sunnuntaina, lokakuuta 26, 2008

Oma ja piispan saarna

Päivä alkoi Tuomiokirkon messusta, jossa saarnasi piispa Mark Hanson. Hän on Suomessa Luterilaisen maailmanliiton eksekutiivikomitean eli hallituksen kokouksessa piispa Eero Huovisen kutsumana. Messuun osallistui LML:n hallituksen lisäksi myös arkkipiispa Paarma ja monia muita merkkihenkilöitä. Ei ollenkaan tuntunut pahalta, että samalla vietetiin Cantores Minores poikakuoron 55-vuotisjuhlaa. Kuoro lauloi taivaallisen kauniisti ja sai messun lopuksi piispan yllytyksestä hienot suosionosoitukset messuväeltä.

Mun rooli oli tulkata piispa Hansonia. Tietysti Hansonin saarna pääsi myös vaikuttamaan omaan saarnaani, jonka pidin illalla Tuomasmessussa. Rakenteellisesti tosin meidän saarnat olivat aika erilaisia ja ajankohtaiset esimerkit eri suunnilta haettu, mutta luulisin, että evankelisessa perussanomassa ei ole eroa.

Tässä Tuomasmessun saarna sellaisena, kuin sen kirjoitin. Eikä puhuttu saarna ehkä paljon tästä poikennut, jos tauotuksia ja painotuksia ei lasketa mukaan. Aluksi sanoin "rakkaat ystävät" ja sitten koin tarpeelliseksi selittää sananvalintaa. Että en sano teitä rakkaiksi siksi, että olisin niin hirveän rakkaudellinen ihminen. Olen aika kärttyinen ja huono monella tapaa, kuten monet tietävät. Mutta saarnaa varten pitää pyytää apua Pyhältä Hengeltä juuri siinä, mitä itsellä ei ole. Ja Agricolassa tänään Pyhä Henki oli paikalla.

Peloista tyyneyteen

Yksi kuntavaaliehdokas keskisuomesta oli valinnut vaalilauseekseen: ”Mottoni: Jeremia 29:7”. Ne, jotka eivät itse ole viitsineet kaivaa esiin kyseistä raamatunpaikkaa, ovat kuulleet sen täällä – ja kaikissa Suomen luterilaisissa jumalanpalveluksissa tänään, vaalipäivänä. ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Se on hyvä motto, parempaa saa etsiä.

Jäin miettimään, että mitä jos vahingossa mottoon olisi lipsahtanut edeltävä jae: ”Ottakaa itsellenne vaimot - - ja naittakaa tyttärenne. Lisääntykää, älkää vähentykö!” Sekin on ihan hyvä vaaliteema, mutta toimii ehkä paremmin eduskuntavaaleissa. Tai sitä edeltävä: ”Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä!” Se sopisi kuntavaaleihin, siinä on kaavoituspoliittinen kannanotto.

Jeremian sanat on tarkoitettu rohkaisuksi Babyloniaan pakkosiirretyille maahanmuuttajille. Älkää jääkö suremaan, vaan tarttukaa uudestaan toimeen. Sanat toimivat rohkaisuna yhtä hyvin oman aikamme pakolaisille ja evakoille. Älkää jääkö haikailemaan menneitä, vaan alkakaa rakentaa tulevaisuutta. Kantaväestön kannalta profeetan viesti on hyvin myönteinen. Paitsi että maahanmuuttajat antavat työpanoksensa yhteiskunnan rakentamiseen, he tuovat siihen myös oman kulttuurisen lisänsä ja rikastuttavat yhteiselämää.

Herra Sebaotin, Israelin Jumalan, viesti Jeremian kautta Babyloniaan siirretyille jerusalemilaisille on siis edelleen ajankohtainen ja toteuttamiskelpoinen ohjelma. Tulee rakentaa asuntoja. Tulee harjoittaa elinkeinoja. Tulee mennä naimisiin ja saada lapsia. Ja tulee rukoilla eli henkisesti sitoutua oman kaupungin ja ympäristön hyvinvointiin.

Mutta kuten jokaiseen kärsittyyn vääryyteen ja sitä seuraavaan rohkaisuun niin tähänkin kuuluu kysymykset: Mihin tällainen optimistinen rohkaisu perustuu ja mihin päämäärään sillä pyritään? Onko tarkoituksena sulauttaa maahanmuuttajat kantaväestöön vai nähdäänkö jossain tulevaisuudessa kuitenkin aika, jolloin vaurastuneet muuttajat voisivat olla uudelleen rakentamassa omaa synnyinmaataan? Vai onko mahdollista, että kyseessä on jonkinlainen uskonnollisen fanaattisuuden salaliitto, jonka tarkoituksena on vaurastumisen ja lisääntymisen kautta ottaa haltuun kantaväestön omaisuus?

Ja tässä me tullaan Jeesuksen sanoihin: älkää pelätkö, pelätkää, älkää pelätkö (Luuk. 12:4-10). Jeesus puhuu peloista kolmessa merkityksessä. Aivan varmasti näillä Jeesuksen sanoilla oli merkitystä siksi, että varhainen seurakunta joutui elämään hengenvaarassa. Oli oikeasti syytä pelätä ja lamaantua. Mutta Jumalan Sana ei pysähdy 2000 vuoden taakse. Se puhuu jokaiselle ajalle yhtä voimakkaasti.

”Älkää pelätkö - - pelätkää”

Jeesus tuntee ihmisten pelon ja sanoo ”älkää pelätkö”.  Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin. Älkää pelätkö terroristeja, älkää terrorismin vastaisia toimia. Älkää pelätkö islamilaisia, älkää juutalaisia. Älkää pelätkö Venäjää, älkääkä Natoa (älkääkä anoppia). Älkää pelätkö finanssikriisiä, työttömyyttä ja kahden asunnon loukkua. Älkää pelätkö ilmastonmuutosta.

Pelko on tietysti hyödyllinen tunne. Se auttaa ihmistä välttämään vaaroja ja varomaan turhia riskejä. Mutta tässä ei puhuta nyt siitä. Tässä puhutaan lamaantumisesta, joka aiheutuu ylivoimaiselta tuntuvasta uhkasta. Tässä puhutaan tappamisella pelottelusta. Pelossa toimiva ihminen piiloutuu, alkaa varmistella asemiaan, luopuu suunnitelmistaan. Pelottelulla ihminen vaiennetaan. Hänen ihmisarvonsa kyseenalaistetaan ja hänestä tehdään naurunalainen. Jeesuksen sana on rohkaisuksi jokaiselle, joka pelkää.  Mutta se ei ole helppo sanoma: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin.”

Jumalanpelko on niin kaukainen käsite nykyihmiselle, että raamatunkäännös käyttää Jumalaan kohdistuvasta pelosta käännösvastinetta ”pyhä pelko”. Pyhyys on rajantajua (vrt. Johannes Ojansuu, Pyhyys. Rajalla oleva ihminen. WSOY 2004). Rajantaju on tajua omasta kuolevaisuudesta. Ojansuu kirjoittaa: ”Pyhyyden merkitys on näkemykseni mukaan hyvin pitkälle juuri suojelullinen. Sen tehtävä on suojella meitä kaikelta siltä liiallisuudelta ja yltiöpäisyydeltä, jonka ihmisen ylimitoitetut selviytymispyrkimykset tuovat tullessaan. - - Oman rajallisuuden tunnistamisella ja sitä kautta pyhän mahdollisuudella ei - - ole juurikaan asemaa nykyisessä kasvatusajattelussa.  - - ei enää korosteta sellaisia hyveitä kuten kunniallisuus, kohtuullisuus, kiitollisuus, jalomielisyys, armollisuus. Tilalle ovat astuneet kyvykkyys, taito, nopeus, hallinta.” Tekee mieli jatkaa, että eivätkö meidän pelkomme – terrorismin pelko, sodan pelko, ilmastonmuutoksen pelko – olekin seurausta juuri näistä arvoista, joilla pyhyys on korvattu?

Jeesus kehottaa etsimään sitä, mikä on pyhää, Tämä on Jeesuksen rohkaisun ensimmäinen liike: väärästä pelosta pyhään pelkoon. Seuraava liike on pyhästä pelosta tyyneyteen.

”Pelätkää - - älkää siis pelätkö”

Kuka on se, jolla on valta sekä tappaa ihminen, että syöstä hänet helvettiin? Onko hän se uskonnollisten fanaatikkojen mielivaltainen tyranni, jonka tiede parhaansa mukaan pyrkii sysäämään viimeiselle matkalleen mustaan aukkoon vapauttaakseen ihmiset tieteellis-teknologisen taivaan valtakunnan kansalaisiksi, itsenäisiksi toimijoiksi ja valistuneiksi kuluttajiksi? Tai onko hän se karikatyyrien valkopartainen ukko pilven reunalla salama kädessä, joka on siirretty joulupukin mukana lastenkamariin ja otetaan sieltä esiin ristiäisissä ja hautajaisissa? Kuka hän on? Asiaa ei tarvitse vain jäädä pohtimaan. Siihen on vastaus, joka löytyy Raamatusta, evankeliumien todistuksesta, Jeesukselta itseltään.

Jeesus sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.”  Jeesukselle on annettu kaikki valta! Jos tämä on totta, siitä seuraa, että Jeesus on se, jolla on valta sekä tappaa ihminen, että syöstä hänet helvettiin. Ja juuri siinä on evankeliumin eli ilosanoman ydin. ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen.” Jeesus kääntää pelon logiikan sitä itseään vastaan. Jeesus tuli itse kokemaan ihmisten pelot ja vihan. Hän otti päällensä meidän mukavuudenhalumme ja välinpitämättömyytemme seuraukset. Hän oli itse halveksittu, väärinymmärretty. Ja juuri hän on ottanut sinut omakseen. Hän sanoo sinulle: ”Sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhaliittoni horju.”

Älä pelkää, ota vastaan

Luovu peloistasi, vastustuksestasi ja hallinnastasi. Lopeta hänen halveksimisensa. Lopeta hänen ruumiinsa, hänen seurakuntansa ja hänen kirkkonsa, halveksiminen. Anna itsesi hänen käyttöönsä. Toimi sen kaupungin ja niiden ihmisten hyväksi, joiden keskelle Jumala on sinut asettanut. Silloin ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee sinun sydämesi ja ajatuksesi, niin että pysyt Kristuksessa Jeesuksessa.”


keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008

Säestetty kaksintaistelu: Taanila - Huovinen

Olipa jälleen mojova ilta Kryptassa. Hannu Taanila lähti tykittämään virren 150 (Oi, herätkää, te hitaat sielut) morsiamista, jotka odottavat ylkää, että siinä sitä (miesten johtama!) neitsyt-seurakunta antautuu eroottisiin haaveisiin. Piispa Eero ei tietenkään hyväksynyt näkökulmaa, vaan muistutti, että kyllä Raamatussa rakkautta käsitellään ihan eri sävyillä kuin iltapäivälehdissä.

Alan itse asiassa jo tottua siihen, että kirkossa vierailevat puhujat mielellään ahdistelevat puritaanisena pitämiään kristittyjä eroottisilla jutuillaan. Sitten kuitenkin kun päästään puhumaan asiasta, käy ilmi, että iltapäivälehtierotiikka on aika kalpea tyylilaji käsittelemään elämän isoja kysymyksiä. No, tällainen haastaminen kuitenkin pitää hereillä ja on oikeastaan ihan hauskaakin. Joten ei mulla mitään sitä vastaan ole, että ahdistelevat. Bring it on, sanoisin mieluumminkin.

Aiheena tänään oli siis Heleniuksen Mikon, Karjalan Saken ja minun yhteisesti kehittelemä "huonoimmat virret". Negatiivisella otsikolla on väkevä voima, sillä väkeä alkoi lapata sisään jo puoli kuuden maissa ja varttia vaille piti alkaa laittaa lisää tuoleja, että kaikki 180 ihmistä saivat istumapaikan. Aloimmekin jo kehitellä keskustelusarjaa, joka perustuisi pelkästään kielteisiin otsikoihin: paskimmat rippikoulumuistot, rivoimmat papit, rankimmat ristiäiset jne. Varmaan Hesarin NYT-liite nostaisi nämä tapahtumat mieluusti menovinkkeihin. "Uskovan rukous" tai "kauneimmat virret" ei oikein mene läpi. Tarkoitushan on lopulta sama: tarjota ravitsevaa hengenruokaa kaupunkilaisille.

Piispa Huovinen kehui Taanilan olevan parhaimmillaan puhuessaan Kristuksen lihaksitulosta ja joulun ihmeestä. Oli tosi virkistävää, että Taanila oli valinnut laulettavaksi kaksikin jouluvirttä: 23 On ruusu Iisain juuren ja 17 Ilon päivä verraton. Ei siksi, että ne olisivat huonoimpia, vaan siksi, että ne olivat vastapainona niille aluksi lauletuille huonoimmille. Eikä sovi unohtaa sitä, että Heleniuksen Mikko loihti näihin virsiin hanuristi Niko Kumpuvaaran kanssa aivan loistavia sävelmaailmoja. Erityisesti lopun Suvivirsi-improvisaatio pisti kaikki kellot soimaan. Lisäksi Taanila oikeaoppisesti kehotti - tai oikeastaan vaati - rakkaita kristittyjä veisaamaan "kuin Lapualla" eli kovaa. Eli ei ollenkaan hassumpi illanvietto. 

Huomenna alkavat Helsingin kirjamessut. Ajattelin mennä perjantaina iltapäivällä, kun Kososen Seppo on kertomassa uudesta kirjastaan klo 15.30. Kirja käsittelee islamilaisuutta ja kustantaja on Kuva ja sana eli Leo Mellerin firma. Odotan poleemisuutta. Sunnuntaina on kirjamessukirkko klo 10.30, johon en siis taaskaan pääse, mutta jota suosittelen lämpimästi. Tuomiokirkossa saarnaa sunnuntaina klo 10 Luterilaisen maailmanliiton presidentti, piispa Mark Hanson Yhdysvalloista. Saarna on tossa mulla työpöydällä ja - kiitos Antti Mustakallion - valmiiksi käännettynä. Voin siis keskittyä miettimään omaa saarnaani Tuomasmessussa klo 18 ja Vivamon miestenpäivien (1.-3.11.) raamattutunteja.

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Jumala ja ateismi lauantaipäivän viihteenä

Kunnioitettavaan 120 vuoden ikään ehtineen Aikakauslehti Vartijan juhlaseminaari järjestettiin eilen lauantaina Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa. Väkeä oli paikalla ehkä viitisenkymmentä. Kun on syyslomaviikonloppu, osa väestä joutui lähtemään aamupäivän jälkeen tai saapui iltapäiväksi perhesyihin vedoten. Meidän Saara on käymässä Siirin luona Englannissa ja Tiina lähti hakemaan Alissa Hangosta, joten kuuluin niihin, jotka saivat päälleen täyslaidallisen vahvaa tavaraa. Mietin siinä mielessäni, että onhan se tämäkin viihdyttävä tapa viettää vapaata lauantaita.

Mietin sitä siksikin, että joidenkin kanssa tuli puheeksi nykyään aina ajankohtainen sukupuolikysymys. Valitettavasti puheenjohtajaksi kutsumamme Anne Birgitta Pessi joutui viime hetkellä jäämään pois ja Myllykosken Matin oli noustava varamiehenä tilalle. Kun neljästä luennoitsijasta vain yksi, Eija-Riitta Korhola, oli nainen, koko keskustelu käytiin hyvin miehisissä tunnelmissa. Vilkkaana käydyssä yleisökeskustelussa Eija-Riitan lyhyen kommentin lisäksi muistaakseni vain yksi nainen käytti puheenvuoron.

Mieleen tuli Tommy Tabermannin vastaus keskiviikon kohtaamispaikan viimeiseen yleisökysymykseen: "Miten olisitte tämän keskustelun käyneet, jos olisitte olleet naisia?" Tommy muistutti, että jokaisessa meissä on molempia sukupuolia ja kyse on vain siitä, miten paljon päästämme niitä näkyviin. "Mistä tiedät, vaikka olisimme keskustelleet koko illan omasta naiseudestamme käsin?" 

Lauantaisen seminaarin aikana alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jotain eroa on miesten ehdoilla ja naisten ehdoilla käytävässä keskustelussa. Jumala ja ateismi -keskustelua elähdytti loistava analyyttisyys, briljeeraaminen ja ehkä hienoisesti myös kilpailuhenki. Naisten keskustelussa olisi ehkä ollut enemmän tarttumista toisen ajatuksiin, keskustelijoiden välisten yhteyksien etsimistä. Oikeastaan intensiivinen keskustelu sujui yllättävän hyvän kunnoituksen ilmapiirissä tästä huolimatta. Salin keskelle viereisiin tuoleihin asettunut ateistinen kolmen miehen blokki oli päivän päättyessä oikeastaan aika innoissaan ja toivoi keskustelun jatkuvan.

Yhdessä vaiheessa iltapäivää yleisökeskusteluun oli tulossa inttävää vastakkainasettelua "me ateistit - te uskovaiset". Arno Kotron erittäin kunnioittavan sävyinen puheenvuoro mielestäni kuitenkin käänsi koko keskustelun sävyn positiiviseksi. Arno - joka on ateisti - viittasi siihen, että hänellä on työkaveri, joka on koskettavasti kertonut omasta uskoontulostaan, eikä sellaiseen henkilökohtaiseen kokemukseen pidä suhtautua ylimielisesti tai halveksivasti.

Keskustelussa käsiteltiin Jumalaa ja usko(nto)a niin monesta näkökulmasta, että on vaikea poimia sieltä esiin mitään erityistä. Ateismista puhuttiin vähemmän. Esitin itse Eija-Riitta Korholalle kysymyksen, miksi uskovaisten iskemistä haavoista paranemiseen menee koko elämä, mutta ateistien sanomiset eivät aiheuta mitään samanlaista. Ei mitenkään keskeinen kysymys, mutta keskustelu jollain tavalla heijasti sitä. Ateistin on loppujen lopuksi vaikea osua uskovaisen ihmisen sydämeen. Tuntuu siltä, kuin esittämääni musiikkikappaletta tulisi arvostelemaan täydellisen epämusikaalinen ihminen, joka ymmärtää musiikkia vain fyysisenä ilman värähtelynä. Jeesuksen aika ankara puhe (hengellisestä) sokeudesta osuu tähän. Jos aisti puuttuu, ei voi nähdä ja ymmärtää niin kuin se, jolla aisti on.

Yksi useammassa vaiheessa esille noussut kysymys oli kasvatus. Onko uskovaisilla vanhemmilla oikeus puhua Jumalasta lapsilleen? Oikeastaan olisi ollut hyödyllistä tästä näkökulmasta katsottuna puhua jonkin verran myös ateismin syistä ja synnystä. Miksi jotkut näyttävät jo aika varhain menettävän synnynnäisen uskonnollisuutensa? (Ateisti tietysti ajattelee toisin päin: Lapsi syntyy ateistina ja sen aivoihin vain ajetaan vieras uskonnollisuuden softa.) Mietin mielessäni myös sitä intoa ja paloa, joka rationaalisuuttaan korostavaa ihmistä ajaa. No, pohdittavaa jäi siis runsaasti. Juhlalillallinen Kellarikrouvissa sujui äänekkään ja paikoitellen hauskankin keskustelun merkeissä. Ehkä hieman oudoksuin sitä rakkaudellista yhteyden rintamaa, joka tuntui syntyvän liberaalien kristittyjen ja ateistien välille fundamentalistista uskonnollisuutta vastaan. Juopa kirkon sisällä on huomattavasti leveämpi kuin kirkon ja "maailman" välillä. Todella.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2008

Tabermann, Ojansuu, Augustinus

Loistava keskustelu, todella! Oli hienoa seurata, miten Tommy Tabermann älykkäänä ajattelijana ja taitavana runoilijana osasi ohjata keskustelua aina uusiin syvyyksiin ja uusiin näkökulmiin. Johannes Ojansuu ja Timo Nisula osoittautuivat molemmat loistaviksi keskustelijoiksi ja syvällisiksi ajattelijoiksi myös.

Kryptan tämän illan keskustelu oli siis otsikoitu Lankeemuksen ja syyllisyyden pitkät juuret. Otsikko tuli siitä, että Ojansuun uuden teoksen nimi on Lankeemus ja Nisulalta taas on ilmestynyt Augustinuksen yleisesitys. Esipuheessaan Nisula jo nostaa esiin kysymyksen siitä, onko Augustinus oikeasti se ilonpilaaja ja syyllisyyden takapiru, jollaisena hänet usein esitetään. Siispä ajattelimme, että näistä teemoista keskustelukin voisi kirvota mukavasti.

Tabermann tietysti tarttui vahvana molemmissa teoksissa esiintyvään rakkauteen. Keskustelun alussa rakkaus ei ehkä vielä saanut Nisulaa ja Ojansuuta lentoon, vaan lähdettiin etsimään kiertopolkuja. Lopulla syykin kävi ilmi. Sekä Ojansuulle että Augustinukselle rakkaus on aika iso asia, joka häämöttää muiden taustalla. Siihen ei kannata heti rynnätä. 

Valitettavasti en saanut Lankeemusta käsiini ennen tilaisuutta, joten olin tutustunut Ojansuun ajatteluun vain vuonna 2004 julkaistun Pyhyys-kirjan kautta. Lankeemus ilmeisesti lähtee siitä, että lankeemuksessa on jotain hyvää ja jopa välttämätöntä. Se syntyy kaipauksesta, joka ei saa täyttymystään ja vaatii rajojen rikkomista. Niinpä liian järjestelmällinen elämä aiheuttaa kaipauksen rikkoa tämä järjestys. Ojansuu viittasi Pirkko Saision romaanissa esiintyvään papinrouvaan, joka perusteli lankeemustaan jotenkin tällä tavalla, että "pitäähän minullakin olla jotain kaduttavaa".

Timo Nisula joutui taiteilemaan sen seikan kanssa, edustaako Augustinusta vai ottaako tähän etäisyyttä. Aika taitavasti hän sen mielestäni teki. Yhtäältä hän otti selvästi vastuun siitä, että pyrki tuomaan Augustinuksen aidon äänen keskustelupöytään. Toisaalta hän kuitenkin välttyi Augustinuksen liialta puolustamiselta ja antoi tämän puhua omissa nimissään. Sanoinkin tilaisuuden päätteeksi, että oli virkistävää pitää kirkkoisää yhteisessä keskustelussa mukana. Ei tullut sitä vaaraa, että oltaisi porskittu vain nykyajan suppeissa lammikoissa, vaan päästiin pitkälle aika-akselille.

Ojansuu nosti esiin myös kysymyksen alastomuudesta, riisumisesta ja pukemisesta. Alastomuus on se kohta meissä, jolla otamme kontaktia (kämmen, kasvot). Alastomaksi tuleminen liittyy tässä mielessä rukoukseen. Rukous voi siis hengityksen, kävelyn ja monen muun vertauskuvallisen ja konkreettisen toiminnon lisäksi olla myös riisuutumista. Galatalaisille Paavali kirjoittaa Kristuksen pukemisesta päälle kasteen vertauskuvana. Ehkä se liittyy siihen psalminkirjoittajan ajatukseen, että Jumala riisuu meiltä surupuvun ja pukee meidät juhlavaatteisiin.

Aivan varmasti, jos minusta asia riippuu, jatketaan täällaista yhteistyötä seurakunnan ja kustantajien välillä. Ehkä ensi kevätkaudella saamme parikin vastaavaa keskustelutilaisuutta järjestetyksi.

Huominen aamu alkaa Agricola-projektin kokouksella. On hienoa katsoa, minkälaisella innolla ja osaamisella Laajasalon Teemu on ottanut hyvin epämääräiseen aiesopimukseen perustuvan hankkeen johdettavakseen. Nyt tietysti on näytön paikka, lähtevätkö kaikki oikeasti tekemään yhdessä. Ainakaan ei voi valittaa, etteikö siihen olisi annettu mahdollisuutta. 

Aamupäivällä kokoontuu jo kolmatta kertaa pääkaupunkiseudun kristillinen foorum. Se on Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosittain koolle kutsuma, avoin kokous, jossa kaikkien pääkaupunkiseudulla toimivien kristillisten seura- ja kirkkokuntien edustajat voivat tavata toisiaan sitoutumatta sen kummemmin mihinkään yhteistyöhön. Toki samalla voimme informoida tammikuun ekumeenisesta rukousviikosta ja toivoa, että mahdollisimman moni tulisi mukaan.

tiistaina, lokakuuta 14, 2008

Papiston päiviltä

Tänään tiistaina ja huomenna keskiviikkona Helsingin messukeskukseen on kokoontunut muutamia satoja pappeja Suomen Kirkon Pappisliiton päiville. Kollegoita siis tavataan ja jutellaan yhteisistä asioista. Iltapäivän ohjelmassa oli aivan uskomattoman loistava naislauluyhtye AiA. Oikeastaan mitään muuta en osaa täältä raportoida. Isossa salissa puhutaan siitä, miten joskus 70-luvulla papit meinasivat mennä lakkoon ja minkälainen sopimusjärjestelmä meillä on. 

Sunnuntaina Tuomiokirkossa mun saarnavuoron käytti Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order -komission johtaja, kanadalainen anglikaanipappi Dr. John Gibaut. Piti yllättävän hyvän saarnan siitä, miten tärkeä merkki kristittyjen ykseys on tälle maailmalle. Samasta aiheesta pääsin itsekin saarnaamaan klo 14 Lähetyskirkon messussa. Valitettavasti tämä tarkoitti sitä, että en siis päässyt Pyhän Henrikin katedraaliin osallistumaan messuun, jossa veljenpoikani John liittyi katoliseen kirkkoon. Siunausta ja kaikkea hyvää siihen kuitenkin!

Ehkä jätän sunnuntain saarnan nyt julkaisematta, kun tein siitä itsellenikin vain kynällä raapustetut muistiinpanot. Pitäisi siis kirjoittaa alusta asti ja muistinvaraisesti koko juttu. Rakenteellisesti oli kyse samasta puheesta, jonka pidin lyhyempänä jo lauantain illalla Vanhassa kirkossa. Siellä siis saimme pitää vieraana Crossover-kuoroa Braunschweigista. 

Konsertti oli ilmoitettu alkavaksi klo 20 ja kymmentä minuuttia vailla kirkossa taisi olla neljä maksanutta kuulijaa. Eikä väki juurikaan lisääntynyt tasaan mennessä. Luulisin, että meitä oli kaikkiaan ehkä parikymmentä, kun kuorolaisia oli puolet enemmän. Sovimme siis suntioiden ja Lepan kanssa, että avataan ovet Vanhassa kirkkopuistossa pussikaljaa juovalle nuorisolle. Osa heistä tulikin sisään ja istui siinä hetken. 

Luulen, että tässä ovien avaamisessa itse asiassa toteutui koko kuorovierailun tarkoitus. Helsingin keskusta on tunnetusti siirtynyt vähittäin kohti länttä. Ehkä vielä sata vuotta sitten keskusta oli lähellä Senaatintoria. Seuraavaksi se siirtyi rautatieaseman tuntumaan. Forumin rakentamisen yhteydessä parikymmentä vuotta sitten keskustan painopiste ylitti Mannerheimintien ja nyt se on Kampin keskuksessa. Vanha kirkko on tältä kannalta katsottuna ehdottomasti meidän keskeisin kirkko. Tiedän, että nuorisotyöllä oli valmiina visio siitä, että se voitaisiin keskittää Annankadun tiloihin aivan Vanhan kirkkopuiston tuntumaan. Bulevardin kiinteistöön tarvittava  peruskorjausremontti kuitenkin teki tämän option mahdottomaksi toteuttaa nyt ja ajatus siirtyi Agricolaan. Jäin silti nyt lauantain kokemuksen jälkeen miettimään, mitä pitäisi tehdä.

Ongelman toinen puoli on järjestyksenpidollinen. Kirkon seinät toimivat tällä hetkellä käymälänä, kun kaupunkin on suurella vaivalla valmistanut puiston mukavaksi kaljoittelupaikaksi. (Bajamajoihin sillä ei ole ollut varaa.) Jos annamme kasvaa kokonaisia ikäryhmiä, joille kirkon seinät ovat pelkkiä kuseskelupaikkoja, missä vaiheessa joku saa päähänsä sytyttää tulitikun. Niinhän kävi Porvoossa. Joensuussa toimittiin proaktiivisesti ja avattiin kirkon ovet vessakäyntejä varten. Ainakin viime lauantaina myös me olimme paikalla ja kutsuimme nuoret sisään. Ehkä tästä vielä syntyy jotain uutta ideaa.

perjantaina, lokakuuta 10, 2008

Sarasvuosta ja Heleniuksen musiikista

On kai parasta laittaa tänne joku ajatus Kryptan keskiviikkoillasta. Mulla taisi olla viime keväänä vielä hyvä tapa kommentoida heti päällimmäiset tunnelmat joko keskiviikkona illalla tai viimeistään torstain aikana. Nyt kävi niin, että lähdin Kryptasta melko suoraan vielä Kulmalan Markon varpajaisiin Kolmeen kruunuun (Liisankadulla ihan Zinnkellerin eli meidän entisen kotitalon vieressä). Tosin väsymys iski siellä aika nopeasti, kun olin sentään aloittanut päivän klo 7.15 Agricolasta, istunut 7 ja puoli tuntia (!!) kokouksissa ja sitten vielä vetänyt sen Kryptan tilaisuuden, joka päättyi klo 20.
Huomasin haukottelevani vahvasti vielä torstainakin, kun istuttiin Kryptassa klo 10-15.30 rovastikunnallisessa pappien tapaamisessa, jonka piispa oli kutsunut koolle (aiheina kirkonja hiippakunnan strategia 2015 ja parisuhdelain vaikutus kirkossa).

Mutta siis se keskiviikkoilta. En suoraan sanottuna yhtään osannut ajatella, minkälaista musiikkia siitä tulee, kun urkuri ja sähkökitaristi soittavat rokkiklassikoita. En tunne Jukka Ormaa entuudestaan, koska en ole koskaan kuunnellut Sielun veljiä tai mitään muutakaan suomirokkia (paitsi Hurriganesia). Helenius & Orma aloittivat yllättäen barokilla eli Bachin Sarabandella, joka loi koko tilaisuuteen yllättävän meditatiivisen ja hartaan tunnelman. Tervetulotoivotusten jälkeen oli vuorossa blues-sävyinen Wayfaring Stranger, jonka Mikko lauloi, ja pienen infopuheen jälkeen vielä Bridge Over Troubled Water. Elvistä ei siis kuultu, mutta ihan selvästi viimeinen biisi iski Sarasvuon Jariin hyvällä tavalla.

Jari puhui siis rukouksesta. Puheessa oli sekä henkilökohtaista että yleistä. Liikuttiin diaboloksen merkityksestä ylistämisen ja esirukouksen (tosin Jari ei käyttänyt tätä sanaa) tärkeyteen. Itselle tuli se tuntu - ja sitä Jari sanoi itsekin - että tilanne aiheutti pientä varauksellisuutta Jarissa. En usko, että se oli kuitenkaan paha juttu kokonaisuuden kannalta. Mun mielestä siitä jäi hieman rosoinen, mutta samalla merkityksellinen tunnelma. Oli kosketeltu tärkeitä asioita ja todettu, että joistain asioista on helppo puhua, mutta rukouksesta voi olla myös vaikea puhua. Ja joskus voi olla vaikea rukoilla.

Aika moni asia jäi oikeastaan mieleen sellaisena, että olis tehnyt mieli kommentoida. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan käsikirjoituksen mukaan kuultiin loppuun biisi People Get Ready Mikon laulamana ja sitten suoritettiin psalmikävely. Tosin tekstiksi valitsin Efesolaiskirjeen kohdan, jossa puhutaan rukouksesta ja Jumalan antamasta sotavarustuksesta diabolosta vastaan. Loppusoitto oli eräänlainen potpurri kahdesta tutusta laulusta: Maa on niin kaunis ja Wonderful World.

Sitä erityisesti mietin, mistä johtuu, että fiksut ihmiset pitävät hyvin tarpeellisena sanoutua irti antropomorfisesta - siis ihmismäisestä - jumalakuvasta. Paholaisella ei siis ole sorkkia ja sarvia, eikä Jumalalle ole valkoista partaa. Onko tosiaan niin, että kuvitellaan, että sellaista kirkko opettaa ja siihen uskoo? Tietysti asia on monisäikeinen. Kuviakin tarvitaan, eikä kirkko ole niitä täysin hylännyt koskaan. Ei myöskään tarvitse halveksia niitä ihmisiä, muun muassa lapsia, joiden jumalakuva on hyvin konkreettinen ja mutkaton. Mutta olishan se hassua ajatella, että akateemista koulutusta suosiva kirkko operoisi pelkästään lasten mielikuvilla. Aggressiivinen ateismi kompastuu juuri tähän ansaan. Se kuvittelee selittävänsä uskonnon tyhjäksi, kun se hyökkää siitä luotuja lapsellisia mielikuvia vastaan.

Ajattelin myös sitä, miksi me luterilaisessa kirkossa pyydämme puhujiksi niitä, joiden matka rukouksen maailmaan on monella tavalla vasta aukeamassa. Eikö olis perustellumpaa nostaa esiin niitä hengellisiä isiä ja äitejä, joilla on hengellisen ohjaamisen armolahja? Päädyin kuitenkin edelleen siihen vakaumukseen, että molempia tarvitaan. Entisessä elämässäni :-) jouduin kuulemaan monenlaisia yhtäkkiä uskoontulleita, joilla oli paljon isoja ja joskus hyvin kypsymättömiä ajatuksia uskosta. Ehkä on sittenkin parempi, että luterilaisessa kirkossa on tilaa niiden puheelle, jotka kantavat vastuuta yhteiskunnassa ja samalla etsivät vilpittömästi tilaa hengellisyydelle. Luulen, että sellainen kiinnostaa just siksi, että se tulee lähelle.

Eli illasta jäi oikein hyvä mieli kaikin puolin. Isot kiitokset Jarille, Mikolle, Jukalle ja Markolle! Ensi keskiviikkona jatketaan WSOY:n kanssa yhteistyössä toteuttavalla tilaisuudella, jossa puhujina ovat Tommy Tabermann, Augustinus-tutkija Timo Nisula ja filosofi Johannes Ojansuu.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Crossover Vanhassa kirkossa la klo 20

Tapahtumien järjestäminen Helsingin keskustassa on jännää puuhaa. En tosiaan voi sanoa olevani alan ammattilainen, vaikka joskus papin työhän kuuluu sellaistakin. Onnistuneen tapahtuman järjestämisessä on kaksi aika erilaista kokonaisuutta, joista kumpikaan ei toimi ilman toista: itse ohjelman järjestäminen ja mainostaminen. Ohjelman suunnittelu ja toteutus on vielä kohtuullisen helppoa, mutta oikean kohderyhmän tavoittaminen satojentuhansien joukosta on taitolaji, joka harvoin onnistuu todella hyvin. Pitäiskö meidän perustaa nettisivusto seurakuntienmainontaonsyvältä.fi? Sinne voisi kerätä kauhugallerian epäonnistuneista yrityksistä ja toisaalta vinkkejä hyvin onnistuneista kampanjoista. (Vrt. churchmarketingsucks.com)

Pääkaupunkiseudun erikoispiirteenä on tietenkin tapahtumien paljous. Oma kokemus on sellainen, että kun tilaisuutta on mainostettu seurakunnan omissa viestintävälineissä eli Kirkko ja kaupunki –lehdessä ja nettisivuilla, ihmiset tulevat tilaisuuden jälkeen sanomaan: ”Kiitos, olipa hyvä tilaisuus. Miksi tätä ei mainostettu missään?” Jos tapahtuma on armollisesti otettu Hesarin Minne mennä -palstalle, kysymys saattaa olla sama. Hyvin mainostettu tarkoittaa muutaman viikon kampanjaa, jossa käytetään seurakunnan omien viestimien lisäksi maksettua lehtimainontaa, radiokanavia, bussien kylkiä ja Pohjoisesplanadin yli vedettyä isoa mainosviiriä. No, sellaiseen meillä on harvoin mahdollisuus. Onneksi on RadioDei.

Näkyvyyttä voi tietysti etsiä tunnetuilla nimillä. Keskiviikkona meillä oli ilo jälleen pitää Tuomiokirkon kryptassa vieraana Jari Sarasvuota. Vaikka mainostus meni aika perinteisellä tavalla, väkeä oli silti paikalla kivasti. Huomenna lauantaina saamme Vanhaan kirkkoon vieraaksi saksalaisen gospelkuoro Crossoverin. Saa nähdä, miten meidän käy. Luvassa on hyvää musaa ja mukava ilta. Tervetuloa sinne! Konsertti alkaa klo 20, siis Helsingin Vanhassa kirkossa huomenna lauantaina.

Oikeastaan kyse on mainostamisen lisäksi yhtä paljon myös yhteisörakenteesta tai sen puutteesta. Ne jotka kuuluvat yhteisöön, saavat kutsunsa sitä kautta ja pysyvät ajan tasalla. Mutta seurakunnan pitää heittää verkkoja sinnekin, missä ui vain yksittäisiä kaloja. Ehkä siksi on hyvä, että kaikkia ei edes yritetä tavoittaa samalla kertaa. Mutta kaikkea pitää yrittää.

tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Kuus-kolme

HIFK rökitti Jokerit tänään Areenalla 6-3, vaikka eka erä meni täysin narreille. Toisen erän alkuun jäälle luisteli täysin toinen ifk. Olis mielenkiintoista tietää, mitä Jalonen sanoi pukukopissa. "No niin. Nyt ollaan saatu ne uskomaan, että me ei osata pelata. Voidaan aloittaa."

Maanantaina olin taas pitkästä aikaa mökillä, tällä kertaa risuja katkomassa ja sahaamassa. Edellisen yön myrsky painui itään ja päivä oli oikeastaan huikaisevan kaunis, niin kuin syksyllä vain voi olla. Toinen viikkovapaapäivä eli tiistai meni kiinnostavien, mutta samalla työllistävien suunnittelupalaverin parissa. Helsingin kirjamessujen jo perinteinen kirjamessukirkko pidetään taas sunnuntaina 26.10. klo 10.30 Messukeskuksessa. Olin suunnittelussa mukana, vaikka en nyt sitten pääsekään itse toteuttamaan tapahtumaa, kun joudun samaan aikaan tulkaamaan amerikkalaista piispa Hansonia Tuomiokirkossa. Castrenin Helena otti liturgin tehtävästä kopin ja Päivi Hirvosen ja Antti Vuoren hyvällä ennakkosuunnittelulla siitä tule kiva tilaisuus.  

Lounastapaamisen aiheena oli tammikuussa Helsingin seurakuntayhtymän tiloissa järjestettävän päiväseminaari Kristinusko Suomessa nyt. Ehkä, jos muistan, laitan tännekin siitä jonkun linkin myöhemmin. Iltapäivällä katsottiin sitten ennakkoon tämän vuotisen Global Leadership Summitin luentoja ja mietittiin niihin juontoja. Ihan mielenkiintoista ja innostavaa tavaraa sieltä on jälleen tulossa. GLS pidetään siis 7.-8.11. ja ilmoittautuminen osoitteeseen www.willowcreek.fi.

Huomenna keskiviikkona päivä alkaa klo 7.15 Agricola-projektin työntekijäpalaverilla, jatkuu 9-12 Tuomiokirkon aluetyön kokouksella, sitten 13-16 Tuomiokirkon papiston kokouksella ja päättyy klo 18-20 Kryptan tilaisuuteen, joka on Sarasvuon Jarin toivomuksesta otsikoitu: Rukouksia itsesäälin, katkeruuden ja masennuksen diabolos-voimien häätämiseksi. Musiikista vastaavat Mikko Helenius (urut) ja Jukka Orma (sähkökitara). Ovat luvanneet soittaa jotain rokkihenkistä, ehkä Elvistä. Aika mielenkiintoinen ilta siis tulossa siitäkin! (Tsekkaa kohtaamispaikkanakrypta.blogspot.com koko syksyn ohjelmasta.)

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Tärkeät asiat on yksinkertaisia

Kesän rippikouluryhmän konfirmaatiomessu oli eilen. Vanha kirkko oli täynnä ja tunnelma oli mielestäni sopivan juhlallinen. Vaikka kaikki vanhemmat eivät tietenkään käyneet ehtoollisella, tuntui silti taas vahvasti siltä, että aika monelle kirkko on rakas ja tärkeä. Sama tunnelma välittyi muutamissa rippijuhlissa messun jälkeen.

Eilen vietetiin Mikkelinpäivää (jonka oikea päivämäärä on 29.9.) joten evenkeliumitekstinä oli tilanteeseen erittäin sopiva Matt. 18:1-6,10, jonka pointtina on Jeesuksen vastaus opetuslasten kysymykseen "kuka on suurin taivasten valtakunnassa". Käytin saarnan alussa aikaa konfirmoitavien omien ajatusten esittelyyn, joten vallankäytön tematiikan pohtimiselle esimerkiksi Kauhajoen tapahtumien valossa ei kauheasti jäänyt aikaa. Ajattelin, että sellainen alleviivaaminen ei ole tarpeen, ihmiset tunnistavat aiheen muutenkin. Saarna meni suunnilleen näin.

Saarna Vanhassa kirkossa 5.10.2008 klo 10

Mitkä asiat on oikeasti tärkeitä? Rippikoululaiset saivat leirin lopuksi kirjoittaa itsekseen rauhassa miettien lapuille kolme asiaa, jotka he olivat oppineet rippikoulun aikana. Tässä näytteitä:

1.            Keskittymään tärkeissä hetkissä

2.            Arvostamaan kaikenlaisia ihmisiä

3.            Keskustelemaan uskoon liittyvistä asioista


-        oppinut että Jumala rakastaa sinua kaikista synneistä yms. huolimatta

-        oppinut rukouksen merkityksen & kuinka rukoillaan

-        oppinut huomioimaan läheisiä ja ystäviä

 

OLEN OPPINUT

… Jeesuksesta ja Jumalasta, … oppinut ja ehkä ymmärtänyt Jumalan armosta enemmän, … luottamaan Jumalaan vaikeissakin asioissa.

 

1.            Olen oppinut kunnioittamaan perhettä ja ystäviä.

2.            Ymmärtämään heitä ja Jumalaa paremmin.

3.            Uskooni on tullut enemmän varmuutta kaikkien tarinoiden ja hartauksien myötä.

 

Itsevarmuutta

Päivitin/uudistin ystävyyssuhteitani

Sain olla mukana upealla riparilla jossa oli mahtavat Ohjaajat, Isoset ja Pikkuset

 

1.            Älä tuomitse ulkonäön perusteella, olet todennäköisesti väärässä.

2.            Suvaitsemaan erilaisia ihmisiä

3.            Tutkimaan Raamattua

 

Mitä olen tällä rippileirillä oppinut?

-        Että pystyn olemaan syömättä karkkia

-        Rippileirillä on kivaa

-        Vähemmän tunteja kuin alun perin ajattelin

 

1.            Ymmärtänyt raamatun käytön

2.            kaikkii erillaisii rukouksii

3.            tuntemaan uusia ihmisiä

 

Olen oppinut täällä

1.            kuuntelemaan toisia

2.            arvostamaan pienempiäkin asioita elämässäni

3.            kunnioittamaan vanhempiani

 

Minusta näissä lapuissa on aika paljon tärkeitä asioita. Ja kaikki tärkeät asiat on yksinkertaisia, niin me opimme rippileirillä.

Aikuiseksi kasvaminen on uusien asioiden oppimista, vastuun oppimista, ymmärryksen lisääntymistä. Siihen sisältyy paljon mielenkiintoista, jännittävää ja haastavaa - - Mutta samalla se on yksinkertaisten asioiden unohtumista, viattomuuden menettämistä, rikkinäisyyden ja haavojen lisääntymistä. Aikuiseksi kasvaminen ei ole yksinkertaista, joten se ei voi olla kauhean tärkeää. Sen sijaan aikuisen on tärkeää tulla lapseksi jälleen. Koska tärkeät asiat on aina yksinkertaisia.

Ei Jeesus kutsunut opetuslasten eteen lasta siksi, että lapsi olisi täydellinen ihminen tai moraalisesti virheetön. Apostoli Paavali opettaa kirjeessään korinttilaisille selvästi, että kristityn tulee hylätä lapsellisuus ja kasvaa aikuisiksi. Ei kristittynä kasvaminen ole lapselliseksi heittäytymistä.

Syy oli opetuslasten kysymyksessä: Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Kuka on komein, viisain, nokkelin, parhaimman näköinen, coolein tässä kirkossa? Kuka on paras ja kaikkien idoli? Kuka jättää toiset kateellisina taakseen ja painaa luusereiden naaman rapaan? Kuka esiintyy edustavimmin ja kenellä on hienoin käsilaukku? Nämä on aikuisten kysymyksiä, jotka nuori oppii kasvaessaan. 1600-luvun englantilainen yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes on huomauttanut, että oikeudelliset kiistat ihmisten välillä aiheutuvat pääasiassa kolmesta syystä: kilpailu resursseista, epäluottamus ja kunnia. Siksi Jeesus otti heidän keskelleen lapsen. Lapsi ei luule pärjäävänsä yksin. Lapsi haluaa luottaa toisiin ihmisiin. Lapsi ei kysy, kuka täällä on suurin ja tärkein. ”Kuka on suurin” on täysin väärä kysymys. Se ei vie meitä Jumalan valtakuntaan, menestykseen ja kunniaan, vaan suoraan helvettiin. Se tuhoaa luottamuksen, nöyryyden ja riippuvuuden. Siksi Jeesus sanoi, ”teidän tulee kääntyä”, te olette menossa väärään suuntaan.

Kerrotaan miehestä, joka oli umpikuuro. Hän ihmetteli aina, kun näki ihmisten nousevan ja tekevän kaikenlaisia pyörähdyksiä ja liikkeitä. Hän tiesi, että sitä kutsuttiin tanssimiseksi, mutta se näytti tietysti täysin järjettömältä touhulta. Kunnes eräänä päivänä hän alkoi kuulla musiikin.

Ihminen kasvaessaan isoksi saattaa menettää hengellisen kuuloaistinsa. Yksinkertaiset asiat kuten rukous, Jumalan suuruuden ihmettely, kiitollisuus, suojelusenkeli, menettävät merkityksensä. Ne alkavat näyttää hassulta pyörähtelyltä, jolla ei ole mitään merkitystä. Kunnes ihminen avaa sydämensä Jumalan kutsulle ja sisällä alkaa soida jälleen.

Tämä messu ja jokainen luonnossa vietetty hiljainen hetki on tanssiin kutsu. Se on kutsu kääntyä lapseksi jälleen. Tämä konfirmaatio on kutsu teille, hyvät nuoret, pitää kiinni siitä mikä on arvokasta eikä koskaan muutu. Siitä mikä on yksinkertaista ja helppoa: luottamus Jumalaan, rukous, hyväntahtoisuus toisia kohtaan. Me haluamme rukoilla teille siihen varjelusta ja johdatusta.

torstaina, lokakuuta 02, 2008

Hammasraudat ja solmu-Jumala

Meidän kuopus, 9-vuotias Alissa, kävi hampaiden oikomishoitotarkastuksessa. Yläleuasta puuttuu kakkonen ja viereinen hammas on kasvamassa vähän vinoon. Tarvitaan siis raudat. Ne pakottavat vinoutuneen hampaan toiseen suuntaan. Eräänlaista syrjintää siis. Suvaitsevaisuus edellyttäisi, että jokainen hammas saa kasvaa siihen suuntaan mihin se itse haluaa. Onneksi hampailla ei ole tunteita.

Hammaskaluston suuntaukset liittyivät mielessäni Jesajan kirjan tekstiin, jonka valitsin tämän torstain viikkomessuun. Se kuuluu näin:

Tämän Herra puhui minulle. Lujalla kädellä hän veti minut pois siltä tieltä, jota tämä kansa kulkee. Herra sanoi:

-- Älkää sitä kutsuko salaliitoksi, mitä tämä kansa salaliitoksi kutsuu.

Älkää vavisko, älkää sitä pelätkö, mitä se pelkää.

Pitäkää te Herra Sebaot pyhänä,

pelätkää vain häntä, vaviskaa hänen edessään. Hänestä on tuleva solmu ja este, kompastuskivi, kallionlohkare

Israelin kahden kuningashuoneen tielle, Jerusalemin asukkaille loukku ja ansa. Monet heistä kompastuvat, syöksyvät nurin niskoin, loukkaantuvat, tarttuvat ansaan, jäävät kiinni.

En tiedä, kuinka monelle on tuttua, että Jumalaa kutsutaan Raamatussa nimityksillä solmu, este, kompastuskivi, kallionlohkare, loukku ja ansa. Mehän puhumme rakastavasta, hyvästä Jumalasta, jonka kämmenellä ei pelkää lintunen eikä ihminen.

Jokainen edellä mainituista kuudesta luonnehdinnasta kelpaa oman meditaationsa aiheeksi. Otetaan esimerkiksi solmu. Solmu ei ole mitään ainetta itsessään. Se on kyseessä olevan aineen, narun, langan tai köyden, ominaisuus. Jos elämä on lanka, miten se menee solmuun? Helposti. Ensin se alkaa mennä solmuun ja jos asiaan ei puututa, solmu kiristyy ja lopulta sitä ei enää avaa kukaan. ”Kun se pitkistyy, se mutkistuu”, sanoo sananlasku. Onneksi meillä on hyviä keinoja estää alkavien solmujen muodostuminen. Vanhojen ja moneen kertaan kiristyneiden solmujen avaaminen sen sijaan on hankalaa. Tarvitaan saksia.

Jos vääryyteen ei tartuta ajoissa, se etenee ja kasvaa. Jos 9-vuotiaan hampaisiin ei panna rautoja, ne kasvavat vinoon. Pitää olla tahto ja kyky puuttua asioihin. Raudat on hyvä juttu. Voivatko solmu, este, kompastuskivi, kallionlohkare, loukku ja ansa olla hyviä juttuja?