Sinikalle ja muille suntioille

Tänään oli kaksi juhlaa. Aloitimme Tuomiokirkossa iloisella ja juhlavalla messulla, joka oli samalla 23 vuotta Tuomiokirkon suntiona toimineen Sinikka Wahlroosin viimeinen työpäivä ennen eläkkelle jäämistä. (Tosin Sinikka on luvannut jatkaa samoissa hommissa silloin tällöin tuntisuntion sopimuksella.) Messun jälkeen Kryptassa vielä laulettiin Sinikalle monet laulut ja syötiin kermakakut. Iltapäivällä klo 14 vietettiin Vanhassa kirkossa koko seurakunnan yhteistä Elomessua sekä torvisoitolla ja hernekeitolla ryyditettyä puistotapahtumaa. Jotkut seurakuntalaiset osallistuivat sinnikkäästi molempiin. Ainakin mulla on kankku kipeänä istumisesta.

Vanhan kirkon elomessuun toi säpinää häiriintynyt nainen, joka alkoi kesken tekstinluvun kirkua: "homoliitot on saatanasta". Samaa lausetta huutaen hän poistui pääovesta ulos ja sai elomessuun kutsuttujen rippikoululaisten hörisevät - ehkä hieman vaivaantuneet - naurut peräänsä. Joku oli kuulemma ajatellut, että kyseessä oli tilattu performanssi. Mun mielestä siinä ei ole oikeastaan ole mitään pahaa, että joskus joku vähän huutaa kirkossa. Se tuo oikeanlaista fiilistä koko toimitukseen, että tässä ollaan keskellä elämää. Ei tule menosta liian steriiliä.

Tuomiokirkon messu sujui leppoisammissa merkeissä. Poutiaisen Matti, joka saarnasi elomessussa, ja minä, jolla oli saarnavuoro Tuomiokirkossa, olimme saaneet samasta tekstistä aikaan aivan erilaiset saarnat. Tosin omani otti lähtökohdakseen Vanhan testamentin tekstin, joten sekin hieman vaikutti. Ja tietysti sekin, että halusin puhua nimenomaan Sinikalle ja muille suntioille. Evankeliumitekstinä luimme tutun kertomuksen Martasta ja Mariasta (Luuk. 10:38-42)

Jumalan huolenpito – ja suntion

Tämä saarna on omistettu kirkonpalvelijoille eli suntioille: Sinikalle, Tiinalle, Iirikselle, Tuijalle, Petrille, Eiralle, kaikille entisille ja mahdollisesti tuleville suntioille.

Tiedättehän, mitä suntio tekee? Hän tulee ensimmäisenä aamulla, avaa ovet, imuroi käytävät, siivoa roskat, laittaa valot päälle, avaa sähkölukot, tarkistaa äänentoistolaitteiston, laittaa virsikirjat ja ohjelmat valmiiksi, siivoaa kyntteliköt, pukee alttarin, laittaa kukat, kattaa ehtoollisvälineet… Ja kun seurakunta tulee kirkkoon, kaikki on valmiina, suntio hymyilee ovella, eikä moni edes tule ajatelleeksi, miten paljon töitä tämän hetken eteen on tehty. Tietysti suntion päivä jatkuu messun jälkeen kryptan keittiössä, kolehdin laskemisella, siivouksella ja monilla muilla tehtävillä. Siksi ei ole ollenkaan pahitteeksi messusta poistuessa tervehtiä suntioita, kiittää kaikesta ja samalla kysyä, että mikä sun nimi olikaan. Sillä tavalla meistä tulee seurakunta.

Kertomuksessa, jonka kuulimme, on kaksi naista. Toinen on paha ja toinen on hyvä. Toinen on taka-alalla, toinen kertomuksen keskuksessa. Toinen auttaa ja pitää huolta, toinen elää itsekkäästi ja vainoaa Jumalan profeettoja. Tarkoitan luonnollisesti Sinikan lukemaa kertomusta Eliasta ja leskivaimosta (1. Kun 17:1,7-16).

Kertomuksen taustalla vaikuttaa nainen, jota ei suoraan mainita, foinikialainen prinsessa Isebel, Israelin kuningas Ahabin puoliso, Baalin palvoja ja profeetta Elian vastustaja. Elian nimi jo itsessään oli sodanjulistus Isebelille. Eli-Jah merkitsee ”minun jumalani on Jahve” – eikä Baal. Elia puhui Jahven käskystä ja tämän puolesta, mutta joutui siksi pelkäämään Isebeliä henkensä edestä ja useampaan otteeseen pakenemaan.

Tällä kertaa pakopaikka löytyy Isebelin kotiseudulta, Sidonin lähistöllä sijaitsevasta Sarpatista. Jumala siis lähettää Elian vieraalle maalle, vihollisalueelle, mutta lupaa, että hänestä pidetään siellä huolta. Jumalan huolenpito ei tunne rajoja. Jumala on kaikkialla, missä häntä palvellaan. Mutta tähän huolenpitoon sisältyy merkittävä opetus. Huolenpitoa tarjoaa se, jolla ei ole oikeastaan mitään: leskivaimo, jonka pullossa on enää tippa öljyä, ruukussa hieman jauhoja ja sen verran voimia, että jaksaa vielä kerätä viimeiset risut uunia varten. Mies on kuollut, toivo on kuollut, kukaan ei auta. Mutta kun Elia tulee ja puhuu tälle rohkaisevasti: ”älä pelkää”, ja pyytää naista tekemään leipää, tämän usko elpyy. Tai ehkä hän tottelee Eliaa vain velvollisuudentunnosta. Hän uskoo Jumalaan, kunnioittaa tämän palvelijaa ja haluaa tehdä sen, mikä pitää. Oli miten oli, tapahtuu ihme ja öljyä ja viljaa riittää. Köyhä auttaa köyhyydestään ja Jumala siunaa sen rikkaudella.

Eikö tässä Elian ja köyhän leskivaimon tapaamisessa toteudukin jo se ihmeellinen salaisuus, joka viittaa Kristukseen ja josta niin moni hengellinen opettaja on puhunut: Hän, joka oli rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme? Jumala etsii köyhiä enemmän kuin rikkaita, koska köyhille voi antaa enemmän ja heillä on enemmän annettavaa. Köyhyys on enemmän kuin Isebelin ja Ahabin hovin rikkaudet. Jumala toimii siellä, missä on tyhjää tilaa, alttiutta. Jumala ei jaa siunauksiaan siellä, missä hänet suljetaan pois ja kaikki on jo täynnä. Rabbit sanovat: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään.

Kerrotaan opettavaista tarinaa miehestä, joka sai esittää Jumalalle yhden kysymyksen, johon Jumala lupasi vastata. (Ajattele, mikä mahdollisuus! Mitä sinä kysyisit?) Mies harkitsi tarkkaan ja päätti kysyä, mitä eroa on helvetillä ja taivaalla.

Silloin Jumala vei hänet huoneeseen, jossa leijui ihana ruoan tuoksu. Huoneen keskellä oli iso pata tulella ja sen ympärillä ihmisiä pitkät lusikat käsissään. Lusikat olivat niin pitkiä, että niillä pystyi kauhomaan ihan padan pohjalta asti, mutta silti ihmiset olivat epätoivoisia ja nääntymäisillään nälkään. Lusikan varsi oli liian pitkä, että sillä olisi voinut kauhoa muhennosta omaan suuhun. Mies ymmärsi olevansa helvetissä.

Seuraavaksi hänet vietiin huoneeseen, joka näytti hyvin samanlaiselta. Myös siellä leijui herkullinen ruoan tuoksu. Keskellä huonetta oli pata täynnä muhennosta ja sen ympärillä ihmisiä pitkävartiset lusikat käsissään. Ihmiset olivat kuitenkin iloisia ja hyvinvoivia, eikä heiltä näyttänyt puuttuvan mitään.

- Miten tämä on mahdollista? mies kysyi Jumalalta.

- Aivan yksinkertaista, Jumala vastasi. – He ovat oppineet syöttämään toisiaan.

Taivas ja helvetti voivat siis näyttää ulkoapäin katsottuna samanlaisilta. Mutta eikö näin ole oikeastaan kaikkien hengellisen elämän totuuksien kanssa? Se, miltä asiat näyttävät ulospäin, ei ole ratkaisevaa. Se, mikä on ihmisen sisällä, ratkaisee. Ihminen, joka luulee omistavansa kaiken, nääntyy nälkään, koska ei tajua olevansa köyhä ja surkea ja tarvitsevansa toisten apua. Mutta se, joka ymmärtää olevansa täysin toisten varassa, pääsee taivaaseen.

Juuri tässä tulemme tuttuun kertomukseen Martasta ja Mariasta. Tiedämme, että Martta kerää sympatiat puolelleen ja Jeesuksen sanat Marialle vaativat selityksen. Martta tekee juuri sitä, mitä hänen tuleekin tehdä: pitää huolta. Hän on aivan kuin Elian tapaama leskivaimo, joka tarjoaa oman panoksensa tehdäkseen palveluksen Jumalalle. Hän on kuin suntio, joka pitää huolen siitä, että ihmisillä on hyvä olla ja Jeesus saa puhua rauhassa. Hän toimii vilpittömästi ja rakkaudesta.

Vain yhdessä kohdassa hän poikkeaa suntion toimenkuvasta ja juuri se on kohtalokasta. Kesken jumalanpalveluksen hän ryhtyy moittimaan seurakunnan paikalla istuvaa Mariaa siitä, että tämä ei ole osallistunut siivoukseen, kahvin keittoon eikä niihin moniin muihin tehtäviin, joita hyvälle emännälle kuuluu. Mistä tässä oikein on kysymys?

Todennäköisesti helvetin esikartanosta. Martta oli kyllä ojentanut oman lusikkansa toisten suuhun, mutta yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että kukaan ei ruoki häntä. Tämä on valtavan iso ongelma, jonka kanssa joudumme tekemisiin monta kertaa elämän aikana. ”Mutta kuka ruokkii minut?” kysymme. ”Milloin on minun vuoro? Miksi toiset saavat istua ja kuunnella, mutta minun pitää pysyä keittiössä?”

Jeesus näki, mikä valtava, musertava voima näillä kysymyksillä on. Siksi hän halusi pysäyttää keskustelun. Jos taivas on siellä, missä toinen ruokkii toista, tie helvetti alkaa sieltä, missä aletaan kiistellä ruokkimisjärjestyksestä.

Suntioiden tehtävänä kirkossa on varmistaa, että jokaisella on oikeus istua Jeesuksen jalkojen juuressa ja kuunnella. Kenenkään muun ei tarvitse touhuta keittiössä, eikä kenenkään muun tarvitse tulla ennen kahdeksaa laittamaan paikkoja kuntoon. Enkä ole koskaan kuullut, että suntiot olisivat valittaneet tästä työnjaosta. Kaiken touhun keskellä jää kuitenkin aikaa myös hieman kuuntelemiseen, ehkä ehtii hetkeksi polvistua ehtoollispöytään ennen kuin pitää taas kiiruhtaa ovelle hymyilemään ystävällisesti turisteille, jotka juuri nyt haluaisivat tulla alttarin eteen ottamaan itsestään valokuvia.

Me emme elä taivaassa. Emme elä ihan helvetissäkään – paitsi ehkä jotkut meistä. On niitä, joita kukaan ei ruoki ja on niitäkin, joita kukaan ei pikkulapsena huomannut ja jotka ovat päättäneet lusikoida vain omaan suuhunsa. Yhteinen elämämme on jatkuvassa vaarassa suistua itsekkyyden vuoksi raiteiltaan.

Jos taivaan luominen maan päälle jää meidän tehtäväksemme, se epäonnistuu surkeasti. Siksi meidän tulee etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, istua säännöllisesti Jeesuksen jalkojen juuressa. Siksi me tarvitsemme kirkonpalvelijoita, jotka tekevät sen meille mahdolliseksi. Siksi me kiitämme tänään Sinikkaa siitä uskollisesta palvelusta, jonka olet suorittanut tässä kirkossa. Olet ollut Jumalan työtoveri. Olet ollut Jumalan huolenpidon käytännöllinen toteuttaja. Olet ollut osallisena työssä, jonka merkitystä ei lasketa euroina eikä tunteina, vaan joka kantaa ikuisuuteen.

s

Meidän tehtävämme, hyvä seurakunta, on pitää huoli siitä, että vastavuoroisuus jatkuu. Pidä huoli siitä, että tänään ja tällä viikolla lusikoit jotain hyvää Jumalan padasta jollekin lähimmäiselle, joka sitä tarvitsee.

Runokuun selviämistarina

Selvisin hengissä eilisestä Runokuu-illasta Tuomiokirkon kappelissa. En tosin tiedä, millä tyylipisteillä. Aiheeksi oli joskus kevättalvella tullut valituksi Luomakunnan tuho alaotsikolla Voimmeko vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Siinä vaiheessa ei vielä tainnut edes olla selvillä, ketkä taiteilijat lopulta pääsevät osallistumaan. Tosiasia oli, että sen paremmin minä kuin vierailijamme Tomi Kontio ja Miina Äkkijyrkkä emme olleet oikeita henkilöitä keskustelemaan ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta kovin globaalilla tasolla.

Yritin omassa johdantopuheenvuorossa hieman ohjailla odotuksia kohti yksilön näkökulmaa. Lähtökohdaksi otin Jesajan kirjan luvusta 55 tämän kohdan:
Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.

Äitini sanoi muutama päivä sitten kuunneltuaan radiosta ilmastonmuutoksen asiantuntijoita, että he ovat todellisia tämän ajan profeettoja. Eikä hän käytä profeetan nimitystä kevyesti. Profeetta on se, joka kuulee Jumalan äänen ja tulkitsee sen aikalaisilleen. Profeetat julistavat uhkaavaa tuhoa, mutta samalla tekevät sen tietoisina siitä, että on olemassa myös toivo ja pelastus, jos ihmiset kääntyvät, katuvat pahoja tekojaan ja tekevät parannuksen hedelmää.

Vaikka Jesaja puhui toisenlaiselle ajalle ja toiselle kansalle, hänen sanoissaan on vahvaa ajankohtaisuutta. On sanottu, että vesi on tulevaisuudessa paljon öljyä merkittävämpi vallan ja politiikan väline. Kuinka paljon vettä tarvitaan, että sitä riittää kaikille ilmaiseksi? Miksi ihmiset haluavat ostaa vettä pulloissa? Kuka saa omistaa veden?

Luomakunnan tuho tulee yhtä ihmistä lähelle joka kerta, kun elämän edellytykset tuhoutuvat. Ihmiskunnan kannalta merkittävimpiä tuhon välineitä ovat tulvat, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja tulipalot. Näin on itse asiassa ollut aina. Raamatun apokalyptiset visiot liittyvät vahvasti näihin luonnonilmiöihin. Tavallaan mikään ei siis ole muuttunut, mutta ilmastonmuutos on tehnyt meidät, turvallisuuden maksimointiin tottuneet uudestaan niistä tietoisiksi.

Tomi Kontio nosti esiin mielenkiintoisen näkökulman juuri tähän asiaan liittyen sanoihin luomakunta ja luonto. Kuka enää puhuu luomakunnasta, kun suhde luontoon määrittyy tieteen ja kulutuksen näkökulmasta? Semanttinen muutos sanojen käytössä heijastaa samalla muutosta suhteessa luontoon. Luonto ilman luojaa on erilainen kuin luomakunta, joka on sidottu Luojaansa. Suuret kertomukset ovat runoudessakin korvautuneet kollaaseilla ja viitteillä. Onko mahdollista, että ilmastonmuutokseen havahtuminen saa meidät kaipaamaan puhetta luomakunnasta ja sen suuresta kertomuksesta?

Keskustelu jäi tavallaan kesken, sillä emme päässeet liittämään edellä sanottua toiseen teemaan, joka myös nousi esiin. Entä jos luomakunnan - tai ainakin ihmiskunnan - olisikin tarkoitus tuhoutua? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä vääjäämättä tapahtuu. Kyllä luomakunta selviää, ihmiskunnasta ei voi olla niin varma. Kontio viittasi siihen, että kyseessä on aika linkolalainen näkökulma. Voi olla, mutta ei välttämättä. Kysymys tarkoituksesta on hankala ja haastava. Kosmologian näkökulmasta ei kai ole mitään erikoista siinä, että yksi eliölaji aikanaan häviää täältä häiritsemästä rottia ja hyönteisiä. Ihmiskunnan tuho ei siis tästä näkökulmasta katsottuna todellakaan ole sama asia kuin luomakunnan tuho. Eihän yhden tsunamin, maanjäristyksen tai räjähtäneen lentokoneen aiheuttama tuhokaan ole sama kuin ihmiskunnan tuho. Eikä yhden ihmisen tuho nouse päivälehtien otsikoihin samalla tavalla kuin sadanviidenkymmenen tuho. On kyse perspektiivistä ja arvottamisesta.

Olisi ollut mielenkiintoista jatkaa tätä polkua pidempään, mutta pääsimme asiaan ehkä hieman liian myöhään. Muutamia ihmisiä lähti kesken pois tilaisuudesta, enkä tosiaankaan voi syyttää heitä. Tosin en jälkikäteenkään osaa sanoa, miten olisin paremmin voinut varautua tilanteeseen. Ehkä olisin voinut omilla kommenteilla terävämmin ohjata keskustelua tuhon ajatukseen. Toisaalta Miina Äkkijyrkän vahva omakohtainen vetoaminen Raamattuun vei keskustelun hyödyllisesti uusille urille.

Loppupuolella eräs kuulija kysyi hieman kärsimättömänä, onko hän mahdollisesti tullut väärään paikkaan, kun ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta ei ole puhuttu mitään. Luulen, että sekä Tomin että Miinan vastaukset osuivat naulan kantaan. Tomi totesi, että emme ole ilmastoasiantuntijoita ja siinä mielessä emme tosiaan ole osanneet vastata tuohon kysymykseen. Toisaalta olemme aika vakavasti ottaneet esiin sen, mihin yksi tavallinen ihminen tai runoilija pystyy: havahtumiseen ja kommunikaatioon. Miina puolestaan nosti esiin sen, että ulosteiden huuhteleminen juomavedellä (vesivessat) on väärinkäyttöä ja muovipusseista on päästävä eroon. Ehkä näiden semanttisten ja käytännöllisten näkökulmien välissä oli lopulta ihan hyvä olla.

Päätin illan lukemalla Jesajan lopunajan näystä, jossa kaikki tehdään uudeksi:
"Katso, minä luon uuden taivaan
ja uuden maan.
Menneitä ei enää muistella,
ne eivät nouse mieleen. - -
Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella,
leijona syö heinää kuin härkä,
ja käärmeen ruokana on maan tomu.
Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään
minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra."

Tämä raamatunkohta olisi tietysti herättänyt uuden keskustelun uuden luomisen mahdollisuudesta, utopioista ja muistojen merkityksestä, mutta siihen päätimme. Katsotaan nyt sitten, minkälaista palautetta saamme lukea Kirkko ja kaupungin takasivulta...

Perheasioita, maraton ja grumpy old men

On lauantaiaamu, syön kaurapuuroa ja valmistaudun Helsinki City Marathonin siunaukseen. Tosin mitään valmistautumista ei oikeastaan ole, kun kaikki tarpeellinen on tehty ajoissa. Taivas on tasaisen harmaa ja sadetta on luvattu. Harmi kyllä, Elävän veden juhla on siis pidettävä sisätiloissa. Juoksijoita ajatellen keli on varmasti erinomainen, kunhan ei ole allerginen matalapaineelle.

Tänään on meidän Siirin 20-vuotissynttärit. ONNEAAA!!!! Siiri oli pienenä tyttönä sellainen hellyyden ruumiillistuma, joka surkutteli ulkona paleltuvia eläimiä. Maailma on kova paikka, mutta Siiri on säilyttänyt hyväntahtoisuutensa kaikkia kohtaan. Syyskuussa alkaa toinen lukuvuosi Wolverhamptonin yliopiston ja EVTEKin BBA-ohjelmassa. Siunausta ja menestystä siihen!

Alissalla alkoi kolmas kouluvuosi tiistaina. Oikeastaan kesäloma olisi hänen mielestään hyvin voinut loppua jo pari viikkoa aikaisemmin. Kouluun oli kiva palata, vaikka luokka olikin uusi. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta käytiin päiväkodista tutulla ryhmällä, mutta nyt ryhmä hajosi eri luokkiin. Alissan 3C-musiikkiluokalla on muistaakseni 24 tyttöä ja 7 poikaa. Viereisestä pulpetista löytyi heti ensimmäisenä päivänä uusi ystävä, joka kävi jo meillä koulun jälkeen. Olin eilen pitämässä koulun keskusradion kautta päivänavauksen, johon teemaksi oli annettu ystävyys. Ajattelin mielessäni, että mitä ihmettä voin siitä lapsille sanoa. Sanoin jotain kuitenkin.

Saara on nyt sitten abiturientti ja autokoululainen - ja minä olen autokoulun opettaja. Ollaan käyty toistaiseksi vasta parkkipaikalla harjoittelemassa liikkelle lähtemistä ja ratin kääntämistä. Ajattelin ostaa Saaralle apuneuvoksi ison leikkikuorma-auton, jossa olisi kääntyvät etupyörät. Luulen, että pojilla on ajamaan opettelussa tiettyjä etuja puolellaan. Tosin Saaran ei tarvi siitä välittää. Se on aivan uskomaton tehopakkaus kaikilla tavoilla. Aivot toimivat laajakaistalla ja multitasking hoituu. Ekat yo-kirjoitukset ovat syyskuussa, joten haastava vuosi tulossa.

Toissailtana oli jälleen mukava palaveri Myllykosken Matin ja Arno Kotron kanssa. Olemme viime talvesta saakka valmistelleet Aikakauslehti Vartijan 120-vuotisjuhlaseminaaria, joka pidetään Yliopiston pienessä juhlasalissa lauantaina 18.10.2008. Ohjelma on nyt valmis julkaistavaksi. Seminaarin otsikko on ajankohtainen: Jumala ja ateismi. Mielenkiintoiseen puhujakaartiin kuuluvat Erik Wahlström (Jumalattoman hyvä elämä), Eija-Riitta Korhola (Nurkissa lämmittävä Jumala), Ilkka Pyysiäinen (Missä hän on nyt?) ja Petri Merenlahti (Miksi Jumala on olemassa?). Puhetta johtaa Anne Birgitta Pessi ja seminaari päättyy alustajien paneelikeskusteluun.

Kysyin Arnolta ja Matilta, miten heidän mielestään pitäisi kääntää ilmaus Grumpy Old Men. Äkeät vanhat miehet ovat kaikenlaiselle hypettämiselle immuuneita, maailman menoa syvästi paheksuvia besserwissereitä. Muutos vihaisesta nuoresta miehestä äkeäksi vanhaksi mieheksi tapahtuu huomaamatta. Molempien vaiheiden käyttövoima on sama (sisäinen tyytymättömyys), mutta johtopäätökset erilaiset. Nuorena halutaan muuttaa kaikki. Vanhana kaikki muutosvouhotus ärsyttää. Väliin mahtuvat elämän ruuhkavuodet. Silloin on liikaa tekemistä, että ehtisi olla oikeasti vihainen tai äkäinen. Paitsi, jos asiat menevät jotenkin pieleen.

Olen myös hieman sumplinut Kryptan keskiviikkoiltojen ohjelmaa alkavalle syksylle. Yleisteemana on rukous. Kaikki palaset ei vielä ole kohdallaan, mutta jotain kuitenkin. Hannu Taanila ja piispa Eero Huovinen tulevat yhteen iltaan. Ajattelimme otsikoksi "huonoimmat virret", kun Taanila on loistava virsituntija. Ja virrethän ovat rukousta. Mutta miten voi rukoilla virsiä, joiden elämänkatsomus on Ison vihan ajalta? Vaikuttava ja monipuolinen Heleniuksen Mikko vastaa iltojen musiikista. Aiheesta lisää myöhemmin.

Lopunajan pelot ja Tuomasyhteisön asiat

Kerroin pari viikkoa sitten lueskelevani jotain ilmastonmuutokseen liittyvää. Se jäi lopulta aika vähäiseksi. Sen sijaan luen Tomi Kontion runokokoelmaa Delta (Teos 2008). Tomi Kontio ja Miina Äkkijyrkkä keskustelevat kanssani Tuomiokirkon kappelissa ensi viikon torstaina 21.8. klo 18 teemasta "Luomakunnan tuho". Tilaisuus liittyy Helsingin juhlaviikkojen Runokuu-sarjaan.

Kontion runot herättivät yllättäen minussa piilevän artistin. Runokirjalle tyypillisesti Deltassa on isot marginaalit ja paljon tilaa, mihin on hyvä piirrustaa. Kokoelmassa toistuvat muistot, martaat, kuu(kaudet), tietysti sanat, ystävä. Taivaalle kurotetaan ja jumalaa puhutellaan siellä täällä - pienellä j:llä kuitenkin. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan keskustelumme lähtee. Se on kuitenkin varmaa, että ilmastonmuutoksen taloudellisista tai luonnontieteellisistä tunnusluvuista emme paljon tule sanomaan. Ajattelin itse tilaisuuden johdannoksi ja virikkeeksi sanoa ehkä pari sanaa apokalyptiikasta noin yleisesti.

Juttelin myös Miina Äkkijyrkän kanssa puhelimessa. Keskustelu polveili kyyttöjen, vessapaperin ja rukouksen välillä. Jos ennakkoaavistukseni menee nappiin, on hyvinkin mahdollista, että päädymme tilaisuuden lopuksi jollain ennalta määrittelemättömällä tavalla rukouksen mahdollisuuksiin.

Olo on monella tapaa helpottunut ja raikas. Eilisessä Tuomasyhteisön ylimääräisessä jäsenkokouksessa Agricola-projektin aiesopimus hyväksyttiin yksimielisesti hyvähenkisen keskustelun päätteeksi. Ennen virallisen kokouksen alkua mainittiin ehkä hieman ohimennen, mutta kuitenkin julkisesti ja selvästi, että olen nyt jättämässä tehtäväni tuomaspappina. Tulin tehtävään viime syksynä sillä ajatuksella, että neljän tuomaspapin tiimi on väliaikainen, kun odotamme Agricola-projektin selkiytymistä. Neuvottelut menivät tosin kevään aikana siihen suuntaan, että tilanne pikemminkin aluksi epäselkiytyi. Nyt voidaan kuitenkin huoahtaa helpotuksesta, kun hyvä ystävä, loistopappi ja visionääri Teemu Laajasalo on viimeistä sinettiä vaille virallisesti nimitetty Agricola-projektin toiminnanjohtajaksi. Teemu tulee myös mun tilalle tuomaspapistoon, vaikka vielä ei olekaan voitu sopia, mitä se käytännössä tarkoittaa. Totta kai toivon, että Tuomasyhteisön sisällä sitoudutaan laajalla rintamalla yhteiseen projektiin ja annetaan Teemulle tarvittava tuki haastavassa tehtävässä.

Mun vastuut Tuomasyhteisön messuprosessista ja toimiston esimiehisyydestä siirtyivät Päivi Aikasalolle, jonka kanssa käytiin vielä eilen viimeisiä asioita läpi. Olen kohtuullisen tyytyväinen siihen, että erittäin hankalasta ja epäselvästä tilanteesta huolimatta yhteisön perustoiminta on hyvissä käsissä ja kirkko täyttyy joka sunnuntai-ilta. Oli myös hienoa kuulla jäsenkokouksessa ääneen sanottuna se omakin huoli, että Tuomasyhteisö lepää tällä hetkellä melko varttuneen ja harvalukuisen puurtajajoukon harteilla. Nuori väki ja todelliset epäilevät tuomaat löytyvätkin useimmiten seurakunnan nuorisotyön ja muiden työalojen kohderyhmästä. Juuri siksi Agricola-projekti on syntynyt, etsimään yhteistyön kautta energiaa ja kasvua. Kokouksen puheenjohtajana toiminut Hirvosen Ahti sanoi lopuksi, että aiesopimuksen hyväksyminen osoittaa, ettei Tuomasyhteisö halua olla vain Tuomasmessun muistoseura, vaan uudistumiskykyinen tekijä. Näin on.

Viimeisenä tuomaspapin tehtävänäni olen lauantaina Tuomasyhteisön järjestämässä Helsinki City Marathonin siunauksessa ja Elävän veden juhlassa, joka tapahtuu klo 13.30 Stadionin maratonportin vieressä olevan monitoimitilan edessä (tai, jos sataa, monitoimitilassa). Saat tulla mukaan, vaikka et juoksisikaan!

Sanoista, puheesta ja niiden vaikeudesta

Rauhaa rakastava kirkkokansa sai tänään täyslaidallisen, kun pulpetista luettiin tämän 13. sunnuntain helluntaista Raamatun tekstit: Sananlaskut 18:4-6,21; Jaakobin kirje 3:2-12 ja Matteus 12:33-37.

En tiedä, minkälaisia tunnelmia tekstit muissa saarnamiehissä ja -naisissa herättivät, mutta minut ne pysäyttivät. Ainakaan ne eivät suoraan puhu mitään pyhän teemasta "Jeesus, parantajamme". Yritin parhaani mukaan käydä käsiksi suoraan ongelmaan. En sitten tiedä, miten onnistuin...

Saarna Helsingin tuomiokirkon messussa 10.8.2008 klo 10

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että yksi tapa pitää saarna, on ensin puhua itsensä pussiin ja sitten yrittää puhua itsensä ulos sieltä. Kuulemamme raamatunkohdat tekevät ensimmäisestä vaiheesta helpon. Mieleeni nousee niiden perusteella kaksi hankalaa kysymystä:

1) Jos kerran hedelmät eli puheet osoittavat, jos puu eli ihminen on hyvä, voiko sitten kauniilla ja hyvillä puheilla hankkia itselleen vanhurskauden? Eli onko hyväksi ihmiseksi tuleminen niin helppoa, että opettelee vain puhumaan kauniisti?

2) Entä jos hyväksytään se, että huono puu on huono ja huono ihminen on huono ja pysyy sellaisena. Mikä huonon puun ja huonon ihmisen sitten voi pelastaa? Päivän aihe on ”Jeesus, parantajamme”, mutta raamatunkohdissa ei näytä olevan pienintäkään viittausta parantamiseen. Todetaan vain, että paha ei tule hyväksi.

Ensimmäistä kysymystä käsittelin jo lauantain iltakirkossa, joten viittaan siihen vain lyhyesti. Vastaus kysymykseen, ”voiko kauniilla puheilla hankkia itselleen vanhurskauden?”, on tietenkin: ”ei voi”. Puheella on sellainen ominaisuus, että ennemmin tai myöhemmin se paljastaa totuuden. Jeesus sanoo, että ihmiset tuomitaan turhista puheistaan. Turhat sanat ovat sanoja, jotka eivät tuota mitään, joilla ei ole tarkoitusta. Paraskin teeskentelijä ja kaunopuhuja laskee joskus suojamuurinsa ja paljastaa sisimpänsä. Kun kuuntelet ihmistä riittävän kauan ja läheltä, huomaat, hänen todellisen luonteensa. (Avioliitto on suhde, joka tarvitsee tämän vuoksi kaiken sen tuen, jonka kirkko ja yhteiskunta voi sille antaa. Näin keskellä vilkkainta hääsesonkia, ajatus tulee väistämättä mieleen jokaista hääpuhetta valmistellessa. Osaako vihkipari todella varautua siihen, että kauniisti ikuisesta rakkaudesta soperteleva kumppani osaa myös piikitellä, nalkuttaa, jurottaa ja komennella?) Kauniit puheet voivat toki kertoa aidosta rakkaudesta ja hyvästä sydämestä. Niillä ei kuitenkaan voi peittää totuutta ihmisen todellisesta olemuksesta.

Toinen kysymys onkin mielestäni hankalampi: Miten huonosta puusta tai huonosta ihmisestä voi tulla hyvä, jos kerran huono puu tuottaa aina huonoa hedelmää?

Omat kokemukseni puutarhanhoidosta ovat vaatimattomat. Tänä ja viime kesänä olen joutunut aloittamaan opettelun, koska olen saanut hoitaakseni mökkitontin Vihdissä. Ymmärrän sen verran, että puutarhaa ja puita pitää hoitaa. Pitää karsia oksia, hoitaa maaperää, kitkeä rikkaruohoja, lannoittaa.

Puutarhan hoito on vertauskuva kasvatuksesta. Kun puutarhuri leikkaa, karsii ja lannoittaa, kasvattaja ohjaa, opettaa ja tarvittaessa rankaisee. Ajatus siitä, että pahuus on kitkettävissä kasvatuksella ja että oikea tieto tuottaa oikeaa käyttäytymistä on vanha ja edelleen suosittu. Mutta häviääkö paha todella, kun ihmisille vain opetetaan oikeita asioita? Saksa oli maailman kiistämättä sivistyneimpiä valtioita viime vuosisadan alussa. Silti se ajautui kammottavaan juutalaisvainoon ja kaaokseen. (Esimerkki on hieman kliseinen. Eivät saksalaiset olleet eivätkä ole sen pahempia kuin ketkään muutkaan.) Ei Kiinakaan pysty kovalla komennolla ja sotilaiden määrällä kitkemään pahaa keskuudestaan, vaikka kommunistinen puolue ehkä sitä toivookin.

Kysymys kasvatuksen merkityksestä liittyy kysymykseen siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha. Kristillinen kirkko teki perusratkaisunsa tässä asiassa jo 300-luvulla. Pohjois-afrikkalainen piispa Augustinus piti harhaisena ja vaarallisena ajatusta, että pahuus olisi vain tietämättömyyttä ja huonon esimerkin seuraamista. Augustinuksen mukaan taipumus pahaan periytyy ihmissuvussa. Ja juuri tämä periytyminen tarkoittaa, että kaikki ovat samassa veneessä – niin johtajat kuin duunarit, filosofit ja hullut, rikkaat ja köyhät. Mitään hyvyyden eliittiä ei siis ole olemassa. Näkökulmansa tueksi Augustinus esitti seuraavan esimerkin.

”Puhun nyt sellaisista ihmisistä, jotka ovat jo niin järkeä vailla, että tahtovat ehdoin tahdoin sekapäisinä herättää täysjärkisissä hilpeyttä pöhköillä metkuillaan. Kansan suussa näitä ihmisiä nimitetään kreikasta kotoisin olevalla sanalla moriones (”kylähullut”). Yksi tällainen henkilö oli kristitty. Hän kärsi jos jonkinlaista itseensä kohdistuvaa pilantekoa ihmeteltävän pölhösti, mutta Kristuksen nimeen tai kristilliseen uskoonsa kohdistuvaa pilkkaa hän ei voinut sietää. Jos pilkkakirveet häntä tässä tahallaan usuttivat ja naureskelivat hänen vakaumustaan, hän alkoi viskoa näitä kivillä eikä mikään saanut häntä hillitsemään itseään, kun hän arveliHerran asian olevan kyseessä.

Minä luulen, että tällaiset ihmiset on ennalta suunniteltu ja luotu. Heitä tarkkailemalla ymmärtää, mistä Jumalan armossa on kysymys, ja tajuaa, ett Henki puhaltaa missä tahtoo. Hän ei kulje yhdenkään armon lapsen ohi – olivat nämä älyltään millaisia tahansa. Hän ei liioin katso kadotuksen lasten älynlahjoja minkään arvoisiksi- olivat ne kuinka korkeita tahansa. Näin jokainen, joka kerskuu, joutuu kerskumaan Herrassa. (1. Kor. 1:31; 2. Kor. 10:17).”

[Lainaus on Timo Nisulan kirjasta Kristinuskon vaikuttajat: Augustinus. WSOY 2008.]

Mutta kysymys ihmisessä istuvan pahuuden voittamisesta ei ratkea periaatteellisilla kannanotoilla ihmisen pahuudesta, vaan se vaatii käytännöllisen ratkaisun. Mitä minun ja sinun tulee tehdä, jos haluamme eroon siitä, mikä saa aikaan epäluuloja, vihaa ja sotia?

Kasvatus ei ratkaise ongelmaa. Se voi vain peitellä sitä. Lannoittaminen ja karsiminen ovat hyviä ja välttämättömiä toimia, mutta eivät tee pahaa hyväksi.

Meidät tulee leikata kokonaan irti huonosta puusta ja oksastaa Kristukseen. Se tarkoittaa, että sinä ja minä säilymme itsessämme ihan samanlaisina, osana langennutta ihmiskuntaa. Mutta me saamme ravintomme muualta, meihin valuu elämän nestettä suoraan Kristuksen haavoista. Meidän ei tarvitse enää ruokkia itseämme niillä sanoilla, jotka vahingoittavat ja masentavat. Sen sijaan me saamme ruokkia itseämme suloisilla sanoilla: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni. Olen antanut ne puolestasi, että sinä saisit elää vapaana synnin kahleista. Anna siis Jumalan Sanan satuttaa, leikata sinut irti pahuudesta ja istuttaa Kristukseen, kun nousemme yhdessä tunnustamaan yhteisen uskomme.

Jälkiajatus

Keskeltä saarnanvalmistusta pulpahti mieleen yksi jälkiajatus edelliseen postiin.
Nimittäin se, että PLUP vesipullokampanja on mainio osoitus Microtrends-kirjan esittelemästä vastakkaisten trendien yhdenaikaisuudesta. Yhtäältä vedotaan trenditietoiseen kuluttajaan muotoilulla ja esillepanolla, toisaalta vedotaan ympäristötietoiseen kierrättäjään lupaamalla 10c pullolta Itämeren suojeluun. Saa nähdä, miten uskottavana yleisö sellaista pitää. Tosin itseäni kiinnostaa nyt enemmän, saanko huomiseen saarnaani mitään uskottavuutta...

Pieni on - - merkittävää

Tämän kesän toinen tiiliskiviprojekti (ensimmäinen oli Felipe Fernándes-Armesto: Millennium) on Ronald Haymanin yli 600-sivuinen Thomas Mann -elämänkerta (Bloomsbury 1995). Hayman on kirjoittanut useita kirjailijaelämänkertoja (mm. Kafka, Nietzsche, Beckett), eikä turhaan. Tietysti kymmenet muut ovat kirjoittaneet hyllymetreittään Thomas Mannista ennen häntä, joten ihan tyhjästä ei ole tarvinnut aloittaa.

En oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ja miksi kiinnostuin Mannista. Luultavasti ensimmäinen Thomas Mannin teos, jonka olen lukenut, oli lähes kahdeksankymppisenä kirjoitettu ja viimeiseksi jäänyt Huijari Felix Krullin tunnustukset. Taikavuori, Buddenbrookit ja Tohtori Faustus seurasivat perässä. Neliosainen Joosef ja hänen veljensä on hyllyssä, mutta on pakko tunnustaa, että en ole koskaan päässyt toisen osan alkua pidemmälle. Ruoholahden kappelissa pidettyä kesän luentosarjaa varten valitsin esiteltäväksi teokseksi Mannin pienoisromaanin Laki. Se on ällistyttävän roisi kuvaus Mooseksesta ja hänen kutsumuksestaan, kun ajattelee, että se on tilattu puheenvuoroksi teokseen, jossa käsiteltiin natsisaksan syntejä.

Enkä edes osaa sanoa, mikä Mannissa viehättää. Ehkä se, että ihmiselle kuulemma riittää yksi hyvä kirjailija. Mann kuuluu epäilemättä parhaisiin. Sukukronikka Buddenbrookeihin liittyen Mann sanoi eräässä esitelmässään jotenkin näin, että "kun antaa henkilökohtaisintaan, on tullut tavoittaneeksi sen, mikä on kansallisinta. Ja kun löytää sen, mikä on kansallista, on tullut löytäneeksi sen, mikä on kaikkein yleisinhimillisintä. Sen löytää näin jopa paremmin, kuin jos olisi ottanut ohjelmakseen kansainvälisyyden." (Lainaus on puhtaasti ulkomuistista, joten se ei varmastikaan ole tarkka. Olen kuitenkin lukenut alkuperäisen tekstin ja ajatus on pääpiirteissään oikein.) Paljastaessaan - vaikkakin naamioiden takaa - jotain hyvin henkilökohtaista, Mann luo yleispäteviä, universaaleja huomioita.

Haymanin elämänkerran rinnalla on auki Akateemisen hyllystä käteen tarttunut Mark J. Pennin Microtrends. Surprising tales of the way we live today (Penguin 2007). Mikrotrendit ovat Pennin mukaan yhden prosentin sosiaalisia ilmiöitä. Amerikkalaisesta näkökulmasta katsottuna 1 % väestöstä tarkoittaa 3 miljoonaan ihmistä. Pienuudestaan huolimatta näillä ilmiöillä saattaa siis olla iso merkitys muun muassa politiikalle (vaa'ankieliasema), taloudelle (kohdennetut markkinat) ja tulevaisuudelle (mikrotrendit saattavat ennustaa tulevia megatrendejä). Suomessa yksi prosentti on tietenkin 50.000, mikä huomattavasti vähentää mikrotrendien kiinnostavuutta taloudellisessa mielessä. Silti uskoisin, että Penn kannattaa lukea tarkkaan. Hän esittelee kirjassa muutamalla sivulla 75 mikrotrendiksi luokiteltavaa havaintoa heikkokuuloisten määrän lisääntymisestä protestanttisiin latinoihin. Pienen siivilöinnin jälkeen monet niistä tuntuvat sopivan melko hyvin myös suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kaikkein merkittävin oivallus kirjan ääressä on se, että läntisissä yhteiskunnissa on samanaikaisesti menossa useita, toisilleen täysin vastakkaisia trendejä. Jos yhä useammat nykyään pyrkivät välttämään yksityisautoilua, ei se siis tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan voisi olla käynnissä vastakkainen trendi, jossa asuminen omassa rauhassa ympäryskunnissa tai maaseudulla voittaa kalliin bensan ja ilmastonmuutoksen haitat.

Kirkon ja uskonnollisen kentän kannalta havainto on tietysti dramaattinen koko kansan kirkolle. Jos se haluaa säilyttää asemansa, sen sisään pitää tulevaisuudessa mahtua entistä enemmän toisilleen vastakkaisia trendejä ja ihmisryhmiä. Naispappeuskysymys on siis vasta alkusoittoa. Mielenkiintoista kyllä, Penn nostaa yhdeksi mikrotrendiksi juuri naispappeuden nousun. Tilastot ovat tässä vakuuttavia ja täysin vastaava trendi on havaittavissa Suomessa. Yhä useampi teologian opiskelija ja papiksi vihittävä on nainen. En ole varma, onko Penn tässä tilastollisesti tukevalla pohjalla, mutta hän varovasti arvioi naispappeuden tuovan kirkkoihin enemmän pehmeää sosiaalista näkökulmaa. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin.

Tosin Penn joutuu huomauttamaan, että samalla juuri ne kirkot, jotka vihkivät naisia papeiksi, menettävät dramaattisesti jäsenistöään, kun miespappeuteen perustuvat kirkot vastaavasti kautta linjan kasvavat. Tarkkoja syitä voi vain arvailla, ellei halua olla besserwisser. Penn esittää omana arvauksenaan, että ihmiset, jotka kaipaavat pehmeitä yhteiskunnallisia arvoja, hakevat niitä muualta kuin kirkosta. Kirkossa käydään sittenkin muista syistä.

On mielenkiintoista nähdä, minkälaista valtataistelua joudumme tulevina vuosina seuraamaan kirkon sisällä. Valtataisteluiden ongelmana on se, että niissä likaantuu jokainen osapuoli. Eräs ystävä muistuttikin taannoin viisaasti mutapainista sikojen kanssa. Siinä likaantuu, vaikka voittaisikin. En sitten tiedä, mikä merkitys pitäisi antaa pyrkimykselle pysyä puhtaana. Pesuainemainoksessakin sanottiin, että lika on hyvää. Onko tässä kaksi vastakkaista mikrotrendiä: ne, jotka uskovat likasankojen heittelyyn ja ne, joille puhtaus on puoli ruokaa? Rabbiinisessa ajattelussa ainakin vastakohdat saavat elää rinnakkain. Ehkä siinä olisi jotain opittavaa.

Sunnuntain saarnan aiheena on kielen synnit. Pyhän virallinen teema "Jeesus, parantajamme", jää helposti ankaranoloisten tekstien jalkoihin. Luulisin, että saarnaan epistolatekstistä, joka on Jaak. 3:2-12. Olisin kiinnostunut kuulemaan (sähköpostitse tai puhelimitse), mitä ajattelet apostoli Jaakobin ajatuksenjuoksusta. Ehkä niistä viriää jotain saarnaakin varten. Olen siis vuorossa Tuomiokirkon iltakirkossa la klo 18 ja messussa su klo 10. Lisäksi viikonlopussa on pari kastetta ja vihkiminen. Toivottavasti muistiinpanot pysyvät järjestyksessä...