Elinvoimainen kirkko -sarjan kolmas ilta on takana. Fiilikset on hyvin samanlaiset kuin viime keskiviikkona. Keskustelua käytiin arkisista asioista ja henkilökohtaisista näkökulmista (kirkkojen pitäisi olla enemmän auki, maallikkojen pitäisi päästä enemmän vastuuseen, jne.). Varsinainen heräte tuli kuitenkin vasta lopuksi. Leppilammen Jukka toisti pitkälti sitä, mitä veli Antoine Lévy sanoi viime keskiviikkona. Molemmat haastoivat keskustelussa esiintyneen tavan suhtautua kirkkoon jonkinlaisena toiveiden tynnyrinä tai naljailun kohteena.
Jukka puhui suurin piirtein siihen tapaan, että jos kaikki keskustelussa esiintyneet toiveet, ideat ja unelmat kirkosta toteutuisivat, tarvittaisiin itse asiassa juuri sellainen kirkko kuin meillä nyt on! Rakenteineen, virkoineen, organisaatioineen kaikkineen. Kyse ei siis ole siitä, että meillä on vääränlainen kirkko, vaan siitä, että me itse emme elä sitä todeksi. Hän puhui rukouksesta elämäntapana, vaikka se helposti mielletään jonkinlaisena suorituksena. Meidän tulee siis kasvaa aikuisiksi ja alkaa elää todeksi sitä kirkkoa, joka me olemme. Kaikki sen rakenteet, virat ja organisaatiot ovat sitä varten, että niissä eletään todeksi ihmisen suhde Jumalaan, joka on kaiken elämän ja elinvoimaisuuden lähde. Ajattele, kaikki kirkon rakenteet ja virat ovat olemassa tätä varten. Resursseja meiltä ei ainakaan puutu!
Iltojen parasta antia on siis edottomasti ollut a) se, että ihmiset ovat päässeet sanomaan omia ajatuksiaan ääneen ja b) havahtuminen.
Ensi lauantaina järjestetään Agricolassa "sisäpiirin juttu", jolla tarkoitetaan kaikille Tuomasmessun tehtävissä palvelleille tai niihin haluaville suunnattua kehittämispäivää. Päivän päätteeksi ollaan sovittu, että me paljastetaan vihdoin se suunnitelma, jota syksyn ja talven aikana on kehitelty elinvoimaisen kirkon mahdollistamiseksi Helsingin keskustassa. Lumipallo on lähtenyt pyörimään.
keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008
Kritiikistä ja itsekritiikistä
Eräs viime tammikuussa kirjoittamani blogiteksti pani miettimään omaa arvostelukykyä. En edes viitsi mainita, mistä aiheesta oli kyse, mutta se ei liittynyt kirkon asioihin. Onneksi ystävä sattui törmäämään siihen ja sain mahdollisuuden korjailla tekstiä. Vastaavanlaista oman tekstin myöhäisempää korjailua olen harrastanut kerran aikaisemmin. Toisin sanoen jos selaat mun aikaisempia tekstejä, on pieni mahdollisuus, että sieltä ei enää löydy alkuperäistä viestiä, vaan itsesensuuri on iskenyt. Suurin osa teksteistä on kuitenkin hetken innostuksessa tuotettua, joten varmasti sieltä löytyisi muutakin korjailtavaa.
Bloggaaminen perustuu siihen hyvän käytöksen perussääntöön, että pitää osata ilmaista itseään aidosti, mutta ei liian aidosti. Kieli ei ole vain itseilmaisun väline, se on myös suhteiden rakentamisen väline. Jos sanoo kaiken, mitä ajattelee, voi kyllä ilmaista itseään aidosti ja tuntea olevansa tärkeä, mutta samalla karkottaa luotaan toiset. Jos asettaa toisen etusijalle, oppii valitsemaan sanansa.
Sosiologi Kaisa Ketokivi piti eilen Nuori aikuinen kirkossa -seminaarissa erinomaisen esityksen aikuistumisen tendensseistä. Eräs keskeinen piirre näytti olevan ajatus, että nuoren pitää tulla jollain tavalla valmiiksi omaksi itsekseen ennen kuin uskalletaan tehdä aikuistumiseen liittyviä vakiintuneita ja vastuullisia ratkaisuja. "Pidentynyt nuoruus on eräänlainen 'aikalisä', jonka nuori ikäluokka on ottanut keinokseen tuottaa vakiintunutta, individualistiset odotukset täyttävää aikuisuutta." Tähän liittyy ihanteet omien tunteiden kuuntelusta ja rehellisestä kommunikaatiosta - "usein väistämättä sosiaalisten sidosten, yhteisöllisen moraalin ja velvollisuuksien kustannuksella", Kaisa Ketokivi sanoo. Pidetään siis tärkeämpänä ilmaista itseään rehellisesti kuin kuulua ryhmään ja ylläpitää suhteita. Jos yhteisö näyttää edellyttävän sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilöllisen ilmaisun ja tunteiden kuuntelemisen kanssa, niihin etsitään välimatkaa.
Tunnistan tästä kuvauksesta paljon oman väliinputoajasukupolveni tuntoja myös. Yksilöksi tulemisen paine on suuri. Jokainen yhteisöllisyyden vaatimus asettaa Minän kyseenalaiseksi.
Yhtä kaikki, ei ole vaikea nähdä, miten valmis työmaa, suorastaan vaaleneva elovainio, tässä on kristillisellä seurakunnalla. Meidän pitää uudelleen oppia näkemään toinen ensimmäisenä. Jatkuva itsereflektio ja omien, individualististen elämänratkaisujen puntarointi tuottaa mielenterveyden ongelmia ja huonoa oloa. Asettuminen toisen palvelukseen riistää minulta kyllä oikeuden olla itsekseni, mutta samalla tekee minusta osan suurempaa kokonaisuutta.
Jouduin lähtemään seminaarista kesken pois, mutta ehdin kuitenkin kuulla mainostoimiston kootut selitykset Usko, toivo, rakkaus -kampanjan kululle. En vakuuttunut. Itse asiassa esityksestä paistoi läpi suuri hämmennys siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys. Kohderyhmäksi kampanjalle oli määritelty 18-39 vuotiaat helsinkiläiset, jotka eivät ole aktiivisia kirkossakävijöitä ja jotka eivät miellä itseään "uskovaisiksi". Ikäryhmään kuuluvia helsinkiläisiä on noin 194.000. Sitä ei kuitenkaan sanottu, kuinka suuri osa tästä joukosta on aktiivisia seurakuntalaisia tai mieltää itsensä "uskovaisiksi" - hehän eivät siis lähtökohtaisesti kuuluneet kohderyhmään. Itse arvioisin, että heitä on noin 5-10% ikäluokasta eli karkeasti sanoen kymmenen-kaksikymmentätuhatta. Kirkkoon kuulumattomien osuutta jäljelle jäävästä 180.000 hengen populaatiosta mainostoimiston ihminen ei tiennyt. Ilmeisesti seurakuntayhtymän toimeksiantajat eivät olleet pitäneet sitä merkittävänä. Jos ikäluokasta noin 70% kuuluu kirkkoon, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että ehkä 55.000 heistä ei kuulu kirkkoon. Kun kysyin asiasta, tämä noin 55.000 kirkkoon kuulumattoman ja noin 110.000 kirkkoon etäisesti suhtautuvan muodostava ryhmä miellettiin yhdeksi kokonaisuudeksi - jonka vastakohtana siis toimii kirkon aktiivit ja "uskovaiset". Minkälaisesta teologisesta perusratkaisusta tässä on kyse?? Näinhän ajatellaan helluntailaisissa ja herätysliikkeissä. Eikö yleiskirkollisuus pikemminkin edellyttäisi sitä, että kirkkoon kuuluvat niputetaan yhteen riippumatta siitä, mitä he ajattelevat? No, olkoon. Jäin hämmästelemään.
Mainoskampanjan tavoitteeksi oli asetettu herättää keskustelua. Se oli fiksusti asetettu tavoite, koska sillä tavalla mikä tahansa keskustelu - myös kampanjan tyrmäävä negatiivinen palaute - voidaan laskea onnistumiseksi. Ja saihan kampanja aikaan pari irvailevaa kolumnia ja muutaman toimituksellisen jutun. Tulokseksi oli saatu, että 40% oli kokenut kampanjan positiivisesti, 31% negatiivisesti ja 25% neutraalisti. Kun lähtökohtana oli se, että "kirkko ja papit" (toimeksianto oli jostain syystä hyvin pappiskeskeinen - miksi?) koetaan tässä ikäryhmässä hankalina, lopputulema oli siis se, että myös mainostoimisto koetaan tässä ikäryhmässä vähintään yhtä hankalana. Jos saisin kastetilaisuuksista palautteen, että 31% niistä koetaan negatiivisesti, ajattelisin epäonnistuneeni pahasti. Mutta mainostoimisto ja sen toimeksiantajat Helsingin seurakuntayhtymässä todennäköisesti saavat jatkaa tyytyväisinä.
Käytäväkahvilla tuli puhetta kampanjan itsekriittisyydestä. Haluttiin siis viestittää sitä, että kirkko on itsekriittinen. Mutta ihmiset eivät ole ihan niin tyhmiä, kuin voisi luulla :-) Kampanja näyttäytyikin palautteessa silmänkääntötempulta, jossa seurakuntayhtymän mukavat heput ovat itsekriittisiä muiden kirkon ihmisten puolesta. Se ei ole oikeaa itsekriittisyyttä. Sellaiselle olisi nyt seurakuntayhtymässä tarvetta.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kampanjalla on virallisen tavoitteen lisäksi piilotavoite, "shadow mission" (John Ortbergin puhe Global Leadership Summitissa). Varjotavoite on sellainen, joka ruokkii piilotettuja valtapyrkimyksiä. Seurakuntayhtymän kampanjan varjotavoitteena näyttää olevan erilaisista syistä vanhoillisina ja jämähtäneinä pidettyjen kollegoiden kyykyttäminen. Jos se tapahtuisi avoimesti ja siellä, missä päätöksiä tehdään, asiaa voisi jopa tukea. Mutta tällaisena se näyttää vähän rumalta.
Pidän itsekin seurakuntien ja seurakuntayhtymän toimintaa vanhoillisena ja jämähtäneenä. Ehkä olen siitä jonkin sanan tässä blogissakin kirjoittanut. Rakenteellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä uudistuksia tarvitaan kipeästi ja radikaalisti. Mainostoimiston vaivautunut suhde Jeesus-kulttuuriin saa minut miettimään, millä tavalla Jeesus tuodaan takaisin keskelle kirkkoa. Siinä meillä pitäisi olla iso, yhteinen tavoite.
Toivottavasti nämä sanat kriittisyydestä huolimatta sisältävät myös riittävästi itsekriittisyyttä ja yhteyden etsimistä. Siitähän tämä koko juttu alkoi.
Bloggaaminen perustuu siihen hyvän käytöksen perussääntöön, että pitää osata ilmaista itseään aidosti, mutta ei liian aidosti. Kieli ei ole vain itseilmaisun väline, se on myös suhteiden rakentamisen väline. Jos sanoo kaiken, mitä ajattelee, voi kyllä ilmaista itseään aidosti ja tuntea olevansa tärkeä, mutta samalla karkottaa luotaan toiset. Jos asettaa toisen etusijalle, oppii valitsemaan sanansa.
Sosiologi Kaisa Ketokivi piti eilen Nuori aikuinen kirkossa -seminaarissa erinomaisen esityksen aikuistumisen tendensseistä. Eräs keskeinen piirre näytti olevan ajatus, että nuoren pitää tulla jollain tavalla valmiiksi omaksi itsekseen ennen kuin uskalletaan tehdä aikuistumiseen liittyviä vakiintuneita ja vastuullisia ratkaisuja. "Pidentynyt nuoruus on eräänlainen 'aikalisä', jonka nuori ikäluokka on ottanut keinokseen tuottaa vakiintunutta, individualistiset odotukset täyttävää aikuisuutta." Tähän liittyy ihanteet omien tunteiden kuuntelusta ja rehellisestä kommunikaatiosta - "usein väistämättä sosiaalisten sidosten, yhteisöllisen moraalin ja velvollisuuksien kustannuksella", Kaisa Ketokivi sanoo. Pidetään siis tärkeämpänä ilmaista itseään rehellisesti kuin kuulua ryhmään ja ylläpitää suhteita. Jos yhteisö näyttää edellyttävän sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilöllisen ilmaisun ja tunteiden kuuntelemisen kanssa, niihin etsitään välimatkaa.
Tunnistan tästä kuvauksesta paljon oman väliinputoajasukupolveni tuntoja myös. Yksilöksi tulemisen paine on suuri. Jokainen yhteisöllisyyden vaatimus asettaa Minän kyseenalaiseksi.
Yhtä kaikki, ei ole vaikea nähdä, miten valmis työmaa, suorastaan vaaleneva elovainio, tässä on kristillisellä seurakunnalla. Meidän pitää uudelleen oppia näkemään toinen ensimmäisenä. Jatkuva itsereflektio ja omien, individualististen elämänratkaisujen puntarointi tuottaa mielenterveyden ongelmia ja huonoa oloa. Asettuminen toisen palvelukseen riistää minulta kyllä oikeuden olla itsekseni, mutta samalla tekee minusta osan suurempaa kokonaisuutta.
Jouduin lähtemään seminaarista kesken pois, mutta ehdin kuitenkin kuulla mainostoimiston kootut selitykset Usko, toivo, rakkaus -kampanjan kululle. En vakuuttunut. Itse asiassa esityksestä paistoi läpi suuri hämmennys siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys. Kohderyhmäksi kampanjalle oli määritelty 18-39 vuotiaat helsinkiläiset, jotka eivät ole aktiivisia kirkossakävijöitä ja jotka eivät miellä itseään "uskovaisiksi". Ikäryhmään kuuluvia helsinkiläisiä on noin 194.000. Sitä ei kuitenkaan sanottu, kuinka suuri osa tästä joukosta on aktiivisia seurakuntalaisia tai mieltää itsensä "uskovaisiksi" - hehän eivät siis lähtökohtaisesti kuuluneet kohderyhmään. Itse arvioisin, että heitä on noin 5-10% ikäluokasta eli karkeasti sanoen kymmenen-kaksikymmentätuhatta. Kirkkoon kuulumattomien osuutta jäljelle jäävästä 180.000 hengen populaatiosta mainostoimiston ihminen ei tiennyt. Ilmeisesti seurakuntayhtymän toimeksiantajat eivät olleet pitäneet sitä merkittävänä. Jos ikäluokasta noin 70% kuuluu kirkkoon, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että ehkä 55.000 heistä ei kuulu kirkkoon. Kun kysyin asiasta, tämä noin 55.000 kirkkoon kuulumattoman ja noin 110.000 kirkkoon etäisesti suhtautuvan muodostava ryhmä miellettiin yhdeksi kokonaisuudeksi - jonka vastakohtana siis toimii kirkon aktiivit ja "uskovaiset". Minkälaisesta teologisesta perusratkaisusta tässä on kyse?? Näinhän ajatellaan helluntailaisissa ja herätysliikkeissä. Eikö yleiskirkollisuus pikemminkin edellyttäisi sitä, että kirkkoon kuuluvat niputetaan yhteen riippumatta siitä, mitä he ajattelevat? No, olkoon. Jäin hämmästelemään.
Mainoskampanjan tavoitteeksi oli asetettu herättää keskustelua. Se oli fiksusti asetettu tavoite, koska sillä tavalla mikä tahansa keskustelu - myös kampanjan tyrmäävä negatiivinen palaute - voidaan laskea onnistumiseksi. Ja saihan kampanja aikaan pari irvailevaa kolumnia ja muutaman toimituksellisen jutun. Tulokseksi oli saatu, että 40% oli kokenut kampanjan positiivisesti, 31% negatiivisesti ja 25% neutraalisti. Kun lähtökohtana oli se, että "kirkko ja papit" (toimeksianto oli jostain syystä hyvin pappiskeskeinen - miksi?) koetaan tässä ikäryhmässä hankalina, lopputulema oli siis se, että myös mainostoimisto koetaan tässä ikäryhmässä vähintään yhtä hankalana. Jos saisin kastetilaisuuksista palautteen, että 31% niistä koetaan negatiivisesti, ajattelisin epäonnistuneeni pahasti. Mutta mainostoimisto ja sen toimeksiantajat Helsingin seurakuntayhtymässä todennäköisesti saavat jatkaa tyytyväisinä.
Käytäväkahvilla tuli puhetta kampanjan itsekriittisyydestä. Haluttiin siis viestittää sitä, että kirkko on itsekriittinen. Mutta ihmiset eivät ole ihan niin tyhmiä, kuin voisi luulla :-) Kampanja näyttäytyikin palautteessa silmänkääntötempulta, jossa seurakuntayhtymän mukavat heput ovat itsekriittisiä muiden kirkon ihmisten puolesta. Se ei ole oikeaa itsekriittisyyttä. Sellaiselle olisi nyt seurakuntayhtymässä tarvetta.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kampanjalla on virallisen tavoitteen lisäksi piilotavoite, "shadow mission" (John Ortbergin puhe Global Leadership Summitissa). Varjotavoite on sellainen, joka ruokkii piilotettuja valtapyrkimyksiä. Seurakuntayhtymän kampanjan varjotavoitteena näyttää olevan erilaisista syistä vanhoillisina ja jämähtäneinä pidettyjen kollegoiden kyykyttäminen. Jos se tapahtuisi avoimesti ja siellä, missä päätöksiä tehdään, asiaa voisi jopa tukea. Mutta tällaisena se näyttää vähän rumalta.
Pidän itsekin seurakuntien ja seurakuntayhtymän toimintaa vanhoillisena ja jämähtäneenä. Ehkä olen siitä jonkin sanan tässä blogissakin kirjoittanut. Rakenteellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä uudistuksia tarvitaan kipeästi ja radikaalisti. Mainostoimiston vaivautunut suhde Jeesus-kulttuuriin saa minut miettimään, millä tavalla Jeesus tuodaan takaisin keskelle kirkkoa. Siinä meillä pitäisi olla iso, yhteinen tavoite.
Toivottavasti nämä sanat kriittisyydestä huolimatta sisältävät myös riittävästi itsekriittisyyttä ja yhteyden etsimistä. Siitähän tämä koko juttu alkoi.
sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008
Reflektioita, heijastuksia
Ajattelin, että kirjoitan jonkin rivin kuluneen viikon vaikutelmista kirkon koulutuskeskuksen kurssilla. Eilinen meni kuitenkin hulinassa, kun kolmisenkymmentä sukulaista tuli meille tapaamaan Estaa. Aamulla tuli kiire jopa hankkia pari uutta ruokailupöydän tuolia, että kaikille riittää istumapaikka. No, kaupasta niitä saa, joten siihen ei mennyt paria tuntia enempää. Nyt on siis Alissan huone muutettu ruokailu- ja työhuoneeksi, kun Alissa pääsi Siiriltä jääneeseen huoneeseen leluineen...
Oli ehkä hyväkin nukkua pari yötä kurssin jälkeen. Torstaina iltapäivällä huomasin omassa asenteessani pahaa tuskaantumista. Puhe kirkon olemuksesta ja perustehtävästä kohtaa jopa kollegoiden - siis periaatteessa ammattilaisten ja asiantuntijoiden - keskellä hämmennystä. Alueellisen paikallisseurakunnan määrittämä rakenne hallitsee mieliä niin vahvasti maaseudulla, että sen taakse on lähes mahdoton päästä. Silti on ihan selvää, että paikallisseurakunnat eivät tule edes maaseudulla kestämään sellaisinaan seurakuntien yhdistämisestä koituvaa ahdistusta. Helsingissä paikalliseurakunta on jo nyt vanhentunut rakenne. Se ei enää tarjoa muuta kuin työssäkäyntiyksikön ja mahdollisuuden hallinnolliseen ohjailuun.
Monille kansankirkollisuuden nimissä puhuville tämä näyttää mainiosti riittävän. Kun ei uskota, että kirkolla olisi mitään sanottavaa totuudesta, on luonnollista, että hallinnollisilla ratkaisuillakin pyritään rajoittamaan kaikenlaisten uskonsa tosissaan ottavien yhteisöjen merkitystä. Parokkiaalinen eli alueellinen seurakunta on parhaimmillaan tasapäistäjänä. Se jakaa resursseja tasan ja viilaa jokaisesta innovaatiosta pahimmat särmät pois. Näin kirkon virallisen rakenteen sisään (paikalliset seurakunnat ovat oikeastaan kirkon ainoa virallinen rakenne) ei pääse syntymään mitään hallinnollisesti epäilyttävää. Lisäksi tällainen rakenne antaa erinomaisen mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa mainoskampanjan, jonka tarkoituksena on kertoa ihmisille, että kirkko ei ole mistään mitään mieltä, mutta että se ei valitettavasti voi uskovaisten ahdasmielisyydestä johtuen täysillä toteuttaa tätä mukavan kaverin rooliaan.
Kun kysymys avoimesti homoseksuaalisten, parisuhteensa rekisteröineiden pappien virantoimituksesta tulee ennen pitkää lööppeihin, kirkon tulisi nyt vakavasti miettiä, mitä se tarkoittaa yhtenäisyyden ja kirkon kansallisen roolin kannalta. En pidä ollenkaan realistisena ajatusta, että yhtenäisyys ratkeaa osoittamalla vanhoilliseksi leimatuille ovea. Taistelu naispappeuden vastustajia vastaan saattaa tällä kohtaa innostaa kuvittelemaan liikoja.
Nähdäkseni asia ratkeaa paikallisten seurakuntien tasolla. Jos seurakuntarakenne edellyttää tällä kohtaa täydellistä yksimielisyyttä, ajaudutaan jatkuviin, raastaviin konflikteihin ja onnistutaan karkottamaan kirkosta sekä uskovat että epäilijät. Siksi juuri tulisi tietoisesti ja avoimesti luoda tilanne, jolla taataan eri tavalla ajattelevien uskonyhteisöjen mahtuminen saman seurakuntarakenteen piiriin. Toisin sanoen joko kirkkolain muuttamisen kautta tai - kun lainmuutos on niin hidas ja vaikea prosessi - muilla järjestelyillä pitäisi aktiivisesti pyrkiä luomaan sellaisia rakenteita, jotka antavat oikeuden kokoontua samanmielisten kesken.
Tällaista rakenteellista muutosta pelätään monista syistä johtuen. Uskovaisten ryhmillä on tapana olla aika suvaitsemattomia. Kirkossa on vaalittu yhtenäiskulttuuria avoimena vastapainona sille, mitä usein kutsutaan fundamentalismiksi. Pelätään, että tällainen viivytystaistelu ei enää onnistu, jos tasapäistävästä rakenteesta luovutaan. Toisin sanoen ne, jotka muuten mieltävät yhtenäisen kulttuurin menneisyyden asiaksi, ovat tällä kohtaa yhtenäiskulttuurin suurimpia puolestapuhujia.
Ongelmana on vain se, että se yhtenäisyys, jota vaalitaan, ei ole totta. Hengellinen elämä on jo nyt kaupungeissa ulkoistettu erilaisille liikkeille, eivätkä viralliset seurakunnat ole oikeasti seurakuntia. Ekumeenisen liikkeen suurimpia opetuksia on varmasti se, että yhteyttä voidaan parhaiten etsiä silloin, kun osapuolet saavat aidosti ensin olla sitä, mitä ovat. Ei sitä kannata pelätä. Vapaus vallitkoon.
-------------------------
Tänään olen Kynttilänpäivän Tuomasmessussa liturgina, ensi viikon virkavapaalla. Tosin keskiviikkona olen tietysti Kryptassa. Torstaina olen Forssassa pitämässä psalmiluentoja ja lauantaina pidetään Agricolassa "sisäpiirin juttu".
Oli ehkä hyväkin nukkua pari yötä kurssin jälkeen. Torstaina iltapäivällä huomasin omassa asenteessani pahaa tuskaantumista. Puhe kirkon olemuksesta ja perustehtävästä kohtaa jopa kollegoiden - siis periaatteessa ammattilaisten ja asiantuntijoiden - keskellä hämmennystä. Alueellisen paikallisseurakunnan määrittämä rakenne hallitsee mieliä niin vahvasti maaseudulla, että sen taakse on lähes mahdoton päästä. Silti on ihan selvää, että paikallisseurakunnat eivät tule edes maaseudulla kestämään sellaisinaan seurakuntien yhdistämisestä koituvaa ahdistusta. Helsingissä paikalliseurakunta on jo nyt vanhentunut rakenne. Se ei enää tarjoa muuta kuin työssäkäyntiyksikön ja mahdollisuuden hallinnolliseen ohjailuun.
Monille kansankirkollisuuden nimissä puhuville tämä näyttää mainiosti riittävän. Kun ei uskota, että kirkolla olisi mitään sanottavaa totuudesta, on luonnollista, että hallinnollisilla ratkaisuillakin pyritään rajoittamaan kaikenlaisten uskonsa tosissaan ottavien yhteisöjen merkitystä. Parokkiaalinen eli alueellinen seurakunta on parhaimmillaan tasapäistäjänä. Se jakaa resursseja tasan ja viilaa jokaisesta innovaatiosta pahimmat särmät pois. Näin kirkon virallisen rakenteen sisään (paikalliset seurakunnat ovat oikeastaan kirkon ainoa virallinen rakenne) ei pääse syntymään mitään hallinnollisesti epäilyttävää. Lisäksi tällainen rakenne antaa erinomaisen mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa mainoskampanjan, jonka tarkoituksena on kertoa ihmisille, että kirkko ei ole mistään mitään mieltä, mutta että se ei valitettavasti voi uskovaisten ahdasmielisyydestä johtuen täysillä toteuttaa tätä mukavan kaverin rooliaan.
Kun kysymys avoimesti homoseksuaalisten, parisuhteensa rekisteröineiden pappien virantoimituksesta tulee ennen pitkää lööppeihin, kirkon tulisi nyt vakavasti miettiä, mitä se tarkoittaa yhtenäisyyden ja kirkon kansallisen roolin kannalta. En pidä ollenkaan realistisena ajatusta, että yhtenäisyys ratkeaa osoittamalla vanhoilliseksi leimatuille ovea. Taistelu naispappeuden vastustajia vastaan saattaa tällä kohtaa innostaa kuvittelemaan liikoja.
Nähdäkseni asia ratkeaa paikallisten seurakuntien tasolla. Jos seurakuntarakenne edellyttää tällä kohtaa täydellistä yksimielisyyttä, ajaudutaan jatkuviin, raastaviin konflikteihin ja onnistutaan karkottamaan kirkosta sekä uskovat että epäilijät. Siksi juuri tulisi tietoisesti ja avoimesti luoda tilanne, jolla taataan eri tavalla ajattelevien uskonyhteisöjen mahtuminen saman seurakuntarakenteen piiriin. Toisin sanoen joko kirkkolain muuttamisen kautta tai - kun lainmuutos on niin hidas ja vaikea prosessi - muilla järjestelyillä pitäisi aktiivisesti pyrkiä luomaan sellaisia rakenteita, jotka antavat oikeuden kokoontua samanmielisten kesken.
Tällaista rakenteellista muutosta pelätään monista syistä johtuen. Uskovaisten ryhmillä on tapana olla aika suvaitsemattomia. Kirkossa on vaalittu yhtenäiskulttuuria avoimena vastapainona sille, mitä usein kutsutaan fundamentalismiksi. Pelätään, että tällainen viivytystaistelu ei enää onnistu, jos tasapäistävästä rakenteesta luovutaan. Toisin sanoen ne, jotka muuten mieltävät yhtenäisen kulttuurin menneisyyden asiaksi, ovat tällä kohtaa yhtenäiskulttuurin suurimpia puolestapuhujia.
Ongelmana on vain se, että se yhtenäisyys, jota vaalitaan, ei ole totta. Hengellinen elämä on jo nyt kaupungeissa ulkoistettu erilaisille liikkeille, eivätkä viralliset seurakunnat ole oikeasti seurakuntia. Ekumeenisen liikkeen suurimpia opetuksia on varmasti se, että yhteyttä voidaan parhaiten etsiä silloin, kun osapuolet saavat aidosti ensin olla sitä, mitä ovat. Ei sitä kannata pelätä. Vapaus vallitkoon.
-------------------------
Tänään olen Kynttilänpäivän Tuomasmessussa liturgina, ensi viikon virkavapaalla. Tosin keskiviikkona olen tietysti Kryptassa. Torstaina olen Forssassa pitämässä psalmiluentoja ja lauantaina pidetään Agricolassa "sisäpiirin juttu".
lauantaina, tammikuuta 26, 2008
Kynttilänpäivän Pisara
Pisara YLE TV1 lauantaina 26.1.2008 klo 17.10
Pienestä liekistä maailman valo
Liekillä on ihmeellinen vaikutus lapseen. Sitä on tuijotettava ja sen lähelle on mentävä. Siihen ei saa koskea, vaikka se lepattavana ja värikkäänä melkein pakottaa ainakin hipaisemaan. Harmi vain, että aikuisten sääntöjen mukaan ainoa asia, minkä liekille saa tehdä, on sammuttaminen. Sammutettaessa siitä jää jäljelle vain hetken kytevä sydän ja iloisesti palaneen liekin korvaa savuinen vana ja hento haju.
Aikuiset opettavat, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Se tarkoittaa, että tulta voi käyttää moniin hyödyllisiin asioihin, mutta se voi olla tosi vaarallinen, jos se pääsee irti.
Se, mikä on kaikkein ihmeellisintä tulessa, on sen pienuus. Siis se, että ihan pienestä kipinästä voi aiheutua valtava räjähdys. Ja ihan pieni liekki valaisee suuren huoneen. Siksi kynttilöitä halutaankin polttaa, koska ne luovat niin kauniin valon ja samalla antavat myös lämpöä.
Jospa joku keksisi sellaisen liekin, joka vain lämmittää ja valaisee, mutta ei ole yhtään vaarallinen. Sellainen liekki, jonka lähelle voi mennä ilman, että tarvitsee pelätä palavansa. Ja kun se syttyisi suureen roihuun, se vain lämmittäisi niitä, joilla on kylmä, ja antaisi valoa kaikille niille, jotka on pimeässä, mutta ei polttaisi ketään poroksi. Se voisi olla nimeltään Jeesus-liekki.
Jeesuksen vanhemmat toivat lapsensa temppeliin, kun tämä oli kahdeksan päivän ikäinen. Siellä oli vanha mies nimeltään Simeon, joka odotti Israelille luvattua lohdutusta. Kun hän näki Jeesus-lapsen, hän otti tämän käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Ihmeellistä, että niin pienessä vauvassa voi nähdä niin suuren valon.
keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008
Miksi te ette ole vihaisia kirkolle?
Kolme päivää Järvenpäässä Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla on takana, kaksi koulutuspäivää vielä edessä. On puhuttu kirkon rakenteista, työyhteisöistä, perustehtävästä, henkilösuhteista jne. Siksi oli kiva tulla keskiviikon "iltalomalle" Kohtaamispaikka Kryptaan.
Tänään aiheena oli siis elinvoimaisen kirkon sisältöön ja linjaan liittyvät tekijät: Kristus-keskeisyys (kerygma), elämäntapa (praxia) ja valmius kärsiä (martyria). Huomasin, että keskustelu ryhmissä oli avoimen tilaisuuden tapaan hyvin vaihtelevaa. Kun kenellä tahansa on mahdollisuus tulla mukaan keskusteluun, se on luonteeltaan lähtökohtaisesti erilaista kuin asiantuntijakeskustelu. Se mikä avoimuudessa ja spontaaniudessa voitetaan, ehkä osittain menetetään keskittymisessä. Jotta saadaan todella ruohonjuuritason näkemyksiä esille, pitää siis suostua siihen, että ei voida mennä kovin syvälle. Esiin nousi kuitenkin tärkeitä unelmia ja huomioita, joita varmasti päästään jatkossa vielä käsittelemään.
Varsinainen käännekohta oli mun omassa mielessäni kuitenkin veli Antoine Lévyn loppupuheenvuoro. Hänen kysymyksensä oli keskustelua sivusta seuranneena, miksi me emme ole enemmän vihaisia kirkolle. Hän vertasi tilannetta samarialaiseen naiseen kaivolla, joka tiesi elämänsä olevan jollain tavalla näivettynyttä, mutta ei oikeastaan tiennyt miksi. Veli Antoinen mukaan se oli luonnollista, koska hänellä ei ollut itsellään vastausta tähän sydämen kaipaukseen. Siksi oli parempi olla siitä tietämätön. Jeesuksella oli kuitenkin kyky osoittaa tuo kaipauksen kohta, koska hänellä oli tarjota siihen myös elävää vettä ja Pyhän Hengen kosketus.
Luulen, että veli Antoine osui tärkeään kohtaan. Moni ihminen on liian vähään tyytyväinen. Ei uskalleta edes olla vihaisia, koska epämääräisen vihan kanssa on niin paha olla. Mutta sen kääntöpuolena on jatkuva nurina "kirkkoa" kohtaan, jota ei ole edes tunnistettu siksi, mikä se on. Ajatellaan, että kirkko on organisaatio, laitos, rakennus, sen työntekijät. Mutta kirkko ei ole mikään näistä. Veli Antoine käytti evankeliumia vertauksena opettaakseen, että kirkko syntyi siinä alkuräjähdyksessä, kun Jeesus kosketti samarialaisen naisen kaipausta ja vastasi siihen elävällä vedellä. Ja näin kirkko syntyy myös vuonna 2008 Helsingissä.
Tästä meinaa tulla pitkä vuodatus pitkän päivän päätteeksi. Mutta mun mielessä vahvistuu ajatus siitä, että tämä pieni "Elinvoimainen kirkko" -prosessi voi olla tärkeämpi kuin aluksi kuvittelinkaan. Meidän pitää käydä uudelleen ja kärsivällisesti läpi sitä, mikä kirkko oikein on. Jos käsitys kirkosta on hukassa, me nähdään vain organisaatio tai oma hengellinen ponnistelu. On kai pakko sanoa, että myös papiston kesken käsitys kirkosta tuntuu usein olevan rajoittunut tähän kulttuuriseen muotoon, jonka se on sattunut saamaan täällä syrjäisessä ja eksoottisessa maailman kolkassa. Kristittyjen ykseyden nimissä ja rukousviikon hengessä on hyvä rukoilla ja toivoa, että kirkko löydetään uudestaan, niin että siitä voi uudestaan tulla elinvoimainen.
Ainiin. Olin maanantaina kirkkohallituksen strategian julkistamistilaisuudessa God's Gasissa. En tosin tiedä miksi :-) vaikka toki vaihdoinkin siellä pari sanaa joidenkin asianosaisten kanssa. Valtosen Ollia oli haastateltu aiheesta uutislähtyksessä tiistaina. Olli on johdonmukaisesti ja pitkään puhunut henkilöseurakuntamallin puolesta. En nyt ota siihen kantaa, palaan aiheeseen myöhemmin, koska se on tärkeä. Mutta strategiaa voi lukea (halutessaan) niin, että se antaa täydet valtuudet lähteä toteuttamaan innovatiivisia, vapaaehtoiseen aktiivisuuteen perustuvia hankkeita, joilla on vahva hengellinen ja diakoninen näky. Ja juuri sellaiselle me ollaan Tuomasyhteisön ja Tuomiokirkkoseurakunnan kanssa nyt luomassa edellytyksiä, jHs.
Tänään aiheena oli siis elinvoimaisen kirkon sisältöön ja linjaan liittyvät tekijät: Kristus-keskeisyys (kerygma), elämäntapa (praxia) ja valmius kärsiä (martyria). Huomasin, että keskustelu ryhmissä oli avoimen tilaisuuden tapaan hyvin vaihtelevaa. Kun kenellä tahansa on mahdollisuus tulla mukaan keskusteluun, se on luonteeltaan lähtökohtaisesti erilaista kuin asiantuntijakeskustelu. Se mikä avoimuudessa ja spontaaniudessa voitetaan, ehkä osittain menetetään keskittymisessä. Jotta saadaan todella ruohonjuuritason näkemyksiä esille, pitää siis suostua siihen, että ei voida mennä kovin syvälle. Esiin nousi kuitenkin tärkeitä unelmia ja huomioita, joita varmasti päästään jatkossa vielä käsittelemään.
Varsinainen käännekohta oli mun omassa mielessäni kuitenkin veli Antoine Lévyn loppupuheenvuoro. Hänen kysymyksensä oli keskustelua sivusta seuranneena, miksi me emme ole enemmän vihaisia kirkolle. Hän vertasi tilannetta samarialaiseen naiseen kaivolla, joka tiesi elämänsä olevan jollain tavalla näivettynyttä, mutta ei oikeastaan tiennyt miksi. Veli Antoinen mukaan se oli luonnollista, koska hänellä ei ollut itsellään vastausta tähän sydämen kaipaukseen. Siksi oli parempi olla siitä tietämätön. Jeesuksella oli kuitenkin kyky osoittaa tuo kaipauksen kohta, koska hänellä oli tarjota siihen myös elävää vettä ja Pyhän Hengen kosketus.
Luulen, että veli Antoine osui tärkeään kohtaan. Moni ihminen on liian vähään tyytyväinen. Ei uskalleta edes olla vihaisia, koska epämääräisen vihan kanssa on niin paha olla. Mutta sen kääntöpuolena on jatkuva nurina "kirkkoa" kohtaan, jota ei ole edes tunnistettu siksi, mikä se on. Ajatellaan, että kirkko on organisaatio, laitos, rakennus, sen työntekijät. Mutta kirkko ei ole mikään näistä. Veli Antoine käytti evankeliumia vertauksena opettaakseen, että kirkko syntyi siinä alkuräjähdyksessä, kun Jeesus kosketti samarialaisen naisen kaipausta ja vastasi siihen elävällä vedellä. Ja näin kirkko syntyy myös vuonna 2008 Helsingissä.
Tästä meinaa tulla pitkä vuodatus pitkän päivän päätteeksi. Mutta mun mielessä vahvistuu ajatus siitä, että tämä pieni "Elinvoimainen kirkko" -prosessi voi olla tärkeämpi kuin aluksi kuvittelinkaan. Meidän pitää käydä uudelleen ja kärsivällisesti läpi sitä, mikä kirkko oikein on. Jos käsitys kirkosta on hukassa, me nähdään vain organisaatio tai oma hengellinen ponnistelu. On kai pakko sanoa, että myös papiston kesken käsitys kirkosta tuntuu usein olevan rajoittunut tähän kulttuuriseen muotoon, jonka se on sattunut saamaan täällä syrjäisessä ja eksoottisessa maailman kolkassa. Kristittyjen ykseyden nimissä ja rukousviikon hengessä on hyvä rukoilla ja toivoa, että kirkko löydetään uudestaan, niin että siitä voi uudestaan tulla elinvoimainen.
Ainiin. Olin maanantaina kirkkohallituksen strategian julkistamistilaisuudessa God's Gasissa. En tosin tiedä miksi :-) vaikka toki vaihdoinkin siellä pari sanaa joidenkin asianosaisten kanssa. Valtosen Ollia oli haastateltu aiheesta uutislähtyksessä tiistaina. Olli on johdonmukaisesti ja pitkään puhunut henkilöseurakuntamallin puolesta. En nyt ota siihen kantaa, palaan aiheeseen myöhemmin, koska se on tärkeä. Mutta strategiaa voi lukea (halutessaan) niin, että se antaa täydet valtuudet lähteä toteuttamaan innovatiivisia, vapaaehtoiseen aktiivisuuteen perustuvia hankkeita, joilla on vahva hengellinen ja diakoninen näky. Ja juuri sellaiselle me ollaan Tuomasyhteisön ja Tuomiokirkkoseurakunnan kanssa nyt luomassa edellytyksiä, jHs.
sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008
Kolmas päivä
Ekumeenisen rukousviikon kolmas päivä eli sunnuntai sisältää perinteisen rukousvaelluksen. Tänä vuonna se alkaa klo 13.30 Adventtikirkolta (Annankatu 7) ja kulkee Pyhän Kolminaisuuden kirkon kautta lähijunaa hyväksi käyttäen Huopalahden kirkolle, missä vietetään klo 15 ekumeeninen rukous- ja musiikkihetki.
Illalla saamme Tuomasmessuun vieraita Etelä-Afrikasta. Aikaisemminkin messussa vieraillut J. P. Heath tulee lausumaan tervehdyksen ja kertomaan kolehtikohteesta. Heath on anglikaanipappi ja edustaa HIV-positiivisten uskonnollisten johtajien verkostoa. Kolehti menee Helsingin Diakonissalaitoksen kautta Etelä-Afrikan AIDS-orpojen kuntoutukseen.
Ensi viikkoa määrittää mun elämässä eniten se, että olen Järvenpäässä kurssilla maanantaiaamusta perjantaihin iltapäivään. Sain tosin luvan lintsata sen verran, että pääsen Helsingissä ma klo 13 järjestettävään tilaisuuteen, jossa piispa Simo Peura julkistaa kirkkohallituksen strategian vuoteen 2015. Ja onhan meillä taas keskiviikkona Kohtaamispaikkana Krypta, johon tietysti tulen heti, kun ohjelma Järvenpäässä on siltä päivältä ohi.
Ensi viikolla tulee Suomeen myös serkkuni Esta Keniasta. Estan äiti kuoli salaman iskussa ja hänen isänsä toi vauvan lähetyssaarnaja-tätini Anna-Liisan ja hänen työtoverinsa kasvatettavaksi. Ei siinä kai mitään virallista adoptiota ollut, mutta me opimme tuntemaan Estan serkkuna. Hän on kuulemma ollut huolissaan, että me olemme hylänneet Mama Liisan elämään yksin. Meille Suomessa on tietysti ihan normaalia että 82-vuotias ihminen elää yksin omassa asunnossaan. Ehkä Esta on kuitenkin enemmän oikeassa... Saa opettaa meille afrikkalaista huolenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Joka tapauksessa hienoa, että Estan matka järjestyi. Tapaamme häntä lauantaina meillä kotona, kun olemme kutsuneet sukua yhteen. Esta oli Suomessa viimeksi joskus 70-luvulla muistaakseni yhden lukuvuoden verran Leppävaaran koulussa. Sen jälkeen tapasin häntä viimeksi, kun kävimme Tiinan kanssa Keniassa 1987.
Totta kai Estan vierailu kiinnostaa myös siksi, että saan häneltä realistisen kuvan Kenian tilanteesta. Mun lentolipussa lukee, että lennän Amsterdamin kautta Nairobiin 10.3. Mitä lähemmäksi päivämäärä tulee, sitä suuremmalla jännityksellä tietysti seuraan uutisia sieltä.
Illalla saamme Tuomasmessuun vieraita Etelä-Afrikasta. Aikaisemminkin messussa vieraillut J. P. Heath tulee lausumaan tervehdyksen ja kertomaan kolehtikohteesta. Heath on anglikaanipappi ja edustaa HIV-positiivisten uskonnollisten johtajien verkostoa. Kolehti menee Helsingin Diakonissalaitoksen kautta Etelä-Afrikan AIDS-orpojen kuntoutukseen.
Ensi viikkoa määrittää mun elämässä eniten se, että olen Järvenpäässä kurssilla maanantaiaamusta perjantaihin iltapäivään. Sain tosin luvan lintsata sen verran, että pääsen Helsingissä ma klo 13 järjestettävään tilaisuuteen, jossa piispa Simo Peura julkistaa kirkkohallituksen strategian vuoteen 2015. Ja onhan meillä taas keskiviikkona Kohtaamispaikkana Krypta, johon tietysti tulen heti, kun ohjelma Järvenpäässä on siltä päivältä ohi.
Ensi viikolla tulee Suomeen myös serkkuni Esta Keniasta. Estan äiti kuoli salaman iskussa ja hänen isänsä toi vauvan lähetyssaarnaja-tätini Anna-Liisan ja hänen työtoverinsa kasvatettavaksi. Ei siinä kai mitään virallista adoptiota ollut, mutta me opimme tuntemaan Estan serkkuna. Hän on kuulemma ollut huolissaan, että me olemme hylänneet Mama Liisan elämään yksin. Meille Suomessa on tietysti ihan normaalia että 82-vuotias ihminen elää yksin omassa asunnossaan. Ehkä Esta on kuitenkin enemmän oikeassa... Saa opettaa meille afrikkalaista huolenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Joka tapauksessa hienoa, että Estan matka järjestyi. Tapaamme häntä lauantaina meillä kotona, kun olemme kutsuneet sukua yhteen. Esta oli Suomessa viimeksi joskus 70-luvulla muistaakseni yhden lukuvuoden verran Leppävaaran koulussa. Sen jälkeen tapasin häntä viimeksi, kun kävimme Tiinan kanssa Keniassa 1987.
Totta kai Estan vierailu kiinnostaa myös siksi, että saan häneltä realistisen kuvan Kenian tilanteesta. Mun lentolipussa lukee, että lennän Amsterdamin kautta Nairobiin 10.3. Mitä lähemmäksi päivämäärä tulee, sitä suuremmalla jännityksellä tietysti seuraan uutisia sieltä.
lauantaina, tammikuuta 19, 2008
Vanhan kertausta?
Tunnustan, että kierrätin tänään vahvasti viime sunnuntain saarnaa, kun olin vieraana Annankadun Adventtikirkon jumalanpalveluksessa. Ja ekaa kertaa elämässäni sain saarnata vaimoni Tiinan kanssa. Me sovittiin niin, että Tiina aloittaa ja minä lopetan. Aiheena oli väljästi mutta haastavasti annettu "innostuminen".
Tiinalla oli oikein hyvä ja kompakti puheenvuoro, joka tuli sekä pitkästä liike-elämän kokemuksesta että sydämestä. En voinut mitään sille, että viime sunnuntain teema tuntui mielestäni sopivan aiheeseen erinomaisesti. Lisäksi tietysti sanoin jotain myös kristittyjen ykseyden rukousviikon teemasta "rukoilkaa lakkaamatta". Adventtikirkossa vallitsi lämmin ja välitön tunnelma, kuten pienissä ja toisensa hyvin tuntevissa yhteisöissä voi olettaakin. Pastori Sakari Vehkavuori on poikkeuksellisen ilmeikäs ja lämmin persoona. Oli kiva tavata myös hänen isäänsä, joka toimi saman seurakunnan pastorina samaan aikaan kun minun isäni oli Saalem-seurakunnan johtajana. Eli yhteistyötä on tehty nyt kahdessa sukupolvessa.
Rukousviikko alkoi eilen illalla Pyhän Henrikin katedraalissa klo 17.30 vietetyllä vesperillä. En tiedä, saako tätä kirjoittaa julki, mutta menköön. Ilmeisesti P. Henrikin seurakunnan sisäinen tiedotus oli hieman ontunut, koska vesperin tervehdyspuhujaksi valittu rovasti Helena Haataja soitti minulle noin 17.10 hieman hämmentyneenä kirkon sakastista. Siellä ei ollutkaan mitään tietoa vesperistä, vaan heillä oli käsitys, että sitä vietettäisiin vasta tänään lauantaina. Istuin ratikassa, joten en osannut sanoa muuta kuin että tulen paikalle noin 10 minuutissa. Sillä aikaa paikalle oli kuitenkin ilmestynyt vs. kirkkoherra Melvin Llabanes, jonka kanssa sain toimittaa vesperin viime vuonna. Hänen ratkaisunsa oli heti jämäkkä ja selkeä: vesper pidetään, vaikka siihen ei oltu varauduttu. Näin saimme siis rukousviikon hyvin alkuun, vaikka kulissien takana olikin pientä säätöä.
Nyt yritän kirjoittaa ylös joitakin muistiinpanoja kahden tunnin kuluttua Uspenskissa pidettävää rukous- ja psalmilaulujen hetkeä varten. Paikalla on tuomasvesperin kuoro sekä ortodoksien lauluryhmä. Tietääkseni tänä vuonna ei valitettavasti saatu musiikkia vapaiden suuntien seurakunnista eikä katolisilta.
Tiinalla oli oikein hyvä ja kompakti puheenvuoro, joka tuli sekä pitkästä liike-elämän kokemuksesta että sydämestä. En voinut mitään sille, että viime sunnuntain teema tuntui mielestäni sopivan aiheeseen erinomaisesti. Lisäksi tietysti sanoin jotain myös kristittyjen ykseyden rukousviikon teemasta "rukoilkaa lakkaamatta". Adventtikirkossa vallitsi lämmin ja välitön tunnelma, kuten pienissä ja toisensa hyvin tuntevissa yhteisöissä voi olettaakin. Pastori Sakari Vehkavuori on poikkeuksellisen ilmeikäs ja lämmin persoona. Oli kiva tavata myös hänen isäänsä, joka toimi saman seurakunnan pastorina samaan aikaan kun minun isäni oli Saalem-seurakunnan johtajana. Eli yhteistyötä on tehty nyt kahdessa sukupolvessa.
Rukousviikko alkoi eilen illalla Pyhän Henrikin katedraalissa klo 17.30 vietetyllä vesperillä. En tiedä, saako tätä kirjoittaa julki, mutta menköön. Ilmeisesti P. Henrikin seurakunnan sisäinen tiedotus oli hieman ontunut, koska vesperin tervehdyspuhujaksi valittu rovasti Helena Haataja soitti minulle noin 17.10 hieman hämmentyneenä kirkon sakastista. Siellä ei ollutkaan mitään tietoa vesperistä, vaan heillä oli käsitys, että sitä vietettäisiin vasta tänään lauantaina. Istuin ratikassa, joten en osannut sanoa muuta kuin että tulen paikalle noin 10 minuutissa. Sillä aikaa paikalle oli kuitenkin ilmestynyt vs. kirkkoherra Melvin Llabanes, jonka kanssa sain toimittaa vesperin viime vuonna. Hänen ratkaisunsa oli heti jämäkkä ja selkeä: vesper pidetään, vaikka siihen ei oltu varauduttu. Näin saimme siis rukousviikon hyvin alkuun, vaikka kulissien takana olikin pientä säätöä.
Nyt yritän kirjoittaa ylös joitakin muistiinpanoja kahden tunnin kuluttua Uspenskissa pidettävää rukous- ja psalmilaulujen hetkeä varten. Paikalla on tuomasvesperin kuoro sekä ortodoksien lauluryhmä. Tietääkseni tänä vuonna ei valitettavasti saatu musiikkia vapaiden suuntien seurakunnista eikä katolisilta.
sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008
Saarna Tuomasmessussa 13.1.2008
Saarnasin vain osittain muistiinpanojen perusteella, joten mulla ei ole saarnasta tarkkaa käsikirjoitusta. Tässä kuitenkin keskeinen sisältö melko virkeästä muistista referoituna. Teksteinä luettiin Jesajan profetia 61:1-3 ja Johanneksen evankeliumista kohta 1:29-34, joka kertoo Johannes Kastajan todistuksen Jeesuksen kasteesta.
Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä
sanottiin evakeliumissa. Pelottaako? Mitä jos se oikeasti tapahtuisi tässä messussa…
Johanneksen evankeliumin tekstit ovat aika haastavia. Kun muut evankelistat kertovat Jeesuksen kasteen, Johannes ei kerro itse tapahtumaa, vaan ainoastaan Johannes Kastajan todistuksen siitä. Lisäksi Kastajan todistuksessa on kaksinkertainen rakenne, jonka hahmottaminen saattaa olla hankalaa. Otan siksi saarnani aiheeksi vain muutaman lauseen.
Kaksi kertaa Johannes Kastaja lausuu: ”Minäkään en tuntenut häntä”. Hänen todistuksensa painoarvo on juuri siinä, että hän ei ensin tunnistanut Jeesusta siksi, joka tämä on, mutta sitten hän tunnisti. Tunnistaminen tapahtui, kun hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan Jeesuksen ylle. Eikä vain laskeutunut, vaan jäi hänen ylleen, sillä Johannes myös todistaa, että Jeesus on tullut kastamaan – ei enää vedellä vaan – Pyhällä Hengellä.
Jos olemme uskollisia tekstille, meidän on siis parasta puhua Pyhästä Hengestä. Mutta se on pahuksen vaikeaa. Aika usein kirkossa päädytään siihen, että on aiheesta on parempi vaieta kuin puhua. Täälläkin meitä on monia, jotka jossain elämän vaiheessa olemme saaneet rokotuksen kaikenlaista Pyhällä Hengellä elämöintiä ja ylihengellisyyttä vastaan. On jouduttu pettymään ja on tultu kyynisiksi. Meillä on vain se ongelma, että jos kirkossa ei puhut Pyhästä Hengestä, siitä pitää puhua muualla.
Ei tarvitse paljon katsella ympärille, kun huomaa, että kaikkihan puhuvat innostuksesta, kokonaisuuksien hallinnasta, osaamisen kehittämisestä, tyyneydestä. Vain hyvin pinnallisesti katsottuna nämä eivät ole hengellisiä kysymyksiä. Siksi on äärimmäisen mielenkiintoista katsoa, miten Pyhän Hengen voitelun vaikutus näkyy Jeesuksen elämässä ja toiminnassa.
Innostus
Aluksi on aina innostus. Kun Jeesus on kastettu ja hän selviää erämaassa Paholaisen kiusauksista, hän astuu täynnä Pyhää Henkeä kotikaupunkinsa Nasaretin synagogaan (Luuk. 4:16-30). Hänelle annetaan käteen Jesajan kirjakäärö, josta hän lukee juuri kuulemamme kappaleen (Jes. 61:1-3): ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.” Jeesuksen elämässä innostus tai motivaatio näkyy siinä, miten hän epäröimättä ottaa paikkansa ja tarttuu tehtäväänsä. Pyhän Hengen voitelemana Jeesus on valmis astumaan tielle, vaikka se väistämättä tuottaa vastareaktioita, vihaa ja murhanhalua. Nasaretin synagogassa häntä ensin kiitellään, mutta vähän sen jälkeen ihmiset ajattelevat, että se luulee itsestään liikoja, ja aikovat heittää hänet jyrkänteeltä alas.
Pyhän Henki antaa innostuksen, joka kestää vihan ja vainot.
Ymmärrys
Pelkkä into ei riitä, tarvitaan myös ymmärrystä. Ja sitä alkaa kertyä, jos viitsii opiskella. Nuorena aikuisena ihmisellä on tähän käsittääkseni kaikkein vahvin kapasiteetti. Kun Jeesus on lukenut Jesajan profetian, kaikki odottavat, mitä hän aikoo siitä sanoa. Sitä rabbilta tai sellaiseksi pyrkivältä odotettiin: selitystä, kykyä ymmärtää lukemaansa ja jakaa tätä ymmärrystä muillekin. Sitä saarnaltakin odotetaan. Kirkossa on aina ajateltu, että järki ja Henki toimivat yhteistyössä. Siksi on tärkeää, että niille, joiden vastuulla on Sanan selittäminen seurakunnassa, annetaan hyvä koulutus. Eksegetiikka eli Raamatun selitysoppi on paitsi yliopistollinen oppiaine, joka käyttää yleisesti hyväksyttyjä tieteellisen tutkimuksen periaatteita, myös profeetallinen tehtävä. Ja Jeesus tekee sen, mistä jokainen sananselittäjä haaveilee tai ainakin pitäisi haaveilla. Hän on itse tuo selitys. Hän sanoo: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
Ymmärtäminen on sitä, että tuntee asian, tuntee tekstinsä, tietää faktat, hallitsee oppiaineensa, ja sen lisäksi näkee, mitä se tarkoittaa nyt. Ymmärtäminen on Pyhän Hengen vaikutusta.
Osaaminen
Osaaminen liittyy kokemukseen ja kulkee usein ymmärtämisen kanssa käsi kädessä – tai kypsyy ehkä hieman hitaammin. Vanhan testamentin mukaan käsityötaidot ovat Hengen lahja. Kun Mooses saa Jumalalta tehtävän rakentaa telttamajan ja sinne jumalanpalveluskaluston, niiden valmistajiksi valitaan ihmisiä, joille Jumala on antanut taidollisuuden Hengen. He ovat ammattilaisia, he tuntevat materiaalinsa, sen ominaisuudet. Osaaminen on nöyryyttä aineen ominaisuuksien edessä. Jokaisella puulajilla on omat piirteensä. Eri langat toimivat yhdessä eri tavalla ja muodostavat erilaisen kankaan.
Jeesus oli käsityöläinen, mutta Pyhä Henki voiteli hänet hieman toisenlaisen materiaalin käsittelyyn. Jesajan kirjakääröstä hän luki: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista. - - Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan”. Pyhä Henki siis voiteli Jeesuksen päähineentekijäksi, viitankutojaksi, parantajaksi, vapauttajaksi, öljyhoitajaksi. Hän oli kaikkien aikojen ihmissuhdeosaaja. Hänen varsinainen osaamisensa liittyi ihmisiin, universumin vaikeimpaan materiaaliin.
Useimpien meidän työ liittyy tavalla tai toisella sosiaalisiin verkostoihin ja suhteisiin. Tai jos ei työ, niin vapaa-aikana ainakin. Jeesus on siis meille hyvin läheinen ja tärkeä esimerkki siitä, mitä Pyhä Henki tekee.
Tyyneys
Kaiken innostuksen, ymmärryksen ja osaamisen jälkeen ihminen kaipaa omaa päämääräänsä koskevaa tyyneyttä. Johannes Kastaja näki Jeesuksen erityislaadun, kun hän huudahti: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Hän näki Jeesuksen yllä Pyhän Hengen voitelun ja sen vaikutuksen. Jostain syystä hän kutsui näkemäänsä ”Jumalan Karitsaksi”. Hän näki Jeesuksessa profeetta Jesajan mainitseman kärsivän palvelijan, joka oli ”kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, kuin lammas, joka ei suutansa avaa keritsijäinsä edessä” (Jes. 53:7). Mutta tässä meidän ei pidä käsittää väärin. Tämä karitsa ei suinkaan ollut vain passiivinen alistuja, vaan se Ilmestyskirjankin tuntema voittoisa lammas, joka hallitsee maailmankaikkeutta. Jesajakin näkee profetiassaan alistumista pidemmälle: ”Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. - - Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa, koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon” (Jes. 53:11-12).
Pyhä Henki antoi Jeesukselle täydellisen tyyneyden, koska Pyhä Henki avaa silmien eteen toisenlaiset näkymät ja toisenlaisen valtakunnan, Jumalan todellisuuden.
Lopuksi
Sama Pyhä Henki, joka voiteli Jeesuksen tehtäväänsä, on aivan keskeisellä sijalla kirkon elämässä alusta lähtien. Kun ihmiset kuulivat sanoman Jeesuksesta, he sanoivat haluavansa lähteä seuraamaan häntä. Silloin kristillinen seurakunta sanoi: ”Ok, oletko varma? Haluatko seurata Kristusta kuolemaan saakka?” (Noihin aikoihin seuraaminen saattoi todella merkitä kuolemaa.) ”Jos olet siihen valmis, astu kasteen hautaan, missä sinut haudataan Kristuksen kanssa yhteiseen kuolemaan. Ja kun sinut on kastettu, sinut myös nostetaan ylös ja sinä saat kätten päälle panon kautta Pyhä Hengen kasteen, joka nostaa sinut uuteen elämään.” Kaste on Paavalin mukaan (Room. 6:4-5) juuri sitä, että me kuolemme ja meidät haudataan Jeesuksen kanssa, jotta saisimme myös hänen kanssaan nousta uuteen elämään.
Siksi meitä ei kutsuta ensisijaisesti etsimään innostusta, silloinhan me vain juoksisimme kaikenlaisten innostajien perässä. Meitä ei kutsuta ensisijaisesti etsimään ymmärrystä, silloinhan meidän kannattaisi vain opiskella oikeita asioita. Meitä ei kutsuta ensisijaisesti kehittämään osaamistamme, silloinhan riittäisi hankkia kokemusta. Eikä meitä kutsuta ensisijaisesti edes etsimään tyyneyttä. Jokaista meistä kutsutaan ainoastaan seuraamaan Jeesusta juuri siinä merkityksessä, joka saamaamme kasteeseen sisältyy. Seuraa Jeesusta, niin hän täyttää sinut Pyhällä Hengellä lupauksien mukaan. Ja se voi tapahtua vaikka tässä messussa.
lauantaina, tammikuuta 12, 2008
Peter Halldorf Suomessa 24.-25.4.2008
Laitan tähän nähtäväksi käytettävissäni olevat tiedot Halldorfin seminaarista, joka toteutuu huhtikuussa, koska jotkut on näitä tietoja kysyneet.
Nuortumisen Henki 24-25.4.2008
Seminaari kirjailija Peter Halldorfin kanssa
Kultuurikeskus Sofiassa, Kallvikintie 28, 00980 Helsinki.
- Perinne ja uudistus: Jakamattoman kirkon kutsu
- Kuvasta kaltaisuuteen: Ihmisenä kypsyminen ja
- Hengen maailmassa: Opastusta elämän tärkeimmälle
Puheet tulkitaan ruotsista suomeksi. Mukana myös lauluyhtye Vox Silentii.
Hinta:
Sofiassa on mahdollisuus yöpyä, majoitus ei sisälly hintaan.
Ilmoittautumiset 4.4. 2008 mennessä
Kerro ilmoittautuessasi:
- oletko mukana torstaina
- perjantaina
- molempina päivinä
- erityisruokavaliosi
- tarvitsetko lisäksi majoituksen Sofiassa (1/2 hh)
Tiedustelut ja puhelinilmoittautumiset:
Tapio Koivu, p. 050-4341133, tapio.koivu@hdl.fi
Järjestäjinä: Hiljaisuuden Ystävät r.y., Helsingin Diakonissalaitos,
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
Hämmästyttävää!
Juuri kun sain edellisen postini kirjoitettua ja jaettua viime lauantain kokemukseni Bandidosin päämajalta, Ajankohtainen kakkonen esittää Bandidos-presidentin haastattelun! Kaiken lisäksi haastattelu alkaa siitä, että avataan kerhon raskas metalliovi.
Sisältä kerhotalo näytti juuri siltä, kuin kuvittelinkin: siisti, hyvistä materiaaleista rakennettu, viihtyisä, tyylin mukainen. Ei ihme, ettei meidän kolhiintuneet arkistokaapit kelvanneet! Haastattelusta käy ilmi, että kerho ei hyväksy poliisin leimaa rikollisjengistä, vaikka kerhoon ilmiselvästi kuuluukin useita rikollisia. Näkökulma on se, että jokainen vastaa tekemisistään yksilönä. Poliisi taas väittää, että ihan yksin niitä ei tehdä, vaan kerho toimii eräänlaisena sateenvarjona näille touhuille.
En tiedä, mikä on lopullinen totuus, mutta on helppo päätellä, että rosvojen kokoontuessa ei välttämättä jutella pelkästään kromin kiillotuksesta. Se, mihin eniten kiinnitin huomiota kerhon presidentin puheissa, oli vakaumus, että kaveria ei jätetä, vaikka linnatuomio tuleekin. Toimittaja Pasi Toivonen kysyi asiasta poliisin näkökulmaa ja totesi samalla, että yhteiskunnassa yleensä toimitaan vähän toisin. Erehtynyt eristetään. Ja niinhän se on.
Mun mielestä tässä on kristityillä oikeasti oppimista. Juuri silloin kaveria ei pidä jättää, kun hän on erehtynyt. Ison ongelman muodostaa se selvästi se, minkälaisilla ehdoilla sitten voidaan olla samoissa kerhotiloissa. Tuleeko kerhokavereista jossain vaiheessa rikostovereita, jos toisen rötöstelyyn ei puututa tai annetaan ymmärtää, että se on ok? Tuleeko lähimmäisestä jossain vaiheessa kanssasyyllinen, jos hän ei mitenkään puutu hölmöilevän ystävän tekemisiin? Bandidos on ratkaissut asian yhdellä tavalla. Yhteiskunta ratkaisee sen omalla tavallaan. Miten elinvoimainen kirkko sen ratkaisee?
Luulen ymmärtäväni entistä paremmin katolisen kirkon sääntökuntien taustalla olevaa ajattelua ja herätysliikkeiden mentaliteettia. Herätyskristillisyydestä pelastuneille tällainen höpötys saattaa olla huolestuttavaa.
Sisältä kerhotalo näytti juuri siltä, kuin kuvittelinkin: siisti, hyvistä materiaaleista rakennettu, viihtyisä, tyylin mukainen. Ei ihme, ettei meidän kolhiintuneet arkistokaapit kelvanneet! Haastattelusta käy ilmi, että kerho ei hyväksy poliisin leimaa rikollisjengistä, vaikka kerhoon ilmiselvästi kuuluukin useita rikollisia. Näkökulma on se, että jokainen vastaa tekemisistään yksilönä. Poliisi taas väittää, että ihan yksin niitä ei tehdä, vaan kerho toimii eräänlaisena sateenvarjona näille touhuille.
En tiedä, mikä on lopullinen totuus, mutta on helppo päätellä, että rosvojen kokoontuessa ei välttämättä jutella pelkästään kromin kiillotuksesta. Se, mihin eniten kiinnitin huomiota kerhon presidentin puheissa, oli vakaumus, että kaveria ei jätetä, vaikka linnatuomio tuleekin. Toimittaja Pasi Toivonen kysyi asiasta poliisin näkökulmaa ja totesi samalla, että yhteiskunnassa yleensä toimitaan vähän toisin. Erehtynyt eristetään. Ja niinhän se on.
Mun mielestä tässä on kristityillä oikeasti oppimista. Juuri silloin kaveria ei pidä jättää, kun hän on erehtynyt. Ison ongelman muodostaa se selvästi se, minkälaisilla ehdoilla sitten voidaan olla samoissa kerhotiloissa. Tuleeko kerhokavereista jossain vaiheessa rikostovereita, jos toisen rötöstelyyn ei puututa tai annetaan ymmärtää, että se on ok? Tuleeko lähimmäisestä jossain vaiheessa kanssasyyllinen, jos hän ei mitenkään puutu hölmöilevän ystävän tekemisiin? Bandidos on ratkaissut asian yhdellä tavalla. Yhteiskunta ratkaisee sen omalla tavallaan. Miten elinvoimainen kirkko sen ratkaisee?
Luulen ymmärtäväni entistä paremmin katolisen kirkon sääntökuntien taustalla olevaa ajattelua ja herätysliikkeiden mentaliteettia. Herätyskristillisyydestä pelastuneille tällainen höpötys saattaa olla huolestuttavaa.
Pakanat esimerkkinä
Loppiaisen aiheena on itämaan tietäjien kumarrus Jeesuksen seimellä (Matteus 2:1-12). Mulla oli saarnavuoro Tuomiokirkossa sunnuntaina aamulla sekä lauantaina iltakirkossa. Lauantaina oli myös Tuomasyhteisön toimiston muutto Agricolan kirkon tiloihin. Muuttoon liittyi eräs pieni tapahtuma, jota käytin virikkeenäni. En julkaise tässä pitkää saarnaa kokonaisena, mutta laitan pari ajatusta siitä, jospa niistä löytyy joku virike tähän arkeen.
Martin Buberin juutalaisia viisaustarinoita sisältävässä kirjassa "Tie on jalkojesi alla" on tällainen ajatus:
”Rosvo voi opettaa sinua seitsemässä asiassa:
- rosvo hoitaa virkaansa öisin;
- ellei hän pääse päämääräänsä yhden yön aikana, hän jatkaa seuraavana;
- rosvo ja hänen työtoverinsa rakastavat toisiaan;
- rosvo vaarantaa elämänsä hyvin pienenkin asian vuoksi;
- rosvolle hänen saavutuksensa ovat niin vähäarvoisia, että hän luopuu niistä aivan pikkurahasta;
- rosvo sietää lyöntejä ja kipua, eivätkä ne jää häntä vaivaamaan;
- rosvo rakastaa suuresti ammattiaan eikä hän vaihda sitä mihinkään.”
Ajatus tuli mieleeni muuttotalkoissa. Meille jäi käsiin ylimääräisiä arkistokaappeja, jotka päätimme tarjota kierrätyskeskukseen Kyläsaareen. Ajoimme pakettiauton sinne, mutta kaappeja ei otettu vastaan, vaikka kuinka yritimme suostutella. Silloin kaverini ehdotti, että mennään kysymään toisella puolella katua erään tunnetun moottoripyöräjengin (en laita sen nimeä tähän, että ei tule vääränlaisia hakutuloksia googlesta!) päämajasta, tarvitaanko siellä hyviä kaappeja. Vasta, kun olimme soittaneet ovikelloa, tajusin, että se ei ehkä ollutkaan kovin järkevä idea. Hetken päästä raskasta teräsovea raotettiin ja hieman epäluuloisen näköinen kaveri kysyi, mitä asiaa. Hän seisoi punaisen sävyissä maalatussa, tunnelmallisesti valaistussa käytävässä paksujen, mustien kaltereiden takana. Ehkä hieman hölmistyneenä hän kuunteli, kun yritimme selittää, että meillä on tosiaan vain pari ylimääräistä mutta käyttökelpoista kaappia. Toinenkin kaveri tuli siihen katsomaan ja kun asian laita selvisi heille, he kiittivät kohteliaasti ja sanoivat, että nyt ei just ole tarvetta.
Arkistokaapit jäivät siis meille, mutta kerron tämän siksi, että tajusin, mikä tunne jengin jäsenillä täytyy olla, kun he kulkevat sisään siitä ovesta. He kuuluvat joukkoon. Heistä pidetään huolta. Pienet vastoinkäymiset ja naarmut eivät haittaa. He rakastavat toisiaan ja sitä, mitä tekevät. He ovat valmiita taistelemaan asiansa puolesta, vaikka muu maailma sanoisi mitä.
Loppiaisen evankeliumi, kertomus itämaan tietäjien kumarruksesta, on kertomus tarkoituksen löytymisestä ja sen esteistä. Monien muiden Raamatun kertomusten lailla, siinä esimerkillisesti toimivat ei-juutalaiset, siis pakanat. Tähti on sanansaattaja, merkityksen luoja, sisällön antaja. Muinaisitämaisessa ajattelussa tähdet kertoivat ihmisten kohtaloista ja tähdet samastetaan usein enkeleihin. Ihmiset seuraavat tähtiä, ovat kiinnostuneita tähtikartoista, tähtien elämästä, ja odottavat löytävänsä niiden joukosta sen, joka johtaa elämän merkityksen löytymiseen.
Luen siis kertomusta itämaan tietäjien kumarruksesta näin: Osa ihmisistä etsii vilpittömästi totuutta. He seuraavat aikaansa ja sen merkkejä. He lähtevät innolla seuraamaan uutta, syttynyttä tähteä.
Toinen osa ihmisistä etsii valtaa. Heitä Matteuksen kertomuksessa edustaa Herodes. Ehkä hekin ovat aluksi etsineet totuutta tai ehkä he ajattelevat löytävänsä totuuden pitämällä kiinni vallasta. He eivät seuraa tähtiä, he haluavat itse olla tähtiä. He saattavat puhua kansan nimissä tai esiintyä hyväntekijöinä, mutta heidän energiansa kohdistuu oman aseman pönkittämiseen. Puhe Kirjoitusten lupaamasta hallitsijasta ja Jumalan valtakunnasta on heidän näkökulmastaan katsottuna vaarallista, ellei sitä voi käyttää omien tarkoitusperien hyväksi.
Meille, jotka haluamme seurata Jeesusta, tämä sisältää sekä varoituksen että kehotuksen. On varottava niitä, jotka yrittävät kääntää meidän mielenkiintomme toisiin kohteisiin tai harhauttaa palvelemaan toisia päämääriä. Sitähän Herodes yritti tietäjille.
Mutta meidän on myös tarkkailtava ympärillämme olevia ihmisiä ja katsottava mistä he saavat energiansa, mikä heitä innostaa, mitä he ovat valmiita sen tähden uhraamaan. Meidän on tultava innostuksessa ja vilpittömyydessä heidän kaltaisikseen.
Mitä meissä tapahtuu, kun astumme sisään kirkon ovesta? Meidän sydämien tulisi täyttyä innostuksesta, yhteenkuuluvuudesta ja kunnioituksesta: Minä kuulun tähän joukkoon! Se on yhteyttä, joka ei perustu samanlaisiin vaatteisiin tai tapoihin, vaan yhteiseen kumarrukseen Jeesuksen edessä. Me alttarille kumartuneet muodostamme maailman suurimman ja tärkeimmän sisar- ja veljeskunnan, jonka asia on maailman tärkein, julistaa rauhaa ja toivoa kaikille kansoille.
”Jumala - - uskoi minun tehtäväkseni ilmoittaa teille - - salaisuutensa, joka on ollut kätkössä aikojen alusta - -, mutta jonka Jumala nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo. Häntä me julistamme, ja me neuvomme ja opetamme jokaista ihmistä kaikella viisaudella, jotta voisimme asettaa jokaisen ihmisen Jumalan eteen täysi-ikäisenä Kristuksen tuntemisessa. Sitä vartenhan minä ponnistelen ja taistelen kaikella hänen voimallaan, sillä voimalla, joka vaikuttaa minussa.” (Kol. 1)
perjantaina, tammikuuta 04, 2008
Nettirippi
Päivä alkoi surkeasti. Epäonnistuin totaalisesti eräässä tapaamisessa, jonka aihe ei ollut minulle alunperinkään oikein selvillä. Lopputuloksena oli se, että suututin kyseisen henkilön (jota en aiemmin tuntenut) ilmeisen perinpohjaisesti. Varmasti asia tulee jossain muodossa uudestaan eteen. Sen sijaan, että olisin osannut fiksusti hoitaa jo lähtökohtaisesti turhauttavan asian vähin äänin päiväjärjestyksestä ja tuottaa lähimmäiselle edes hieman hyvää mieltä, tulin siis pahentaneeksi tilannetta ja siirtäneeksi turhauman käsittelyn tulevaisuuteen. Hölmöläisen hommaa, mutta joskus se vaan menee niin. Mea culpa.
Ehkä sen verran tilanteesta oli hyötyä, että syöksyin suin päin käsiksi toimistotöihin ja sain jotain tilastointia ja raportointia valmiiksi. Toiset asiat ovat edelleen pahasti kesken, tärkeimpinä kristittyjen ykseyden rukousviikon ohjelma ja Kryptan kohtaamispaikan järjestelyt. Rukousviikon osalta aika alkaa käydä vähiin, kun sen alkuun on enää kaksi viikkoa. Tuomasmessun nettialttarin tiimoilta pidetty kokous keskiviikkona sen sijaan oli innostava, kun siinä on erinomainen, oma-aloitteinen tiimi.
Huomenna Tuomasyhteisön toimisto muuttaa HelsinkiMission tiloista Agricolan kirkolle. Sovimme tuomaspapiston työnjaossa, että mun vastuulle tulee toimisto ja messuprosessi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että pahasti kesken oleva psalmikirjan kirjoittaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Tulen tämän kevään aikana käyttämään jonkinmoisen osan virkavapaastani Tuomasmessun asioihin, jotka tosin liittyvät hyvin läheisesti virkatehtäviin tuomiokirkkoseurakunnan aikuistyössä. Olen siinä sivussa varannut aikaa myös pastoraalikurssien suorittamiseen, koska sekin urakka on nyt hyvä suorittaa loppuun.
Lauantaina toivotan kaikki sydämellisesti tervetulleiksi Tuomiokirkon iltakirkkoon klo 18 ja sunnuntaina klo 10 Tuomiokirkon loppiaismessuun!
Ehkä sen verran tilanteesta oli hyötyä, että syöksyin suin päin käsiksi toimistotöihin ja sain jotain tilastointia ja raportointia valmiiksi. Toiset asiat ovat edelleen pahasti kesken, tärkeimpinä kristittyjen ykseyden rukousviikon ohjelma ja Kryptan kohtaamispaikan järjestelyt. Rukousviikon osalta aika alkaa käydä vähiin, kun sen alkuun on enää kaksi viikkoa. Tuomasmessun nettialttarin tiimoilta pidetty kokous keskiviikkona sen sijaan oli innostava, kun siinä on erinomainen, oma-aloitteinen tiimi.
Huomenna Tuomasyhteisön toimisto muuttaa HelsinkiMission tiloista Agricolan kirkolle. Sovimme tuomaspapiston työnjaossa, että mun vastuulle tulee toimisto ja messuprosessi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että pahasti kesken oleva psalmikirjan kirjoittaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Tulen tämän kevään aikana käyttämään jonkinmoisen osan virkavapaastani Tuomasmessun asioihin, jotka tosin liittyvät hyvin läheisesti virkatehtäviin tuomiokirkkoseurakunnan aikuistyössä. Olen siinä sivussa varannut aikaa myös pastoraalikurssien suorittamiseen, koska sekin urakka on nyt hyvä suorittaa loppuun.
Lauantaina toivotan kaikki sydämellisesti tervetulleiksi Tuomiokirkon iltakirkkoon klo 18 ja sunnuntaina klo 10 Tuomiokirkon loppiaismessuun!
keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008
Uuden vuoden möläys
Presidentti on pitänyt perinteisen uuden vuoden puheensa ja tiedotusvälineet ovat perinteiseen tapaan sitä tarkasti analysoineet. Halonen nosti viisaasti esiin Jokelan tragedian taustalla olevan pahoinvoinnin. Aihevalintaa kannattaa arvostaa. Nuorison henkiseen pahoinvointiin ja sen taustalla oleviin ilmiöihin on tartuttava.
Olen silti hämmentynyt. Diagnoosi tuntuu oikealta, mutta miksi lääkkeeksi tai ongelman ratkaisuksi tarjotaan sosiaalipoliittisia turvaverkkoja 60- ja 70-lukujen tyyliin? Ihanko oikeasti vasemmistossa vielä uskotaan siihen, että ihmisen henkinen hyvinvointi riippuu sosiaaliturvan määrästä? Ratkaistaanko kieroutunut arvomaailma ihan aikuisen oikeasti ilmaisen terapian määrällä? Vai ymmärsinkö jotain väärin?
On hyvä, että Suomessa pyritään tuloerojen pitämiseen kohtuullisina, vaikka se ei globaalissa taloudessa olekaan kovin mahdollista. Ilmaista terapiaakin tarvitaan. Mutta henkisen pahoinvoinnin syyt ovat kadotetuissa arvoissa ja menetetyssä uskossa. Lääke siihen on vahvistaa arvoja ja herättää uskoa. Mutta sitä ei uskalleta tehdä. On annettu itselle lupa tulla siihen uskoon, että kristillisyys edustaa menneisyyden arvoja, vaikka mitään parempaa ei ole löydetty tilalle. Joku vielä yrittää suitsuttaa suvaitsevaisuutta, vaikka Smedsin poppoo on jo ampunut sen ikonit. On kuin sumuverho olisi vedetty kansan silmille...
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Tammikuussa järjestetään jälleen kristittyjen ykseyden rukousviikko. Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun eräs amerikkalainen pastori ensimmäisen kerran järjesti tapahtuman. 100-vuotisjuhlan kunniaksi menemme perjantaina 25.1. klo 17 Espan lavalle ja tarjoamme kansalaisille esirukouspalvelua. Laitan rukousviikon tapahtumista muutenkin lähiviikkoina tietoa tälle palstalle. Käy myö tsekkaamassa www.helsinkirukoilee.fi. Sivuja päivitetään koko ajan. Rukousviikon materiaalia löytyy myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston kotisivuilta.
Olen silti hämmentynyt. Diagnoosi tuntuu oikealta, mutta miksi lääkkeeksi tai ongelman ratkaisuksi tarjotaan sosiaalipoliittisia turvaverkkoja 60- ja 70-lukujen tyyliin? Ihanko oikeasti vasemmistossa vielä uskotaan siihen, että ihmisen henkinen hyvinvointi riippuu sosiaaliturvan määrästä? Ratkaistaanko kieroutunut arvomaailma ihan aikuisen oikeasti ilmaisen terapian määrällä? Vai ymmärsinkö jotain väärin?
On hyvä, että Suomessa pyritään tuloerojen pitämiseen kohtuullisina, vaikka se ei globaalissa taloudessa olekaan kovin mahdollista. Ilmaista terapiaakin tarvitaan. Mutta henkisen pahoinvoinnin syyt ovat kadotetuissa arvoissa ja menetetyssä uskossa. Lääke siihen on vahvistaa arvoja ja herättää uskoa. Mutta sitä ei uskalleta tehdä. On annettu itselle lupa tulla siihen uskoon, että kristillisyys edustaa menneisyyden arvoja, vaikka mitään parempaa ei ole löydetty tilalle. Joku vielä yrittää suitsuttaa suvaitsevaisuutta, vaikka Smedsin poppoo on jo ampunut sen ikonit. On kuin sumuverho olisi vedetty kansan silmille...
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Tammikuussa järjestetään jälleen kristittyjen ykseyden rukousviikko. Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun eräs amerikkalainen pastori ensimmäisen kerran järjesti tapahtuman. 100-vuotisjuhlan kunniaksi menemme perjantaina 25.1. klo 17 Espan lavalle ja tarjoamme kansalaisille esirukouspalvelua. Laitan rukousviikon tapahtumista muutenkin lähiviikkoina tietoa tälle palstalle. Käy myö tsekkaamassa www.helsinkirukoilee.fi. Sivuja päivitetään koko ajan. Rukousviikon materiaalia löytyy myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston kotisivuilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)