maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Palautuminen (mielen)terveydeksi

Päätin käyttää eilisen iltapäivän lepoon ja palautumiseen kolmen viikon duuniputken päätteeksi. En edes jaksanut laittaa saarnaa tänne blogiin. Hyvä niin.

Olin sunnuntaiaamuna Johanneksen kirkossa pitkästä aikaa. Messu on toimittavan papin näkökulmasta (tai ainakin omasta mielestäni) aina rikas ja syvällinen kokemus. Johanneksessa kokemukseen sekoittui väistämättä myös hieman surullisuutta. Massiivisessa yli 2000 hengen kirkossa oli kuutisenkymmentä seurakuntalaista. Jokin siinä ei täsmää. Konsepti ei toimi. Ja on oireellista, jos emme itse näe, miksi. Omat johtopäätökseni ovat ehkä vähän tuskallisia, enkä nyt lähde niitä tässä jakamaan.

Kättelin poistuvat seurakuntalaiset ovella. Olen ajatellut, että jos saarna on mitäänsanomaton tai luokaton, kymmenen prosenttia ihmisistä sanoo: "Kiitos messusta, hyvää pyhää" ja muut menevät ohi vaivautuneina. Jos saarna on ollut kohtuullinen, joukosta löytyy muutama, jotka erityisesti siitä kiittävät. Jos saarna oli tosi hyvä, useampi ihminen kommentoi sen teemoja innostuneesti ja pari vihaisesti tai hämmentyneesti. Eilen yksi henkilö tuli sanomaan, että saarna pitäisi julkaista, oli niin hyvä. Pari muuta taisi sanoa yleisluontoisesta "kiitos saarnasta". Lisäksi yksi sanoi poistuessaan, että Isä meidän ja uskontunnustus oli lausuttu liian nopeasti. Muut hymyilivät kohteliaasti. Mitä tästä olisi pääteltävä?

No, ei pidä aliarvioida ihmisten arvostelukykyä, mitä tahansa voi pyöriä mielessä kirkosta poistuessaan. Ja jokaisen kokemus on ainutlaatuinen. Päättelin silti, että saarna ei ollut kummoinen. Tunsin jo viikolla, että kone alkaa hyytyä ja luovuus tökkii. Pitää välillä päästä lukemaan ja uudistumaan, että voi jakaa jotain muille. Saarna oli kokoelma kierrätettyjä ajatuksia. Varmasti siellä oli joitain hyvää seassa. "Tein parhaani ja tänään se riitti tähän." Päätin, että enpä taida tällä kertaa saarnaa julkaista.

Asiasta viidenteen. Sunnuntain Hesarissa silmään pisti kaksi mielenterveyttä koskevaa lausuntoa. Ensimmäinen: "Pahinta syrjintää on" Hesarin mukaan miehestä naiseksi leikatun "Milla Louhen mielestä transsukupuolisuuden määrittely psyykkiseksi sairaudeksi tai häiriöksi. 'Ei ymmärretä, että transihmiset ovat tavallisia ihmisiä, joilla on lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa'." 

Onko toimittaja Merja Ojansivu kirjoittanut epäselvästi vai onko tämä haastatellun autenttinen näkemys? Onko määrittely sairaudeksi tai häiriöksi ihan oikeesti pahinta syrjintää vai onko tähän tullut käsitevirhe? Sukupuolisuuteen liittyvää vakavaa, pitkäaikaista ahdistusta aiheuttavaa identiteettikriisiä ei saa poliittisesti korrektissa kielenkäytössä kutsu häiriöksi. Pahin syrjintä liittyy käytettyyn sanastoon: lääketieteellinen tila on hyvä, sairaus tai häiriö paha. Näin Hesari meitä opettaa. Luulen ymmärtäväni logiikan: häiriö on kehossa, ei mielessä. Kun keho korjataan lääketieteellisellä hoidolla, ongelmaa ei ole.

Huomaan jääväni epäilevälle kannalle. Tarkoittaako tämä sitä, että poika, joka tykkää tyttöjen leikeistä, laitetaan tulevaisuudessa hormonihoitoon? Miksi kehossa oleva virhe on hyväksyttävä, mutta mielessä olevaa häiriötä ei? Transgender-keskustelussa toistuu ajatus siitä, että monilla ihmisillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan tai ympäristön määrittelemään sukupuolirooliin. Nyt ongelma ei siis enää olekaan ympäristön suhtautuminen, vaan "lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa". Olen käsittänyt, että liian usein sukupuolen vaihtaneen elämän laatu ei paranekaan. Seksuaalisuus ei olekaan ratkaisu. Yksi ongelma vaihtuu toiseksi.

Toinen mielenterveyteen liittyvä lausunto koski koulumurhaajia. "Ihminen voi olla paha. Pahuus ei välttämättä ole sairaus, jonka voisi hoitaa pois", kirjoittaa toimittaja Riitta Vainio jutussa jonka ingressi oli "Kaikkea ei voi luokitella psykiatriseksi sairaudeksi". Tärkeä näkökohta. Kouluampumisiin on toistuvasti suositeltu lääkkeeksi nuorten mielenterveyspalvelujen lisäämistä. Jostain syystä (ehkä siksi, että olin itse häiriköivä nuori 13-15-vuotiaana) ajatus on tympäissyt, mutta en ole osannut sanoa, miksi. Nyt mieleeni tuli kymmenen vuoden takaa amerikkalaisen psykiatrin Thomas Szaszin kirja The Meaning of Mind. Language, Morality, and Neuroscience (Praeger, 1996). Szasz kritisoi ihmisen redusoimista biologiseksi koneeksi, jolla ei enää ole vastuuta tekemisistään, koska kaikkeen on olemassa lääketieteellinen selitys. Keskustelu jatkukoon suomalaisesta todellisuudesta v. 2008. Riitta Vainio oli laatinut artikkelin kainaloon tietolaatikon otsikolla "Mitä on pahuus?" Ehkä siitä pitäisi puhua enemmän. Rippikoulun perusoppimäärällä on tilausta.


5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Arto

Kosketti pohdintasi. Minusta kuutisenkymmentä seurakuntalaista kuulostaa paljolta. Millaiset olisivat tunnelmasi, jos olisit pitänyt saman saarnan samoille kuudellekymmenelle stadionilla tai Karunan kirkossa?

Kävin yhteen aikaan joka sunnuntai kirkossa, jos pääsin. Samat ihmiset siellä istuivat samoilla paikoilla viikosta toiseen. Kävin papin luona juttelemassa useamman kerran, kiitos hänelle, vaikka en kirkkoon kuulu. Saarnoista otin sen mikä itseäni "palveli" ja ihan sama, vaikka pappi olisi lukenut sadun tai pätkän hymylehdestä. Olisin silti ottanut sen mikä itseä kosketti.

Itse poistuin kirkosta siinä vaiheessa kun kolehti lähestyi. Jos sieltä olisi saanut kouraista satunnaisen mietelauseen tai voima-ajatuksen, olisin ollut kauemmin.

Mikä on saarnan tavoite? Onko klo 10 sunnuntaiaamuna hyvä aika? Helsingissä on lievästi liioitellen kirkko joka korttelissa. Mistä riittää seurakuntalaisia? Käykö ortodoksit enemmän kirkossa?

Me teemme tulkintoja ja johonkin päätökset täytyy perustua, jos jokaisen seurakuntalaisen yksilölliset ajatukset ja mielipiteet jäävät selvittämättä. Ammattilainen pohtii työtänsä yleensä tiukemmin kuin sellainen joka ei asiasta ymmärrä tuon taivaallista. Minulle siis riittäisi satu tai pätkä hymylehdestä ja silti olisin tyytyväinen.

-miina-

Arto kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Jokainen pohtii tekemisiään ja niiden vaikutuksia, siinä pappi tuskin poikkeaa kenestäkään muusta. Mutta toi kysymys on hyvä, onko kirkon paikkamäärällä merkitystä. Jos 60 hengen kirkossa on 60 henkeä, se on täynnä. Kirkkoja on Helsingissä kuitenkin aika vähän väkimäärään verrattuna. Jos 10% seurakuntalaisista ilmoittautuis jonain pyhänä kirkkoon, oltaisiin helisemässä. Nyt ollaan 1,5% tuntumassa, eikä se voi kenenkään (paitsi ateistien) mielestä olla hyvä juttu.

pikkupappi kirjoitti...

Musta toi kysymys jumalanpalveluksen ajankohdasta on kiinnostava. Itselleni ainakin kymmenen messu on useimpina sunnuntaina hiukan liian aikainen. Yhdeksitoista olisi jo paremmat mahdollisuudet selvitä kirkkoon asti. Jos naapurikirkoissa olisi messuja eri aikaan, olisi ihmisillä luultavammin kohtuullisen matkan päässä omaan rytmiin sopiva messu. Kantakaupungin alueella on kuitenkin kirkkoja suht tiheässä. Tietenkään kaikkia ei voi miellyttää.
Messun sisältöön liittyen mietin, olisiko vuorovaikutteisuuden lisäämisellä merkitystä. Se saattaisi joitakin kiehtoa, toisia kammoksuttaa. Kuitenkin haaveilen, että messuissa voisi yhä vahvemmin näkyä maallikoiden kädenjälki. Silloin ne, jotka haluavat osallistua, saisivat siihen mahdollisuuden. Tuntuu myös välillä hassulta työresurssien käytöltä, jos messussa on neljä pappia, kun kahden heistä tilalla voisi olla muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen.
Ehkä tää on haaveunta, mutta uskon, että ainakin joidenkin seurakuntalaisten kohdalla vastuun kantaminen sitouttaa seurakuntaan ja tekee osallistumisen mielekkääksi.

mkl kirjoitti...

Sanoit "Omat johtopäätökseni ovat ehkä vähän tuskallisia, enkä nyt lähde niitä tässä jakamaan"

Miksei asiasta voi puhua? Tulisiko ikävää palautetta?

Arto kirjoitti...

Oon huomannut, että joskus on parempi jättää kriittiset kommentit sanomatta blogissa ja viedä ne sinne, minne ne kuuluu. Tässä tapauksessa tuntui siltä, että tuskallisten johtopäätösten sanominen julki blogissa olisi oman fiksuuden korostamista ikään kuin muut eivät olisi ajatelleet samoja asioita. No, tietysti bloggaaminen ylipäänsä on jonkin asteista narsismia. Yritän lohduttautua sillä, että a) ainakin kuvittelen itse tajuavani sen ja b) joskus laitan korkkia pullon suulle.