Saarna 20.4.2008 klo 10 Helsingin tuomiokirkossa. Julkaisen saarnan hieman lyhennettynä versiona. Vaikka monet ystävällisesti kiittelivät saarnasta, tunnistin siinä itse ongelman, jonka eräs seurakuntalainenkin ilmaisi. Johanneksen evankeliumin teksti on korkeasti teologinen ja vaikeaselkoinen. Saarnan jälkeenkään se ei ihan täysin avautunut. Näkökulmaani hallitsee henkilökohtainen kysymys kirkon ja seurakunnan uudistumisen edellytyksistä. Siihen yritän tällä saarnallakin vastata. Ymmärrän, että evankeliumiteksti antaisi mahdollisuuden - tai ehkä jopa velvoittaisi - toisenlaisiinkin näkökulmiin. Tekstinä on siis Joh. 17:6-10
"Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi 7 ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. 8 Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. 9 Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. 10 Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä."
Taivaan kansalaisena maailmassa
Miten taivaan kansalaisena pitäisi elää vuonna 2008 Helsingissä?
Ilmassa on kahdenlaista tarjousta. Ensimmäinen on erottautuminen maailmasta. Pidetään tiukasti kiinni omista periaatteista siitä piittaamatta, mitä muut ajattelevat. Annetaan ihmisten erota kirkosta, jos kerran sen sanoma ei kiinnosta. Vastakkainen tarjous on, että syleillään maailmaa. Muokataan kirkon toimintatapoja ja periaatteita niin, että kuka tahansa hyvää tarkoittava ihminen voi hyväksyä ne. Pidetään kiinni kirkon asemasta yhteiskunnassa ja sallitaan kaikenlaisten uskonnollisten käsitysten elää rinnakkain.
Muitakin tarjouksia tietysti on, mutta nämä kaksi on helppo tunnistaa. Molemmat ovat sitä paitsi yhtä oikeassa tai yhtä väärässä, riippuen näkökulmasta.
Johanneksen evankeliumin 17 luku on muodoltaan Jeesuksen jäähyväisrukous. Sitä on kutsuttu myös nimellä ylimmäispapillinen rukous, sillä siinä Jeesus rukoilee omiensa puolesta. Johanneksen evankeliumin tyyli on toistavaa ja ainakin minun on usein vaikeata seurata ajatuksen kulkua. Mitä äsken luetuissa jakeissa 6-10 oikein sanotaan? Kiteytän sen näin: 1. Jeesus on saanut kaiken, mitä hänellä on, Isältä. 2. Samalla tavalla kuin Isä on uskonut kaiken Jeesuksen huomaan, Jeesus on uskonut sen edelleen opetuslapsilleen. 3. Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta, koska nämä kuuluvat Isälle.
Nämä Jeesuksen jäähyväisrukouksen ajatukset antavat käyttökelpoisen mallin taivaan kansalaisuudelle maailmassa. Samalla ne toimivat testinä niille malleille, joita meille tänä päivänä tarjotaan ja joita me itse yritämme pitää esillä.
1. Jeesus on saanut kaiken, mitä hänellä on, Isältä
”[Minun omani] tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. - - Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.”
Taivaan kansalaiseksi tullaan uskomalla, että Jeesus on se, joka hän sanoo olevansa, Jumalan Poika ja Herra. Tämä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Tällä kohtaa nimittäin pisteet menevät selkeästi sille uskovaisten joukolle, jotka kaikesta naurunalaiseksi asettamisesta huolimatta pitävät kiinni Jeesuksen ykkösasemasta kirkossa. Kirkon uudistamisesta on helppo puhua minkä tahansa fiksun lehden yleisönosastossa, jos ei tarvitse ottaa kantaa Jeesukseen. Se, joka ottaa puheeksi Jeesuksen, joutuu tulilinjalle. Ei kukaan tietysti Jeesusta vastusta, mutta Jeesuksesta puhujia kammoksutaan. Heidät leimataan taantumuksen kätyreiksi ja änkyröiksi, joilta puuttuu hyvät tavat tai älyn lahjat.
Sanon kuitenkin hyvin luottavaisesti ja varmasti, että mitään kirkon uudistusta ei ole eikä tule siellä, missä Jeesus ei ole Herra. Ei ole olemassa sellaista kristillisen kirkon menestystarinaa, jossa Jeesuksen herruus olisi korvattu jollain paremmalla kuulostavalla vaihtoehdolla.
2. Jeesus on uskonut kaiken opetuslapsilleen.
”Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan - - ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.”
Taivaan kansalaisuus tuli kertaheitolla astetta vaikeammaksi. Ei olekaan enää kyse pelkästään siitä, että henkseleitä paukutellen julistaa toisille, että periaatteessa Jeesus on Herra. Tunnustautumisen mukana tulee kokonaan toisenlainen ihmisyys. Sellainen, jossa Kristuksen kirkkaus tulee julki. Ja mitä muuta Kristuksen kirkkaus on kuin elämää muuttava sanoma Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan? Taivaan kansalaisuus on toisenlainen tapa elää. ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä”, muistuttaa Jaakobin kirje. ”Se, joka kuulee sanan, mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on.” Eihän täällä kirkossa kai ole ketään tällaista? Vai onko minussa itsessäni tätä vikaa? Sanon tuntevani evankeliumin ilmoituksen Jeesuksesta ja hyväksyn sen ilomielin - periaatteessa. Mutta vaikuttaako se arkipäivän valintoihini? Jos ei, kristillisyys on kyllä omaksuttu, mutta vain sentin paksuudelta.
Jeesus rukoilee jotain aivan muuta: ”minun kirkkauteni on tullut julki heissä”. Se ei toki tarkoita sitä, että taivaan kansalaiset yrittäisivät olla niin pyhiä ja virheettömiä ihmisiä, että sitä kautta Kristus tulisi kirkastetuksi. Päinvastoin, se tarkoittaa sitä, että taivaan kansalaiset ovat huonoja ja heikkoja ihmisiä, joilla ei ole maailmalle mitään muuta kerskattavaa kuin Kristuksen kirkkaus. Kristuksen ja hänen seuraajiensa välinen suhde on Jeesuksen rukouksen mukaan suoraan verrattavissa Isän ja Pojan väliseen suhteeseen. Kolminaisuusoppi, jota satojen vuosien ajan viilattiin varhaisessa kirkossa, on siis jonkinlainen yritys saattaa käsitteelliseen muotoon se vallankumouksellinen tunnustus, että meidän on kutsuttu osallisiksi jumalallisuudesta Jeesuksen kautta. Siksi taivaan kansalaisuus toteutuu aina suhteissa.
3. Jeesus rukoilee seuraajiensa puolesta
”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat minulle.”
Taivaan kansalaisuus on Jeesuksen esirukoiltavana olemista. Juuri siksi jokainen kirkon ja seurakunnan uudistus palautuu rukoukseen. Ilman rukousta ei ole seurakuntaa. Seurakunta on siellä, missä rukoillaan. Seurakunta ei ole alue eikä organisaatio eikä jäsenrekisteri. Seurakunta on joukko ihmisiä, joiden puolesta Jeesus rukoilee. Eräs seurakunnallisessa luottamustehtävässä oleva henkilö sanoi äskettäin menevänsä sunnuntaiaamuna mieluummin lenkille kuin kirkkoon. Perusteluna oli, että se, mitä kirkossa tapahtuu sunnuntaiaamuna, ei ole millään tavalla merkittävää hänelle. Useimmat meidän seurakuntamme jäsenet ovat valinneet tänä aamuna ohjelmaansa jotain muuta kuin kirkkoon tulemisen. Ymmärrän perheellisenä ja kiireistä elämänvaihetta elävänä ihmisenä, että joillekin sunnuntaiaamut ovat viikon ainoita rauhallisia hetkiä perheen parissa. Joku ehkä toivoisi, että täällä otettaisiin vähän rankemmin kantaa ihmisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Mutta se tuntuisi vähän tekopyhältä. Ei ole olennaista se, käykö naapurisi kirkossa. Olennaista on se, että Jeesus rukoilee ja että sillä on sinulle merkitystä. Sille, joka ymmärtää Jeesuksen rukouksen merkityksen, seurakunnan rukouksella on merkitys.
Ajattelin tätä viime sunnuntaina, kun olimme vierailulla Tallinnan tuomiokirkossa. Olin vähän flunssainen. Kirkko oli kylmä ja minulla oli vain ohuet sukat kengissä. Penkit olivat kovat, ihmisiä oli vähänlaisesti. Vieraskielistä puhetta oli vaikea seurata. Virret olivat suurimmaksi osaksi outoja. Miksi ihmeessä minun piti istua siellä? Valinta on järjetön, jos kyse on vain ulkoisista olosuhteista. Mutta jos rukous on totta, jos seurakunnan rukous on yhteyttä Kristuksen ylimmäispapilliseen rukoukseen, jos me olemme taivaan kansalaisia matkalla samaan päämäärään, jos Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa, jos Jeesus on meidän veljemme ja Herramme, on aivan sama matkustanko Tallinnaan vai Ugandaan, kaikkialla kokoontuu sama taivaan kansalaisten joukko vaalimaan suhdetta Jeesukseen, jotta maailma pelastuisi.
Taivaan kansalaisuus vuonna 2008 Helsingissä on siis aivan sama asia kuin se oli vuonna 208 Jerusalemissa tai 1208 Pariisissa: osallisuutta Kristukseen. Se on samanaikaisesti sekä rohkeaa tunnustautumista että ulospäin suuntautumista. Sen pysyvänä ja kaikkialle ulottuvana muotona on osallisuus yhteiseen rukoukseen, jonka alkuunpanijana on itse Jeesus.
