perjantaina, elokuuta 22, 2008

Runokuun selviämistarina

Selvisin hengissä eilisestä Runokuu-illasta Tuomiokirkon kappelissa. En tosin tiedä, millä tyylipisteillä. Aiheeksi oli joskus kevättalvella tullut valituksi Luomakunnan tuho alaotsikolla Voimmeko vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Siinä vaiheessa ei vielä tainnut edes olla selvillä, ketkä taiteilijat lopulta pääsevät osallistumaan. Tosiasia oli, että sen paremmin minä kuin vierailijamme Tomi Kontio ja Miina Äkkijyrkkä emme olleet oikeita henkilöitä keskustelemaan ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta kovin globaalilla tasolla.

Yritin omassa johdantopuheenvuorossa hieman ohjailla odotuksia kohti yksilön näkökulmaa. Lähtökohdaksi otin Jesajan kirjan luvusta 55 tämän kohdan:
Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.

Äitini sanoi muutama päivä sitten kuunneltuaan radiosta ilmastonmuutoksen asiantuntijoita, että he ovat todellisia tämän ajan profeettoja. Eikä hän käytä profeetan nimitystä kevyesti. Profeetta on se, joka kuulee Jumalan äänen ja tulkitsee sen aikalaisilleen. Profeetat julistavat uhkaavaa tuhoa, mutta samalla tekevät sen tietoisina siitä, että on olemassa myös toivo ja pelastus, jos ihmiset kääntyvät, katuvat pahoja tekojaan ja tekevät parannuksen hedelmää.

Vaikka Jesaja puhui toisenlaiselle ajalle ja toiselle kansalle, hänen sanoissaan on vahvaa ajankohtaisuutta. On sanottu, että vesi on tulevaisuudessa paljon öljyä merkittävämpi vallan ja politiikan väline. Kuinka paljon vettä tarvitaan, että sitä riittää kaikille ilmaiseksi? Miksi ihmiset haluavat ostaa vettä pulloissa? Kuka saa omistaa veden?

Luomakunnan tuho tulee yhtä ihmistä lähelle joka kerta, kun elämän edellytykset tuhoutuvat. Ihmiskunnan kannalta merkittävimpiä tuhon välineitä ovat tulvat, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja tulipalot. Näin on itse asiassa ollut aina. Raamatun apokalyptiset visiot liittyvät vahvasti näihin luonnonilmiöihin. Tavallaan mikään ei siis ole muuttunut, mutta ilmastonmuutos on tehnyt meidät, turvallisuuden maksimointiin tottuneet uudestaan niistä tietoisiksi.

Tomi Kontio nosti esiin mielenkiintoisen näkökulman juuri tähän asiaan liittyen sanoihin luomakunta ja luonto. Kuka enää puhuu luomakunnasta, kun suhde luontoon määrittyy tieteen ja kulutuksen näkökulmasta? Semanttinen muutos sanojen käytössä heijastaa samalla muutosta suhteessa luontoon. Luonto ilman luojaa on erilainen kuin luomakunta, joka on sidottu Luojaansa. Suuret kertomukset ovat runoudessakin korvautuneet kollaaseilla ja viitteillä. Onko mahdollista, että ilmastonmuutokseen havahtuminen saa meidät kaipaamaan puhetta luomakunnasta ja sen suuresta kertomuksesta?

Keskustelu jäi tavallaan kesken, sillä emme päässeet liittämään edellä sanottua toiseen teemaan, joka myös nousi esiin. Entä jos luomakunnan - tai ainakin ihmiskunnan - olisikin tarkoitus tuhoutua? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä vääjäämättä tapahtuu. Kyllä luomakunta selviää, ihmiskunnasta ei voi olla niin varma. Kontio viittasi siihen, että kyseessä on aika linkolalainen näkökulma. Voi olla, mutta ei välttämättä. Kysymys tarkoituksesta on hankala ja haastava. Kosmologian näkökulmasta ei kai ole mitään erikoista siinä, että yksi eliölaji aikanaan häviää täältä häiritsemästä rottia ja hyönteisiä. Ihmiskunnan tuho ei siis tästä näkökulmasta katsottuna todellakaan ole sama asia kuin luomakunnan tuho. Eihän yhden tsunamin, maanjäristyksen tai räjähtäneen lentokoneen aiheuttama tuhokaan ole sama kuin ihmiskunnan tuho. Eikä yhden ihmisen tuho nouse päivälehtien otsikoihin samalla tavalla kuin sadanviidenkymmenen tuho. On kyse perspektiivistä ja arvottamisesta.

Olisi ollut mielenkiintoista jatkaa tätä polkua pidempään, mutta pääsimme asiaan ehkä hieman liian myöhään. Muutamia ihmisiä lähti kesken pois tilaisuudesta, enkä tosiaankaan voi syyttää heitä. Tosin en jälkikäteenkään osaa sanoa, miten olisin paremmin voinut varautua tilanteeseen. Ehkä olisin voinut omilla kommenteilla terävämmin ohjata keskustelua tuhon ajatukseen. Toisaalta Miina Äkkijyrkän vahva omakohtainen vetoaminen Raamattuun vei keskustelun hyödyllisesti uusille urille.

Loppupuolella eräs kuulija kysyi hieman kärsimättömänä, onko hän mahdollisesti tullut väärään paikkaan, kun ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta ei ole puhuttu mitään. Luulen, että sekä Tomin että Miinan vastaukset osuivat naulan kantaan. Tomi totesi, että emme ole ilmastoasiantuntijoita ja siinä mielessä emme tosiaan ole osanneet vastata tuohon kysymykseen. Toisaalta olemme aika vakavasti ottaneet esiin sen, mihin yksi tavallinen ihminen tai runoilija pystyy: havahtumiseen ja kommunikaatioon. Miina puolestaan nosti esiin sen, että ulosteiden huuhteleminen juomavedellä (vesivessat) on väärinkäyttöä ja muovipusseista on päästävä eroon. Ehkä näiden semanttisten ja käytännöllisten näkökulmien välissä oli lopulta ihan hyvä olla.

Päätin illan lukemalla Jesajan lopunajan näystä, jossa kaikki tehdään uudeksi:
"Katso, minä luon uuden taivaan
ja uuden maan.
Menneitä ei enää muistella,
ne eivät nouse mieleen. - -
Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella,
leijona syö heinää kuin härkä,
ja käärmeen ruokana on maan tomu.
Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään
minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra."

Tämä raamatunkohta olisi tietysti herättänyt uuden keskustelun uuden luomisen mahdollisuudesta, utopioista ja muistojen merkityksestä, mutta siihen päätimme. Katsotaan nyt sitten, minkälaista palautetta saamme lukea Kirkko ja kaupungin takasivulta...