sunnuntaina, elokuuta 31, 2008

Sinikalle ja muille suntioille

Tänään oli kaksi juhlaa. Aloitimme Tuomiokirkossa iloisella ja juhlavalla messulla, joka oli samalla 23 vuotta Tuomiokirkon suntiona toimineen Sinikka Wahlroosin viimeinen työpäivä ennen eläkkelle jäämistä. (Tosin Sinikka on luvannut jatkaa samoissa hommissa silloin tällöin tuntisuntion sopimuksella.) Messun jälkeen Kryptassa vielä laulettiin Sinikalle monet laulut ja syötiin kermakakut. Iltapäivällä klo 14 vietettiin Vanhassa kirkossa koko seurakunnan yhteistä Elomessua sekä torvisoitolla ja hernekeitolla ryyditettyä puistotapahtumaa. Jotkut seurakuntalaiset osallistuivat sinnikkäästi molempiin. Ainakin mulla on kankku kipeänä istumisesta.

Vanhan kirkon elomessuun toi säpinää häiriintynyt nainen, joka alkoi kesken tekstinluvun kirkua: "homoliitot on saatanasta". Samaa lausetta huutaen hän poistui pääovesta ulos ja sai elomessuun kutsuttujen rippikoululaisten hörisevät - ehkä hieman vaivaantuneet - naurut peräänsä. Joku oli kuulemma ajatellut, että kyseessä oli tilattu performanssi. Mun mielestä siinä ei ole oikeastaan ole mitään pahaa, että joskus joku vähän huutaa kirkossa. Se tuo oikeanlaista fiilistä koko toimitukseen, että tässä ollaan keskellä elämää. Ei tule menosta liian steriiliä.

Tuomiokirkon messu sujui leppoisammissa merkeissä. Poutiaisen Matti, joka saarnasi elomessussa, ja minä, jolla oli saarnavuoro Tuomiokirkossa, olimme saaneet samasta tekstistä aikaan aivan erilaiset saarnat. Tosin omani otti lähtökohdakseen Vanhan testamentin tekstin, joten sekin hieman vaikutti. Ja tietysti sekin, että halusin puhua nimenomaan Sinikalle ja muille suntioille. Evankeliumitekstinä luimme tutun kertomuksen Martasta ja Mariasta (Luuk. 10:38-42)

Jumalan huolenpito – ja suntion

Tämä saarna on omistettu kirkonpalvelijoille eli suntioille: Sinikalle, Tiinalle, Iirikselle, Tuijalle, Petrille, Eiralle, kaikille entisille ja mahdollisesti tuleville suntioille.

Tiedättehän, mitä suntio tekee? Hän tulee ensimmäisenä aamulla, avaa ovet, imuroi käytävät, siivoa roskat, laittaa valot päälle, avaa sähkölukot, tarkistaa äänentoistolaitteiston, laittaa virsikirjat ja ohjelmat valmiiksi, siivoaa kyntteliköt, pukee alttarin, laittaa kukat, kattaa ehtoollisvälineet… Ja kun seurakunta tulee kirkkoon, kaikki on valmiina, suntio hymyilee ovella, eikä moni edes tule ajatelleeksi, miten paljon töitä tämän hetken eteen on tehty. Tietysti suntion päivä jatkuu messun jälkeen kryptan keittiössä, kolehdin laskemisella, siivouksella ja monilla muilla tehtävillä. Siksi ei ole ollenkaan pahitteeksi messusta poistuessa tervehtiä suntioita, kiittää kaikesta ja samalla kysyä, että mikä sun nimi olikaan. Sillä tavalla meistä tulee seurakunta.

Kertomuksessa, jonka kuulimme, on kaksi naista. Toinen on paha ja toinen on hyvä. Toinen on taka-alalla, toinen kertomuksen keskuksessa. Toinen auttaa ja pitää huolta, toinen elää itsekkäästi ja vainoaa Jumalan profeettoja. Tarkoitan luonnollisesti Sinikan lukemaa kertomusta Eliasta ja leskivaimosta (1. Kun 17:1,7-16).

Kertomuksen taustalla vaikuttaa nainen, jota ei suoraan mainita, foinikialainen prinsessa Isebel, Israelin kuningas Ahabin puoliso, Baalin palvoja ja profeetta Elian vastustaja. Elian nimi jo itsessään oli sodanjulistus Isebelille. Eli-Jah merkitsee ”minun jumalani on Jahve” – eikä Baal. Elia puhui Jahven käskystä ja tämän puolesta, mutta joutui siksi pelkäämään Isebeliä henkensä edestä ja useampaan otteeseen pakenemaan.

Tällä kertaa pakopaikka löytyy Isebelin kotiseudulta, Sidonin lähistöllä sijaitsevasta Sarpatista. Jumala siis lähettää Elian vieraalle maalle, vihollisalueelle, mutta lupaa, että hänestä pidetään siellä huolta. Jumalan huolenpito ei tunne rajoja. Jumala on kaikkialla, missä häntä palvellaan. Mutta tähän huolenpitoon sisältyy merkittävä opetus. Huolenpitoa tarjoaa se, jolla ei ole oikeastaan mitään: leskivaimo, jonka pullossa on enää tippa öljyä, ruukussa hieman jauhoja ja sen verran voimia, että jaksaa vielä kerätä viimeiset risut uunia varten. Mies on kuollut, toivo on kuollut, kukaan ei auta. Mutta kun Elia tulee ja puhuu tälle rohkaisevasti: ”älä pelkää”, ja pyytää naista tekemään leipää, tämän usko elpyy. Tai ehkä hän tottelee Eliaa vain velvollisuudentunnosta. Hän uskoo Jumalaan, kunnioittaa tämän palvelijaa ja haluaa tehdä sen, mikä pitää. Oli miten oli, tapahtuu ihme ja öljyä ja viljaa riittää. Köyhä auttaa köyhyydestään ja Jumala siunaa sen rikkaudella.

Eikö tässä Elian ja köyhän leskivaimon tapaamisessa toteudukin jo se ihmeellinen salaisuus, joka viittaa Kristukseen ja josta niin moni hengellinen opettaja on puhunut: Hän, joka oli rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme? Jumala etsii köyhiä enemmän kuin rikkaita, koska köyhille voi antaa enemmän ja heillä on enemmän annettavaa. Köyhyys on enemmän kuin Isebelin ja Ahabin hovin rikkaudet. Jumala toimii siellä, missä on tyhjää tilaa, alttiutta. Jumala ei jaa siunauksiaan siellä, missä hänet suljetaan pois ja kaikki on jo täynnä. Rabbit sanovat: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään.

Kerrotaan opettavaista tarinaa miehestä, joka sai esittää Jumalalle yhden kysymyksen, johon Jumala lupasi vastata. (Ajattele, mikä mahdollisuus! Mitä sinä kysyisit?) Mies harkitsi tarkkaan ja päätti kysyä, mitä eroa on helvetillä ja taivaalla.

Silloin Jumala vei hänet huoneeseen, jossa leijui ihana ruoan tuoksu. Huoneen keskellä oli iso pata tulella ja sen ympärillä ihmisiä pitkät lusikat käsissään. Lusikat olivat niin pitkiä, että niillä pystyi kauhomaan ihan padan pohjalta asti, mutta silti ihmiset olivat epätoivoisia ja nääntymäisillään nälkään. Lusikan varsi oli liian pitkä, että sillä olisi voinut kauhoa muhennosta omaan suuhun. Mies ymmärsi olevansa helvetissä.

Seuraavaksi hänet vietiin huoneeseen, joka näytti hyvin samanlaiselta. Myös siellä leijui herkullinen ruoan tuoksu. Keskellä huonetta oli pata täynnä muhennosta ja sen ympärillä ihmisiä pitkävartiset lusikat käsissään. Ihmiset olivat kuitenkin iloisia ja hyvinvoivia, eikä heiltä näyttänyt puuttuvan mitään.

- Miten tämä on mahdollista? mies kysyi Jumalalta.

- Aivan yksinkertaista, Jumala vastasi. – He ovat oppineet syöttämään toisiaan.

Taivas ja helvetti voivat siis näyttää ulkoapäin katsottuna samanlaisilta. Mutta eikö näin ole oikeastaan kaikkien hengellisen elämän totuuksien kanssa? Se, miltä asiat näyttävät ulospäin, ei ole ratkaisevaa. Se, mikä on ihmisen sisällä, ratkaisee. Ihminen, joka luulee omistavansa kaiken, nääntyy nälkään, koska ei tajua olevansa köyhä ja surkea ja tarvitsevansa toisten apua. Mutta se, joka ymmärtää olevansa täysin toisten varassa, pääsee taivaaseen.

Juuri tässä tulemme tuttuun kertomukseen Martasta ja Mariasta. Tiedämme, että Martta kerää sympatiat puolelleen ja Jeesuksen sanat Marialle vaativat selityksen. Martta tekee juuri sitä, mitä hänen tuleekin tehdä: pitää huolta. Hän on aivan kuin Elian tapaama leskivaimo, joka tarjoaa oman panoksensa tehdäkseen palveluksen Jumalalle. Hän on kuin suntio, joka pitää huolen siitä, että ihmisillä on hyvä olla ja Jeesus saa puhua rauhassa. Hän toimii vilpittömästi ja rakkaudesta.

Vain yhdessä kohdassa hän poikkeaa suntion toimenkuvasta ja juuri se on kohtalokasta. Kesken jumalanpalveluksen hän ryhtyy moittimaan seurakunnan paikalla istuvaa Mariaa siitä, että tämä ei ole osallistunut siivoukseen, kahvin keittoon eikä niihin moniin muihin tehtäviin, joita hyvälle emännälle kuuluu. Mistä tässä oikein on kysymys?

Todennäköisesti helvetin esikartanosta. Martta oli kyllä ojentanut oman lusikkansa toisten suuhun, mutta yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että kukaan ei ruoki häntä. Tämä on valtavan iso ongelma, jonka kanssa joudumme tekemisiin monta kertaa elämän aikana. ”Mutta kuka ruokkii minut?” kysymme. ”Milloin on minun vuoro? Miksi toiset saavat istua ja kuunnella, mutta minun pitää pysyä keittiössä?”

Jeesus näki, mikä valtava, musertava voima näillä kysymyksillä on. Siksi hän halusi pysäyttää keskustelun. Jos taivas on siellä, missä toinen ruokkii toista, tie helvetti alkaa sieltä, missä aletaan kiistellä ruokkimisjärjestyksestä.

Suntioiden tehtävänä kirkossa on varmistaa, että jokaisella on oikeus istua Jeesuksen jalkojen juuressa ja kuunnella. Kenenkään muun ei tarvitse touhuta keittiössä, eikä kenenkään muun tarvitse tulla ennen kahdeksaa laittamaan paikkoja kuntoon. Enkä ole koskaan kuullut, että suntiot olisivat valittaneet tästä työnjaosta. Kaiken touhun keskellä jää kuitenkin aikaa myös hieman kuuntelemiseen, ehkä ehtii hetkeksi polvistua ehtoollispöytään ennen kuin pitää taas kiiruhtaa ovelle hymyilemään ystävällisesti turisteille, jotka juuri nyt haluaisivat tulla alttarin eteen ottamaan itsestään valokuvia.

Me emme elä taivaassa. Emme elä ihan helvetissäkään – paitsi ehkä jotkut meistä. On niitä, joita kukaan ei ruoki ja on niitäkin, joita kukaan ei pikkulapsena huomannut ja jotka ovat päättäneet lusikoida vain omaan suuhunsa. Yhteinen elämämme on jatkuvassa vaarassa suistua itsekkyyden vuoksi raiteiltaan.

Jos taivaan luominen maan päälle jää meidän tehtäväksemme, se epäonnistuu surkeasti. Siksi meidän tulee etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, istua säännöllisesti Jeesuksen jalkojen juuressa. Siksi me tarvitsemme kirkonpalvelijoita, jotka tekevät sen meille mahdolliseksi. Siksi me kiitämme tänään Sinikkaa siitä uskollisesta palvelusta, jonka olet suorittanut tässä kirkossa. Olet ollut Jumalan työtoveri. Olet ollut Jumalan huolenpidon käytännöllinen toteuttaja. Olet ollut osallisena työssä, jonka merkitystä ei lasketa euroina eikä tunteina, vaan joka kantaa ikuisuuteen.

s

Meidän tehtävämme, hyvä seurakunta, on pitää huoli siitä, että vastavuoroisuus jatkuu. Pidä huoli siitä, että tänään ja tällä viikolla lusikoit jotain hyvää Jumalan padasta jollekin lähimmäiselle, joka sitä tarvitsee.

Ei kommentteja: