lauantaina, kesäkuuta 28, 2008

Voiton puolella

Viikon mittainen leiri on aina iso henkinen matka. Nuorten kanssa eläminen on intensiivistä ja suhdeverkostossa tapahtuu ja kuhisee. Hyvällä ryhmänjohtajilla on tässä suuri vaikutus. Meidän leiri on ollut tässä suhteessa ehkä lyhyen rippikoulukokemukseni tasapainoisin. Ongelmia ei ole ollut, tosin osa ryhmästä on ryhmäytynyt kohtuullisen hitaasti. Iso usko on edelleen siihen, että jäljellä olevien kahden päivän aikana tämäkin prosessi kulkee hyvään päätökseen.

Eilen oli varattu kahden tunnin vierailuaika vanhemmille ja sisaruksille. Itse vierailu meni varmaan oikein mukavasti (paitsi että äidit vähän kauhistelivat poikien huoneiden järkyttävää siivoa), mutta oli jännä nähdä, miten iso vaikutus vanhempien käynnillä oli leiriläisiin. Tunnelma vieraiden poistumisen jälkeen oli levoton ja jotenkin erityisen lapsekas. Ehkä siinä oli vähän sitä, että äidin paijailun jälkeen piti käyttää energiaa oman katu-uskottavuuden palauttamiseen. Mutta oikeasti sellainen kuuluu asiaan ja siitä päästiin jo illalla takaisin hyvään leiritunnelmaan.

Tänään aamulla leiriläiset saivat lukea vanhempiensa vanhempainillassa keväällä kirjoittamat laput "Nämä kolme asiaa toivon lapseni oppivan rippileirillä". Siellä oli sellaisia asioita kuin elämänarvot, kivat muistot, uusia ystäviä, uskonasioiden syventymistä, vahvuutta ottaa vastaan myös pettymyksiä, toisten kunnioittamista. Olin näpytellyt käsin kirjoitetut laput koneelle ja printannut ne niin, että käsialan perusteella ei voinut tunnistaa kenen vanhemmista missäkin lapussa oli kysymys. Leiriläisten mukaan vanhempien asettamat tavoitteet on aika hyvin myös toteutuneet.

Lopuksi nuoret kirjoittivat oman listansa "nämä kolme asiaa olen oppinut rippileirillä". Listat ovat oikeastaan aika sykähdyttäviä. Moni leiriläinen kirjoitti oppineensa rukoilemaan, useampi mainitsee toisten kunnioittamisen, Raamatun käytön, perheen arvostuksen. Kukaan ei tietysti tiedä, mitä leiriäisten sisimmässä on ehtinyt tapahtua. Se on ihan varmaa, että monelle tämä on huippusykähdyttävä kokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Omat ajatukset pyörivät pääasiassa leirissä, vaikka omaa perhettä ja Tiinaa on välillä vähän ikävä. Aurinko paistaa vihdoin, joten pojat saavat vähän juoksennella ylimääräistä energiaansa pois. Ei siis hassumpi olotila kaiken kaikkiaan, vaikka mihinkään korkealentoiseen ei nyt ajatus yllä. Joku on sanonut, että yksi leiri kesässä pitää nuorena, kaksi leiriä on työtä ja kolme leiriä vanhentaa. Mulle tämä yksi sopii oikein hyvin.

tiistaina, kesäkuuta 24, 2008

Seurustelua ja nimileikkejä

Ensimmäinen täysi vuorokausi rippileirillä on takana. Tähän mennessä on satanut ainakin metrin, mutta muuten kaikki on hyvin. Leiriläiset ja ryhmänjohtajat ovat hienoa porukkaa, vaikka ujous vielä vaivaa. Sopukka on Ensi- ja turvakotien liiton omistama kurssikeskus, jota on kesäisin tarjottu myös seurakuntien rippikouluryhmille. Meidän piti ensin mennä Pohjois-Karjalaan, mutta siellä leirikeskuksessa havaittiin homeongelma, joten Sopukka pelasti meidät Sipooseen.

Jeesuksen suuri tehtäväksianto Matteuksen evankeliumissa (28:18-20) saa tällaisessa joukossa aina uuden merkityksen. Miten kaste ja opetus oikeasti liittyvät näiden nuorten kohdalla toisiinsa? Tämän ryhmän kohdalla tosin on monia, joiden kotona tätä yhteyttä on selvästi pidetty yllä. Ei siis aloiteta nollapisteestä, vaan melko hyvistä perusedellytyksistä. Tosin kaikkia en vielä tunne.

Myös oma kyky opettaa ja välittää jotain evankeliumista joutuu täällä kovaan testiin. Toisaalta pitää opettaa erinäisiä asiatietoja kirkon elämään ja kristilliseen uskoon liittyen, toisaalta asia välittyy aina persoonan kautta. Onneksi meitä on kolme opettajaa toisiamme paikkaamassa ja lisäksi iso joukko isoskoulutuksen myllyn läpi käyneitä ryhmänjohtajia.

Päätin joitakin vuosia sitten, että en yritä omassa rippikouluopetuksessa liikaa saada aikaan vaikeaa elämänkatsomuksellista pohdintaa. Osa 14-15-vuotiaista kokee sen vaativaksi tai mahdottomaksi. Osa toki on siihen kypsiä ja sitä tapahtuukin ryhmätunneilla ja muutenkin leirin aikana. Luulen, että tämä pieni aika, joka meillä on, tulee paremmin käytetyksi, kun pyrin mahdollisimman mielenkiintoisella tavalla antamaan aineksia sellaiseen pohdintaan, jos sitä jossain vaiheessa tapahtuu. Raamattuun, Jumalaan ja Jeesukseen liittyy niin valtava määrä ennakkoluuloja, että niiden jonkinlaisessa pois kitkemisessä on tehtävää ihan tarpeeksi. Kun lukee nuoren (tai joskus vähän vanhemman) lehtitoimittajan tekstiä, jossa rippikouluopetuksen perusasiat näyttävät unohtuneen tai menneen sekaisin, tulee helposti surku. Tulee miettineeksi, mitä rippikoulusta oikeastaan jää mieleen. Ehkä sittenkin eniten ystävät ja tunnelmat. Tässä joukossa molemmat elementit ovat kohdallaan. Odotamme siis miellyttävää viikkoa...

sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008

Apostolien jalanjäljissä

Saarna 22.6.2008 Apostolien päivänä

Julkaistava saarna on taas hieman toimitettu versio siitä, jonka pidin Tuomiokirkossa aamulla. Huomenna maanantaina lähden toteuttamaan Jeesuksen lähetyskäskyn ("Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...") osiota "Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa..." eli siis rippileirille. Saa nähdä, onko mahdollista laittaa sieltä joku tunnelma tai ajatus blogiin.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 16

13 Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?" 14 He vastasivat: "Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista." 15 "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" 16 Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." 17 Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. 18 Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. 19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Mitä ihmiset sanovat?

Olen viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana joutunut paljon miettimään, mihin tarvitaan kirkkoa ja seurakuntaa ja mitä ne oikein ovat. Seurakunta tarkoittaa kirkkolaissa tiettyä alueellisesti määriteltyä hallinnollista yksikköä, jolla on jäsenlista. Suomen ev.-lut. kirkko on isona valtiokirkkona sen verran jähmeä instituutio, että sitä on vaikea kenenkään kuvitella Jumalan valtakunnaksi. On kristillisiä vaikuttajia, jotka haluavat sanoutua irti siitä, mikä seurakunta ja kirkko edustavat. Joku heistä päättää perustaa oman kirkkokunnan, joku toinen tarjoaa kirkon ja seurakunnan tilalle omaa erinomaisuuttaan, joku saarnaa vapaan kristillisyyden ilosanomaa. On siis syytä aika ajoin palata perusteisiin. Apostolien päivän evankeliumi vie meidät juuri sinne.

Kuka Jeesus on

Jeesus haluaa tietää, onko opetuslapsissa ketään, joka ymmärtää, kuka hän todella on. Kristillisen ilosanoman tulevaisuus riippuu siitä. Hänen ympärillään ovat parhaat ystävät, opetuslapset. Jeesus tietää, että he ovat hitaita käsittämään. Siksi hän aloittaa kyselyn varovasti, yleisestä mielipiteestä. ”Kenen ihmiset sanovat minun olevan?”

Luettelo, jonka hän saa vastukseksi, on kiinnostava: Johannes Kastaja, Elia ja Jeremia tai joku muu profeetoista. Johannes oli juuri mestattu, mutta yleisesti ajateltiin hänen olleen oikea profeetta, joka voisi ilmestyä uudelleen. Eliaa pidettiin Vanhan testamentin profeettojen ruhtinaana, ensimmäisenä kaltaistensa joukossa. Malakian kirjassa sanotaan: ”Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian.” Hurskaat juutalaiset odottavat tämän profetian perusteella Eliaa ennen Messiaan tulemista. Eliaa varten jätetään tyhjä tuoli pääsiäisaterialla, sillä kun Elia tulee, Messias ei ole enää kaukana. Oli siis ihmisiä, joille Jeesus oli Messiaan ja Herran päivän edelläkävijä.

Profeetta Jeremiasta perimätieto kertoi, että ennen Jerusalemin tuhoa juuri hän oli piilottanut liitonarkin ja uhrialttarin yksinäiseen luolaan Nebo-vuorelle. Hänen odotettiin ilmestyvän uudelleen ennen Messiaan tuloa ja tuovan liitonarkin ja alttarin sieltä takaisin sen merkiksi.

Ihmiset, jotka yhdistivät Jeesuksen profeettoihin, Eliaan ja Jeremiaan, antoivat hänelle siis parhaan mahdollisen arvostuksen juutalaisessa perinteessä. Mutta ei Jeesus ollut kiinnostunut arvostuksesta, vaan ymmärtämisestä. Hän jatkoi keskustelua pidemmälle, tärkeimpään kysymykseen: ”Entä te? Kuka minä teidän mielestänne olen?” Olisivatko myös opetuslapset tällä yleisen arvostuksen, mutta sittenkin kohtalokkaan väärinymmärryksen tiellä? Pietarin vastaus ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika” varmisti Jeesukselle, että on ainakin yksi, joka ymmärsi. Keskustelu paljastaa ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin Jeesus sijoittuu inhimillisten arvoasteikkojen ulkopuolelle, olkoot ne kuinka arvovaltaisia tahansa. ”Minä tunnen ihmiset”, Napoleon oli kuulemma lausunut, ”ja Jeesus Kristus on enemmän kuin ihminen.” Rocklaulaja Bono sanoi eräässä haastattelussaan: ”Joko Jeesus oli täydellinen kylähullu tai sitten hän oli se, joka hän sanoi olevansa eli Jumalan Poika.” Pietari ei ehkä olisi ollut valmis esittämään pitkällistä teologista pohdiskelua siitä, mitä tarkoittaa, että Jeesus on elävän Jumalan Poika, mutta tämän tunnustuksen varassa kristillinen usko on ollut alusta lähtien.

Toiseksi keskustelu paljastaa, että suhde Jeesukseen on lopulta aina henkilökohtainen. Kuka hän sinun mielestäsi on? Kristillisyys ei ole tietoa Jeesuksesta, vaan Jeesuksen tuntemista. Se, mitä Matteuksen evankeliumissa seuraavaksi sanotaan, on vain luonnollinen jatko tälle Pietarin tunnustukselle ja vahvistaa sitä.

Kirkon perustus

On esitetty monia selityksiä sille, mitä kalliota Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Noukin vanhasta William Barclayn kommentaarista nämä neljä hieman toisistaan poikkeavaa tulkintaa:

i) Kirkkoisä Augustinus käsitti, että kallio tarkoitti Jeesusta itseään. ”Sinä olet Pietari ja minä olen se kallio, jolle rakennan seurakuntani.”

ii) Joidenkin tulkitsijoiden mukaan kallio on se totuus, että Jeesus on Jumalan Poika. Sisällöllisesti asia onkin juuri niin, sillä kristillinen kirkko lepää tämän totuuden varassa. Mutta Jeesuksen sanontaan sisältyvää sanaleikkiä (petros-petra) tämä selitys ei ota huomioon.

iii) Kolmas vaihtoehto on hieman lähempänä itse keskustelutapahtumaa. Sen mukaan kirkko lepää Pietarin lausuman uskontunnustuksen varassa.

iv) Paras tulkinta on kuitenkin se, joka on kaikkein ilmeisin: Pietari itse on se kallio, jolle kirkko rakentuu, mutta aivan erityisessä merkityksessä.

Puhuessaan kalliosta Jeesus käytti kaikkien tuntemaa ja usein Vanhassa testamentissa esiintyvää vertauskuvaa. Jumala on pelastuksen kallio. Ei ole epäilystäkään, että Jeesuksen ajattelussa seurakunnan peruskallio on viime kädessä yksin Jumala. Mutta Pietari, jonka nimi Petros tarkoittaa kiveä, on tämän kalliorakennuksen ensimmäinen peruskivi. Pietarin tunnustus teki hänestä ensimmäisen kristityn. Jeesus siis sanoi: ”Pietari, sinä olet ensimmäinen, joka lausuu julki, kuka minä olen. Siksi sinä olet ensimmäinen kivi, peruskivi, alku koko sille maailmanlaajuiselle yhteisölle, jonka minä perustan.”

Uusi testamentti kuvaa toistuvasti seurakuntaa ja kirkkoa rakennuksena. ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19). Ilman Kristusta kirkkoa ei ole. Mutta se rakentuu elävistä kivistä, yksittäisistä todistajista, profeetoista ja apostoleista ja heidän jälkeensä kaikista meistä seurakuntalaisista, hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi papistoksi. Näistä kivistä ensimmäinen on Pietari. Kirkko, jonka Jeesus perusti, on uusi yhteisö, jonka ensimmäinen jäsen oli Pietari. Huima, maailmanlaajuinen ja historian läpi kulkeva näky uudesta ihmisyydestä!

Mutta tällainen uusi yhteisö tarvitsee myös uuden toimintakulttuurin. Jeesus sanoo Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” Sitominen tarkoitti rabbiinisessa lainsäädännössä jonkin asian kieltämistä tai ratkaisun lukitsemista. Asiasta ei voitu sitomisen jälkeen enää kiistellä. Jos jokin asia vapautettiin, se siis julistettiin sallituksi ja avoimeksi.

Avainten vallalla on huimat kirkkopoliittiset seuraukset, joista kaikki eivät meitä miellytä. Mutta avainten vallalla on myös huimat hengelliset seuraukset, joiden varassa kirkko toimii. Sen tulee olla yhteisö, joka ottaa paikkansa ja vastuunsa tosissaan. Pietarin ja sitä kautta seurakunnan tehtävänä on toimia sitojana ja vapauttajana, syntien anteeksi julistajana ja oikeuden puolesta puhujana.

Seurakunta ja me

Johannes Kastajan päivän ja Apostolien päivän viikonloppu on hyvä hetki miettiä suhdetta omaan seurakuntaan. Teen itselleni yhä uudestaan tämän vaikean kysymyksen: Kumpaan minä olen oikeasti kiinnittynyt, omaan hyvinvointiini, perheeseeni, maineeseen ja kunniaan vai evankeliumiin ja Jumalan perheeseen? Epäusko asettaa nämä vastakkain, vaikka usko vakuuttaa, että jokainen, joka Jeesuksen nimen tähden on luopunut taloistaan, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän Jeesuksen lupauksen mukaisesti.

Ehkä monilta meistä puuttuu rohkeus sitoutua, koska emme usko, että se mitä meille tarjotaan sitoutumisen kohteeksi, olisi sitoutumisemme arvoista. Pelkäämme menettävämme senkin vähän, mikä meillä nyt on, ja tilalle saamme väljähtyneen, etäisen, maallistuneen ja pahimmassa tapauksessa jopa epäystävällisen seurakunnan. Entä jos alkaisimme ajatella asiasta aivan toisin päin? Että seurakunta voi olla ja on juuri se uskovien yhteisö, jota me ja koko tämä kansa kaipaamme. Että juuri seurakunnalla on hallussaan taivasten valtakunnan avaimet. Ja että meidät on juuri seurakunnan jäseninä kutsuttu apostolien seuraajiksi levittämään hyvää sanomaa kaikkialle ympäristöömme.

Eivät seurakuntaa muodosta ne ihmiset, jotka ovat täällä töissä tai ne jotka on valittu luottamustehtäviin. Eivätkä seurakuntaa muodosta ne ihmiset, jotka on merkitty väestötietojen perusteella seurakunnan kirjoihin. Seurakuntaa eivät muodosta ne, joita yhdistää sama ideologia, yhteiset harrastukset, samanlainen musiikkimaku tai yhteinen touhuaminen. Seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka tulevan alttarin äärelle rukoilemaan ja kuulemaan evankeliumia ja joiden sydämessä palaa halu elää se todeksi. Alttari on avoin jokaiselle, joka haluaa tulla. Uskontunnustus, jonka lausumme, on asettumista elävänä kivenä rakentajan käyttöön.

lauantaina, kesäkuuta 14, 2008

Kultahäät


Tänään vietettiin hyvien ystävien seurassa ja Saalem Brass -puhallinorkesterin säestyksellä isän ja äidin kultahäitä. Morsiamella oli kielokimppu, koska oli Kielon päivä, ja sulhasella oli rusetti kaulassa. Oikea päivämäärä sattui lauantaille, kuten silloin 50 vuotta sitten eli 14.6.1958.

Meistä lapsista paikalla olimme sattumalta vain me veljekset eli minä, Eero ja Juha perheinemme. Susanna on perheensä kanssa Leenan luona Floridassa, eikä Kaisakaan pystynyt tällä kertaa lähtemään Sydneystä juhlimaan. Viimeksi oltiin kaikki sisarukset yhdessä isän 80-vuotispäivillä kaksi vuotta sitten, joten kyllä me kohtuullisesti osataan juhlia yhdessä.

Jostain syystä kaikki sadekuurot kiersivät juhlapaikan, niin että saatiin oikeastaan täydellinen pilvipoutainen sää. Illemmalla kotiin ajaessa vasta alkoi sataa. Helsingin päällä oleva iso saderintama tosin tarkoittaa sitä, että huomiseksi aamuksi senaatintorille suunniteltu Pohjois-Karjalan maakuntapäivien messu täytyy siirtää sisälle kirkkoon. Tervetuloa sinne joka tapauksessa!

torstaina, kesäkuuta 12, 2008

Ei mitään

"Köyhällä sitä on. Rikas sitä tarvitsee. Jos sitä syö, kuolee. Mitä se on?" (Luxorilaisen taksikuskin arvoitus)

Ei mitään tarkoittaa vähän eri asioita riippuen siitä, kuka sanoo. Matemaatikon ja fyysikon ei mitään saattaa olla erilainen kuin köyhän tai yksinäisen ei mitään. En ole tehnyt kattavaa tutkimusta aiheesta, mutta sormituntumalla ajattelen, että Raamatun puhe tyhjyydestä ja ei-mistään asettuu absoluuttisen ja suhteellisen välimaastoon.

Kun Jumala loi taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä. Kaikki näkyvä sai siis alkunsa ei mistään. Pimeys peitti syvyydet, joten myös pimeys on yksi tapa kuvata ei mitään. Ennen maailman luomista tosin oli jo jotain, nimittäin Sana, jonka kautta kaikki on luotu. Mutta maailman näkökulmasta Sana on ei mitään.

Paavalin mukaan "Jumala valitsi sen, mikä ei ole yhtään mitään, tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1. Kor. 1:28). Erikoisesti sanottu. Liitän sen mielessäni niihin lukuisiin tapauksiin Raamatun pelastushistoriassa, joissa Jumala valitsee pienemmän, heikomman ja nuoremman vahvan, suuren ja arvoasteikossa ylemmän sijaan.

Kutsu Jumalan valtakuntaan on helppo ottaa vastaan, kun on köyhä, jolla ei ole mitään. Aina, kun ihmisestä tulee suuri, merkittävä ja arvokas, portti Jumalan valtakuntaan käy ahtaaksi. Rikkaalta puuttuu ei-mitään, mutta hän myös tarvitsee ei-mitään. Jumala antaa itsensä, joka on maailman silmissä yhtä kuin ei-mitään, tarjotakseen rikkaalle sen, mitä tämä tarvitsee. Ei mistään Jumala luo uuden elämän. Kristuksen ruumis ja veri ovat ei-mitään, joka on tullut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.

Emme siis tarvitse mitään. Tarvitsemme vain sen, mikä on ei mitään.

maanantaina, kesäkuuta 09, 2008

Viikkoraportti

Alkaa tosiaan tahti hiipua, kun edellisestä on taas yli viikko. Varmaan hyvä niin. Muutama ystävä on jo huolissaan kysellyt, että mikä on. Olen kuitenkin ollut aika aktiivisesti sekä töissä että muissa menoissa, joten aiheista ei ole ollut puute enkä muutenkaan ole ollut erityisen köyhä enkä kipeä. Luulisin, että kesän aikana tekstiä syntyy taas tiiviimpään tahtiin.

Ylioppilasviikonloppuna olimme kolmissa juhlissa. Viimeisimmissä koolla oli nuoruuden ystäviä, joiden lapset alkavat kaikki olla ylioppilasiässä. Oli kiva huomata, että nuoriso viihtyi kohtuullisen hyvin meidän keski-ikäisempien seurassa. Paitsi tietysti illemmalla ottivat autot lainaan ja lähtivät omille teilleen.

Kesäkuun alussa seurakuntapapin toimenkuva muuttuu melkoisesti. Kun osa kollegoista on leireillä ja lomilla, jäljelle jäävien työt keskittyvät olennaiseen: toimituksiin, toimituskeskusteluihin, sielunhoitoon, jumalanpalveluksiin ja muihin tilaisuuksiin. Viime keskiviikkona aloitimme Ruoholahden Kesäillan kerhot yhdessä Suomen Kristillisen Lääkäriseuran kanssa. Lappeenrantalainen ylilääkäri Antti Linkola piti hyvin valmistellun ja viisaan alustuksen aiheesta Viisaus ja voima. Jatkossa Kesäillan kerhoissa oman seurakunnan papit alustavat jostain valitsemastaan "maallisesta" kirjasta. Oma vuoroni on 18.6. ja aion puhua Thomas Mannin pienoisromaanista Laki, joka ei ole ollut ajankohtainen enää vuosikymmeniin, mutta on mielestäni hauska ja mielenkiintoinen. Se kertoo Mooseksesta.

Perjantaista sunnuntaihin Lähetysyhdistys Kylväjän väki oli kokoontunut Agricolaan viettämään kesäpäiviä. Väkeä oli käsittääkseni kiitettävän hyvin paikalla. Olin pitämässä raamattuluennon Psalmeista perjantaina klo 16. Juuri ennen luennon alkua yleisön joukosta kävelee eteen tutun näköinen vanhempi mies, jonka tunnistan viimein entiseksi voimistelunopettajakseni Hauska tapaaminen! Aika ystävällisesti hän minua muisti (olin kuulemma "hauska vesseli"), kun ottaa huomioon, että niitin mainetta aikamoisena häirikkönä. Tosin olin varmaan helpompi tapaus kuin 70-luvun Kontulan varsinaiset häiriköt. Olin kuulemma kirjoittanut johonkin bussilippuanomukseen, että mummoni asuu osoitteessa Kesäkatu 2. Olivat opettajainhuoneessa nauraneet kippurassa mun yritykselle.

Sunnuntaina oli kaksi kastetta ja molempien perheiden kanssa istuin myös jonkin aikaa kahvipäydän ääressä. (Hectorin "pappi sai taas kahvia juodakseen" pitää aina hyräillä jossain vaiheessa näissä yhteyksissä.) Kasteita ja vihkimisiä on muutenkin siis ohjelmassa tulevina viikkoina. Tuomasmessu tietysti juhli 20-vuotisjuhliaan, mutta koska mulla ei ollut järjestelyissä eikä ohjelmassa mitään roolia, ei erityisemmin varmaan haitannut, että en päässyt paikalle. Sen sijaan jäi jopa hieman aikaa perheelle. On kiva huomata, että pikkutytöistä on kasvanut ja kasvamassa aika hienoja naisia kaikista. Ja mikäs on kasvaessa, kun on niin mainio äiti esimerkkinä.

Perinteistä "synttärivastaanottoa" en pysty huomenna 10.6. järjestämään, koska menen Hietsuun siunaustilaisuuteen klo 13.30. Jos joku on odottanut kutsua, voit tulla moikkaamaan klo 12-13 Tapulin kahvilaan. Keskitämme juhlimisen tällä viikolla vanhempieni 50-vuotishääpäivään lauantaina. Pikkuveli Juha tulee perheineen keskiviikkona Indonesiasta Suomeen lomalle, joten pääsevät heti juhliin mukaan.

Tänään alettiin rakentaa senaatintorille Pohjois-Karjalan maakuntapäiviä. Varsinainen ohjelma keskittyy perjantaista sunnuntaihin ja sunnuntaiaamuna vietämme Tuomiokirkon messua torilla. Tervetuloa! Minulla on liturgiavuoro, Pielisensuun kirkkoherra Tapani Nuutinen saarnaa ja laulu- ja soitinyhtye Pieksut musisoi. Kirkkokahvitkin tarjotaan torilla, joten kannattaa harkita tätäkin sunnuntain viettotapaa.

Pöydälläni on ollut jo jonkin aikaa Bruxy Caveyn kirja The End of Religion. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole ateistinen hyökkäys, vaan vanhaa kunnon barthilaisuutta uudelleen posmoderniin tapaan lämmitettynä. Usko hyvä, uskonto paha. Jossain mielessä Caveyn argumentti on kuitenkin vakuuttavaa ja vähintäänkin kuulemisen arvoista. Ehkäpä saan jossain vaiheessa sen verran irti, että kirjoitan aiheesta hieman pidempään. Myös aiemmin mainitsemani Frank J. Tipler, The Physics of Christianity jaksaa edelleen kiinnostaa. Tai oikeammin se tuntuu aina uudestaan nousevan esiin eri yhteyksissä.

Nyt jatkamme Hollanti-Italia matsin katsomista ja palaamme näihin tunnelmiin myöhemmin. (Kaikesta filmaamisesta ja kieroilusta huolimatta kannatan aina Italiaa.)