sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Evakkoja paimentamassa

Saarna Tuomasmessussa 6.4.2008

Hyvän Paimenen sunnuntai
Vanhan testamentin lukukappale Jer. 23:1-4
Evankeliumi Joh. 21:15-19

”Älkää itkekö kuollutta, älkää valittako hänen kohtaloaan! Itkekää häntä, joka viedään pois, joka ei enää palaa, ei näe synnyinmaataan.” Näin sanoo Herra profeetta Jeremian kautta Sallumista, Juudan kuninkaasta, josta tuli hallitsija isänsä Josian jälkeen ja joka vietiin pois maastaan: ”Hän ei enää palaa tänne!” kuului profeetan sana. ”Hän kuolee siellä, minne hänet on vankina viety, eikä hän koskaan enää näe tätä maata.” (Jer. 22:10-12)

Jeremian profetia jatkuu voi-huudoilla pahoja paimenia kohtaan, jotka ovat hajottaneet lauman, päästäneet lampaat omille teilleen, eivätkä ole pitäneet niistä huolta. Paimentaminen on poliittinen eli yhteisöllistä vastuu- ja johtotehtävää. Tällä saarnalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Suomen hallituksen ministerivaihdoksien kanssa. Kerron teille terveisiä Ugandasta, minne sain tehdä 10 päivän vierailun tyttäreni Saaran kanssa.

Jeremian kirjan sitaatti isku tajuntaani belgialaisen toimittajan Els De Temmermanin kirjoittamassa reportaasissa Aboke Girls. Se mitä aion seuraavaksi sanoa, ei ole helppoa kuunneltavaa, mutta se on totta ja siitä on puhuttava.

Lokakuussa 1996 pohjoisugandalaiseen Aboken kylän katoliseen tyttökouluun tunkeutui keskellä yötä Lord’s Resistance Army –nimisen sissijärjestön joukot. He kaappasivat mukaansa 139 10-15-vuotiasta tyttöä, sitoivat nämä ranteista kiinni toisiinsa ja lähtivät pitkälle marssille kohti Sudanin rajaa. Kun italialainen sisar Rachele sai aamulla tietää kaappauksesta, hän seuraamaan sissijoukkoa ja tavoitti sen iltapäivällä. Sisar Rachele sai neuvottelemalla sissijohtajan palauttamaan 109 tyttöä, mutta hänen oli valittava 30 tyttöä, jotka piti jättää sissien käsiin. Els De Temmermanin raportti seuraavien vuosien tapahtumista aiheuttaa lukijalle pahoinvointia ja suurta voimattomuuden tunnetta. Vain pari päivää kaappauksen jälkeen yksi kylästä kaapattu koululaisia hieman nuorempi, ehkä 10-11-vuotias tyttö yritti piiloutua majaan paetakseen. Kun tämä huomattiin, hänet vedettiin esiin ja pahoinpideltiin raa’asti. Sitten koulutytöt pakotettiin hakkaamaan häntä haloilla päähän ja niskaan. Se, joka ei totellut, sai saman kohtelun. Lopulta yksi sisseistä antoi hakatulle ja verissään riutuvalle, noin 10-11-vuotiaalle tytölle viimeisen iskun. Jokainen kaapattu lapsi peloteltiin samalla tavalla hermoraunioksi. En viitsi kertoa muita esimerkkejä, tämä riittäköön. ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa.” Kukapa ei pelkäisi mitään pahaa?

Pohjois-Ugandan raaka sissisota on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta. Se on levinnyt Etelä-Sudaniin ja kietoutunut siellä vuosikymmeniä vallinneeseen epävakauteen, jonka seurauksena YK:n arvion mukaan 2,7 milj eteläsudanilaista on häädetty kodeistaan ja ¼ miljoona elää pakolaisina ulkomailla, suuri osa Pohjois-Ugandan pakolaisleireillä. Evakkous ei ole kaukaista menneisyyttä, vaan tätä päivää ja sillä on usein lapsen kasvot.

Hyvät ystävät, maailma on totta. Ja siksi monet kristilliset ja kansainväliset järjestöt ovat avanneet Pohjois-Ugandassa vastaanottoleirejä näille sodan murjomille lapsille. Siellä toteutuu konkreettisella tavalla Psalmin sana: ”sinä voitelet pääni öljyllä" ja "sinä katat minulle pöydän vihollisten silmien eteen”. Omakohtaisesti koskettavinta oli nähdä kirkkojen ylläpitämiä kouluja käyvien lasten vilpitön ilo. Puolet sydämestä jää vähintään heidän luokseen, vaikka lentokone tuo nopeasti takaisin. Jäin yhävakuuttuneemmaksi, että kristillinen seurakunta ylläpitää toivoa tässä maailmassa. Seurakunta on paikalla ennen avustusjärjestöjä, se auttaa järjestöjä saamaan avun perille ja seurakunta jää paikalleen, kun muut lähtevät.

Johanneksen evankeliumin viimeinen luku sisältää tärkeän viestin seurakunnalle ja sen johdolle.
Palautetaan lyhyesti mieleen luvun sisältö. Opetuslapset ovat palanneet yläsnousemuksen jälkeen kalastamaan ja ovat olleen yön verkoilla, mutta ilman saalista. Jeesus, jota opetuslapset eivät vielä tunnista, käskee heittää verkot uudelleen veteen ja heti ne täyttyvät kaloista. Silloin Jeesuksen lempiopetuslapsi tunnistaa hänet, jolloin Pietari hyppää veteen ja ui heti rantaan. Opetuslapset tulevat syömään Jeesuksen valmistamalle hiillokselle. Se on hieno hetki. Sellainen, jota moni meistä odottaa seurakunnalta. Juuri tässä ilmapiirissä käydään äsken luettu kahdenkeskinen keskustelu Jeesuksen ja Pietarin välillä. Heti keskustelun jälkeen Pietari kääntyy katsomaan taakseen ja näkee Jeesuksen rakkaimman opetuslapsen, joka aterialla oli nojannut Jeesuksen rintaa vasten. ”Entä hän, Herra?” Pietari kysyy. Mikä on hänen roolinsa? Mikä on toisten opetuslasten rooli? Miten muiden käy, jos minulle kerran luvataan ankea kohtalo toisten sitomana? Mutta Jeesus lopettaa keskustelun lyhyeen. ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kunnes tulen?”

Kysymys siitä, millä valtuuksilla kukakin toimii, on ollut ja on aina keskellämme. Myös kristillisissä yhteisöissä, jopa Tuomasyhteisössä, tätä kysytään aika ajoin. Eikö vallankäytöstä pääse eroon edes Jeesuksen seuraajien joukossa? Anarkistien mielestä kaikki vallankäyttö on absoluuttisesti väärin ja siksi sitä vastaan pitää aina kapinoida. Kolmen lapsen isänä olen eri mieltä. Vallankäyttöä ei pääse pakoon laittamalla pää pensaaseen. Pahaa vallankäytöstä tulee juuri silloin, kun se on piilotettua, kun sen olemassaoloa ei saa sanoa ääneen. Tai kun se perustuu valheelle ja epäoikeudenmukaisuudelle, eikä siihen pääse käsiksi.

Mutta Jeesus jättää seurakunnalle perinnöksi paimentamisen tehtävän. Työpaikkahaastattelussa kysytään vain yhtä asiaa, rakkautta Jeesukseen. Jeesus näki, että me tarvitsemme ja kaipaamme johdattelijoita. Omien polkujen kulkijatkin kaipaavat joskus yhteyttä toisiin. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka rukoilevat joka päivä, että saisivat hyvän paimenen, että saisivat hyvät johtajat, että pääsisivät pakoon huonojen paimenten piiskaukselta ja pelottelulta. Paimentamisella on väliä.

Jeesuksen antama tehtävä kiteytyy kolmeen lauseeseen Pietarille: Ruoki minun karitsoitani - Kaitse minun lampaitani - Ruoki minun lampaitani. Kun näemme, minkälainen maailma meitä ympäröi ja minkälaisen haasteen edessä kristillinen seurakunta on eri puolilla maailmaa, näistä kolmesta lauseesta nousee esiin niiden yksi yhteinen sana: ”minun”. Lampaat ja karitsat ovat minun, sanoo Jeesus. Minä olen se hyvä paimen. Minä vastaan laumastani. Sinun tehtäväsi, Pietari (tai Arto tai Jussi tai Leena tai Asko) on seurata minua. Jos seuraat minua, muut kyllä seuraavat sinua. Tai mitä se sinuun kuuluu, vaikka antaisin heille jonkin toisen tehtävän. Seuraa sinä minua.

Jeremian profetia lupaa evakoille valoisan tulevaisuuden: "Minä tuon lampaani takaisin laitumelleen. Minä annan niille paimeni, jotka huolehtivat niistä. Enää ne eivät säiky eikä yksikään niistä joudu hukkaan". Tämä profetia odottaa edelleen toteutumistaan monien peloteltujen ja kodistaan pois ajettujen kohdalla. Meidän tehtävämme Kristuksen kirkkona on olla toimimassa tämän profetian toteutumiseksi. Seuraamalla Jeesusta.

Kun lausumme paimenpsalmin 23, teemme sen yhdessä niiden satojentuhansien ja miljoonien ihmisten kanssa, jotka on pakotettu kauas kotoa ja jotka odottava hyvää paimenta johdattamaan heidät takaisin. Tässä joukossa on hyvä olla.