sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Jumala ja ateismi lauantaipäivän viihteenä

Kunnioitettavaan 120 vuoden ikään ehtineen Aikakauslehti Vartijan juhlaseminaari järjestettiin eilen lauantaina Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa. Väkeä oli paikalla ehkä viitisenkymmentä. Kun on syyslomaviikonloppu, osa väestä joutui lähtemään aamupäivän jälkeen tai saapui iltapäiväksi perhesyihin vedoten. Meidän Saara on käymässä Siirin luona Englannissa ja Tiina lähti hakemaan Alissa Hangosta, joten kuuluin niihin, jotka saivat päälleen täyslaidallisen vahvaa tavaraa. Mietin siinä mielessäni, että onhan se tämäkin viihdyttävä tapa viettää vapaata lauantaita.

Mietin sitä siksikin, että joidenkin kanssa tuli puheeksi nykyään aina ajankohtainen sukupuolikysymys. Valitettavasti puheenjohtajaksi kutsumamme Anne Birgitta Pessi joutui viime hetkellä jäämään pois ja Myllykosken Matin oli noustava varamiehenä tilalle. Kun neljästä luennoitsijasta vain yksi, Eija-Riitta Korhola, oli nainen, koko keskustelu käytiin hyvin miehisissä tunnelmissa. Vilkkaana käydyssä yleisökeskustelussa Eija-Riitan lyhyen kommentin lisäksi muistaakseni vain yksi nainen käytti puheenvuoron.

Mieleen tuli Tommy Tabermannin vastaus keskiviikon kohtaamispaikan viimeiseen yleisökysymykseen: "Miten olisitte tämän keskustelun käyneet, jos olisitte olleet naisia?" Tommy muistutti, että jokaisessa meissä on molempia sukupuolia ja kyse on vain siitä, miten paljon päästämme niitä näkyviin. "Mistä tiedät, vaikka olisimme keskustelleet koko illan omasta naiseudestamme käsin?" 

Lauantaisen seminaarin aikana alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jotain eroa on miesten ehdoilla ja naisten ehdoilla käytävässä keskustelussa. Jumala ja ateismi -keskustelua elähdytti loistava analyyttisyys, briljeeraaminen ja ehkä hienoisesti myös kilpailuhenki. Naisten keskustelussa olisi ehkä ollut enemmän tarttumista toisen ajatuksiin, keskustelijoiden välisten yhteyksien etsimistä. Oikeastaan intensiivinen keskustelu sujui yllättävän hyvän kunnoituksen ilmapiirissä tästä huolimatta. Salin keskelle viereisiin tuoleihin asettunut ateistinen kolmen miehen blokki oli päivän päättyessä oikeastaan aika innoissaan ja toivoi keskustelun jatkuvan.

Yhdessä vaiheessa iltapäivää yleisökeskusteluun oli tulossa inttävää vastakkainasettelua "me ateistit - te uskovaiset". Arno Kotron erittäin kunnioittavan sävyinen puheenvuoro mielestäni kuitenkin käänsi koko keskustelun sävyn positiiviseksi. Arno - joka on ateisti - viittasi siihen, että hänellä on työkaveri, joka on koskettavasti kertonut omasta uskoontulostaan, eikä sellaiseen henkilökohtaiseen kokemukseen pidä suhtautua ylimielisesti tai halveksivasti.

Keskustelussa käsiteltiin Jumalaa ja usko(nto)a niin monesta näkökulmasta, että on vaikea poimia sieltä esiin mitään erityistä. Ateismista puhuttiin vähemmän. Esitin itse Eija-Riitta Korholalle kysymyksen, miksi uskovaisten iskemistä haavoista paranemiseen menee koko elämä, mutta ateistien sanomiset eivät aiheuta mitään samanlaista. Ei mitenkään keskeinen kysymys, mutta keskustelu jollain tavalla heijasti sitä. Ateistin on loppujen lopuksi vaikea osua uskovaisen ihmisen sydämeen. Tuntuu siltä, kuin esittämääni musiikkikappaletta tulisi arvostelemaan täydellisen epämusikaalinen ihminen, joka ymmärtää musiikkia vain fyysisenä ilman värähtelynä. Jeesuksen aika ankara puhe (hengellisestä) sokeudesta osuu tähän. Jos aisti puuttuu, ei voi nähdä ja ymmärtää niin kuin se, jolla aisti on.

Yksi useammassa vaiheessa esille noussut kysymys oli kasvatus. Onko uskovaisilla vanhemmilla oikeus puhua Jumalasta lapsilleen? Oikeastaan olisi ollut hyödyllistä tästä näkökulmasta katsottuna puhua jonkin verran myös ateismin syistä ja synnystä. Miksi jotkut näyttävät jo aika varhain menettävän synnynnäisen uskonnollisuutensa? (Ateisti tietysti ajattelee toisin päin: Lapsi syntyy ateistina ja sen aivoihin vain ajetaan vieras uskonnollisuuden softa.) Mietin mielessäni myös sitä intoa ja paloa, joka rationaalisuuttaan korostavaa ihmistä ajaa. No, pohdittavaa jäi siis runsaasti. Juhlalillallinen Kellarikrouvissa sujui äänekkään ja paikoitellen hauskankin keskustelun merkeissä. Ehkä hieman oudoksuin sitä rakkaudellista yhteyden rintamaa, joka tuntui syntyvän liberaalien kristittyjen ja ateistien välille fundamentalistista uskonnollisuutta vastaan. Juopa kirkon sisällä on huomattavasti leveämpi kuin kirkon ja "maailman" välillä. Todella.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Arto!

Esititkö kysymyksesi Eija-Riitalle henkilökohtaisesti vai pyytäen häntä vastaamaan "yleistäen" tähän kysymykseen. Toinen kysymys, joka tuli mieleeni, tarkoitatko yleensä iskua tai haavoittamista sanoilla tai teoilla elämässä vai uskonasioihin liittyvää iskua?

-miina-

Arto kirjoitti...

Joo, hyvä selventävä kysymys, Miina! Eija-Riitan puheenvuoron aivan loppuvaiheilla hän viittasi johonkin toiseen ajattelijaan (en muista kehen), joka oli kuvannut omaa jumalasuhdettaan haavaksi. Ajatukseen liittyen Eija-Riitta siis sanoi, että uskovaisten aiheuttamista haavoista paranemiseen menee varmaan koko elämä. Ja tästä kumpusi mun yleisökysymys, johon ER myös mielestäni viisaasti vastasi. Toinen uskova voi koskea sanoillaan ja teollaan juuri siihen, mikä on pyhää ja aitoa minun uskossani. Siksi se satuttaa ja siihen ei ateistin älyllinen kritiikki pysty.

Anonyymi kirjoitti...

Olen luullut uskon olevan pyhää, mutta että siinä pyhässä on vielä pyhää. Lieneekö sama asia toimia myös ateistilla, vain toinen ateisti voi satuttaa ateistin pyhää vai onko ateistilla "pyhää ja aitoa". Miksiköhän tuota jäin pohtimaan?

-miina-

Anonyymi kirjoitti...

Uusimmassa Scientific American Mind-lehdessä(MAy/June 2012) on mielenkiintoinen artikkeli tästä aiheesta. Artikkelissa siteerataan monia tutkimuksia ja johtopäätös on, että geenit alkavat vaikuttaa ihmisen uskonnollisiin käsityksiin 18-25 iässä. Tätä ennen vanhemmilla yms. on merkitystä enemmän. Selityksenä pidetään sitä, että tietyillä persoonallisuudenpiirteillä varustetut ihmiset ovat selvästi uskonnollisempia kuin muut. Nämä piirteet ovat geneetttispohjaisia, joten jotkut synytyvät uskonnollisiksi ja toiset eivät. Eritavalla uskovat poikkesivat myös persoonallisuudenpiirteiltään. Fundamentalistit eivät olleet avoimia uusille asioille kuten uskonnolliset ja erityisesti henkisyyttä kannattavat ihmiset esimerkiksi.