sunnuntaina, elokuuta 10, 2008

Sanoista, puheesta ja niiden vaikeudesta

Rauhaa rakastava kirkkokansa sai tänään täyslaidallisen, kun pulpetista luettiin tämän 13. sunnuntain helluntaista Raamatun tekstit: Sananlaskut 18:4-6,21; Jaakobin kirje 3:2-12 ja Matteus 12:33-37.

En tiedä, minkälaisia tunnelmia tekstit muissa saarnamiehissä ja -naisissa herättivät, mutta minut ne pysäyttivät. Ainakaan ne eivät suoraan puhu mitään pyhän teemasta "Jeesus, parantajamme". Yritin parhaani mukaan käydä käsiksi suoraan ongelmaan. En sitten tiedä, miten onnistuin...

Saarna Helsingin tuomiokirkon messussa 10.8.2008 klo 10

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että yksi tapa pitää saarna, on ensin puhua itsensä pussiin ja sitten yrittää puhua itsensä ulos sieltä. Kuulemamme raamatunkohdat tekevät ensimmäisestä vaiheesta helpon. Mieleeni nousee niiden perusteella kaksi hankalaa kysymystä:

1) Jos kerran hedelmät eli puheet osoittavat, jos puu eli ihminen on hyvä, voiko sitten kauniilla ja hyvillä puheilla hankkia itselleen vanhurskauden? Eli onko hyväksi ihmiseksi tuleminen niin helppoa, että opettelee vain puhumaan kauniisti?

2) Entä jos hyväksytään se, että huono puu on huono ja huono ihminen on huono ja pysyy sellaisena. Mikä huonon puun ja huonon ihmisen sitten voi pelastaa? Päivän aihe on ”Jeesus, parantajamme”, mutta raamatunkohdissa ei näytä olevan pienintäkään viittausta parantamiseen. Todetaan vain, että paha ei tule hyväksi.


Ensimmäistä kysymystä käsittelin jo lauantain iltakirkossa, joten viittaan siihen vain lyhyesti. Vastaus kysymykseen, ”voiko kauniilla puheilla hankkia itselleen vanhurskauden?”, on tietenkin: ”ei voi”. Puheella on sellainen ominaisuus, että ennemmin tai myöhemmin se paljastaa totuuden. Jeesus sanoo, että ihmiset tuomitaan turhista puheistaan. Turhat sanat ovat sanoja, jotka eivät tuota mitään, joilla ei ole tarkoitusta. Paraskin teeskentelijä ja kaunopuhuja laskee joskus suojamuurinsa ja paljastaa sisimpänsä. Kun kuuntelet ihmistä riittävän kauan ja läheltä, huomaat, hänen todellisen luonteensa. (Avioliitto on suhde, joka tarvitsee tämän vuoksi kaiken sen tuen, jonka kirkko ja yhteiskunta voi sille antaa. Näin keskellä vilkkainta hääsesonkia, ajatus tulee väistämättä mieleen jokaista hääpuhetta valmistellessa. Osaako vihkipari todella varautua siihen, että kauniisti ikuisesta rakkaudesta soperteleva kumppani osaa myös piikitellä, nalkuttaa, jurottaa ja komennella?) Kauniit puheet voivat toki kertoa aidosta rakkaudesta ja hyvästä sydämestä. Niillä ei kuitenkaan voi peittää totuutta ihmisen todellisesta olemuksesta.

Toinen kysymys onkin mielestäni hankalampi: Miten huonosta puusta tai huonosta ihmisestä voi tulla hyvä, jos kerran huono puu tuottaa aina huonoa hedelmää?

Omat kokemukseni puutarhanhoidosta ovat vaatimattomat. Tänä ja viime kesänä olen joutunut aloittamaan opettelun, koska olen saanut hoitaakseni mökkitontin Vihdissä. Ymmärrän sen verran, että puutarhaa ja puita pitää hoitaa. Pitää karsia oksia, hoitaa maaperää, kitkeä rikkaruohoja, lannoittaa.

Puutarhan hoito on vertauskuva kasvatuksesta. Kun puutarhuri leikkaa, karsii ja lannoittaa, kasvattaja ohjaa, opettaa ja tarvittaessa rankaisee. Ajatus siitä, että pahuus on kitkettävissä kasvatuksella ja että oikea tieto tuottaa oikeaa käyttäytymistä on vanha ja edelleen suosittu. Mutta häviääkö paha todella, kun ihmisille vain opetetaan oikeita asioita? Saksa oli maailman kiistämättä sivistyneimpiä valtioita viime vuosisadan alussa. Silti se ajautui kammottavaan juutalaisvainoon ja kaaokseen. (Esimerkki on hieman kliseinen. Eivät saksalaiset olleet eivätkä ole sen pahempia kuin ketkään muutkaan.) Ei Kiinakaan pysty kovalla komennolla ja sotilaiden määrällä kitkemään pahaa keskuudestaan, vaikka kommunistinen puolue ehkä sitä toivookin.

Kysymys kasvatuksen merkityksestä liittyy kysymykseen siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha. Kristillinen kirkko teki perusratkaisunsa tässä asiassa jo 300-luvulla. Pohjois-afrikkalainen piispa Augustinus piti harhaisena ja vaarallisena ajatusta, että pahuus olisi vain tietämättömyyttä ja huonon esimerkin seuraamista. Augustinuksen mukaan taipumus pahaan periytyy ihmissuvussa. Ja juuri tämä periytyminen tarkoittaa, että kaikki ovat samassa veneessä – niin johtajat kuin duunarit, filosofit ja hullut, rikkaat ja köyhät. Mitään hyvyyden eliittiä ei siis ole olemassa. Näkökulmansa tueksi Augustinus esitti seuraavan esimerkin.

”Puhun nyt sellaisista ihmisistä, jotka ovat jo niin järkeä vailla, että tahtovat ehdoin tahdoin sekapäisinä herättää täysjärkisissä hilpeyttä pöhköillä metkuillaan. Kansan suussa näitä ihmisiä nimitetään kreikasta kotoisin olevalla sanalla moriones (”kylähullut”). Yksi tällainen henkilö oli kristitty. Hän kärsi jos jonkinlaista itseensä kohdistuvaa pilantekoa ihmeteltävän pölhösti, mutta Kristuksen nimeen tai kristilliseen uskoonsa kohdistuvaa pilkkaa hän ei voinut sietää. Jos pilkkakirveet häntä tässä tahallaan usuttivat ja naureskelivat hänen vakaumustaan, hän alkoi viskoa näitä kivillä eikä mikään saanut häntä hillitsemään itseään, kun hän arveliHerran asian olevan kyseessä.

Minä luulen, että tällaiset ihmiset on ennalta suunniteltu ja luotu. Heitä tarkkailemalla ymmärtää, mistä Jumalan armossa on kysymys, ja tajuaa, ett Henki puhaltaa missä tahtoo. Hän ei kulje yhdenkään armon lapsen ohi – olivat nämä älyltään millaisia tahansa. Hän ei liioin katso kadotuksen lasten älynlahjoja minkään arvoisiksi- olivat ne kuinka korkeita tahansa. Näin jokainen, joka kerskuu, joutuu kerskumaan Herrassa. (1. Kor. 1:31; 2. Kor. 10:17).”

[Lainaus on Timo Nisulan kirjasta Kristinuskon vaikuttajat: Augustinus. WSOY 2008.]

Mutta kysymys ihmisessä istuvan pahuuden voittamisesta ei ratkea periaatteellisilla kannanotoilla ihmisen pahuudesta, vaan se vaatii käytännöllisen ratkaisun. Mitä minun ja sinun tulee tehdä, jos haluamme eroon siitä, mikä saa aikaan epäluuloja, vihaa ja sotia?

Kasvatus ei ratkaise ongelmaa. Se voi vain peitellä sitä. Lannoittaminen ja karsiminen ovat hyviä ja välttämättömiä toimia, mutta eivät tee pahaa hyväksi.

Meidät tulee leikata kokonaan irti huonosta puusta ja oksastaa Kristukseen. Se tarkoittaa, että sinä ja minä säilymme itsessämme ihan samanlaisina, osana langennutta ihmiskuntaa. Mutta me saamme ravintomme muualta, meihin valuu elämän nestettä suoraan Kristuksen haavoista. Meidän ei tarvitse enää ruokkia itseämme niillä sanoilla, jotka vahingoittavat ja masentavat. Sen sijaan me saamme ruokkia itseämme suloisilla sanoilla: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni. Olen antanut ne puolestasi, että sinä saisit elää vapaana synnin kahleista. Anna siis Jumalan Sanan satuttaa, leikata sinut irti pahuudesta ja istuttaa Kristukseen, kun nousemme yhdessä tunnustamaan yhteisen uskomme.