perjantaina, helmikuuta 29, 2008

Eri mieltä kaikesta kaikkein kanssa

Sain sikaenergialla tiristettyä turhauttavasta kurssiviikosta jonkinlaista kokemuksellista lisäarvoa. Mulla on joskus sellainen hyvin käyttäytyvien ja kypsien ihmisten mielestä inhottava ja vastenmielinen tarve heittäytyä falskissa tilanteessa ukkosenjohdattimeksi. Se tapahtuu kärjistämällä. Ylireagoin ilmapiirissä olevaan ärsykkeeseen ja sillä tavalla vedän huomion itseeni ja pois ärsykkeestä. Tarjoan siis ahdistetuille turvallisen tavan säilyttää kasvonsa ja projisoida turhautuminen minuun. En tiedä, milloin olen tämän strategian omaksunut, mutta se tulee luonnostaan, laskelmoimatta, vaikkakin tiedostaen. Kaiken lisäksi nautin tilanteesta, viihdyn siinä. Saan fiksut ihmiset paljastamaan pelin kirjoittamattomat säännöt ja samalla itsestään jotain vähemmän mairittelevaa. Nautin varmaan tilanteen tragikomiikasta, jossa itselläni on klovnin ja roiston osa. Näin kävi kuluneellakin viikolla.

Olin siis koko viikona Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla Järvenpäässä. Kurssin aiheena oli sielunhoito. Käsittelimme - periaatteessa - hyvin vaikeita ja syvällisiä asioita: omaa identiteettiämme, seksuaalisuutta, surua, itsemurhan tehneen omaisen kohtaamista, masennusta. Käytännössä kurssi oli pettymys. Aiheita ei oikeasti käsitelty, ne vaiettiin.

Kaikkein suurimpana ja usean kurssilaisen mainitsemana asiana nousi esiin tapa, jolla jouduimme tiistaina valtavan seksuaalipoliittisen vyörytyksen uhreiksi. Meitä ei haluttu kuunnella, meidät haluttiin käännyttää. Kaikkein järkyttävintä oli, että Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla ei ollut mahdollisuutta saada opetuksessa puolikasta lausettakaan siitä, mikä on oikeasti kirkon nykyinen opetus seksuaalisuudesta. Tilanne oli uuvuttava ja joku kurssikaveri sanoikin, että se sisälsi useita aivopesun tunnusmerkkejä. Katolisen kirkon papit leimattiin pedofiileiksi ja naisvihaajiksi. Amerikkalaiset evankelikaalit samastettiin fundamentalistisiin kreationisteihin. Ja tämä oli vain itse luento-opetuksen sisältöä. Siihen liittyvää keskustelua tai jakamista minulla ei ole mahdollisuus kommentoida.

Jos osaisin käyttäytyä paremmin, sanoisin varmaan, että kurssilla oli paljon hyvää, vaikka jotain jäin vielä kaipaamaankin. Tiedän, että moni kurssilainen syvällä tasolla jakoi pettymykseni ja turhautumiseni. Kiitos teille ymmärryksestä ja jakamisesta! Monen kurssilaisen arvio oli toki paljon myönteisempi.

Ehkä jonkun kurssilaisen arvio oli muuten myönteinen, mutta Arto Antturin esiintyminen jäi häiritsemään. Se on ihan ok ja ymmärrettävää. Olisin ollut kiitollinen mahdollisuudesta kuulla näitäkin ajatuksia kasvokkain. Sitä mahdollisuutta en valitettavasti saanut. Kaikki jaksoivat hymyillä kohteliaasti loppuun saakka. Toivottavasti tilanne ei kulminoidu nimettömien kommenttien lähettämiseen, koska se olisi vähän surullista. Minulle voi soittaa.

Mitä tästä luulen oppineeni? Ainakin sen, että meitä ihmisiä on kauhean helppo manipuloida. Toiseksi sen, että hyvä käytös voi peittää alleen suuren määrän aggressiota. Kolmanneksi sen, että on vaikea olla rehellinen sellaiselle, jota pelkää. Neljänneksi sen, että kirkolla tulee olemaan vaikeuksia käsitellä seksuaalisuutta rehellisesti ja avoimesti. Viidenneksi sen, että kirkossa on uskomattoman hienoja ja hengellisesti kypsiä pappeja, jotka jaksavat kärsivällisesti - paljon kärsivällisemmin kuin minä - kuunnella monenlaista puhetta turhia hötkyilemättä.

Kulunut viikko toimii siis itselleni jonkinlaisena rohkaisuna siihen, että kannattaa silloin tällöin ärähtää ja sanoa suoraan, jos turhauttaa. Sillä tavalla ei voi olla kaikkein kaveri, mutta kaikkien kaveruus onkin pelkkä illuusio, joka perustuu kauniisiin valheisiin. Liian paljon on sellaista, että ei saa sanoa. Liian paljon on turhaa häpeää. Liian moni kiltti ihminen kärsii, kun pitää käyttäytyä hyvin. Liian moni elää toisten kautta, koskaan ilmaisematta, mitä itse sisällään tuntee.

Eri mieltä oleminen on hauskaa, mutta se on taitolaji. Voisko siinä järjestää kursseja?

"Nyt työväenopistossa uutta tarjolla: Opi olemaan eri mieltä kaikkien kanssa ja silti säilyttämään mielenrauhasi. Kurssi tarjoaa eri mieltä olemisen perusteet politiikkaa, uskontoa ja perhetilanteita varten. Aihealueina huutelu ja haistattelu, jurotus ja vähättely, naisvaltaisten ja miesvaltaisten yhteisöjen erityispiirteet. Työskentelytapoina turpakäräjät ja paritanssi. Sykemittarit mukaan!"

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Täytyy tunnustaa, että olen muutamassa kuukaudessa jäänyt täysin koukkuun tähän blogiin! Kirjoitat uskomattoman tuoreesti ja rehellisesti. Toivon, ettet sensuruoisi tekstejäsi jälkikäteen, koska silloin otat pois paloja palapelistä ja kokonaisuuden hahmottaminen vaikeutuu.Ole uskollinen itsellesi ja vilpittömälle kyvyllesi havannoida ja ottaa kantaa. Anna veden virrata omalla voimallaan, kyllä me lukijat pysytään kuohuissa mukana.

Kysymys; olet muutaman kerran kirjoittanut neljästä päivittäisestä rukoushetkestä. Käytätkö jotain hartauskirjaa apunasi? Mistä voisi saada ohjausta, jos haluaisi sisäistää nämä hetkipalvelut myös omaa hengellistä elämäänsä rikastuttamaan?

pekka vauromaa kirjoitti...

Mitä mieltä Arto olet? En ole saanut siitä koskaan selvää.
Vaikka ei kai blogiin voi niin kirjoittaakaan.
Olen tulkinnut oman Raamattuni siten että homous on luonnotonta,
ja raamatun mukaan kiellettyä.
Sanotaan myös että älkää juopuko.
Mutta armo peittää kaiken.

Mielestäni olisi väärin vääntää, homous, alkoholismi tai vaikka kleptomania sellaiseen muottiin että se olisi oikein.
Mutta Kristuksen kuolema ristillä on antanut minulle alkoholistina, homolle homona ja kleptomanille kleptomanina, Jumalan silmissä saman arvon kuin kaikille muillekin.
Omalta kohdaltani pidän omana ihanteenani että osaisin aina katsoa ja arvostaa toista ihmistä siten kuin Herramme teki.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Loistava kirjoitus, Arto.
On tosin ikävä kuulla, että perinne jatkuu. Itse kohtasin jo omana opiskeluaikanani täydelliseksi tyrmistyksekseni tilanteen, jossa jouduin vastakkain sielunhoidon opettajan kanssa syystä, että hän tiesoi jo ennalta, mitä mieltä olen ja kumosi saman tien mielipiteeni. Peruin siinä vaiheessa pitkän sielunhoitokoulutukseen ilmoittautumiseni.

muukala kirjoitti...

Asun Brittein saarilla ja täällähän syntyy vilkasta keskustelua ja asioiden kyseellistämistä, kun on sellainen ilmapiiri, että mielipide- tai näkemyseroja saa olla ja silti voidaan pysyä hyvissä väleissä. On helpompi hengittää ...

Anonyymi kirjoitti...

Siellä missä kaikki ovat samaa mieltä ... siellä juuri kukaan ei ole mitään mieltä. Seurakunnalle, ehkä joillekin meistäkin, on kuitenkin uskottu työ ja näky, arvot ja mielipide.

Moni traditionaalinen organisaatio on ison haasteen edessä jos aikoo siirtää osan elinvoimastaan verkkoon. Kiitos tästä blogista joka puhuttelee. - johanna-

Aukku kirjoitti...

Seisemänkymmentä luvulla kouluaikana olin seurakunnassa kanttorin ja nuoriso-ohjaajan sijaisena. Syksyn työtekijäkokousesta jäi kuva että se toimisi paremmin kirkonmäellä kun siinä jaettaisiin halot jotka voisi käytön jälkeen pilkkoakin.

>Sain sikaenergialla tiristettyä turhauttavasta kurssiviikosta jonkinlaista kokemuksellista lisäarvoa.

Saan voimaa päivääni kun tunnen etten ole yksin.


Urkuviikon seminaareja järjestäessä lisäarvoa toivat jakamani vihkot jätkän shakin peluuseen joka auttaisi suhteuttamaan luennon tason ja aiheen.

Mallia voisi ottaa vaikka eduskunnan täysi-istunnosta eli paikalla ollaan pääasiassa äänestyksissä.

Kanttireilla oli kyky poistua luennoita joka ymmärrettiin ettei aihe kiinnosta.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos jälleen Arto!
Itse pohdin usein mm. kirkon ja seurakuntien työnohjausta. Psykodynaaminen mallihan on lähes monopoliasemassa kirkon työnohjauksissa juuri Kirkon koulutuskeskuksesta lähteneen työnohjauskoulutusmallin vuoksi. Olen usein miettinyt, mikä on sen tarjoaman ideologian ja lähestymistavan osuus siihen, että kirkon työntekijät voivat niin huonosti. Samaa malliahan työntekijät helposti tarjoavat sielunhoitotilanteissa. Uskon itse, että se malli on melko pitkälti kulkenyt tiensä päähän. Tarvitaan uutta ja raikasta otetta, koska seurakuntien työntekijät ovat mm. sielunhoitajina tosi kovilla. Seurakuntien työntekijöiden koulutustahoilla pitäisi tapahtua täydellinen tuuletus ja rohkea uusien mallien etsintä. Eläkeläiset voisivat vetäytyä ansaitsemaansa lepoon ja virkistykseen muilla elämänsaroilla.
Minua kiinnostaa tavattomasti sama kysymys, minkä Pekka V esittää Arton blogin kommenttipuheenvuorossa; mitä mieltä Arto olet? Tulee nälkä keskustella näistä asioista lisää kanssasi, kun nyt sattuu olemaan kirkossa vielä joku kaltaisesi rohkea ja viisas, joka ajattelee luovasti ja kuitenkin upeasti Kristuskeskeisesti.

Luot Arto toivoa meille monille ja blogisi on tärkeä!

Tiina

Arto kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Siellä oli myös kysymyksiä, joihin on vaikea lyhyesti vastata.

Ensinnäkin kysymys neljästä päivittäisestä rukoushetkestä. Heikki Kotilan ja Osmo Vatasen toimittamasta Rukoushetkien kirjasta tuli viime vuonna 'taskuversio', joka ei ihan mahdu taskuun, mutta on huomattavasti kompaktimpi kuin aikaisempi, puhelinluettelon kokoinen painos. Kirjalla on hintaa noin 30 euroa. Ehkä tulevaisuudessa voisimme järjestää lyhytkurssin kirjan käytöstä...

Pekka V. ja Tiina kysyivät kantaani homoseksuaalisuuteen. Olen varmaan maltillinen konservatiivi. Heitän tähän jotain haja-ajatuksia. Ajattelen asiaa sekä oman seksuaalisuuteni että luomisen (eli luonnon) näkökulmasta. Seksuaalisuuden merkitys elämälle on aika selvä. Kaikilla on siitä kokemuksia. Ilman miehen ja naisen välistä yhteyttä ei ole uutta elämää. Seksuaalisuus on äärimmäisen vahva voima, jota jokainen kulttuuri ja ideologia jollain tavalla määrittelee. Mooseksen kirjat, Jeesus ja Paavali kaikki sitovat opetuksensa avioliitosta luomiseen. Kirkko ei tietenkään voi poiketa tästä opetuksesta, vaan avioliitolla on erityinen Jumalan siunaus ja merkitys. Silti suuri osa ihmisten seksuaalisuudesta suuntautuu milloin minnekin. Se ei ole ihme, koska kyseessä on niin vahva voima. Mutta siitä ei voi eikä pidä tehdä sitä päätelmää, että avioliiton rinnalla tulisi siunata muunlaisia seksikäyttäytymisen malleja. Kirkko ei siis lopulta voi muuta kuin toimia miehen ja naisen välisen liiton hyväksi ja sitä vahvistaen. Jos sen lisäksi löytyisi hyvä tapa elää sen kanssa, että monilla ihmisillä on elämässään milloin minkäkin elämän alueen kanssa ongelmia ja haasteita, joita he eivät kykene ratkaisemaan, niin hyvä.

Ymmärrän hyvin, että Suomen valtio yrittää ottaa homosuhteisiin neutraalimman kannan kuin kirkko, niin pitääkin olla. Kirkolla ei ole velvollisuutta (eikä omista lähtökohdistaan käsin mahdollisuutta) seurata valtion mallia. Tosin yhteiskuntakaan ei voi omista lähtökohdistaan käsin sivuuttaa miehen ja naisen välisen liiton erityisasemaa, koska siitä riippuu lasten hyvinvointi. Kysymys homoliittojen asemasta kirkossa ei tule arvioni mukaan ratkeamaan samalla tavalla kuin kysymys naispappeuden vastustamisesta. Valitettavasti moni liberaali saattaa elää harhassa, että konservatiivisen avioliittokäsityksen kannattajat olisivat pieni, marginaalinen vähemmistö, joka voidaan ajaa nurkkaan ja eliminoida. Haluaisin toimia sen hyväksi, että löytyy malleja ja tapoja elää yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Toivon mukaan en ole ainoa.

Arto kirjoitti...

Niin, ja Kirsille ja Tiinalle vielä kiitokset rohkeudesta nostaa esiin ongelmia kirkon sielunhoidossa ja sielunhoitokäsityksessä. En millään muotoa ole alan asiantuntija, mutta Tiinan analyysi vaikuttaa osuvalta. Sielunhoidon tapa korreloi vahvasti sen kanssa, miten seurakunnissa ollaan ja pappeina ollaan noin yleisestikin. Siitäkö tulee se pappiin liittyvä mielikuva pää kallellaan satuleikkiä ohjaavasta tädistä/sedästä?

Anonyymi kirjoitti...

Ihmettelen paljon miksi jotkut ihmiset (joille kirkon arvot ja normit ovat lähinnä samantekeviä) kuitenkin haluavat kirkon hyväksynnän elämäntavalleen, jonka arvioidaan olevan ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. Kirkko ja seurakunta ovat lähtökohtaisesti tunnustuksellisia, samoin moni muu inhimillinen yhteisö. Jos en voi mitenkään hyväksyä jonkin tunnustuksellisen yhteisön näkökulmia, miksi haluaisin sen tunnustavan minun näkökulmani oikeaksi? Periaatteessa? Ymmärrän toki, että käytännön syitä on kirkolla monia. Ja ymmärrän, että nyt keskustellaan nimenomaan siitä tunnustuksesta. Jos lopputulos on, että tunnustus lavenee aina yhden tai useamman sitä vaatiessa - onko sellaisen yhteisön tunnustus tärkeää? Voisiko kaikkien reuna-alueiden kartoittamisen ja valloittamisen sijaan keskittyä ydinasioiden etsimiseen ja löytämiseen? Elämä ON hankalaa - juuri siksi mielestäni Raamatulla voi olla vielä meillekin jotain sanottavaa. - johanna -

Lena kirjoitti...

Arto,
luin tan vasta nyt, mutta tassa on juur se Arto jonka tunnen niin hyvin. You Rock!
Lena