Kolmen päivän annos Viisautta

Sofia nimittäin tarkoittaa viisautta. Vietimme siis torstai-illan, perjantaipäivän ja lauantaipäivän Ortodoksinen kulttuurikeskus Sofiassa. Se sijaitsee luonnonkauniilla Kallahden kannaksella Vuosaaressa. Joskus skidinä taidettiin käydä siellä tsimmaamassa.

Torstaina ja perjantaina ohjelmassa oli Peter Halldorfia. Halldorf puhui kauniisti ja pehmeästi kuten aidosti valaistuneelta opettajalta voi odottaa. (Hiltus-Pekalla oli jo tänään aika hyvä Halldorf-imitaatio, saa nähdä kehittyykö se vielä.) Asiakin meni suoraan sydämeen. Tein vinhasti muistiinpanoja molemmat peukalot rakoilla Nokia E70:lläni. Ehkä voimakkaimmin jäi mieleen viisas erämaaisien opetus sydämen puhtaudesta. Sydän on puhdas silloin, kun ei enää halveksi ketään. Huomaan omassa sydämessäni inhottavia mustia läikkiä.

Tulin paikalle torstaina hieman myöhässä, kun piti käydä ensin katsomassa Alissan teatterikerhon esitys Pulmamatka Annantalolla. Esitys oli hauska ja luova. Kun saavuin Sofiaan, Halldorf oli ilmeisesti puhumassa omasta matkastaan helluntailaispastorina koptilaisen kristillisyyden ja sitä kautta kristikunnan yhteisen perinteen lähteille. Siinä hän luetteli kolme yhteyden askelta (jos oikein ymmärsin): 1. tunnista toisen usko, 2. tunnusta se, 3. luovu kaikesta vallankäytöstä sen suhteen. Esimerkkitekstinä hän viittasi alkuseurakunnan uskonkäsityksen vallankumoukseen, kun Pietari kastoi ensimmäiset pakanat (Apt. 11). Paljon muutakin hienoa Peter tietysti sanoi.

Juttelimme kahvitauolla myös lyhyesti siitä, voisiko suomalainen, Pilgrimin kaltainen, hengellisen syventymisen aikakauslehti vihdoin nähdä päivänvalon. Uskon, että saimme lisää uskoa tähän hankkeeseen. Ja jos uskoo uskovansa, on jo aika uskovainen. =)

Tänään kokoonnuimme Tuomasyhteisön pienen sisäpiirin kanssa pohtimaan omaa osuuttamme Agricolan kirkon rakentamisessa. Oli hienoa huomata, ett oikeastaan kaikki mitä sanottiin, vastaa sitä suurta näkyä, jonka pohjalta koko hanke on syntynyt. Monille tosin saattaa tulla yllätyksenä se into ja innovatiivisuus, jolla seurakunta on hanketta toteuttamassa. Mutta sen aika näyttää.

Asiasta viidenteen. Aulis Parviainen kiinnitti huomioni BBC:n uutiseen, jonka mukaan pienen walesilaisen kirkon pappi, the Revd Geraint ap Iorwerth on hakemassa anniskelulupaa. Kirkon nimi on St. Peter ad Vincula (P. Pietari kahleissa), mikä on kai aika sopivaa. Sinänsä asiassa ei ole mitään erikoista. Kirkoissa anniskellaan jopa puritaanisessa Suomessa ainakin viiniä ja olutta, ehkä joskus väkeviäkin. Nimittäin erilaisten perhe- ja muiden juhlien yhteydessä. Tosin ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnalla on tapana asettaa tarjoilulle rajat: lasillinen per henkilö. Nyt siis walesilainen kirkko kuitenkin haluaa alttarin viereen oluthanat, ettei näihin juhliin tarvitse laittomasti ja erikseen järjestämällä tilata tarjoilua.

Olen antanut itselleni kertoa (tämä on ovelin lauserakenne, jonka suomenkielessä tunnen), että joillain on ollut ideana perustaa myös Helsinkiin seurakuntien oma viinibaari. Sitä ei tosin ole ajateltu perustaa seurakunnan valmiiksi omistamiin kirkkokiinteistöihin. Syy ei ole se, etteikö kirkossa voisi anniskella alkoholijuomia, vaan se, että kirkko on nykyaikaisten ihmisten mielestä niin luotaantyöntävä paikka. Tämän ajattelutavan mukaan kirkon pitäisi siis tulla ulos kirkosta (vrt. ulos kaapista) ja alkaa annostella sitä spiritusta, joka tuo konkreettisen, joskin lyhytaikaisen ilon. Ilo ilman viinaa on kautta aikain koettu kansan suussa teeskentelyksi. Nyt siis kirkkokin - tosin pahasti jälkijättöisesti - tunnustaisi saman asian.

Tosin päivänä, jona kirkko syntyi eli ensimmäisenä helluntaina, meininki oli melko tarkkaan päin vastoin. Ihmiset luulivat opetuslasten olevan täynnä makeaa viiniä, koska meno oli niin villiä. Heidät oli kuitenkin täyttänyt Pyhä Henki.

Joillakin on niin suuri into tulla ulos kirkosta, että harkintakyky tuntuu jäävän tuulikaappiin. Hyvät ystävät, kirkko on kirkko on kirkko. Se tarkoittaa monta asiaa ja siitä on monta mielipidettä. Mutta ihmiset näkevät sumutuksen taakse. He odottavat, että kirkko on kirkko eikä kuvittele olevansa esimerkiksi kapakka.

Tällä en mitenkään tuomitse herra Geraint ap Iorwerthin suunnitelmia. Moralisointi johtaa helposti kaksinaismoraaliin. Siksi toivonkin hänelle mitä sydämellisimmin menestystä ja siunausta laumansa paimenena. Jos oluthanan tuominen kirkkoon on se, mitä walesilaisessa tilanteessa on tehtävä, se tehtäköön. Jeesuksen ensimmäinen ihme oli veden muuttaminen viiniksi. Tämä hänen tekonsa oli eskatologinen merkki, osoitus tulevasta taivaan juhlasta, jossa saamme rasvaista ruokaa ja täyteläistä viiniä ilman pelkoa tukkeutuvista verisuonista ja krapulasta. Siksi paljon juoma-anniskelua tärkeämpää on hengellinen anniskelu. Pysyköön kirkko aina niin tuoreena, että Jeesuksen antama uusi viini ei riko leilejä, vaan sitä voidaan anniskella runsaasti ja rajattomasti kaikille janoisille. Jos on valittava, älkää siis juopuko viinistä, vaan täyttykää Hengellä.

Karismat käyttöön

Olen tämän ja ensi viikon virkavapaalla, mutta ainakin tähän asti päivät ovat täyttyneet monenlaisista tapaamisista ja rästitöistä. Maanantaina tosin ehdin istua Lähetyskirkolla järjestetyn Karismaattinen kirkko -seminaarin. Telarannan Reijo oli saanut piispat John Vikström, Jorma Laulaja ja Gustva Björkstrand alustajiksi. Seminaarin kuluessa useat myös viittasivat piispojen helluntaitervehdykseen Ilon ja rohkeuden Henki viime vuodelta, jossa karismaattisiin ilmiöihin otettiin hyvin myönteinen kanta. Voisi siis olettaa, että karismaattisuus on jonkinlaisessa myötätuulessa.

Mielestäni seminaari osoitti, että ilmiöstä on vaikea saada konkreettista otetta. Osittain karismaattisuudella haluttiin tarkoittaa vaikkapa sitä, että hoidetaan hyvin saatua virkaa. Karismaattinen kirkko voisi tämän ajatuksenkulun mukaan olla sellainen, jossa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin nytkin, mutta vähän paremmin ja enemmän tosissaan. No, ihan näin pliisua visiota kukaan ei tainnut siellä esittää. Tarkoitettiin varmaan esimerkiksi sitä, että liturgia sellaisena kuin se nyt on, voi olla "karismaattinen", jos se toteutaan välittömästi ja vapautuneesti. Myönteisesti ajatellen jäi sellainen jälkimaku, että nk. yliluonnolliset karismaattiset ilmiöt haluttiin nähdä yhdessä jatkumossa luonnollisten lahjojen kanssa. Kovin syvällistä teologiaa ei tässä seminaarissa siis tehty, mutta keskustelun päitä avattiin.

John Vikström kysyi alustuksessaan, onko karsimaattisuus sellainen asia, joka voidaan juuri ja juuri hyväksyä luterilaiseen teologiaan, vai kuuluuko se keskiöön. Vastauksen avaimeksi hän esitti karismaattisuuden määritelmäksi "läsnäolevan Jumalan kosketus". Jos karismaattisuus on sitä, sillä on samalla myös vankka sija luterilaisen teologian keskiössä. Luther korosti Jumalan todellista läsnäoloa (reaalipreesens). Vikström viittasi tässä erään ruotsalaisen piispan määritelmään "Pyhän Hengen aikamuoto on preesens". Pyhä Henki on Luoja (Spiritus Creator). Pyhä Henki on läsnä juuri silloin, kun sen suomat lahjat ovat käytössä. Itse uskossa Kristus on läsnä.

Alissa on keksinyt hyvän tavan saada isän jakamaton huomio. Jos luen lehteä tai jostain muusta syystä otsa on keskittyneesti rypyssä, Alissa vetää etusormella voimakkaan vedon keskelle otsaa hiusrajasta nenään asti. Otsan ja silmien ympäryslihasten jännitys laukeaa ja tulee rento olo. Sanoin omassa puheenvuorossani, että jotain samaa havaitsin itse Tuomasmessussa, kun olin jakamassa öljyllä voiteluita. Nykyään Tuomasmessussa voi rukousjakson aikana tulla öljyllä voideltavaksi ilman, että on mitään sanallisesti ilmaistua rukouspyyntöä. Rukouspalvelija tekee öljyyn kostutetulla sormella ristinmerkin sitä haluavan otsaan. Jumalanpalveluksesta tulee näin hyvin "koskettava" tapahtuma. Tietysti toisen ihmisen kosketus on vähän eri asia kuin Jumalan kosketus. Mutta ehkä ei ihan täysin eri asia kuitenkaan. Ehkä ne liittyvät toisiinsa.

Maanantaiaamuna, juuri ennen yllä mainitun seminaarin alkua sain puhelinsoiton eräältä ystäväperheeltä. He olivat menettäneet viime perjantaina 16-vuotiaan poikansa hyvin traagisessa onnettomuudessa. Samalla, kun koko Suomen kansaa järkyttivät uutiset Malagan bussionnettomuudesta, yhden perheen elämä oli toisaalla mennyt raiteiltaan. Suuronnettomuudet saavat enemmän huomiota, mutta järkytyksen määrä on molemmissa sama. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuukin.

Huomenna klo 18 alkaa Peter Halldorfin kaksipäiväinen seminaari kulttuurikeskus Sofiassa. Myöhästyn sieltä vähän, koska sitä ennen yritän ehtiä katsomaan Alissan teatterikerhon esityksen Annantalolla. Lauantai menee Tuomasyhteisön kehittämispäivässä. Optimistinen haaveeni on, että sunnuntaista sunnuntaihin keskityn kirjallisiin töihin. Helatorstaina vois jopa mennä mökille aloittamaan kevättöitä...

Taivaan kansalaisuus arvioinnissa

Saarna 20.4.2008 klo 10 Helsingin tuomiokirkossa. Julkaisen saarnan hieman lyhennettynä versiona. Vaikka monet ystävällisesti kiittelivät saarnasta, tunnistin siinä itse ongelman, jonka eräs seurakuntalainenkin ilmaisi. Johanneksen evankeliumin teksti on korkeasti teologinen ja vaikeaselkoinen. Saarnan jälkeenkään se ei ihan täysin avautunut. Näkökulmaani hallitsee henkilökohtainen kysymys kirkon ja seurakunnan uudistumisen edellytyksistä. Siihen yritän tällä saarnallakin vastata. Ymmärrän, että evankeliumiteksti antaisi mahdollisuuden - tai ehkä jopa velvoittaisi - toisenlaisiinkin näkökulmiin. Tekstinä on siis Joh. 17:6-10

"Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi 7 ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. 8 Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. 9 Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. 10 Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä."

Taivaan kansalaisena maailmassa

Miten taivaan kansalaisena pitäisi elää vuonna 2008 Helsingissä?

Ilmassa on kahdenlaista tarjousta. Ensimmäinen on erottautuminen maailmasta. Pidetään tiukasti kiinni omista periaatteista siitä piittaamatta, mitä muut ajattelevat. Annetaan ihmisten erota kirkosta, jos kerran sen sanoma ei kiinnosta. Vastakkainen tarjous on, että syleillään maailmaa. Muokataan kirkon toimintatapoja ja periaatteita niin, että kuka tahansa hyvää tarkoittava ihminen voi hyväksyä ne. Pidetään kiinni kirkon asemasta yhteiskunnassa ja sallitaan kaikenlaisten uskonnollisten käsitysten elää rinnakkain.

Muitakin tarjouksia tietysti on, mutta nämä kaksi on helppo tunnistaa. Molemmat ovat sitä paitsi yhtä oikeassa tai yhtä väärässä, riippuen näkökulmasta.

Johanneksen evankeliumin 17 luku on muodoltaan Jeesuksen jäähyväisrukous. Sitä on kutsuttu myös nimellä ylimmäispapillinen rukous, sillä siinä Jeesus rukoilee omiensa puolesta. Johanneksen evankeliumin tyyli on toistavaa ja ainakin minun on usein vaikeata seurata ajatuksen kulkua. Mitä äsken luetuissa jakeissa 6-10 oikein sanotaan? Kiteytän sen näin: 1. Jeesus on saanut kaiken, mitä hänellä on, Isältä. 2. Samalla tavalla kuin Isä on uskonut kaiken Jeesuksen huomaan, Jeesus on uskonut sen edelleen opetuslapsilleen. 3. Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta, koska nämä kuuluvat Isälle.

Nämä Jeesuksen jäähyväisrukouksen ajatukset antavat käyttökelpoisen mallin taivaan kansalaisuudelle maailmassa. Samalla ne toimivat testinä niille malleille, joita meille tänä päivänä tarjotaan ja joita me itse yritämme pitää esillä.

1. Jeesus on saanut kaiken, mitä hänellä on, Isältä

”[Minun omani] tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. - - Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.”

Taivaan kansalaiseksi tullaan uskomalla, että Jeesus on se, joka hän sanoo olevansa, Jumalan Poika ja Herra. Tämä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Tällä kohtaa nimittäin pisteet menevät selkeästi sille uskovaisten joukolle, jotka kaikesta naurunalaiseksi asettamisesta huolimatta pitävät kiinni Jeesuksen ykkösasemasta kirkossa. Kirkon uudistamisesta on helppo puhua minkä tahansa fiksun lehden yleisönosastossa, jos ei tarvitse ottaa kantaa Jeesukseen. Se, joka ottaa puheeksi Jeesuksen, joutuu tulilinjalle. Ei kukaan tietysti Jeesusta vastusta, mutta Jeesuksesta puhujia kammoksutaan. Heidät leimataan taantumuksen kätyreiksi ja änkyröiksi, joilta puuttuu hyvät tavat tai älyn lahjat.

Sanon kuitenkin hyvin luottavaisesti ja varmasti, että mitään kirkon uudistusta ei ole eikä tule siellä, missä Jeesus ei ole Herra. Ei ole olemassa sellaista kristillisen kirkon menestystarinaa, jossa Jeesuksen herruus olisi korvattu jollain paremmalla kuulostavalla vaihtoehdolla.

2. Jeesus on uskonut kaiken opetuslapsilleen.

”Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan - - ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.”

Taivaan kansalaisuus tuli kertaheitolla astetta vaikeammaksi. Ei olekaan enää kyse pelkästään siitä, että henkseleitä paukutellen julistaa toisille, että periaatteessa Jeesus on Herra. Tunnustautumisen mukana tulee kokonaan toisenlainen ihmisyys. Sellainen, jossa Kristuksen kirkkaus tulee julki. Ja mitä muuta Kristuksen kirkkaus on kuin elämää muuttava sanoma Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan? Taivaan kansalaisuus on toisenlainen tapa elää. ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä”, muistuttaa Jaakobin kirje. ”Se, joka kuulee sanan, mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on.” Eihän täällä kirkossa kai ole ketään tällaista? Vai onko minussa itsessäni tätä vikaa? Sanon tuntevani evankeliumin ilmoituksen Jeesuksesta ja hyväksyn sen ilomielin - periaatteessa. Mutta vaikuttaako se arkipäivän valintoihini? Jos ei, kristillisyys on kyllä omaksuttu, mutta vain sentin paksuudelta.

Jeesus rukoilee jotain aivan muuta: ”minun kirkkauteni on tullut julki heissä”. Se ei toki tarkoita sitä, että taivaan kansalaiset yrittäisivät olla niin pyhiä ja virheettömiä ihmisiä, että sitä kautta Kristus tulisi kirkastetuksi. Päinvastoin, se tarkoittaa sitä, että taivaan kansalaiset ovat huonoja ja heikkoja ihmisiä, joilla ei ole maailmalle mitään muuta kerskattavaa kuin Kristuksen kirkkaus. Kristuksen ja hänen seuraajiensa välinen suhde on Jeesuksen rukouksen mukaan suoraan verrattavissa Isän ja Pojan väliseen suhteeseen. Kolminaisuusoppi, jota satojen vuosien ajan viilattiin varhaisessa kirkossa, on siis jonkinlainen yritys saattaa käsitteelliseen muotoon se vallankumouksellinen tunnustus, että meidän on kutsuttu osallisiksi jumalallisuudesta Jeesuksen kautta. Siksi taivaan kansalaisuus toteutuu aina suhteissa.

3. Jeesus rukoilee seuraajiensa puolesta

”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat minulle.”

Taivaan kansalaisuus on Jeesuksen esirukoiltavana olemista. Juuri siksi jokainen kirkon ja seurakunnan uudistus palautuu rukoukseen. Ilman rukousta ei ole seurakuntaa. Seurakunta on siellä, missä rukoillaan. Seurakunta ei ole alue eikä organisaatio eikä jäsenrekisteri. Seurakunta on joukko ihmisiä, joiden puolesta Jeesus rukoilee. Eräs seurakunnallisessa luottamustehtävässä oleva henkilö sanoi äskettäin menevänsä sunnuntaiaamuna mieluummin lenkille kuin kirkkoon. Perusteluna oli, että se, mitä kirkossa tapahtuu sunnuntaiaamuna, ei ole millään tavalla merkittävää hänelle. Useimmat meidän seurakuntamme jäsenet ovat valinneet tänä aamuna ohjelmaansa jotain muuta kuin kirkkoon tulemisen. Ymmärrän perheellisenä ja kiireistä elämänvaihetta elävänä ihmisenä, että joillekin sunnuntaiaamut ovat viikon ainoita rauhallisia hetkiä perheen parissa. Joku ehkä toivoisi, että täällä otettaisiin vähän rankemmin kantaa ihmisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Mutta se tuntuisi vähän tekopyhältä. Ei ole olennaista se, käykö naapurisi kirkossa. Olennaista on se, että Jeesus rukoilee ja että sillä on sinulle merkitystä. Sille, joka ymmärtää Jeesuksen rukouksen merkityksen, seurakunnan rukouksella on merkitys.

Ajattelin tätä viime sunnuntaina, kun olimme vierailulla Tallinnan tuomiokirkossa. Olin vähän flunssainen. Kirkko oli kylmä ja minulla oli vain ohuet sukat kengissä. Penkit olivat kovat, ihmisiä oli vähänlaisesti. Vieraskielistä puhetta oli vaikea seurata. Virret olivat suurimmaksi osaksi outoja. Miksi ihmeessä minun piti istua siellä? Valinta on järjetön, jos kyse on vain ulkoisista olosuhteista. Mutta jos rukous on totta, jos seurakunnan rukous on yhteyttä Kristuksen ylimmäispapilliseen rukoukseen, jos me olemme taivaan kansalaisia matkalla samaan päämäärään, jos Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa, jos Jeesus on meidän veljemme ja Herramme, on aivan sama matkustanko Tallinnaan vai Ugandaan, kaikkialla kokoontuu sama taivaan kansalaisten joukko vaalimaan suhdetta Jeesukseen, jotta maailma pelastuisi.

Taivaan kansalaisuus vuonna 2008 Helsingissä on siis aivan sama asia kuin se oli vuonna 208 Jerusalemissa tai 1208 Pariisissa: osallisuutta Kristukseen. Se on samanaikaisesti sekä rohkeaa tunnustautumista että ulospäin suuntautumista. Sen pysyvänä ja kaikkialle ulottuvana muotona on osallisuus yhteiseen rukoukseen, jonka alkuunpanijana on itse Jeesus.

Paperihelmiä Ugandasta

Saara piti mielestäni hienon esityksen tänään Kohtaamispaikkana Kryptassa. On isän helppo hymyillä, kun on noin fiksuja tyttöjä. Suurin osa Kampalan naisten tekemistä paperihelminauhoista taisi mennä kaupaksi. Ja muutenkin meillä oli kai kohtuullisen mukavaa. Minna Leppäsen idea pyytää Junnu Aaltonen paikalle oli suorastaan loistava. Junnun musisointi on välitöntä, konstailematonta ja inspiroivaa.

Muuten en osaa oikein arvioida, minkälainen vaikutus tai merkitys tällaisella matkakuulumisten kertomisella voi olla. Matkustaminen on arkipäiväistynyt ja samalla siitä on tullut ekologis-moraalinen kysymys. Miksi rikas suomalainen pitää lennättää valtavalla määrällä kerosiinia keskelle Afrikkaa? Mulle itselleni tosin vastaus on melko selvä: Siksi, että muistaisin. On liian helppo unohtua muka-tärkeisiin pikkuasioihin, kun ystävämme toisessa paikassa taistelevat peruskysymysten parissa. Aamulla kolmen tunnin maratonkokouksen istuneena Ugandan muistaminen tuntuu virkistävältä.

Kyllä ja ei

Nyt on kyllä bloggaaminen hiipunut, kun kuluu melkein viikko edellisestä viestistä. Ehkä sillä on asian kanssa jotain tekemistä, että kunto on ollut vaihteleva ja viikonloppu meni tiukasti työn merkeissä Tallinnassa. Keskiviikkoillan flunssa talttui torstaina levolla, mutta yritti uudelleen nostaa päänsä lauantaina Tallinnan-laivalla. Olimme siellä seurakuntaneuvoston ja johtoryhmän kanssa pitämässä seminaaria, jonka pääasiallisena aiheena oli Mikael Agricolan kirkon tulevaisuus.

Otsikko viittaa kuitenkin kahteen totaalisesti muuhun asiaan. Ensimmäinen: TV-uutisissa nostettiin esiin piispojen luonnostelema päätös olla hyväksymättä Luther-säätiön pappien kastamia lapsia kirkon jäseniksi. Olen päätöksestä täysin ymmälläni. Sikäli voisi tietysti olla järkevämpää olla kommentoimatta, mutta en malta. En mitenkään voi ymmärtää, miten kirkolla voisi olla mahdollisuus olla hyväksymättä Kolmiyhteisen Jumalan nimeen vettä käyttäen suoritettu kaste olipa se sitten kenen tahansa suorittama.

Jos nyt yhtään pääsen asiassa kärryille, perusteena on ilmeisesti se, että kristillinen kaste liittää aina kastettavan seurakuntaan. Koska tässä tapauksessa kastajalla (Suomen ev-lut kirkon viran ulkopuolella oleva Luther-säätiön papilla) ei ole oikeutta liittää seurakuntaan, kasteesta tulisi näin ollen epäpätevä. Voi olla, että en ole ymmärtänyt kaikkia ratkaisuun vaikuttaneita näkökulmia, mutta päätös tuntuu käsittämättömältä. Kirkolla ei kai ole mitään mahdollisuuksia ryhtyä uudelleen kastamaan näitä lapsia rikkomatta omia periaatteitaan vastaan. Ainoa tapa hyväksyä nämä lapset kirkon jäsenyyteen, on hyväksyä annettu kaste, vaikka sen suorittamiseen olisi liittynyt mikä tahansa virka-aseman anastaminen tai kirkkopoliittinen riita. Oma vastaukseni siihen, voidaanko nämä väärin oikein kastetut ottaa seurakuntaan, on siis kyllä.

Toinen asia liittyy romanian kerjäläisiin. Heidän asiassaan olen päätynyt kielteiseen kantaan. En annan lanttia, enkä kehota antamaan. Oikea ja kristillinen tapa toimia on istua viereen ja alkaa luomaan suhdetta. Jos siihen ei ole aikaa, ei hyvää omaatuntoa voi ostaa eurolla. En ole vielä päässyt siihen, että istuisin viereen juttelemaan. Kynnys tuntuu aika isolta. Mea culpa.

-----------------------

Keskiviikkona klo 17.30 Tuomasvesper ja klo 18.00 Kohtaamispaikkana Kryptassa Ugandan-terveiset. Lauantaina kahdet (50 v ja 80 v) synttärit ja klo 18 iltakirkko. Sunnuntaina klo 10 liturgia- ja saarnavuoro Tuomiokirkon messussa ja tekstinluku Tuomasmessussa klo 18. Tuomasmessua on muuten toteuttamassa joukko God's Gas -nuorisokahvilan väkeä. Ja juontajana toimii Päivi Aikasalo, joka tänään palkattiin Tuomasmessun uudeksi projektisihteeriksi. Tervetuloa!

Tulevaisuus näyttää valoisalta

Oli kiva nähdä piispa Eeroa tänään Kryptan kohtaamispaikassa hyväkuntoisena ja vedossa. Puhe, joka kesti nelisenkymmentä minuuttia, oli hyvin jäsennelty ja kohti käyvä: Neljä asiaa, joiden menettäminen luo toivottomuutta, sekä niiden vastapainona kolme lausetta Jumalan sanaa jakeesta Jer. 29:11. Aiheena tässä Suomen kristillisen lääkäriseuran ja Liisa-Maria Voipio-Pulkin järkkäämässä illassa oli tulevaisuus ja toivo.

Aloin tuntea pientä kuumeilua jo päivällä, mutta sain sen Panadolilla iltapäiväksi hallintaan. Piispan puheen aikana oli kuitenkin pakko todeta, että nyt pitää päästä lepäämään. Sain jollain sisulla vedettyä liturgiat Cantores Minoresin laulamaan iltahartauteen, ehkä hieman yrjöt kurkussa. (Oli muuten hieno Evensong! CM oli isolla kokoonpanolla, upea sointi, Viitasen Harrin sydämellä soitetut urut...) Pakko nyt peruuttaa huomiset menot ja jäädä lepäämään tämä pois.

Agricola-hankkeen tiimoilla on jännät ajat. Aivan pian pitäisi päästä ratkaisuihin. Ensin toki kaikkien rahoista vastaavien elimien pitää keskustella aiheesta, mutta varmasti toukokuussa on jo selvillä, miten asiassa edetään. Oman roolini sihteen kaikki on vielä auki, mutta merkit viittaavat siihen, että hanke on isossa myötätuulessa ja herättää innostusta kaikkialla. Te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa. Kun hyvät asiat menevät eteenpäin, niiden ympärillä alkaa aina kohista myös monenlaista epämääräistä.

Kirjoitin otsikon vähän vitsinä. Juuri nyt tulevaisuus näyttää synkältä, koska on yö ja se kestää vielä kauan. Yö on tarkoitettu nukkumista varten. Menen siis nukkumaan ja uskon, että aamulla tulevaisuus näyttää valoisammalta.

Evakkoja paimentamassa

Saarna Tuomasmessussa 6.4.2008

Hyvän Paimenen sunnuntai
Vanhan testamentin lukukappale Jer. 23:1-4
Evankeliumi Joh. 21:15-19

”Älkää itkekö kuollutta, älkää valittako hänen kohtaloaan! Itkekää häntä, joka viedään pois, joka ei enää palaa, ei näe synnyinmaataan.” Näin sanoo Herra profeetta Jeremian kautta Sallumista, Juudan kuninkaasta, josta tuli hallitsija isänsä Josian jälkeen ja joka vietiin pois maastaan: ”Hän ei enää palaa tänne!” kuului profeetan sana. ”Hän kuolee siellä, minne hänet on vankina viety, eikä hän koskaan enää näe tätä maata.” (Jer. 22:10-12)

Jeremian profetia jatkuu voi-huudoilla pahoja paimenia kohtaan, jotka ovat hajottaneet lauman, päästäneet lampaat omille teilleen, eivätkä ole pitäneet niistä huolta. Paimentaminen on poliittinen eli yhteisöllistä vastuu- ja johtotehtävää. Tällä saarnalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Suomen hallituksen ministerivaihdoksien kanssa. Kerron teille terveisiä Ugandasta, minne sain tehdä 10 päivän vierailun tyttäreni Saaran kanssa.

Jeremian kirjan sitaatti isku tajuntaani belgialaisen toimittajan Els De Temmermanin kirjoittamassa reportaasissa Aboke Girls. Se mitä aion seuraavaksi sanoa, ei ole helppoa kuunneltavaa, mutta se on totta ja siitä on puhuttava.

Lokakuussa 1996 pohjoisugandalaiseen Aboken kylän katoliseen tyttökouluun tunkeutui keskellä yötä Lord’s Resistance Army –nimisen sissijärjestön joukot. He kaappasivat mukaansa 139 10-15-vuotiasta tyttöä, sitoivat nämä ranteista kiinni toisiinsa ja lähtivät pitkälle marssille kohti Sudanin rajaa. Kun italialainen sisar Rachele sai aamulla tietää kaappauksesta, hän seuraamaan sissijoukkoa ja tavoitti sen iltapäivällä. Sisar Rachele sai neuvottelemalla sissijohtajan palauttamaan 109 tyttöä, mutta hänen oli valittava 30 tyttöä, jotka piti jättää sissien käsiin. Els De Temmermanin raportti seuraavien vuosien tapahtumista aiheuttaa lukijalle pahoinvointia ja suurta voimattomuuden tunnetta. Vain pari päivää kaappauksen jälkeen yksi kylästä kaapattu koululaisia hieman nuorempi, ehkä 10-11-vuotias tyttö yritti piiloutua majaan paetakseen. Kun tämä huomattiin, hänet vedettiin esiin ja pahoinpideltiin raa’asti. Sitten koulutytöt pakotettiin hakkaamaan häntä haloilla päähän ja niskaan. Se, joka ei totellut, sai saman kohtelun. Lopulta yksi sisseistä antoi hakatulle ja verissään riutuvalle, noin 10-11-vuotiaalle tytölle viimeisen iskun. Jokainen kaapattu lapsi peloteltiin samalla tavalla hermoraunioksi. En viitsi kertoa muita esimerkkejä, tämä riittäköön. ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa.” Kukapa ei pelkäisi mitään pahaa?

Pohjois-Ugandan raaka sissisota on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta. Se on levinnyt Etelä-Sudaniin ja kietoutunut siellä vuosikymmeniä vallinneeseen epävakauteen, jonka seurauksena YK:n arvion mukaan 2,7 milj eteläsudanilaista on häädetty kodeistaan ja ¼ miljoona elää pakolaisina ulkomailla, suuri osa Pohjois-Ugandan pakolaisleireillä. Evakkous ei ole kaukaista menneisyyttä, vaan tätä päivää ja sillä on usein lapsen kasvot.

Hyvät ystävät, maailma on totta. Ja siksi monet kristilliset ja kansainväliset järjestöt ovat avanneet Pohjois-Ugandassa vastaanottoleirejä näille sodan murjomille lapsille. Siellä toteutuu konkreettisella tavalla Psalmin sana: ”sinä voitelet pääni öljyllä" ja "sinä katat minulle pöydän vihollisten silmien eteen”. Omakohtaisesti koskettavinta oli nähdä kirkkojen ylläpitämiä kouluja käyvien lasten vilpitön ilo. Puolet sydämestä jää vähintään heidän luokseen, vaikka lentokone tuo nopeasti takaisin. Jäin yhävakuuttuneemmaksi, että kristillinen seurakunta ylläpitää toivoa tässä maailmassa. Seurakunta on paikalla ennen avustusjärjestöjä, se auttaa järjestöjä saamaan avun perille ja seurakunta jää paikalleen, kun muut lähtevät.

Johanneksen evankeliumin viimeinen luku sisältää tärkeän viestin seurakunnalle ja sen johdolle.
Palautetaan lyhyesti mieleen luvun sisältö. Opetuslapset ovat palanneet yläsnousemuksen jälkeen kalastamaan ja ovat olleen yön verkoilla, mutta ilman saalista. Jeesus, jota opetuslapset eivät vielä tunnista, käskee heittää verkot uudelleen veteen ja heti ne täyttyvät kaloista. Silloin Jeesuksen lempiopetuslapsi tunnistaa hänet, jolloin Pietari hyppää veteen ja ui heti rantaan. Opetuslapset tulevat syömään Jeesuksen valmistamalle hiillokselle. Se on hieno hetki. Sellainen, jota moni meistä odottaa seurakunnalta. Juuri tässä ilmapiirissä käydään äsken luettu kahdenkeskinen keskustelu Jeesuksen ja Pietarin välillä. Heti keskustelun jälkeen Pietari kääntyy katsomaan taakseen ja näkee Jeesuksen rakkaimman opetuslapsen, joka aterialla oli nojannut Jeesuksen rintaa vasten. ”Entä hän, Herra?” Pietari kysyy. Mikä on hänen roolinsa? Mikä on toisten opetuslasten rooli? Miten muiden käy, jos minulle kerran luvataan ankea kohtalo toisten sitomana? Mutta Jeesus lopettaa keskustelun lyhyeen. ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kunnes tulen?”

Kysymys siitä, millä valtuuksilla kukakin toimii, on ollut ja on aina keskellämme. Myös kristillisissä yhteisöissä, jopa Tuomasyhteisössä, tätä kysytään aika ajoin. Eikö vallankäytöstä pääse eroon edes Jeesuksen seuraajien joukossa? Anarkistien mielestä kaikki vallankäyttö on absoluuttisesti väärin ja siksi sitä vastaan pitää aina kapinoida. Kolmen lapsen isänä olen eri mieltä. Vallankäyttöä ei pääse pakoon laittamalla pää pensaaseen. Pahaa vallankäytöstä tulee juuri silloin, kun se on piilotettua, kun sen olemassaoloa ei saa sanoa ääneen. Tai kun se perustuu valheelle ja epäoikeudenmukaisuudelle, eikä siihen pääse käsiksi.

Mutta Jeesus jättää seurakunnalle perinnöksi paimentamisen tehtävän. Työpaikkahaastattelussa kysytään vain yhtä asiaa, rakkautta Jeesukseen. Jeesus näki, että me tarvitsemme ja kaipaamme johdattelijoita. Omien polkujen kulkijatkin kaipaavat joskus yhteyttä toisiin. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka rukoilevat joka päivä, että saisivat hyvän paimenen, että saisivat hyvät johtajat, että pääsisivät pakoon huonojen paimenten piiskaukselta ja pelottelulta. Paimentamisella on väliä.

Jeesuksen antama tehtävä kiteytyy kolmeen lauseeseen Pietarille: Ruoki minun karitsoitani - Kaitse minun lampaitani - Ruoki minun lampaitani. Kun näemme, minkälainen maailma meitä ympäröi ja minkälaisen haasteen edessä kristillinen seurakunta on eri puolilla maailmaa, näistä kolmesta lauseesta nousee esiin niiden yksi yhteinen sana: ”minun”. Lampaat ja karitsat ovat minun, sanoo Jeesus. Minä olen se hyvä paimen. Minä vastaan laumastani. Sinun tehtäväsi, Pietari (tai Arto tai Jussi tai Leena tai Asko) on seurata minua. Jos seuraat minua, muut kyllä seuraavat sinua. Tai mitä se sinuun kuuluu, vaikka antaisin heille jonkin toisen tehtävän. Seuraa sinä minua.

Jeremian profetia lupaa evakoille valoisan tulevaisuuden: "Minä tuon lampaani takaisin laitumelleen. Minä annan niille paimeni, jotka huolehtivat niistä. Enää ne eivät säiky eikä yksikään niistä joudu hukkaan". Tämä profetia odottaa edelleen toteutumistaan monien peloteltujen ja kodistaan pois ajettujen kohdalla. Meidän tehtävämme Kristuksen kirkkona on olla toimimassa tämän profetian toteutumiseksi. Seuraamalla Jeesusta.

Kun lausumme paimenpsalmin 23, teemme sen yhdessä niiden satojentuhansien ja miljoonien ihmisten kanssa, jotka on pakotettu kauas kotoa ja jotka odottava hyvää paimenta johdattamaan heidät takaisin. Tässä joukossa on hyvä olla.

Päivityksiä

Keskiviikon Kohtaamispaikkana Krypta oli koskettava. Leena Kontula kertoi Darfurista, Kirsi Tolvanen sudanilaisten pakolaisleireistä Ugandassa ja sudanilainen Jospeh Langoya oman tarinansa. Olivat myös laittaneet Kryptaan oikean valokuvanäyttelyn ja upeita somistuksia luomaan afrikkalaista tunnelmaa. Päätimme illan psalmikävelyyn, jossa minä luin Psalmia 23 suomeksi, Joseph luki acholiksi ja eräs toinen sudanilainen arabiaksi.

Kolmen viikon reissun aikana Suomessa ehti tapahtua paljon - enkä nyt tarkoita ikävästi päättynyttä Kanervan kujanjuoksua.

Tampereelle valittiin piispaksi Matti Repo, jota tämän päivän Kotimaa tituleeraa "ekumeeniseksi basistiksi". Kun olen itsekin ekumenian puolesta toimiva basisti, on helppo lähettää lämpimät onnittelut valinnan johdosta sekä Matille että hiippakunnalle!

Markku Koivisto on ilmoittanut perustavansa uuden kirkkokunnan. Huomaan olevani vähän surullinen. Syy on sama, jonka Matti Repo ja Miikka Ruokanen esittävät Kotimaan haastatteluissaan. Kristuksen kirkon pirstaloituminen ei voi olla hyvä juttu. Kirkon sisällä Nokia Missiolla olisi voinut olla jotain merkitystä. Samalla se olisi joutunut olemaan itsekriittinen ja kasvamaan henkisesti. Tosiasiahan on, että mahdollisesti perustettavaan uuteen kirkkokuntaan ei tule kovinkaan suurta jäsenmäärää, eikä sen toiminta vaikuta vakiintuneisiin kirkkokuntiin. Eikä ketään kiinnosta, mihin suuntaan liike kehittyy.

Tietysti asiaa voi lähestyä käytännöllisesti ja pitää ratkaisua helpotuksena kansankirkon sopuisuuden kannalta. 1500-luvun uskonsotien rauhoittamiseksi luotu periaate "kenen maa, sen uskonto" antaa perusteet ajatella, että kirkko ei olekaan yksi, vaan monta, erillistä, itsenäistä yksikköä. Tässä on protestanttisen kirkkokäsityksen käytännöllinen ydin. On oikeus perustaa omia seurakuntia, jos vallitsevat seurakunnat eivät miellytä. Mutta kuten joskus aiemmin olen todennut, tällainen ajatus sopii huonosti yhteen kansalliskirkkoihanteen kanssa. Suomen ev.-lut. kirkko on elätellyt sellaista katolilaista (yleiskirkollista) ihannetta, että se edustaa koko kansan kristillisyyttä. Mutta nyt näyttää, että se onkin valmis pitämään itseään vain yhtenä protestanttisena lahkokirkkona, jonka rinnalle on lupa ja ehkä tarkoituskin perustaa niin monta lahkokirkkoa kuin on mielipidettä. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista seurata kirkon liberaalisiiven tyytyväistä hyrinää Markku Koiviston ratkaisun johdosta.

Ja kun nyt aloitin Kotimaa-lehden kommentoinnin, niin jatketaan samalla linjalla. Maaningan kirkkoherra Arto Penttinen kirjoittaa Mielipiteet-sivulla Marian ilmestyspäivän väärästä ajankohdasta. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä. Tänä vuonna luterilaisen kirkon kalenteri on ollut aikaisen pääsiäisen vuoksi sekaisin. Kirkollinen kalenteri on useimmille osastossa EVVK, joten voit rauhassa jättää tämä löpinän lukematta. Eikä se munkaan mielestä ole maailman tärkein asia, mutta siitä huolimatta mulla on siitä mielipide :-) Meillä on nimittäin omaksuttu sellainen käytäntö, että Marian ilmestyspäivää vietetään joka vuosi sunnuntaina, vaikka sen oikea vietto tapahtuu tasan yhdeksän kuukautta ennen joulua eli 25.3. Tänä vuonna pääsiäistä vietettiin heti kevätpäiväntasauksen jälkeen 23.3. ja Marian ilmestyspäivä piti siirtää vietettäväksi sitä ennen. Mutta kun sitä ei voi viettää palmusunnuntaina, se oli siirrettävä vielä yhtä viikkoa aikaisemmaksi eli 9.3., yli kaksi viikkoa ennen oikeaa päivämäärää.

Hieman vastaavanlainen outous liittyi Kynttilänpäivään, jota kutsutaan englanniksi nimillä Presentation of Our Lord eli Jeesus-lapsen temppeliintuomisen päivä ja Candlemas. Päivää vietetään vanhastaan 2.2. Suomen ev.-lut. kirkossa sen vietto on kuitenkin siirretty sunnuntaihin. Tänä vuonna, kun laskiaissunnuntai oli varhaisen pääsiäisen vuoksi jo 3.2. eli Valon päivänä, Kynttilänpäivä oli siirrettävä viikkoa aikasemmaksi eli 27.1. Valon päivä ja Kynttilänpäivä siis erotettiin toisistaan viikolla. Olemme tässäkin asiassa eri rytmissä ekumeenisten ja kansainvälisten sisarseurakuntiemme kanssa. Impivaaralaiselle ja omalakiselle kansalliskirkolle tällainen voi sopia, koska se ei keskustele toisten kristillisten kirkkojen kanssa, vaan toisten suomalaisten yhteiskunnallisten instituutioiden kanssa. Niin makaa kuin petaa. (Sopiiko sanonta tähän?) Suomen kirkollisen kaltenterin määrää siis suomalainen yhteiskuntaelämä eikä kirkon oma julistus.

Mun mielestä se on väärin. Kirkollisia juhlapäiviä tulisi ja voi varsin hyvin viettää arkisinkin, kuten nyt jo tehdään Pyhän Henrikin kohdalla 19.1. Jos Marian ilmestyspäivää vietettäisiin joka vuosi 25.3., se saattaisi saada aivan toisenlaisen, vahvemman merkityksen. Nythän siitä on tullut paastonajan poikkeussunnuntai.

Mutta kuten sanottu, tällä jorinalla on tuskin suurta hengellistä vaikutusta lukijoihin, joten on parasta lopettaa...

Olen potenut pientä kuumeeseen vivahtavaa päänsärkyä useampana päivänä tällä viikolla. En vielä osaa sanoa, onko se Suomesta saatua kevätflunssaa vai jotain Afrikasta tuotua. Huomenna aloitan päivän Alissan koululla Kaisiksessa päivänavauksella, jossa luemme paimenpsalmia 23. Lauantaina on yksi vihkiminen Suomenlinnassa, sunnuntaina Tuomiokirkossa Kirkko soikoon -festivaalin avajaismessun liturgia klo 10 ja saarna Tuomasmessussa klo 18. Ajatuksia saarnaa varten on tietysti paljon. Mitä "Herra on minun paimeneni" tarkoittaa kotoaan karkoitetulle ja orvoksi joutuneelle?