sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Kolmen päivän päänsärky

Se alkoi perjantaina heti aamulla, kun sain Alissan kouluun. Otin pari nappia, vedin peiton kasvoille ja makasin liikkumatta sängyssä puoleen päivään, jolloin olo oli vähän helpottanut. Iltapäivällä kuvotus ja vilkkuvat kuviot alkoivat uudestaan, mutta ei niin pahana. Yöllä haamusärky muuttui jälleen kunnon jyskytykseksi, mutta lauantaina ei onneksi ollut mitään pakollista tekemistä. Käytiin kuitenkin Alissan ja Tiinan kanssa katsomassa Ateneumin japanilaiset kuvat ja Waltari-aiheinen näyttely. Illalla saunan lempeät löylyt rentouttivat kivasti, mutta valitettavasti jomotus iski uudelleen sunnuntaina aamuyöstä. Olin ajatellut mennä Tuomiokirkon messuun klo 10, mutta se piti jättää. Levolla, vedenjuonnilla ja särkylääkkeillä sain itseni kuitenkin ihan mukavaan kuntoon iltapäiväksi Alissan 9-vuotissynttäreille.

Mun päänsäryt ei varmaankaan ole pahinta mahdollista laatua, enkä hirveästi viitsi niistä yleensä pitää meteliä. Sen verran ne haittaa, että joskus on pakko mennä pimeään peiton alle ja jättää asiat hoitamatta. Näitä on muistaakseni ollut noin 11-vuotiaasta lähtien ehkä keskimäärin kerran kuussa, joskus hyvinkin paljon harvemmin. Olen siis saanut elämän varrella osuuteni hyväntahtoisia neuvoja. Oikean silmän yläpuolella olevasta hermosta lähtevällä säryllä on jokin yhteys maksan toimintaan, mutta en ole koskaan ollut hyvä painamaan mieleen oireita ja niiden mahdollisia syitä. Lääkärin on varmaan aika hankala tehdä kunnollista diagnoosia, kun en oikeastaan osaa kertoa mitään. Eli tulipa nyt sitten tämä taudinkuvaus kirjoitettua, jospa sen seuraavalla kerralla muistaisin itsekin.

Palasin eilen illalla hetkeksi kirjaan Luonto, tiede ja elämä - Kaikki mitä tulee tietää (Ajatus Kirjat 2007). Taisin mainita tämän 600-sivuisen tiiliskiven jo jossain aikaisemmassa postissa. Tällä välin kirja on siis viihtynyt lähinnä hyllyssä. Täytyy kyllä nostaa hattua berliiniläiselle tutkijaryhmälle jouhevasta tyylistä ja ymmärrettävästä esillepanosta. Kirjaa lukee melkein kuin romaania. Kuvaus eukaryoottien tiestä "kambrin räjähdyksen" kautta nilviäisiksi, leuattomiksi kaloiksi ja lopulta maaeläimiksi on samalla jännittävä ja informatiivinen. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin tutustua maailmankuvaan, jossa tieteellis-teknistä edistystä pidetään melko kritiikittömästi ihmiskunnan pelastustienä. Tai ei nyt sentään ihan kritiikittömästi. Toki kirjoittajat ovat vahvasti tietoisia siitä kritiikistä, jonka kohteeksi tieteellinen optimismi on joutunut 1900-luvun sotien ja hirmutöiden seurauksena. Heidän johtopäätöksensä on kuitenkin melko vaihtoehdoton. Mitään muutakaan tietä ihmiskunnalla ei ilmeisesti ole, kuin uskoa jatkuvan tieteellisen edistyksen kautta saavutettavaan suurempaan onnellisuuteen.

Voi olla, että luen kirjaa pinnallisesti tai pitäisi lukea se loppuun asti ennen johtopäätösten tekemistä. Ymmärrän kyllä - ja oikeastaan pidän näkökulmaa tärkeänäkin - että tieteellistä tutkimusta ei kannata halveksia tai asettaa kyseenalaiseksi vain siksi, että sen tuloksia on käytetty väärin. En silti mitenkään pääse sisälle ajatukseen, että ihmiskunnan hyvä olisi jotenkin sisäänkirjoitettuna tieteelliseen edistykseen.

Paavi Benedictus XVI:n kiertokirje Spe salvi (Pelastuksen toivo 2007) käsittelee itse asiassa juuri tätä problematiikkaa. Hän kirjoittaa ihmisen tarpeesta löytää itseään ja omaa elämäänsä kattavampi toivon näköala ja kulkee siinä länsimaisen ajattelun polkuja Ranskan vallankumouksesta Kantin kautta Marxiin ja sieltä nykypäivään. (Kantiin vetoavat myös em. tiedekirjan kirjoittajat.) Yhteenvedonomaisesti Benediktus XVI kirjoittaa: "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan vuoksi näytti saavutettavalta. Raamatullisen toivon Jumalan valtakunnasta syrjäytti toivo ihmisen valtakunnasta, toivo paremmasta maailmasta, joka tulisi olemaan todellinen 'jumalan valtakunta'. Tämä näytti viimein olevan se suuri ja realistinen toivo, jonka ihminen tarvitsee. Se kykeni - joksikin ajaksi - keräämään yhteen kaiken inhimillisen ponnistelun. Suuri päämäärä näytti olevan täydellisen antaumuksen arvoinen. Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo jatkuvasti katoaa näköpiiristä. Vähintäänkin on tullut selväksi, että tämä toivo kuuluu jollekin tulevalle sukupolvelle, mutta ei meille. Ja vaikka 'kaikkia varten' kuuluukin suuren toivon luonteeseen - sillä en voi olla onnellinen ilman toisia tai heitä vastaan - on samaan aikaan totta, että toivo, joka ei kosketa minua henkilökohtaisesti, ei ole todellinen toivo. On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on vapauden vastainen, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä. Jos vapaus otettaisiin pois joidenkin ehtojen tai rakenteiden vuoksi, niin silloin tuo maailma ei olisi hyvä, sillä maailma ilman vapautta ei voi mitenkään olla hyvä maailma. Niinpä, samalla kun meidän tulee aina antautua maailman parantamiseen, huomisen parempi maailma ei voi olla meidän toivomme todellinen ja riittävä sisältö. Ja tässä yhteydessä herää aina kysymys: milloin maailma on 'parempi'? Mikä tekee siitä hyvän? Mitkä tiet johtavat tähän 'hyvyyteen'?" (Käännös on englanninkielisestä versiosta itseni pikaisesti laatima. Ei siis kannata lukea Jumalan sanana;-)

Luonto, tiede ja elämä -kirjan kirjoittajille Ranskan vallankumouksen ja tieteellisen vapauden ihanne elää edelleen, vastoinkäymisistä huolimatta. Paaville tieteellisen edistyksen tuottama parempi maailma ei näytä realistiselta eikä edes mahdolliselta päämäärältä. En tiedä, ovatko näkökulmat täysin toisiaan poissulkevia. Minusta tuntuu, että eivät. Molemmilla on oikeutuksensa. Yleensä vastapuolen argumentaatioon luetaan sellaisia sisältöjä, joita vastapuoli ei ole tarkoittanut. Benediktus XVI ei tietenkään vastusta tieteen vapautta ja kehitystä, se lienee selvää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos menneiden paavien synteihin vedoten häntä syytettäisiin siitäkin. Toisaalta tieteellisen maailmankuvan edustajat tuskin ajattelevat, että inhimillinen vapaus tuottaisi aina myönteistä kehitystä. Vapaus tuottaa myös kaaosta ja vääryyttää. Juuri siksi tieteellinen sosialismi tarvitsi totalitarismia. Ja tullessaan totalitarismiksi se ei enää voinut olla hyvää. Tuskinpa nykypäivän tieteellisen maailmankuvan edustajia voidaan syyttää kommunistien hirmuteoista yhtään sen enempää kuin Benediktusta tai minua ristiretkistä.

Luen siis mielenkiinnolla eteenpäin ja haastan jokaisen Jumalaa rakastavan ihmisen opiskelemaan luonnon ihmeellisyyksiä suurella ennakkoluulottomuudella ja intohimolla. 

Tänään täältä tähän, kuten sanotaan.



Ei kommentteja: