytyy hyväksyä naisen pappeus, fiilis täytyy olla oikeanlainen, jne. Mutta tällä tavalla etsintä juuri toteutuu, eikö? Ihminen etsii jotain, josta tunnistaa itsensä ja jonka kanssa kehtaa olla tekemisissä. Keskustelut Pekka Y. Hiltusen kanssa ovat hauskoja, vaikka Pekka ei niissä ehkä ollut ihan kaikkein herkullisimmillaan (mikä olisi voinut toki olla väärin asetelman kannalta). Jäämme siis innolla odottamaan jatkoa.

Vielä tämä, kun taas on julkistettu kirkosta eroamis- ja liittymistilastot: Keskiviikkona, vuoden viimeisenä päivänä, saimme kirkkoon uuden jäsenen melko nopealla toimituksella. Kyseessä oli aiemmin lapsena kastettu ja rippikoulun käynyt henkilö, joten takaisin liittyminen on yksinkertaista. Ensimmäistä kertaa olin itse tekemisissä netistä printattavan liittymislomakkeen kanssa, joka oli oikein täytetty ja asianmukaisesti allekirjoitettu. Sen perusteella soitto seurakunnan kansliaan, että tarvittavat tiedot ovat kohdallaan, kysymys: "Tahdotko liittyä?", yhdessä lausuttu uskontunnustus ja Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan nimeen lausuttu kirkkoon liittäminen. Toimitus tapahtui kolme minuuttia ennen kastejuhlaa, jossa uusi seurakunnan jäsen loisti kummin tehtävässä. Siunauksen toivotukset sekä kastetulle, vanhemmille että kummeille!

Uudenvuodenpäivänä vietettiin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan 10-vuotisjuhlamessua "Kun neljästä tuli yksi". Keskustan seurakuntien yhdistyminen tapahtui siis 1.1.1999. Oikeastaan juhlan kokonaisuus toimi yllättävän hyvin. Kanttorikuoron laulanta oli mahtipontista ja sopi asetelmaan erinomaisesti. Ja samalla saimme erinomaisen kokoelman parasta urkumusiikkia. Poutiaisen Matti puhui saarnassa avatusta ovesta, jota kukaan ei voi sulkea. Messukansalle jaettiin ovella seinäkalenterit, joiden kannessa on kuva Tuomiokirkon avoimesta ovesta. Oli siis ajatusta ja konkretiaa sopivasti yhdessä. Messun jälkeen kryptassa oli juhla, jossa jaettiin ansiomerkkejä ja muisteltiin menneitä. Tai ei pelkästään muisteltu, puhuttiin myös tulevasta. Siinä yhteydessä tuli mainituksi niin Agricola-hanke kuin ajatus Tuomiokirkon turistityön ja yhteiskunnallisen roolin kehittämisestä. On haastava katsoa, mihin ja miten paljon omat rahkeet riittävät näissä molemmissa toimimiseen. Tuomiokirkko on kuitenkin pastoraalisessa mielessä nyt mun kotikirkkoni.

Agricolasta en ole paljon kirjoittanut, koska se on kokenut niin traumattisia vaiheita viime vuonna. On ollut jännä huomata, että seurakunta ja seurakuntayhtymä, joita jotkut kammoksuivat prosessin alkuvaiheessa niiden byrokraattisuuden vuoksi, ovatkin päätöksenteossa osoittautuneet jämäköiksi ja luotettaviksi, kun pieni ja vikkelä Tuomasyhteisö sutii vielä lähtökuopissa ja osittain polkee epäilysten suossa. Toisaalta alkuperäinen innostus ja visio ei ole kadonnut mihinkään, ehkä ne ovat pikemminkin vahvistuneet. Omalta osaltani toiminta lähtee käyntiin lauantaina 17.1. klo 14-17, kun alamme opiskella elinvoimaisen kirkon edellytyksiä otsikolla Matkalla - iltapäivä uskon perusteista. Suunnittelemassa on ollut hyvä tiimi ja väkeä aiotaan kutsua henkilökohtaisesti. Ota yhteyttä, jos haluat tulla mukaan tai olet kiinnostunut tietämään lisää. 

torstaina, tammikuuta 01, 2009

Möö ja Paa

Uudesta vuodesta tulee mieleen lapsuuden lempikirjani Möö ja Paa. Se kertoi kahdesta ahkerasta hammaspeikosta, jotka suunnittelevat elämäänsä eteenpäin. Toinen hammaspeikoista, muistaakseni Paa, oli optimisti, Möö oli pessimisti. Kun heidän kulmahampaaseen rakentamansa talo oli porattu ja paikattu, eikä elämä näyttänyt kovin valoisalta, suu aukesi. Mitä oli tulossa? Paa yritti uskotella ja toivoa, että on tulossa pullaa ja päästään taas rakentamaan. ”En usko, että voi tulla mitään hyvää”, Möö lannisti. Eikä tullutkaan. Tuli harja, joka putsasi hammaspeikot soikkoon, soikosta viemäriin ja viemäristä suurelle merelle.

On siis kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka jakavat ihmiset kahteen ryhmään ja niitä, jotka eivät.  Jos kuuluu ensin mainittuun ryhmään, voi jakaa ihmiset niihin, jotka sanovat aina, että tästä vuodesta tulee kaikkein paras, ja on niihin, jotka eivät usko, että voi tulla mitään hyvää. Mutta oikeasti ihmisiä ei voi jakaa kahteen ryhmään. Liioitteleva retostelu suuntaan tai toiseen tuntuu rasittavalta. Jo pelkästään siksi, että joskus yhden onni on toisen onnettomuus. Se, mikä koitui hammaspeikkojen tuhoksi, oli hammastarhan omistajan katsannossa oikein hyvä juttu.

Möön ja Paan tarina sai surullisen lopun, jota jäin pikkupoikana miettimään. Heidän sopimuksensa irtisanottiin, eikä heitä enää kaivattu takaisin. Löytyikö heille avaralta mereltä jokin satama, jonka suojissa he pääsivät työllistymään hyödyllisellä tavalla? Voisiko hammaspeikosta ylipäänsä olla kenellekään mitään hyötyä? Sitä tarina ei kerro, mutta pidän sitä mahdollisena, jopa todennäköisenä.

Veikkaan, että vuonna 2009 Möön ja Paan tarina tulee toistumaan lukemattomia kertoja eri muodoissaan. Ihmisiä irtisanotaan ja hampaita paikataan. Tulee sekä hyvää että pahaa, eikä niitä aina voi edes erottaa toisistaan. Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta 2009, jos tiedät mitä tarkoitan.

(Päivän blogi RadioDei 2.1.2009)