lauantaina, syyskuuta 27, 2008

Ihana, kesäinen syyskuu


Oltiin tänään Siirin kanssa ajelulla Walesin suunnassa, tarkemmin sanoen kaupungissa nimeltä Aberystwyth. Upeat laakso- ja metsämaisemat molemmilla puolilla tietä oikeastaan koko matkan ajan. Irlanninmeren vesi oli myös yllättävän lämmintä, vaikka en pulahtanutkaan kokonaan. Varpaat kuitenkin kastui...



Eilen käytiin tutustumassa Shakespearen jalanjälkiin Stratford-upon-Avonissa. Ta
kaisin tullessa pysähdyttiin lyhyesti myös Coventryssa, jonka katedraali on kuuluisa. Se pommitettiin 2. maailmansodassa ja rakennettin uudestaan sodan jälkeen. Kirkko oli valitettavasti suljettu, joten päästiin ihailemaan sitä vain kaltereiden välistä. Etualalla näkyy siis alkuperäinen katedraali, joka on jätetty pommituksen jälkeiseen kuntoon. Taustalla näkyvässä itäpäädyssä on kuitenkin ilmeisesti käytössä oleva alttaripöytä avoimen taivaan alla. Vasemmalla taustalla näkyy uuden katedraalin fasadia.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Kolmen päivän päänsärky

Se alkoi perjantaina heti aamulla, kun sain Alissan kouluun. Otin pari nappia, vedin peiton kasvoille ja makasin liikkumatta sängyssä puoleen päivään, jolloin olo oli vähän helpottanut. Iltapäivällä kuvotus ja vilkkuvat kuviot alkoivat uudestaan, mutta ei niin pahana. Yöllä haamusärky muuttui jälleen kunnon jyskytykseksi, mutta lauantaina ei onneksi ollut mitään pakollista tekemistä. Käytiin kuitenkin Alissan ja Tiinan kanssa katsomassa Ateneumin japanilaiset kuvat ja Waltari-aiheinen näyttely. Illalla saunan lempeät löylyt rentouttivat kivasti, mutta valitettavasti jomotus iski uudelleen sunnuntaina aamuyöstä. Olin ajatellut mennä Tuomiokirkon messuun klo 10, mutta se piti jättää. Levolla, vedenjuonnilla ja särkylääkkeillä sain itseni kuitenkin ihan mukavaan kuntoon iltapäiväksi Alissan 9-vuotissynttäreille.

Mun päänsäryt ei varmaankaan ole pahinta mahdollista laatua, enkä hirveästi viitsi niistä yleensä pitää meteliä. Sen verran ne haittaa, että joskus on pakko mennä pimeään peiton alle ja jättää asiat hoitamatta. Näitä on muistaakseni ollut noin 11-vuotiaasta lähtien ehkä keskimäärin kerran kuussa, joskus hyvinkin paljon harvemmin. Olen siis saanut elämän varrella osuuteni hyväntahtoisia neuvoja. Oikean silmän yläpuolella olevasta hermosta lähtevällä säryllä on jokin yhteys maksan toimintaan, mutta en ole koskaan ollut hyvä painamaan mieleen oireita ja niiden mahdollisia syitä. Lääkärin on varmaan aika hankala tehdä kunnollista diagnoosia, kun en oikeastaan osaa kertoa mitään. Eli tulipa nyt sitten tämä taudinkuvaus kirjoitettua, jospa sen seuraavalla kerralla muistaisin itsekin.

Palasin eilen illalla hetkeksi kirjaan Luonto, tiede ja elämä - Kaikki mitä tulee tietää (Ajatus Kirjat 2007). Taisin mainita tämän 600-sivuisen tiiliskiven jo jossain aikaisemmassa postissa. Tällä välin kirja on siis viihtynyt lähinnä hyllyssä. Täytyy kyllä nostaa hattua berliiniläiselle tutkijaryhmälle jouhevasta tyylistä ja ymmärrettävästä esillepanosta. Kirjaa lukee melkein kuin romaania. Kuvaus eukaryoottien tiestä "kambrin räjähdyksen" kautta nilviäisiksi, leuattomiksi kaloiksi ja lopulta maaeläimiksi on samalla jännittävä ja informatiivinen. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin tutustua maailmankuvaan, jossa tieteellis-teknistä edistystä pidetään melko kritiikittömästi ihmiskunnan pelastustienä. Tai ei nyt sentään ihan kritiikittömästi. Toki kirjoittajat ovat vahvasti tietoisia siitä kritiikistä, jonka kohteeksi tieteellinen optimismi on joutunut 1900-luvun sotien ja hirmutöiden seurauksena. Heidän johtopäätöksensä on kuitenkin melko vaihtoehdoton. Mitään muutakaan tietä ihmiskunnalla ei ilmeisesti ole, kuin uskoa jatkuvan tieteellisen edistyksen kautta saavutettavaan suurempaan onnellisuuteen.

Voi olla, että luen kirjaa pinnallisesti tai pitäisi lukea se loppuun asti ennen johtopäätösten tekemistä. Ymmärrän kyllä - ja oikeastaan pidän näkökulmaa tärkeänäkin - että tieteellistä tutkimusta ei kannata halveksia tai asettaa kyseenalaiseksi vain siksi, että sen tuloksia on käytetty väärin. En silti mitenkään pääse sisälle ajatukseen, että ihmiskunnan hyvä olisi jotenkin sisäänkirjoitettuna tieteelliseen edistykseen.

Paavi Benedictus XVI:n kiertokirje Spe salvi (Pelastuksen toivo 2007) käsittelee itse asiassa juuri tätä problematiikkaa. Hän kirjoittaa ihmisen tarpeesta löytää itseään ja omaa elämäänsä kattavampi toivon näköala ja kulkee siinä länsimaisen ajattelun polkuja Ranskan vallankumouksesta Kantin kautta Marxiin ja sieltä nykypäivään. (Kantiin vetoavat myös em. tiedekirjan kirjoittajat.) Yhteenvedonomaisesti Benediktus XVI kirjoittaa: "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan vuoksi näytti saavutettavalta. Raamatullisen toivon Jumalan valtakunnasta syrjäytti toivo ihmisen valtakunnasta, toivo paremmasta maailmasta, joka tulisi olemaan todellinen 'jumalan valtakunta'. Tämä näytti viimein olevan se suuri ja realistinen toivo, jonka ihminen tarvitsee. Se kykeni - joksikin ajaksi - keräämään yhteen kaiken inhimillisen ponnistelun. Suuri päämäärä näytti olevan täydellisen antaumuksen arvoinen. Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo jatkuvasti katoaa näköpiiristä. Vähintäänkin on tullut selväksi, että tämä toivo kuuluu jollekin tulevalle sukupolvelle, mutta ei meille. Ja vaikka 'kaikkia varten' kuuluukin suuren toivon luonteeseen - sillä en voi olla onnellinen ilman toisia tai heitä vastaan - on samaan aikaan totta, että toivo, joka ei kosketa minua henkilökohtaisesti, ei ole todellinen toivo. On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on vapauden vastainen, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä. Jos vapaus otettaisiin pois joidenkin ehtojen tai rakenteiden vuoksi, niin silloin tuo maailma ei olisi hyvä, sillä maailma ilman vapautta ei voi mitenkään olla hyvä maailma. Niinpä, samalla kun meidän tulee aina antautua maailman parantamiseen, huomisen parempi maailma ei voi olla meidän toivomme todellinen ja riittävä sisältö. Ja tässä yhteydessä herää aina kysymys: milloin maailma on 'parempi'? Mikä tekee siitä hyvän? Mitkä tiet johtavat tähän 'hyvyyteen'?" (Käännös on englanninkielisestä versiosta itseni pikaisesti laatima. Ei siis kannata lukea Jumalan sanana;-)

Luonto, tiede ja elämä -kirjan kirjoittajille Ranskan vallankumouksen ja tieteellisen vapauden ihanne elää edelleen, vastoinkäymisistä huolimatta. Paaville tieteellisen edistyksen tuottama parempi maailma ei näytä realistiselta eikä edes mahdolliselta päämäärältä. En tiedä, ovatko näkökulmat täysin toisiaan poissulkevia. Minusta tuntuu, että eivät. Molemmilla on oikeutuksensa. Yleensä vastapuolen argumentaatioon luetaan sellaisia sisältöjä, joita vastapuoli ei ole tarkoittanut. Benediktus XVI ei tietenkään vastusta tieteen vapautta ja kehitystä, se lienee selvää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos menneiden paavien synteihin vedoten häntä syytettäisiin siitäkin. Toisaalta tieteellisen maailmankuvan edustajat tuskin ajattelevat, että inhimillinen vapaus tuottaisi aina myönteistä kehitystä. Vapaus tuottaa myös kaaosta ja vääryyttää. Juuri siksi tieteellinen sosialismi tarvitsi totalitarismia. Ja tullessaan totalitarismiksi se ei enää voinut olla hyvää. Tuskinpa nykypäivän tieteellisen maailmankuvan edustajia voidaan syyttää kommunistien hirmuteoista yhtään sen enempää kuin Benediktusta tai minua ristiretkistä.

Luen siis mielenkiinnolla eteenpäin ja haastan jokaisen Jumalaa rakastavan ihmisen opiskelemaan luonnon ihmeellisyyksiä suurella ennakkoluulottomuudella ja intohimolla. 

Tänään täältä tähän, kuten sanotaan.



torstaina, syyskuuta 18, 2008

Koko viikko kerralla

Niin siinä vain kävi, että bloggaaminen Roomassa jäi pariin hajanaiseen huomioon. Nettiyhteys kyllä toimi silloin tällöin, mutta aika kului muihin viestintämuotoihin. Tässä siis pientä yhteenvetoa kuluneelta viikolta.

Sunnuntaina Alberto ja Irma ottivat mut kyytiin puolen päivän aikaan ja ajoimme Frascatiin lounaalle. Frascati sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Roomasta etelään Colli Albani -kukkuloiden rinteessä. Rinteiltä tarjoutuu hienot näkymät alas laaksoon ja Roomaan asti.

Illaksi olin hankkinut lipun Michael Nyman Bandin konserttiin, joka pidettiin hienossa Santa Cecilia -akatemian konserttisalissa. Nymanin musiikki ei vain mitenkään koskettanut. Bändissä oli neljä jousisoittajaa, muutama puupuhallin, pari vaskea ja sähköbasso. Musiikki koostui lähinnä tasaisia kahdeksasosia jauhavasta monotonisesta sointumatosta, josta hyvin harvoin oli havaittavissa mitään melodista kehittelyä. Nyman on tunnettu elokuvamusiikistaan, joten ehkä kappaleet oli kirjoitettu efekteiksi kauhuelokuviin. Huono maku mulle kuitenkin jäi suuhun, mikä varmaan on osoitus omasta ennakkoluuloisuudesta. Loihan akustinen bändi kuitenkin ajoittain mahtavan äänimaailman konserttisaliin.

Maanantaina palautin vespan vuokraamoon ja otin aamujunan Napoliin. Napolin rautatieasemalta kulkee Circumvesuviana-linja suoraan Pompein raunioille. Olen käynyt monenlaisia raunioita katsomassa, mutta Pompei yllätti positiivisesti. Ensinnäkin kaupunki on erittäin laajasti kaivettu esiin, noin 2/3 koko pinta-alasta. Toiseksi useat talot olivat hämmästyttävän hyvin säilyneitä. Tai pikemminkin ne oli hämmästyttävän taitavasti kaivettu esiin. Baarien, kauppakojujen ja yksityispihojen kierteleminen sai melkein tuntemaan kaupungin vilinän ympärillään. Ja sitten oli tietysti ne Vesuviuksen tuhkan ja laavan peittämät surkeat ihmishahmot, joita oli muutama nähtävillä paikan päällä.

Napolissa ehdin olla vain iltapäivän, mutta jonkinlaisen tuntuman ehdin saada sen lähes afrikkalaiseen tunnelmaan. Koska olin liikkeellä kävellen, tutustumiskierros rajoittui vain rautatieasemalta tuomiokirkon suuntaan. Alue oli yllättävän ahtaasti rakennettua, tuomiokirkon piazzakin oli enemmän kaupunkipiha kuin aukio. Ja senkin tilan olivat vallanneet koulupojat jalkapalloineen. Fasadin sivupylväiköt toimivat maalitolppina. Il Duomo on tunnettu San Gennaron verestä, jonka säilytysrasiaa kannetaan prosessiossa joka syyskuun 19. päivä ja toisen kerran toukokuussa. Ystäväni Alberton mukaan napolilaiset uskovat San Gennaroon enemmän kuin Jumalaan.

Olisin mielelläni käynyt armenilaisessa kirkossa, mutta se oli valitettavasti siihen aikaan suljettu. Sen sijaan Gesú Nuovo tarjosi hienon paikan hiljentyä päivärukoukseen saksalaisista turistiryhmistä huolimatta. Kirkossa oli muun muassa Cosimo Fanzagon veistämät upeat Daavidin ja Jeremian patsaat ja vuonna 1987 pyhimykseksi julistetulle napolilaiselle jesuiitta-lääkärille San Giuseppe Moscatille omistettu sakaristo.

No, mitäpä näitä enää vatvomaan, kun on päässyt takaisin nauttimaan Suomen raikkaasta syksyisestä ilmasta. Oikeastaan sitä jo kaipasinkin. Oma maa fragola, muu maa mirtillo. Nyt Alissan kanssa teatterikerhoon ja sitten pyykinpesuun ja muihin siivoushommiin!

lauantaina, syyskuuta 13, 2008

Tunnelmapala Sant' Egidion aukiolta

Laitisen perhe bongasi mut juuri äsken tässä Piazza di Sant' Egidion aukion terassilla, joten saman tien voi muutenkin julkistaa olemiseni. Roomassa on ollut poikkeuksellisen kuuma syyskuun alku. Eilisen illan raju ukkonen tuntuu kuitenkin raikastaneen ilmaa. Tosin edelleen voi aivan hyvin ajella vespalla pelkkä t-paita päällä.

Olen tänään siis ajellut siellä ja täällä. Uusien paikkojen lisäksi pistäydyin iltapäivällä myös tutussa Kolmen lähteen luostarissa (Abbazia di Tre Fontane), joka on Paavalin mestauspaikalla. Paavin julistama Paavalin juhlavuosi näkyi sielläkin. Arvelujen mukaan tänä vuonna on tullut kuluneeksi 2000 vuotta kansojen apostolin syntymästä ja kirkko juhlii sitä tapahtumilla, julkaisuilla ja rohkaisemalla pyhiinvaeltajia Paavalin jalanjäljille. Viime talvena uutisoitiin, että Paavalin hautapaikalta, joka sijaitsee keskellä San Paulo fuori le Mura basilikaa, on löytynyt Paavalin sarkofagi (vai oliko se ossuaari? - jälkimmäiseen laitetaan vain luut, kun edelliseen menee ruumis lihoineen päivineen). Kävin paikan päällä, mutta siellä asiasta ei näyttänyt olevan mitään infoa. Paljon pyhiinvaeltajia vain rukoilemassa hautapaikan ääressä. Arkeologia selviää ehkä paremmin netistä kuin paikan päältä.

Ostin tietysti pari Paavaliin liittyvää kirjaa, joita näytti olevan tarjolla erittäin paljon. Harmi vain, että italian lukeminen vähän takkuilee. Pysyn kyllä kärryillä aiheesta, mutta muutaman oudon sanan myötä häviää helposti yksityiskohdat ja sävy. Joka tapauksessa Damaskon tien kokemuksesta liikkeelle lähtevä kuvaus tuntuu mukaansatempaavalta.

Terassilla on nyt sen verran hälinää, että bloggaus päättyy kuin kanan lento. Ehkä huomenna pääsen jatkamaan.

torstaina, syyskuuta 11, 2008

Kesäloma

Tulee nyt tämäkin sitten koettua, kolmen viikon kesäloma syyskuussa. Tiedän muutamia fiksun tuntuisia ihmisiä, jotka varta vasten ja niin usein kuin mahdollista säästävät kesälomansa syksyyn. Paljon useampi on silti ottanut naamalleen hieman sääliväisen ilmeen ja hyväntahtoisesti vilkaissut taivaalla raskaana roikkuvia pilviä, kun olen kertonut asiasta. Mutta eihän raikkaassa syyssateessa ole mitään vikaa. Ilma on hapekasta ja saa syyn käyttää sitä syystakkia, jonka osti viime talvena alennusmyynnistä.  

Silti kokemus ensimmäiseltä lomaviikolta ei ole kovin rohkaiseva. Maanantana tosin otin isän ja äidin kyytiin ja lähdimme mökille keräämään punaposkisia omenoita. Tiistaina olikin jo pakko palata takaisin sorvin ääreen. Tuomiokirkon kryptassa lokakuussa alkava keskustelusarja oli pakko saada kasaan torstaihin mennessä. Monenlaiset projektit on juuri heränneet kiivaaseen suunnitteluvaiheeseen kesän lokoilun jälkeen. Kaikilla tuntuu olevan juuri nyt tärkeää asiaa ja palaveerattavaa. Ei voi mitään.

Luulen, että tein fiksusti, kun buukkasin itselleni torstai-illan lennon Roomaan. Kristus-kuninkaan pikku palvelijattarien ylläpitämän majatalon tunnelma, Sant' Egidion yhteisön rukoushetket ja vespalla ajelu Rooman ruuhkassa toimivat tehokkaina lomatunnelman luojina. Tämä tosin herättää sen oikeutetun ja inhottavan kysymyksen, että miksi ihmeessä pitää lähteä ulkomaille, että osaa olla rauhassa lomalla. 

Ajatus kulkee pääministeri Matti Vanhasen esittämään ja pääkaupungin median ankarasti lyttäämään kysymykseen nurmijärveläisen omakotitalon onnesta eli siitä, haluaako suomalainen asua radanvarsilähiössä vai omakotitalossa. Kivikaupungin keskustan asukkina ja kuudennen polven helsinkiläisenä tunnustan tunnistavani Vanhasen ajatuksen viehätyksen omasta pihasta ja työkaluvajasta. Missä on aarteesi, siellä on sydämesi, sanoo Jeesus. Voisiko oma autotalli tyydyttää miehen sisällä olevan kaukokaipuun? Vähentäisikö se tarvetta viettää lomaa muualla ja vahvistaisiko se kotia? Koska kaikkien asioiden moraalisuus mitataan nykyään hiilidioksidipäästöjen määrällä, tämäkin on varmaan helppo laskea. 

Toivotan mahdollisimman monelle onnellista loppuelämää omassa talossa, mutta pelkään silti, että kaukokaipuu ei sen myötä katoa. Kaukokaipuu on hengellinen ilmiö. Sinne, sinne kaipaan, tähtitarhain taa, sanotaan hengellisessä laulussa. Juuri nyt en tosin kaipaa minnekään. Olen vaan. Niinkuin toivottavasti sinäkin.

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008

Viimeisin Pisara

Pyörähdän pikaisesti kotona bloggaamassa juhlajumalanpalveluksen ja juhlalounaan välillä. Muistin nimittäin, että perjantaina tuli ulos Pisara, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten. Teksti liittyy päivän evankeliumiin, Lasaruksen kuolleista herättämiseen. Johanneksenkirkossa kuulimme oikein vanhanajan kunnollisen saarnan aiheesta, Pisara on aina vain pisara.

Lasissa elämän vettä

Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi? Vastaus paljastaa, oletko optimisti vai pessimisti. Tai niin sanotaan. Pessimistin käsityksen mukaan asiat ovat huonosti ja edelleen pahenevat. Lasi on puoliksi tyhjä ja sekin, mikä siellä vielä on, on haihtumassa pois. Optimisti taas ajattelee myönteisesti, että asiat ovat ihan hyvin ja muuttuvat aina paremmiksi. Lasi on puoliksi täysi ja lisääkin on saatavilla.

Molemmat ajattelutavat perustuvat tosiasioihin. Vain johtopäätökset eroavat. Useimmat ihmiset tunnistavat itsessään molempia piirteitä. Pettymykset nakertavat tulevaisuudenuskoa. Pessimismi suojaa pettymyksiä vastaan. Onnistumiset sen sijaan luovat uskoa tulevaisuuteen. Optimismi vahvistuu onnistumisista.

Mitä pessimisti ja optimisti ajattelevat haudan ääressä? Onko optimisti pettyneempi kuin pessimisti, joka lohduttaa itseään sanomalla: Mitä minä sanoin, huonosti se päättyy? Vai onko pessimisti masentuneempi kuin optimisti, joka ajattelee kaikkea hyvää, mitä elämä piti sisällään? Ajatteleeko pessimisti kuolemaa, kun optimisti ajattelee elämää?

Kun Lasarus oli kuollut, hänen sisarensa Martta oli hämillään. Hän sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Martta halusi uskoa, että lasissa on vielä vettä, vaikka hän näki, että se oli tyhjä.

Lasarus oli Jeesuksen rakas ystävä, ja Jeesus tunsi Martan surun. Hän ei halunnut loukata halvoilla lohdutuksilla. Mutta hän täytti Martan lasin uudella elämän vedellä, kun hän sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Herra Jeesus, kiitos, että kuljet kanssamme jopa kuolemassa. Anna meille viisaus ja rohkeus uskoa sinuun, joka itse olet elämä.

Pisara YLE TV1 6.9.2008

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Tunnelmasta toiseen, kolmanteen ja neljänteen

Kauan odotettu kolmen viikon kesäloma koittaa vihdoin maantantaina! Viimeinen viikonloppu ennen sitä tarjosi aika laajan tunnelmien skaalan. Lauantaina yksi kaste, yhden hautajaiset ja illan päätteeksi Kansallisteatterin Othello. Huomenna eli sunnuntaina on vuorossa Helsingin Rauhanyhdistyksen (eli lestadiolaisten) 120-vuotisjuhlajumalanpalvelus Johanneksenkirkossa aamulla ja siihen liittyvät juhlallisuudet päivällä.

Pääsin tosiaan katsastamaan Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi keskiviikkona ensi-iltaan tulevan Othellon ennakkonäytännössä. Shakespearin alkuperäistekstin oli suomentanut, sovittanut ja ohjannut Michael Baran. En tietenkään tiedä miehestä mitään, kun olen niin pinnallisesti (ja omaksi tappiokseni) seurannut teatterialaa. Teksti oli mielestäni melko rosoista. Oli runollisuuden tavoittelua, virkamiessuomea ja hauskaa sanailua. Aika harvoissa kohdissa itse teksti kuitenkaan tempaisi mukaansa. Ehkä näyttelijöiden suorituksissakin oli vielä jotain keskeneräistä. Silti tarinan dynamiikka ja näyttelijöiden ilmeikkyys ottivat pihteihinsä.

Othello on mustasukkaisuustragedia. Ilkeämielisesti juonitteleva vänrikki Jago (Jussi Lehtonen) vetää hyväuskoiset hölmöt ja viattomat naiset omien valtapyrkimystensä toteuttajiksi. Lopulta tietysti ahne saa sananlaskun lupaaman lopun, mutta sitä ennen hölmöt ovat jo tuhonneet hyvät. Ei mitään uutta auringon alla. Sokea tahto kantaa selässään rampaa älyä. Toisella on jalat, toisella silmät. Kumpi määrää?

Puvustuksen teemana oli 2000-luvun rikkaat, kuuluisat ja sotilaat. Nähtiin siis kevlar-liivejä ja automaattipistooleita. Joissain kohdissa näyttelijöiden elekieli ja sotilasvarusteet tosin olivat vähän huvittavalla tavalla ristiriidassa. Machoilu jäi jotenkin puolitiehen. Mutta voi olla, että yön yli nukuttuani näen sen toisin... Hienoa teatteria joka tapauksessa. Suosittelen.

Ristiäisten ja hautajaisten toimittaminen peräkkäin on osa pastorin normaalia toimenkuvaa, eikä siinä ole oikeastaan mitään kovin hankalaa tai erikoista. Paitsi että syntymän ja kuoleman asettuminen peräkkäin jollain tavalla korostaa niiden ainutlaatuisuutta. Koin tänään jälleen miten älyttömän isoista jutuista on kysymys, kun ihmiset kutsuvat papin viettämään perhejuhliaan. En yhtään ihmettele, että kirkolle annetaan suomalaisessa yhteiskunnassa loppujen lopuksi tosi iso arvo, kun vakava paikka tulee. Toivottavasti itselläni ja kollegoilla säilyy korkea itsekritiikki ja vaatimustaso näiden toimitusten suhteen, koska niiden päälle rakentuu paljon.

Rauhanyhdistyksen huomista juhlaa odotan pienellä uteliaisuudella ja hyvällä fiiliksellä. Kokemukseni lestadiolaisista ystävistä ovat pelkästään myönteisiä, mutta aika vähän olen ollut ollut itse liikkeen kanssa tekemisissä. En ole vielä selvittänyt itselleni, mitä Suomessa tapahtuikaan vuonna 1888, mutta 120-vuotisjuhlia viettävät tänä syksynä myös ainakin Aikakauslehti Vartija ja Seurakuntien Lapsityön Keskus. Palatkaamme asiaan.

keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008

Päivän blogi

Lupasin kirjoittaa RadioDein ohjelmavirtaan kerran viikossa päivän blogin. Parin minuutin pätkä pitää tietysti myös itse lukea. Nyt tuntuu siltä, että osaako sitä sitten enää kirjoittaa, kun tietää, että se menee radioon. No, tästä lähtee.

Tekee mieli kelata kuluneen viikon saavutuksia. Ja päällimmäisenä on mielessä keskiviikkoillan Kirkot pihalla -tapahtuma Vanhassa kirkkopuistossa. Helsingin ekumeeninen toimikunta järjesti nyt kymmenettä kertaa kristittyjen yhteisen luontopäivän. Muistaakseni aikaisemmilla kerroilla sää on suosinut meitä yhtä kertaa lukuunottamatta. Iltapäivällä, kun tulin kirkolle, taivas oli aika harmaa. Onneksi isoa sadetta ei osunut kohdalle, vaikka välillä ripottelikin.

Oikeastaan täytyy sanoa, että tapahtuma oli pienuudestaan huolimatta jälleen aika hauska. Tommi Varis ja Swing High -lauluryhmä lauloivat ja laulattivat mukavan rennolla soundilla. Saalem-seurakunnan naisten valmistama risotto oli hyvää. Ortodoksisen seurakunnan lähetyspiirin virhermyynti toi oman mausteensa kokonaisuuteen. Ja siinä sivussa kirkonmiesten (joihin siis itsekin kai kuulun) liturgiatkin menivät jouhevasti. Sato, ruoka, viherkasvit ja kaikki läsnäolijat tulivat moninkertaisesti ja perusteellisesti siunattua, kun ensin oli vuorossa luterilaisen, metodisti- ja adventistipastorin sanat, sitten ortodoksinen veden pyhitys, helluntailainen rukous, ekumeeninen Isä meidän -rukous ja vielä katolilainen sadon siunaus.

Puistikossa oli ohjelman alkaessa iso lauma ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita suorittamassa syysrituaalejaan. Taisivat kuitenkin lauluen kaikuessa poistua paikalta. Lopuksi saimme kuitenkin kolmenkymmenen mustapukuisen, siideriä siemailevan nuoren lauman syömään risotot loppuun. Olivat oikein kiitollisia ja ystävällisyys ihmiskunnan sisällä kasvoi taas kummasti. Eli kun saatiin telttakatos purettua, äänentoistolaitteet kannettua sisään ja pöydät paikoilleen, olo oli niin sanotusti väsynyt mutta onnellinen. Äänentoistosta vastannut kaveri kiteytti oman asenteensa tällaisiin kristillisiin vapaaehtoistöihin niin, että se on kaikki pois pahanteosta. Suosittelen. Jatkamme pahanteosta pois pysymistä tukevaa toimintaa kaikilla rintamilla.