keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua...

Viime keskiviikko muodosti tämän illan kanssa oikeastaan aika kauniin kokonaisuuden. Viime viikolla siis pohdimme Jukka Leppilammen kanssa rukousta ja erityisesti liittymistä seurakunnan yhteiseen rukoukseen, rukoushetkien vieton viisautta. Tänään Heleniuksen Mikon kanssa sukelsimme psalmirukoukseen. Varmaan tuli sanottua jotain sellaista, mitä olen sanonut usein aikaisemminkin. Yksi uusi juttu kuitenkin oli selvästi kypsynyt mun mielessä ja alkoi siinä keskustelun kuluessa elää.

Virret, jotka on luterilaisessa perinteessä käytännössä korvanneet psalmien laulamisen, ovat usein ajankohtaistettuja psalmeja. Esimerkkinä lauloimme virren 374, joka on ruotsalaisen Laurentius Petrin parafraasi psalmista 23 (suom. Jaakko Finno). Virren sanoituksessa näkyy oikeastaan aika kirkkaasti hengellisen lukemisen ajatus. Siinä missä kirjaimellinen lukutapa pyrkii ymmärtänään tekstiä sellaisena kuin se on kirjoitettu, allegorinen tai hengellinen lukutapa etsi tekstin takana olevaa tapahtumaa. Laurentius Petri on epäilemättä samastunut psalmin 23 tilanteeseen. Virsisanoitus on puolestaan syntynyt tarpeesta ilmaista hengellisen lukemisen kautta syntynyt oivallus.

Aika usein Raamatun lukeminen törmää ensimmäiseen esteeseen eli kirjaimelliseen lukutapaan ja jää siihen. Jokin tekstissä tökkii. Se voi olla jokin käsite, jolla on minun omassa kielenkäytössä kielteinen konnotaatio. Jos mitään muuta lukutapaa ei ole, koko tekstin mielekkyys jää kyseenalaiseksi. Mitä järkeä lukea tekstejä, joiden ajattelutapa tuntuu olevan täydellisessä ristiriidassa omani kanssa?

Kirkolle kirjaimellinen lukutapa ei koskaan ole riittänyt, vaikka joinakin aikoina jotkut opettajat ovatkin aivan oikein korostaneet sen välttämättömyyttä. Hengelliseen lukutapaan ei voi hypätä kirjaimellisen yli. On ensin kohdattava teksti sellaisenaan. Mutta siihen ei pidä eikä tarvitse jäädä. Kirkkoisien opettama lectio divina tunnistaa tekstin neljä merkitystasoa: kirjaimellinen, allegorinen, tropologinen ja anagoginen merkitys. Jotenkin tuntuu - myös tämän illan perusteella - että ei tekisi pahaa nostaa näitä uudelleen esiin.

Illan päätteeksi hyvä ystävä tuli kyselemään, miltä viimeaikaiset uutiset ovat tuntuneet: Imatran kirkkoherran sukupuolenvaihdos, helluntaiseurakuntien pedofiliatapaukset, kirkon kuvataidelainaaminen hässäkkä alastonkuvien kanssa. No, vähän haikealta tuntuu. Varsinkin kun tietää, että surullisia tapauksia käytetään suruttomasti erilaisiin kirkonvastaisiin tarkoituksiin. Omalla kohdalla se ehkä tarkoittaa entistä enemmän sitä, että pitää pysyä kiinni perusteissa. Uutisoinnissa paistaa niin voimakkaasti läpi uskonnollisen lukutaidon heikentyminen. Asioita kauhistellaan ja niputetaan summan mutikassa. Kirkon kannattaa pysyä rauhassa ja aloillaan, alasimena. Maailman vasarat lyövät, mutta kirkko pysyy.