lauantaina, helmikuuta 09, 2008

Kirkolliskokousedustajat valitaan maanantaina 11.2.

Ja samalla äänestetään myös hiippakuntavaltuustojen jäsenistä. Uuden kirkolliskokouksen ja hiippakuntavaltuustojen kausi alkaa 1.5. ja kestää neljä vuotta. Äänioikeutettuja ovat seurakuntaneuvostojen jäsenet ja papisto. Ellet satu kuulumaan jompaan kumpaan ryhmään, olet äänesi jo käyttänyt vuonna 2006 seurakuntaneuvoston vaalissa.

Kirkollisessa lehdistössä on valiteltu sitä, että listat ovat teemoiltaan niin epämääräisiä, ettei niistä tiedä, mitä ne edustavat. Ainakin pappislistoilla todennäköisempi äänestämisen peruste onkin tuttuus tai tunnettuus. Papit äänestävät ehkä enemmän henkilöä kuin listaa. Se on tietysti selvää, että seuraava kirkolliskokous joutuu ankarasti keskustelemaan homoseksuaalisuuteen liittyvistä asioista: homopapeista ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. On tavallaan kauhean valitettavaa, että jo etukäteen näin pitää sanoa. Samalla tulee ikään kuin myöntäneeksi, että nämä muka olisivat kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeimpiä kysymyksiä. Niin ei tietenkään ole, vaikka ne kyllä tehokkaasti toimivat testinä tärkeimpien kysymysten suuntaan.

Pidän itse ehdottomasti tärkeimpänä ja samalla homokysymyksiä oleellisempana sitä, millä tavalla kirkko pystyy tulevina vuosikymmeninä sallimaan sen, että eri tavalla ajattelevat mahtuvat aidosti ja oikeasti saman katon alle. Tarvitaan päivitetty käsitys siitä, mitä paikallisella seurakunnalla tänä päivänä tarkoitetaan. Helsingissä ja monessa muussa kaupungissa sinnitellään sen tosiasian kanssa, että mitään seurakuntaa ei enää yhteisöllisessä mielessä ole olemassa. Seurakunnat hallinnollisina yksikköinä ovat aivan liian suuria tarjotakseen ihmisille liittymäkohtaa. Elinvoimaiset kristilliset yhteisöt eivät ole seurakuntia, vaan jotain muuta. Näitä "muita" kohtaan tunnetaan osittain perusteetonta epäluuloa, kun yhä elätellään kuvitelmaa, että oikea kristillinen elämä tapahtuu hallinnollisesti määritellyssä seurakunnassa. Tilanne on omiaan rapauttamaan koko seurakunta-käsitteen merkityksen.

Se, että ihmiset saisivat itse valita oman seurakuntansa, on niin iso ajattelutavan muutos, että siihen tuskin on valmiuksia. En elättelekään toiveita siitä, että tuleva kirkolliskokous muuttaisi lakia tällä kohden. Mutta asiasta pitää käydä raikasta ja syvällistä keskustelua. Ja samaan aikaan alueellisten hallintoseurakuntien sisälle pitää aktiivisesti luoda tilaa elinvoimaisille kristittyjen yhteisöille. Jotta se tulisi mahdolliseksi, henkilöstö pitää vapauttaa toimimaan näiden yhteisöjen kanssa. Lukihan kirkon strategiassa, että kirkosta tehdään unelmien työpaikka vuoteen 2015 mennessä. Hienoa tavoite, jolle sopii toivoa menestystä - ja viisaita päätöksiä, jotka voisivat siihen johtaa.

Oma kokemukseni isosta, yhdistetystä seurakunnasta on ollut päinvastainen: se hajottaa henkilöstön työpanoksen tuhannen sirpaleeksi ja tehokkaasti estää keskittymisen mihinkään. Yhtenäisyyttä vaalitaan hallinnollisesti, mutta se ei luo seurakuntayhteyttä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirkossa alkaa toimia homosuhteensa avoimesti laillistaneita pappeja, seurakunnilla pitäisi olla kykyä ja työkaluja selviytyä mielipiteiden kirjosta. Muuten nykyisen kaltainen pienen marginaalin pukarointi naispappeja vastaan laajenee suureksi rintamasodaksi.

SEN:in pääsihteerinä nykyään toimiva ortodoksi-isä Heikki Huttunen kertoi esimerkin Bulgarian ortodoksisesta kirkosta kommunismin aikaan. Siellä puolue määräsi, että papit eivät enää saaneet olla yksittäisen seurakunnan pappeja, vaan kaikki olivat ison, kansallisen kirkon yhteistä papistoa. Strategia osoittautui erinomaisen tehokkaaksi ja sen vaikutuksesta kirkon ja seurakuntien merkitys Bulgariassa romahti. Jos joku Suomen kirkossa alkaa puhua suurten yksiköiden tehokkuudesta, kannattaa olla varuillaan.

Olen siis ehdolla molemmissa vaaleissa. Siltä varalta, että joku Helsingin hiippakunnan pappiskollega, joka ei ole vielä äänestänyt ennakkoon, lukee tätä, laitan tähän numerot:

Kirkolliskokousedustajien vaalissa (sininen äänestyslippu) numero 15
Hippakuntavaltuuston vallissa (keltainen äänestyslippu) numero 66

2 kommenttia:

Pentti Tepsa kirjoitti...

Arto Antturi kirjoitti:
"--Siellä puolue määräsi, että papit eivät enää saaneet olla yksittäisen seurakunnan pappeja, vaan kaikki olivat ison, kansallisen kirkon yhteistä papistoa. Strategia osoittautui erinomaisen tehokkaaksi ja sen vaikutuksesta kirkon ja seurakuntien merkitys Bulgariassa romahti. Jos joku Suomen kirkossa alkaa puhua suurten yksiköiden tehokkuudesta, kannattaa olla varuillaan."

Tämä on mielestäni erittäin totuudenmukainen havainto. Kirkon tulisi pyrkiä mielestäni takaisin ruohonjuuritason kirkoksi, ihmisen kokoisiksi perusyksiköiksi. Ehkä kappalaisen johtama "kappeliseurakunta" eli seurakuntapiiri voisi olla isossa seurakunnassa tai yhtymässä se perussolu tai hiusjuuri.

Pentti Tepsa kirjoitti...

Niin vielä tuohon edelliseen,
että parokiaalisuutta ja pienyhteisölähtöistä seurakuntatyötä ei mielestäni välttämättä tarvitse asettaa vastakkain, jos sallitaan kunkin seurakuntapiirin omaleimaisuus.
Viereiseen kappeliin ei ole kohtuuton matka ja silti pysytään saman seurakunnan alueella.

Nyt meillä on vallalla yhtenäistämisideologia, jota on kuvaavasti kutsuttu hallintofundamentalismiksi. Tuon ideologian kauhein kielikukkanen on yleistynyt tapa kutsua seurakuntaa sanalla "julkisyhteisö". Kärjistäen voitaisiin veistellä, että seurakunnasta eli Kristuksen morsiamesta on nyt tehty "julkinen nainen", ainakin kielipelin tasolla.

Tämä kritiikin siis kirjoitin siitäkin huolimatta, että hyväksyn toki laillisuusperiaatteen ja hyvän hallinnon seurakunnassa.