keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008

No, huh!

Ihan kuin olis tehnyt pitkän sukelluksen ja keuhkot pakahtuen tulis pintaan hengittämään. Tämä yli kahden viikon bloggaamattomuustauko (siis tauko, jonka aikana olen ollut bloggaamatta, ei tauko bloggaamattomuudesta, mikä olisi bloggaustauko...) on uusi henkilökohtainen ennätys! Pitänee siis tyytyä jonkinlaisen ylimalkaiseen luettelointiin. Ja aloitetaan eilisestä ja katsotaan sitten, muitanko mitään sitä edeltävästä ajasta.

Eilen oli Tavastialla hauska Larry Norman -muisteloilta. Klubittamassa oli minun ja Tiinan lisäksi paljon tällaista vähän vanhempaa kansanjoukkoa ja jonkin verran nuorempaakin väkeä. Olin aina jotenkin luullut, että Larry Normanista ei tiennyt paljon kukaan, mutta kävi ilmi, että kaikki viiskymppiset oli aikoinaan faneja. Normania säesti muinoin Suomessa keikoilla Q-Stone, jonka illan ideoinnista ja järjestelyistä vastannut Ariel Neulaniemi (kiitos, Ariel!) oli saanut viidentoista vuoden tauon jälkeen lavalle. Hienosti kävi vanhuksilta blues edelleen. Kaiken lisäksi Silvennoisen Heikki sai rinnalleen kitaroimaan seuraavaan sukupolveen kuuluvan Marzi Nymanin. Ainoa miinus illan tarjonnassa oli se, että a) Q-Stone ei esittänyt yhtään Normanin kappaletta ja b) muut esiintyjät olivat valinneet melkein pelkästään balladeja. Why Should the Devil Have All the Good Music taisi olla illan melkein ainoa Norman-renkutus. Olisin odottanut kuulevani ainakin Sweet Sweet Song of Salvation. No ei mitään, hyvät fiilikset silti jäi. (Illan lopuksi tavattiin vielä aina yhtä loistavan upea Satu Silvo, jonka kanssa vaihdettiin kuulumiset. Siitä on varmaan viisi vuotta, kun toteutettiin yksi pääsiäisajan retriitti Satulinnassa Hirvensalmella.) Päätin pois lähtiessäni, että ilman rockia ei ole elämää. Hiljaisuuden retriitit ja muu himinä on ihan ok, mutta vastapainoksi tarvitaan kovempaa kamaa.

Mitäs muuta...? Viime viikonloippuna oltiin mökillä tonkimassa, joten oli kivaa, mutta ei mainittavaa. Toistaiseksi viimeinen virkavapausviikko kului kirjoitellessa hetkipalveluihin liittyvää pientä tutkielmaa. Pienenä mausteena tai bonuksena muiden rientojen keskellä oli rautatientorin Teatteriteltta, jossa järjestettiin tragediakilpailu. Kolme näytelmää esitettiin peräkkäisinä iltoina ja yleisö sai äänestää voittajan. Sain kunnian toimia ensi-illassa 16.5. "julkisena katsojana" professori Kaisa Korhosen kanssa. Mielenkiintoinen ja ihan uudenlainen kokemus! Näytelmät olivat täysin erilaisia: klassikkosovitus Herakles, suomalaista naisasiaa ja Medeiaa toisiinsa kietova Lootin vaimo sekä hyperfyysinen Bakkantit 2.

Sen verran voin kai julkisesti paljastaa taustoista, että pidimme Myllyteatterin porukan kanssa vuosi sitten raamattupiiriä Lootin vaimoon liittyen. Siitä Sippolan Miira lähti kehittelemään näytelmäkäsikirjoitusta ja kokonaista teatteritapahtumaa. Täytyy nostaa Miiralle hattua ja esittää ihailu hienosti vedetystä, vaativasta projektista. Itse näytelmä tosin oli etsiytynyt kauas Vanhan testamentin maailmasta, tähän aikaan ja paikkaan. Jäljellä oli oikeastaan vain Lootin ylväs(televä) ja vähän itsekeskeinen hahmo ja lopussa viittaus suolapatsaaksi jähmettymiseen. Näytelmän dialogi ja naishahmot olivat riemastuttavan todentuntuisia. Olisko siksi yleisö äänestänyt sen voittajaksi - tosin pienellä marginaalilla? Kaikilla esityksillä oli oma, vankka kannatuksensa.

Ehkä tärkein syy bloggaamattomuuteen on ollut se, että on ollut kivaa kotona ja rakkaani Tiinan kanssa. Olen tullut - C.S. Lewisia lainatakseni - ilon yllättämäksi. Ei siinä viitsi nettiä avata, jos on mahdollisuus katsella rakastettuaan silmiin. No, tästä ei ehkä kannata tehdä mitään johtopäätöksiä, koska pidän tärkeimmät asiat tietysti yksityisinä. Hyvältä joka tapauksessa tuntuu. Kääntöpuolena lienee se, että en tällä hetkellä tunne suurta vetoa paikkoihin tai tehtäviin, joissa on paljon negatiivista energiaa ilmassa. Sellaistakin tietysti elämässä on. Aikansa kutakin, sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki. Vai mikä se nyt oli?

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Ihmeellinen rakkauden Henki

Johanneksen evankeliumi 14:15-21

"Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."


Tämä on vain lyhyt katkelma Jeesuksen puhetta, mutta sisältää joukon isoja käsitteitä: ’noudattaa käskyjä’, ’tuntea’, ’nähdä’, ’rakastaa’. Käsitteet liittyvät toisiinsa ja saavat raamatuntutkijan ja teologin sormet syyhyämään. Tekisi mieli sukeltaa analyysiin.

Puolitoista viikkoa sitten oli ortodoksisessa kulttuurikeskus Sofiassa kuuntelemassa ruotsalaista helluntailaista pastoria ja hengellistä opettajaa, Peter Halldorfia. Hänen opetuksestaan jäi mieleen tämä ajatus: ”Kaikki suuri ja tärkeä on lopulta yksinkertaista. Juuri siksi tarvitsemme kertomuksia.”

Tunnen itseäni sen verran, että en ole mikään jutunkertoja. Tartun mielelläni käsitteisiin ja analysoin niitä innokkaasti luodakseni kokonaiskäsityksen. Silti olen samaa mieltä Halldorfin kanssa. Todella tärkeät asiat ovat yksinkertaisia ja kertomus on usein paras tapa ilmaista niitä.

Jos helluntai on merkittävä asia, se aukeaa parhaiten kertomuksen kautta. Ei olekaan mikään ihme, että helluntaiepistola jää niin hyvin mieleen. Näemme silmiemme edessä yläsalin, jossa käy raju tuulenpuuska, tulenlieskat laskeutuvat läsnäolijoiden ylle ja kaikki alkavat puhua vierailla kielillä. Loistava ja mieleen jäävä kertomus kirkon syntymisestä.

Samalla helluntaikertomus on kuitenkin haastava; eihän sellaista enää tapahdu. Tai jos tapahtuu, saatamme olla siitä vähän vaivautuneita. Aika monia ajatus kielilläpuhumisesta vähän pelottaa. Mitä ensimmäisen helluntain Pyhän Hengen laskeutumisesta ja kielilläpuhumisesta oikein pitäisi ajatella? Sama kysymys löytyy itse asiassa jo kertomuksen sisältä. Ihmiset eivät tienneet mitä ajatella ja kyselivät toinen toisiltaan: ”Mitä tämä on?”

Arkkipiispa emeritus John Vikström esitti Karismaattinen kirkko –seminaarissa 21.4. pitämässään puheessa juuri tämän Apostolien tekojen 2. luvun kysymyksen. Mitä tämä karismaattisuus oikein on? Mitä merkitystä Pyhällä Hengellä täyttymisellä voisi olla meille? Onko karismaattisuudelle tilaa luterilaisessa kirkossa, oli Vikströmin puheen aihe. Onko karismaattisuus vain jotenkuten siedettävä reunailmiö kirkossa vai onko se oikeasti luonteva osa luterilaisuutta? Vikström esitti monia hyviä ja teräviä kysymyksiä. Ratkaisevaa ehkä oli, miten hän määritteli karismaattisuuden. Siinä on kyse ”läsnä olevan Jumalan kosketuksesta”. Luterilaiselle kirkolle on alusta asti ollut äärimmäisen tärkeää, että Kristus on todella ja aidosti läsnä siellä, missä häntä julistetaan ja missä kirkko toimii. Vikström viittasi vuoden 1998 kirkolliskokouksen päätöspuheeseensa, joka jäi hänen viimeisekseen arkkipiispan virassa: ”Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Kristus jää etäälle, jumalanpalvelus on ulkokohtaista toistoa, lähetys on käännytystä - - mutta PH:ssä ylösnoussut Kristus on läsnä, kirkko heijastaa elämää, lähetys on jatkuvaa helluntaita.” [Huom. En löytänyt puhetta netistä, eivätkä muistiinpanoni seminaarista ole sanatarkkoja, joten sitaatti on vapaamuotoinen.] Pyhän Hengen toiminta on siis kaiken sen keskellä, mitä kirkko on ja tekee.


Minulla ei ole hyvää kertomusta, mutta jotain henkilökohtaista haluan sanoa käskyjen noudattamisesta, tuntemisesta, näkemisestä ja rakastamisesta. Teen sen siteeraamalla isäni tasan 30 vuotta sitten eli vuonna 1978 kirjoittamaa äitienpäivärunoa. Se kertoo ainakin kahden ihmisen tarinaa. Toinen heistä oli äiti, kuuden lapsen huoltaja, kasvattaja, nenän niistäjä ja pyykin pesijä. Toinen oli isä, pidetty ja arvostettu saarnamies, joka matkusteli paljon, nautti hyvästä elämästä ja sai äidin hyvälle tuulelle, aina silloin, kun sattui piipahtamaan kotona.

Pidä usko Jumalaan äiti, älä hellitä.

vaikka joudut kuolemaan, sinua ei lellitä.

Nisunjyvän tie on tää, antaa oma minä pois.

Rakkaus on elämää, sitä kaikki lapset jois.

Mieheskin vain kuluttaa, syö ja juo ja iloitsee.

Sangen harvoin avustaa, joskus jopa vinoilee.

"Miks et eläis itselles, kiroaisi Jumalaa",

kuiskaa piru sielulles. Masennus on kamalaa.

Äiti, laula lapselles, pidä iltarukoukses.

Vaikka väsyis askeles, laula uskon huokaus.

Kerran sinut palkitaan, huoli murhe väistyy pois.

Pidä usko Jumalan, vaikka vaikeaa se ois!


Runo on vähän kieli poskella kirjoitettu ja humoristiseksi tarkoitettu. Tiukka riimittely tekee siitä lapsekkaan oloisen ja kevyen. Mutta se on hyvin vakavaa, yllättävän vakavaa, tekstiä. Mitä tämä oikein on? Minkälaisesta liitosta ja suhteesta tässä oikein on kysymys?

Yhtenä kuudesta sisaruksesta tekee mieleni sanoa, että isän ei ehkä olisi kannattanut suhtautua äidin työtaakkaan noin kevyesti. Jos joku ei tunne meidän isää, joka oli voimakas viinan vastustaja ja kaikin puolin rehti ja vanhurskas ihminen, voisi ajatella, että runon on kirjoittanut jonkinlainen sadisti tai parantumaton narsisti, jolle toinen ihminen on vain astinlauta omien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Nousee kapinamieli aviomiehen tyranniaa ja tunteettomuutta kohtaan.

Runon voi lukea kuitenkin myös aivan toisella tavalla ja uskon, että se tulee lukea niin. Viime viikolla tämän runon lähetti minulle juuri äiti. Hänestä se oli hyvä ja kaunis runo, jonka hän halusi jakaa meidän lasten kanssa. Rakkaus katsoo asioita vähän eri tavalla. ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Ajatukseen voi suhtautua hyvin kielteisesti. Tai sitten sen voi nähdä rakkauden silmin. Minä menen pois, mutta ”en minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”, sanoo Jeesus. ”Minä matkustelen ympäri maailmaa, mutta en minä jätä sinua yksin, vaan lähetän siunaukseni”, sanoi isä.

En osaa selittää sitä rakkautta, jolla äiti meitä hoiti ja jolla hän isää sieti. Se ei ehkä ole salonkikelpoista ja muodikasta, urbaania rakkautta. Mutta mielestäni se on äärettömän kaunista. Ja vain sellainen, joka rakastaa, voi sitä ymmärtää. Vain se joka rakastaa, tuntee rakkaansa läsnäolon kaikkialla. Poissaoloviestistä tulee siis rakkausruno, koska se joka rakastaa, näkee toisin. Se joka näkee toisin, tuntee todella. Ja se joka tuntee todella, noudattaa rakkaansa neuvoja. Tämän paremmin en osaa selittää, mitä Johanneksen evankeliumin mainitsemat käskyjen noudattaminen, tunteminen, katsominen ja rakkaus ovat.

On siis mahdollista kokea Jumalan kosketus juuri nyt, tässä messussa ja tässä ehtoollispöydässä. Anna Pyhän Hengen täyttää sydämesi ja avata sisimpäsi läsnä olevan Jumalan kosketukselle.

keskiviikkona, toukokuuta 07, 2008

Helluntain odotuksessa

Joudun jälleen perumaan sanojani. Tuomiokirkon ulkoalueiden siisteydestä ei suinkaan vastaa Luja-Palvelut, vaan SOL Palvelut Oy. Väärinkäsitys oli aito, koska Meritullin seurakuntatalon siivous siirtyi Luja-Palveluille ja kuvittelin, että näin oli myös Tuomiokirkon osalta. Olen pahoillani. Voiko tästä oppia jotain? Ainakin sen, että ei koskaan pitäisi olla liian varma asioista, joista ei ole ensikäden tietoa.

Se johtaakin seuraavaan asiaan. Agricola-hanke puhuttaa ja mietityttää monia. Olen itse viime viikkoina tajunnut, että itse asiassa kyseessä on ennen kaikkea seurakunnan hanke. Tuomiokirkkoseurakunta on nimittäin päättänyt tehdä jotain ja luoda Agricolan kirkkoa varten uudenlaisen toimintakulttuurin. Tuomasyhteisö ja mahdollisesti HelsinkiMissio ja muita yhteistyötahoja toki kutsutaan samaan yhteisöön, mutta niiden toiminta säilyy ainakin aluksi suurelta osin entisenlaisena. No, asiasta on turha lausua mitään varmaa, koska en ole tekemässä lopullisia päätöksiä, enkä voi tietää, mihin suuntaan ne vielä kääntyvät (ks. yllä). Se kuitenkin näyttää hyvin todennäköiseltä, että seurakunta tekee omassa organisaatiossaan tarvittavat hallinnolliset ja taloudelliset muutokset. Toivottavasti jo ennen kesälomia tiedämme enemmän.

Olen viikonloppuna messuvuorossa ensin Tuomiokirkon iltakirkossa la klo 18 ja sitten aamulla klo 10. Olen myös lupautunut avustajaksi sunnuntain Tuomasmessuun, jossa saarnaa dominikaaniveli Antoine Lévy. Tervetuloa pistäytymään!

torstaina, toukokuuta 01, 2008

Helavappu

Kjell Westö tilitti tuntojaan median karnevalisoitumisesta Yhteishyvä-lehden kolumnissa otsikolla Maan ilmapiiri. "Kun analysoin 1980-luvun alussa 1970-luvun lehtiä (opiskelin silloin tiedotusoppia), huomio kiinnittyi vain valheelliseen liturgiaan ja rutikuivaan teoretisointiin. - - Halusin tilalle subjektivismia ja anarkiaa. En ollut ainoa. Saimme mitä tilasimme, mutta emme tainneet ymmärtää, miten rajusti vaaka voi heilahtaa. Nyt olemme keski-ikäisiä ja katsomme hämmentyneinä nykyistä mediamaailmaa, sirukusta jossa Osamat, Obamat, Tukiaiset ja Kanki-Kaikkoset sekoittuvat iloisesti keskenään ja jossa asioiden syvempi tarkastelu edellyttää valtavaa kykyä sulkea korvat ja silmät hälyltä ja kirkuvilta otsikoilta." (Yhteishyvä 5/08, s. 29)

Olin lukenyt Westön kolumnin ja unohtanut sen, kunnes eilen illalla, siis vapunaattona, päätin uhmata järkeä ja mennä katsomaan meininkiä tuomiokirkonmäellä. Tullessani paikalle noin klo 23 Helsingin tuomiokirkon sakastin ikkunan takana seisoi kolme lukioikäistä, ruotsia puhuvaa poikaa tarpeitaan toimittamassa - siis kusella. Kirkon jokainen nurkka ja ulkonema oli valeltu virtsalla ja rikkoutuneiden pullojen alkoholijäämillä. Siivo oli sanoin kuvaamaton. Mieleeni tuli monta kysymystä, joita on vaikea vieläkään panna oikeaan järjestykseen. Kuka nämä kaikki teinit oikein on kasvattanut? Miten minun Tuomiokirkon pappina pitäisi suhtautua tähän? Miksi yleinen järjestys ei ulotu tänään tänne? Onko kevään karnevalisoituminen iloinen asia, johon kuuluu nuorten iloinen ja hieman yliampuvakin riehakkuus, ja josta ei pidä ottaa paineita? Onko minussa jotain vikaa, kun en ymmärrä tätä kulttuuria? Olisiko minun keksittävä hyviä perusteita sille, että mielestäni kirkon seiniä ei saa käyttää käymälänä? Vai olisiko silti mahdollista olettaa, että kirkon seinustan käymälänä käyttämisen puolustajilla (jos sellaisia on) olisi velvollisuus perustella näkemyksensä ensin?

Ilta-Sanomat käytti vapun erikoisnumerossa ainakin kolme kokonaista
aukeamaa viinanjuonnin ihannointiin ja esittelyyn. Juopottelun
ihannoinnista on tullut arkipäivää. Papeiltakin edellytetään rempseän
luterilaista suhtautumista oluen lipittelyyn ja viininjuontiin. Olisiko
tässä nyt sauma seurakuntien omalle viinibaarille? Pitäisikö
tuomikirkonmäki varustaa vapunaattoisin seurakunnan omalla olutteltalla?

Mieleeni vilahti myös ajatus siitä, onko tällainen "viaton" hauskanpito, joka on mahdollista hyvinvoinnin ja kohtuullisen yhteiskunnallisen turvallisuuden vuoksi, parempi vaihtoehto, kuin "valheellinen liturgia ja rutikuiva teoretisointi", jolla maata johdettiin aikoinaan. Tai onko kirkkokiinteistön karnevalisoiminen itse asiassa se hinta, joka meidän kannattaa maksaa yhteiskuntarauhasta?

Inhottavia kysymyksiä. Koska olen keski-ikäinen mies ja yhteiskunnallinen asemani edellyttää kykyä katsoa omaa napaa pidemmälle, päädyin inhottaviin vastauksiin. Ei ole oikein, että kirkon seiniin virtsataan edes vapunaattona. Kasvatuksen ja hyvien tapojen laiminlyönti ei edistä demokratiaa ja tasa-arvoisuutta. Päinvastoin, se herättää aggressioita ja murentaa yhteiskuntarauhan perustaa. Nuorison juopottelua vappuna on tietysti turha kauhistella, eikä siitä olekaan kysymys. On kysymys siitä, että media ja oman ikäluokkani vanhemmat ovat melko täydellisesti menettäneet käsityksen alkoholin vaaroista. Nuorissa miehissä alkoholin suurkulutus on riistäytynyt käsistä, mutta karnevalisoitunut media pitää sitä vain hauskana.


Menimme Tiinan kanssa aamulla klo 10 helatorstain messuun Tuomiokirkkoon. Siivous oli pahasti kesken ja kirkkoon tulijat saivat runsaasti lasinsiruja kengänpohjiinsa. Luja-Palvelut sai kirkon ulkosiivouksen hoitaakseen tiukan tarjouskilpailun perusteella viime vuonna. Aikaisemmin homman hoiti Stadin rakennusvirasto. Kovasti saavat Luja-Palveluissa tehdä lisää töitä, jos haluavat saavuttaa mainetta ja kunniaa.

No, messu oli hyvä ja ravitseva. Viitasen Harri hoiti kanttorin ja urkurin tehtävät antaumuksella ja taidolla. Maikki Viljanen-Pihkala nivoi saarnassaan hyvin yhteen vapun ja helatorstain teemat: taivaaseen astunut Jeesus on lähettänyt Pyhän Hengen tätä elämää ja työtä varten.

Senaatintorilta alkoi kesken saarnan kuulua äänentoistolaitteiden metelöintiä. Torilla kokoontuva Jeesus-marssiväki oli unohtanut, että Tuomiokirkossa kokoontuu joka pyhä klo 10 rukoileva seurakunta. Olis kiva, jos seuraavan kerran, kun vappu osuu pyhäpäivälle, kristittyjen vapputapahtuma alkaisi Tuomiokirkon messusta. Helatorstaita ei tosin tarvitse viettää vappuna seuraavaksi kuin vasta vuonna 2160. Siihen mennessä karnevalisoitumisen ja rutikuivan teoreettisuuden heiluri ehtii heilahtaa monta kertaa. Olisin henkilökohtaisesti iloinen, jos nyt olisi saavutettu karnevalisoitumisen lakipiste. Muuten heilurin vastaliike tuntuisi liian pelottavalta.





Blogged with the Flock Browser