keskiviikkona, elokuuta 06, 2008

Pieni on - - merkittävää

Tämän kesän toinen tiiliskiviprojekti (ensimmäinen oli Felipe Fernándes-Armesto: Millennium) on Ronald Haymanin yli 600-sivuinen Thomas Mann -elämänkerta (Bloomsbury 1995). Hayman on kirjoittanut useita kirjailijaelämänkertoja (mm. Kafka, Nietzsche, Beckett), eikä turhaan. Tietysti kymmenet muut ovat kirjoittaneet hyllymetreittään Thomas Mannista ennen häntä, joten ihan tyhjästä ei ole tarvinnut aloittaa.

En oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ja miksi kiinnostuin Mannista. Luultavasti ensimmäinen Thomas Mannin teos, jonka olen lukenut, oli lähes kahdeksankymppisenä kirjoitettu ja viimeiseksi jäänyt Huijari Felix Krullin tunnustukset. Taikavuori, Buddenbrookit ja Tohtori Faustus seurasivat perässä. Neliosainen Joosef ja hänen veljensä on hyllyssä, mutta on pakko tunnustaa, että en ole koskaan päässyt toisen osan alkua pidemmälle. Ruoholahden kappelissa pidettyä kesän luentosarjaa varten valitsin esiteltäväksi teokseksi Mannin pienoisromaanin Laki. Se on ällistyttävän roisi kuvaus Mooseksesta ja hänen kutsumuksestaan, kun ajattelee, että se on tilattu puheenvuoroksi teokseen, jossa käsiteltiin natsisaksan syntejä.

Enkä edes osaa sanoa, mikä Mannissa viehättää. Ehkä se, että ihmiselle kuulemma riittää yksi hyvä kirjailija. Mann kuuluu epäilemättä parhaisiin. Sukukronikka Buddenbrookeihin liittyen Mann sanoi eräässä esitelmässään jotenkin näin, että "kun antaa henkilökohtaisintaan, on tullut tavoittaneeksi sen, mikä on kansallisinta. Ja kun löytää sen, mikä on kansallista, on tullut löytäneeksi sen, mikä on kaikkein yleisinhimillisintä. Sen löytää näin jopa paremmin, kuin jos olisi ottanut ohjelmakseen kansainvälisyyden." (Lainaus on puhtaasti ulkomuistista, joten se ei varmastikaan ole tarkka. Olen kuitenkin lukenut alkuperäisen tekstin ja ajatus on pääpiirteissään oikein.) Paljastaessaan - vaikkakin naamioiden takaa - jotain hyvin henkilökohtaista, Mann luo yleispäteviä, universaaleja huomioita.

Haymanin elämänkerran rinnalla on auki Akateemisen hyllystä käteen tarttunut Mark J. Pennin Microtrends. Surprising tales of the way we live today (Penguin 2007). Mikrotrendit ovat Pennin mukaan yhden prosentin sosiaalisia ilmiöitä. Amerikkalaisesta näkökulmasta katsottuna 1 % väestöstä tarkoittaa 3 miljoonaan ihmistä. Pienuudestaan huolimatta näillä ilmiöillä saattaa siis olla iso merkitys muun muassa politiikalle (vaa'ankieliasema), taloudelle (kohdennetut markkinat) ja tulevaisuudelle (mikrotrendit saattavat ennustaa tulevia megatrendejä). Suomessa yksi prosentti on tietenkin 50.000, mikä huomattavasti vähentää mikrotrendien kiinnostavuutta taloudellisessa mielessä. Silti uskoisin, että Penn kannattaa lukea tarkkaan. Hän esittelee kirjassa muutamalla sivulla 75 mikrotrendiksi luokiteltavaa havaintoa heikkokuuloisten määrän lisääntymisestä protestanttisiin latinoihin. Pienen siivilöinnin jälkeen monet niistä tuntuvat sopivan melko hyvin myös suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kaikkein merkittävin oivallus kirjan ääressä on se, että läntisissä yhteiskunnissa on samanaikaisesti menossa useita, toisilleen täysin vastakkaisia trendejä. Jos yhä useammat nykyään pyrkivät välttämään yksityisautoilua, ei se siis tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan voisi olla käynnissä vastakkainen trendi, jossa asuminen omassa rauhassa ympäryskunnissa tai maaseudulla voittaa kalliin bensan ja ilmastonmuutoksen haitat.

Kirkon ja uskonnollisen kentän kannalta havainto on tietysti dramaattinen koko kansan kirkolle. Jos se haluaa säilyttää asemansa, sen sisään pitää tulevaisuudessa mahtua entistä enemmän toisilleen vastakkaisia trendejä ja ihmisryhmiä. Naispappeuskysymys on siis vasta alkusoittoa. Mielenkiintoista kyllä, Penn nostaa yhdeksi mikrotrendiksi juuri naispappeuden nousun. Tilastot ovat tässä vakuuttavia ja täysin vastaava trendi on havaittavissa Suomessa. Yhä useampi teologian opiskelija ja papiksi vihittävä on nainen. En ole varma, onko Penn tässä tilastollisesti tukevalla pohjalla, mutta hän varovasti arvioi naispappeuden tuovan kirkkoihin enemmän pehmeää sosiaalista näkökulmaa. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin.

Tosin Penn joutuu huomauttamaan, että samalla juuri ne kirkot, jotka vihkivät naisia papeiksi, menettävät dramaattisesti jäsenistöään, kun miespappeuteen perustuvat kirkot vastaavasti kautta linjan kasvavat. Tarkkoja syitä voi vain arvailla, ellei halua olla besserwisser. Penn esittää omana arvauksenaan, että ihmiset, jotka kaipaavat pehmeitä yhteiskunnallisia arvoja, hakevat niitä muualta kuin kirkosta. Kirkossa käydään sittenkin muista syistä.

On mielenkiintoista nähdä, minkälaista valtataistelua joudumme tulevina vuosina seuraamaan kirkon sisällä. Valtataisteluiden ongelmana on se, että niissä likaantuu jokainen osapuoli. Eräs ystävä muistuttikin taannoin viisaasti mutapainista sikojen kanssa. Siinä likaantuu, vaikka voittaisikin. En sitten tiedä, mikä merkitys pitäisi antaa pyrkimykselle pysyä puhtaana. Pesuainemainoksessakin sanottiin, että lika on hyvää. Onko tässä kaksi vastakkaista mikrotrendiä: ne, jotka uskovat likasankojen heittelyyn ja ne, joille puhtaus on puoli ruokaa? Rabbiinisessa ajattelussa ainakin vastakohdat saavat elää rinnakkain. Ehkä siinä olisi jotain opittavaa.

Sunnuntain saarnan aiheena on kielen synnit. Pyhän virallinen teema "Jeesus, parantajamme", jää helposti ankaranoloisten tekstien jalkoihin. Luulisin, että saarnaan epistolatekstistä, joka on Jaak. 3:2-12. Olisin kiinnostunut kuulemaan (sähköpostitse tai puhelimitse), mitä ajattelet apostoli Jaakobin ajatuksenjuoksusta. Ehkä niistä viriää jotain saarnaakin varten. Olen siis vuorossa Tuomiokirkon iltakirkossa la klo 18 ja messussa su klo 10. Lisäksi viikonlopussa on pari kastetta ja vihkiminen. Toivottavasti muistiinpanot pysyvät järjestyksessä...

Ei kommentteja: