perjantaina, helmikuuta 29, 2008

Eri mieltä kaikesta kaikkein kanssa

Sain sikaenergialla tiristettyä turhauttavasta kurssiviikosta jonkinlaista kokemuksellista lisäarvoa. Mulla on joskus sellainen hyvin käyttäytyvien ja kypsien ihmisten mielestä inhottava ja vastenmielinen tarve heittäytyä falskissa tilanteessa ukkosenjohdattimeksi. Se tapahtuu kärjistämällä. Ylireagoin ilmapiirissä olevaan ärsykkeeseen ja sillä tavalla vedän huomion itseeni ja pois ärsykkeestä. Tarjoan siis ahdistetuille turvallisen tavan säilyttää kasvonsa ja projisoida turhautuminen minuun. En tiedä, milloin olen tämän strategian omaksunut, mutta se tulee luonnostaan, laskelmoimatta, vaikkakin tiedostaen. Kaiken lisäksi nautin tilanteesta, viihdyn siinä. Saan fiksut ihmiset paljastamaan pelin kirjoittamattomat säännöt ja samalla itsestään jotain vähemmän mairittelevaa. Nautin varmaan tilanteen tragikomiikasta, jossa itselläni on klovnin ja roiston osa. Näin kävi kuluneellakin viikolla.

Olin siis koko viikona Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla Järvenpäässä. Kurssin aiheena oli sielunhoito. Käsittelimme - periaatteessa - hyvin vaikeita ja syvällisiä asioita: omaa identiteettiämme, seksuaalisuutta, surua, itsemurhan tehneen omaisen kohtaamista, masennusta. Käytännössä kurssi oli pettymys. Aiheita ei oikeasti käsitelty, ne vaiettiin.

Kaikkein suurimpana ja usean kurssilaisen mainitsemana asiana nousi esiin tapa, jolla jouduimme tiistaina valtavan seksuaalipoliittisen vyörytyksen uhreiksi. Meitä ei haluttu kuunnella, meidät haluttiin käännyttää. Kaikkein järkyttävintä oli, että Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla ei ollut mahdollisuutta saada opetuksessa puolikasta lausettakaan siitä, mikä on oikeasti kirkon nykyinen opetus seksuaalisuudesta. Tilanne oli uuvuttava ja joku kurssikaveri sanoikin, että se sisälsi useita aivopesun tunnusmerkkejä. Katolisen kirkon papit leimattiin pedofiileiksi ja naisvihaajiksi. Amerikkalaiset evankelikaalit samastettiin fundamentalistisiin kreationisteihin. Ja tämä oli vain itse luento-opetuksen sisältöä. Siihen liittyvää keskustelua tai jakamista minulla ei ole mahdollisuus kommentoida.

Jos osaisin käyttäytyä paremmin, sanoisin varmaan, että kurssilla oli paljon hyvää, vaikka jotain jäin vielä kaipaamaankin. Tiedän, että moni kurssilainen syvällä tasolla jakoi pettymykseni ja turhautumiseni. Kiitos teille ymmärryksestä ja jakamisesta! Monen kurssilaisen arvio oli toki paljon myönteisempi.

Ehkä jonkun kurssilaisen arvio oli muuten myönteinen, mutta Arto Antturin esiintyminen jäi häiritsemään. Se on ihan ok ja ymmärrettävää. Olisin ollut kiitollinen mahdollisuudesta kuulla näitäkin ajatuksia kasvokkain. Sitä mahdollisuutta en valitettavasti saanut. Kaikki jaksoivat hymyillä kohteliaasti loppuun saakka. Toivottavasti tilanne ei kulminoidu nimettömien kommenttien lähettämiseen, koska se olisi vähän surullista. Minulle voi soittaa.

Mitä tästä luulen oppineeni? Ainakin sen, että meitä ihmisiä on kauhean helppo manipuloida. Toiseksi sen, että hyvä käytös voi peittää alleen suuren määrän aggressiota. Kolmanneksi sen, että on vaikea olla rehellinen sellaiselle, jota pelkää. Neljänneksi sen, että kirkolla tulee olemaan vaikeuksia käsitellä seksuaalisuutta rehellisesti ja avoimesti. Viidenneksi sen, että kirkossa on uskomattoman hienoja ja hengellisesti kypsiä pappeja, jotka jaksavat kärsivällisesti - paljon kärsivällisemmin kuin minä - kuunnella monenlaista puhetta turhia hötkyilemättä.

Kulunut viikko toimii siis itselleni jonkinlaisena rohkaisuna siihen, että kannattaa silloin tällöin ärähtää ja sanoa suoraan, jos turhauttaa. Sillä tavalla ei voi olla kaikkein kaveri, mutta kaikkien kaveruus onkin pelkkä illuusio, joka perustuu kauniisiin valheisiin. Liian paljon on sellaista, että ei saa sanoa. Liian paljon on turhaa häpeää. Liian moni kiltti ihminen kärsii, kun pitää käyttäytyä hyvin. Liian moni elää toisten kautta, koskaan ilmaisematta, mitä itse sisällään tuntee.

Eri mieltä oleminen on hauskaa, mutta se on taitolaji. Voisko siinä järjestää kursseja?

"Nyt työväenopistossa uutta tarjolla: Opi olemaan eri mieltä kaikkien kanssa ja silti säilyttämään mielenrauhasi. Kurssi tarjoaa eri mieltä olemisen perusteet politiikkaa, uskontoa ja perhetilanteita varten. Aihealueina huutelu ja haistattelu, jurotus ja vähättely, naisvaltaisten ja miesvaltaisten yhteisöjen erityispiirteet. Työskentelytapoina turpakäräjät ja paritanssi. Sykemittarit mukaan!"

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008

Miten katson?

Viikon Psalmissa 25 on jae, jossa sanotaan: "Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta." Se on luonnoton reaktio. Ansassa oleva katsoo luonnostaan ansaan. Tosin ansan luonteeseen kuuluu se, että siitä ei voi päästä omin voimin irti. Aina kannattaa kuitenkin yrittää.

Mietin tätä, kun tänään aamupäivällä oli puhetta katseen merkityksestä. Me luemme toistemme katseesta paljon. Tiedän sen omakohtaisesti, kun Tiina ja tytöt ovat opettaneet mulle mikä merkitys on silmien ilmeellä. Kärsin pitkään sellaisesta, että en ymmärtänyt ihmisten vihamielisiä reaktioita minua kohtaan tietyissä tilanteissa. En siis itse nähnyt, mitä silmäni minusta paljastavat. En voinut ikinä edes kuvitella, että ihmiset tulkitsisivat minun motiivini juuri silmien ilmeestä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin vakuuttaa, että en ole vihainen. Vastapuoli oli nähnyt silmäni, eikä uskonut sanojani. Minusta se tuntui epäreilulta. Olin nimittäin itse täysin vakuuttunut siitä, että puhuin totta. Vasta kymmenisen vuotta sitten katsoin ensimmäistä kertaa peilistä, mitä mun silmissä tapahtuu, ja aloin ymmärtää reaktioita. Nykyään ymmärrään siis paremmin, miksi sanattomasta viestinnästä tehdään joskus kohtuuttomia johtopäätöksiä.

Asian toinen puoli on siis se, että sanat eivät ole yhtä tärkeitä tai niitä ei pidetä yhtä tosina kuin silmiä. Sanallinen viestintä (myös sähköpostit, blogit, tekstarit ja muut) elää siis omaa todellisuuttaan, jolla on vain osittain tekemistä fyysisen maailman kanssa. Usein vielä niin päin, että sanat yrittävät jälkikäteen selittää ja luokitella sen, mikä on fyysisessä maailmassa jo tapahtunut. Näihin sanoihin ja niiden totuusarvoon myös haluamme sitoutua. Jos joku asettaa meidän sanat kyseenalaisiksi, saatamme suutahtaa.

Ihminen on monimutkainen eläin, jonka erityispiirre on juuri tässä. Me oikeastaan uskomme enemmän silmiä kuin sanoja, mutta haluaisimme uskoa enemmän sanoja kuin silmiä. Mutta voisiko juuri tämän vuoksi olla niin, että psalmin konkreettinen, fyysinen ilmaisu on niin tärkeä? Sillä, mihin katsomme, on merkitystä. Kun katson toisten ja omiin virheisiini, pysyn ansassa. Sanat, jotka valitsen, heijastavat ansan todellisuutta. Ne jopa luovat uusia ansoja tai ajatuksia siitä, että ansasta ei voi vapautua. Jokainen tietokoneen virustorjuntaohjelma pitää sisällään potentiaalisesti uuden viruksen idean.

Raamatun ohje on pitää katse kohdistettuna Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa. Varsinkin silloin, kun olemme sotkeutuneet omiin sanoihimme. Ehkä tässä on mulle jotain hyvää opeteltavaa tälle viikolle... :-)

P.S. Hymiön :-) tarkoitus on tuoda katse sanojen keskelle.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Läpi myrskyn ja helvetin pauhun

Lyhyt tauko Tuomiokirkon klo 10 ja Lähetyskirkon klo 14 messun välillä antaa mahdollisuuden julkaista päivän saarnan. Lue ensin päivän evankeliumi Johanneksen mukaan 12:37-43.

Uskon puolesta, eksytyksiä vastaan

Ajoittain kuulee toivottavan, että pappi sanoisi synnin synniksi, eikä sortuisi liian monimutkaisiin ja epäselviin ajatuskulkuihin. Tämä on sunnuntai, jolloin saarnamiehen kannattaa luopua turhista estoista ja päästellä oikein kunnolla kaiken maailman eksytyksiä ja Saatanan valheita vastaan. Raamatun tekstit ja virret antavat tähän hyvät lähtökohdat (385 ”Auta, oi Jeesus, kun eksytys suuri maata käy voimalla valloittamaan”, 310 ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme”). Pieni varoitus on kuitenkin paikallaan. Ei riitä, että sanotaan naapurin synnit synniksi. Ihan niin helpolla en voi teitä ja itseäni päästää. Evankeliumi vaatii meitä tarttumaan kaikkein vaikeimpaan synnin lajiin, epäuskoon.

Johanneksen evankeliumi sanoo: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja, ihmiset eivät uskoneet. - - He eivät voineet uskoa. - - Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistä uskoivat Jeesukseen. - - He eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä.” Jostain syystä Jeesukseen uskominen on todella vaikeaa. Samalla siinä on jotain, mikä ei ole oikein salonkikelpoista, jota on vaikea tunnustaa, vaikka uskoisikin.

Meillä oli viime keskiviikkona kryptassa tilaisuus, jossa teimme syväsukelluksen psalmien maailmaan. Jostain syystä psalmit tuntuvat edelleen koskettavan syvältä, vaikka ne on kirjoitettu yli 2000 vuotta sitten aivan toisenlaisessa maailmassa ja kulttuurissa. Syy liittyy Psalmien aitouteen. Niitä ei ole liikaa sensuroitu, vaan niissä tuntuu elämän maku. Nekään eivät ole oikein salonkikelpoisia. Psalmien lukeminen sellaisinaan on matka ihmisen minuuteen ja siihen, mistä uskossa ja epäuskossa oikein on kysymys.

Ensinnäkin on psalmeja, jotka puhuvat tasapainosta ja hyvästä elämästä. Siis sellaisesta elämäntilanteesta, jossa on töitä, mutta ei liikaa. Ruokaa on riittävästi. On puoliso, lapset, koira, farmari-Volvo ja omakotitalo. Rikollisuus, sotatila tai nälänhätä eivät uhkaa. Meteorologit kertovat, että aurinko nousee aamulla ja laskee illalla ja siinä välissä on jonkinlaista säätä.

Tasapainon psalmeista on aistittavissa kiitollisuus ja luottamus siihen, että oikeus voittaa. Näillä psalmeilla on läheinen yhteys sananlaskuviisauteen ja koulu­opetukseen. Lapsille ja nuorille kuuluu opettaa, miten ollaan ihmisiksi ja vältytään harmeilta. Tasapainon psalmit puhuvat luomistyön kauneudesta, sadonkorjuun siunauksesta, karjaonnesta ja hyvästä perhe-elämästä. Ja monet niistä muistuttavat siitä, että kaiken tämän takana on Jumalan laki. Ihminen, joka vaeltaa sen mukaan, on sopusoinnussa luomakunnan kanssa ja hänelle käy hyvin.

Mutta vaikka Raamattu opettaa näin ja me itse haluaisimme opettaa omille lapsillemme näin, tämä ei ole koko totuus. Usko Jeesukseen ei ole uskoa siihen, että kaikki ongelmat voi välttää, jos toimii oikein. Sanon sen uudestaan: Usko Jeesukseen ei ole uskoa siihen, että kaikki ongelmat voi välttää, jos toimii oikein. Sellainen ei ole uskoa Jeesukseen, vaan uskoa ihmiseen. Kaikkein suurimmat valheet sisältävät yleensä suuren osan totuutta. Niinhän oli Jobin ystävien kohdalla. He puhuivat suurimmaksi osaksi aivan totta Jumalan oikeamielisyydestä ja ihmisen pahuudesta. Silti Jumala tuomitsi heidän asenteensa ankarasti. Ihmisen mahdollisuuksiin kannattaa jossain määrin uskoa. Silti siihen sisältyy suuri eksytys ja valhe. Se ei ole totta.

Asiat eivät läheskään aina mene niin kuin me olimme toivoneet tai halunneet. Ei ole reilua, tekee mieli sanoa. Miksi minulle kävi näin? Miksei asiat menneetkään niin kuin niiden piti? Miksei Jumala pidä omistaan huolta? Voi tulla ahdistunut, vihainen tai petetty olo. Se voi muuttua katkeruudeksi tai masentuneeksi luovuttamiseksi. Ei tästä taida enää mitään tulla. En ikinä pääse eroon tästä vaivasta. Miksi muiden ongelmat näyttävät ratkeavan niin helposti, mutta minun pitää aina kärsiä tästä samasta? Jotkut sanovat, että Jeesus auttaa ja on auttanut heitä. Miksi ei sitten auta minua?

Noin kolmasosa psalmeista on valituspsalmeja. Ne ovat syntyneet tilanteissa, joissa jokin on elämässä mennyt pahasti vinoon. Rukoilija on ärtynyt, vihainen, pettynyt, masentunut, katkerakin. Kaiken tämän hän häpeämättömästi kaataa Jumalan eteen. Hän toivoo vihamiehilleen kostoa ja itselleen maineen palautusta. Eikä sitä tehdä mitenkään hurskastellen.

Valituspsalmien ymmärtäminen on mahdotonta optimistisesta ihmisuskosta käsin. Ne vaikuttavat epäuskon ilmauksilta. Mutta juuri siksi ne kääntävät koko asetelman toisin päin. Oikeasti epäuskon tunnistaa siitä, että se ei koskaan laula valituspsalmeja. Epäusko ei voi käsittää kärsimystä ja ristiä.

”He eivät voineet uskoa”, Johanneksen evankeliumi kertoo ja siteeraa profeetta Jesajaa: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä”. Maailma, joka odottaa ihmeiden tekijää, yhä uudelleen pettyy Kristukseen. Kristus näyttää vievän ihmisiä kärsimykseen ja vaivaan. Kristittyjen elämä ei näytä houkuttelevalta. Tai jos on sellaisia kristittyjä, jotka uskottelevat, että kaikki ongelmat poistuvat, kun vain tarpeeksi uskoo, he eivät puhu totta.

Hyvä ystävä. Tästä on kysymys: Jeesus ei tullut maailmaan taikuriksi, jonka kautta Jumalan tarkoitus oli yksi kerrallaan poistaa maailmasta kaikki ongelmat. Jeesukseen uskominen ihmeidentekoautomaattina on samaa kuin jättäisimme ison osan psalmeista lukematta. Jeesus jatkuvasti moitti opetuslapsiaan tästä samasta sokeudesta.

Kun Jeesus oli tehnyt ihmeen ja ruokkinut muutamalla leipäpalalla 5000 ihmistä, kaikki seurasivat häntä innoissaan. Tiedätkö mitä Jeesus silloin sanoi opetuslapsille? ”Teitä kiinnostaa se, että saitte ilmaista ruokaa ja söitte itsenne kylläisiksi.” Mutta ei tässä siitä ole nyt kysymys. ”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta.” Ja jos olette kiinnostuneita siitä, mikä todella vie ihmisen hengellisen nälän, seuratkaa minua. Se tie vie kärsimykseen ja kuolemaan ennen kuin se vie voittoon.

Psalmeista löytyy vielä kolmaskin sieluntila, uusi tasapaino, uusi mahdollisuus. Yhtäkkiä valituslaulu muuttaa sävyä ja tilalle tulee ylistys. Uusi tasapaino ei ole enää kevyttä uskoa ihmisen mahdollisuuksiin. Kuoleman porteilta pelastunut ihminen ei suhtaudu auringon nousuun samalla tavalla kuin se, jolle sairaus on tuntematonta. Nälänhädästä selvinnyt ihminen ei syö ateriaansa samalla tavalla kuin se, jolla on aina ollut kaikkea riittävästi. Syntinsä ja kuolevaisuutensa kanssa kamppaillut ihminen ei rukoile samalla tavalla kuin se, jolla ei ole koskaan ollut tarvetta astua ristin juureen.

Juuri tätä Johannes tarkoittaa, kun evankeliumissa sanotaan: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja, ihmiset eivät uskoneet häneen.” Ei ihmeiden perässä juokseminen kiinnitä ihmistä Kristukseen. Jumala ei anna kenellekään taikasauvaa, vaikka yrittäisi kuinka pinnistää itsestään uskon varmuutta. Hän ei toimi niin. Jumala toimii niin kuin Psalmit opettavat. Hän on tehnyt meille hyvän maailman, jossa vallitsevat jumalalliset lainalaisuudet. Pahasta seuraa paha, eikä sitä voi tehdä tekemättömäksi. Hyvän tekeminen tuottaa hyvää ja siihen meidät on kutsuttu. Mutta maailma tuottaa meille pettymyksiä, koska kiinnymme siihen ja luulemme, että se täyttää meidän kaipauksemme. Siksi Jumala haluaa, että me ilmaisemme Hänelle tarpeemme ja kipumme, että Hän saisi ruokkia meidät katoamattomalla leivällä katoavan sijaan. Vain se täyttää meidän syvimmän tarpeemme. Kaikki muu on turhaa ja katoavaa.

Profeetta Jesaja oli nähnyt tämän, kun hän Johanneksen mukaan ”tarkoitti sanoillaan Kristusta”. Jokainen Raamatun kirja johtaa meidät täsmälleen saman totuuden ääreen. Kaikki lähtee ylhäältä Jumalasta ja kaikki painuu alas kohti kuoleman laaksoa. Sieltä me huudamme häntä ja hän vastaa.

Tällaiseen uskoon meidät on kutsuttu ja siinä meidän tulee pysyä kaikista pahan eksytyksistä huolimatta: ”Olkoon teilläkin se mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisen kaltaiseksi. Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.”

[Saarnan jälkeen lausuttava uskontunnustus lähtee ylhäältä, Jumalan todellisuudesta, laskeutuu Jeesuksessa ihmisen tasolle ja kaikkein alimpaan paikkaan, ja nousee sieltä ylösnousemususkoon ja toiseen todellisuuteen.]

torstaina, helmikuuta 21, 2008

On yö

Tai ainakin melkein. Ja kirjoitan - tai ainakin yritän kirjoittaa - saarnaa. Lupasin joskus tammikuussa, että teen tulevan sunnuntain radiojumalanpalveluksen RadioDeille. Se sopii mulle hyvin, koska olen saarnavuorossa sunnuntaina sekä Tuomiokirkossa klo 10 että Lähetyskirkossa klo 14. Jäi vain sopimatta, milloin tehdään nauhoitus. Iltapäivällä puhelin soi ja toimittaja muistutti asiasta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi huominen aamu ennen klo 10. Eli tässä sitä istutaan niin kauan, että saarnan ajatus on hiottu tai vaihtoehtoisesti kuukahdan kesken kaiken. Jälkimmäisessä tapauksessa RadioDein pitänee lähettää joku hyvä uusinta.

Takana on kolme ympäripyöreää työpäivää. Yritin eilen illalla kirjoittaa jonkun ajatuksen tänne blogiin, mutta ei siitä mitään tullut. Sinänsä eilinen ilta Tuomiokirkon kryptassa oli virkistävä. Me käytiin läpi Psalmien elämäntilanteita tasapaino-epätasapaino-uusi tasapaino -jaottelun kautta. Sippolan Miira oli valinnut iltaan joitain lauluja, joita kitaralla säestäen esitti. Tehtiin kolme psalmikävelyä. Luulen, että psalmi-illasta nousseet ajatukset saa aika keskeisen sijan myös tässä saarnassa, jota valmistelen.

Tämä torstai alkoi Agricolan aamumessusta klo 7.30. Päivällä oli yksi kirkkoon kuulumattoman hautaan siunaaminen ja illalla kaksi kaksituntista kokousta. Eilinen alkoi kolmen tunnin työkokouksella ja sisälsi yhden Järvenpäähän suuntautuneen luentoreissun ennen klo 17.30 tuomasvesperiä ja kohtaamispaikkaa. Tiistaihin mahtui seitsemän erilaista tilaisuutta ja kohtaamista klo 7 ja 19 välille. Viimeisimpänä niistä oli Vartija aikakauslehden vuosikokous, jossa toimin puheenjohtajan ja tulin myös valituksi kannatusyhdistyksen hallitukseen. Samalla olen yrittänyt aika täsmällisesti pitää kiinni neljän päivittäisen rukoushetken viettämisestä. Tuntuu siltä, että ilman näitä rukoushetkiä asiat eivät juurikaan liittyisi toisiinsa. Rukousrytmi toimii jonkinlaisena perusvirtana, jota vasten kaikki muu on satunnaista pyörrettä ja lainehdintaa. On siis olosuhteisiin nähden oikein levollinen olo.

Siksi päätän tänään täältä tähän. Huomenna saattaa olla uusi päivä.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Älä rukoile, jos et usko


Saarna Mikael Agricolan kirkon messussa 17.2.2008 klo 12

Saarna on puhuttu teksti, joten kirjoitettuna se ei varmaankaan kaikilta osin vastaa sitä, miten sen esitin. Jos mahdollista, lue ensin evankeliumi Markus 9:17-29, johon saarna perustuu. Siinä kerrotaan epilepsiaa sairastavasta pojasta, jonka isä tuo tämän Jeesuksen parannettavaksi.

Epilepsia tarkoittaa kohtauksittaista tajunnan, aisti- ja liiketoimintojen, autonomisen hermoston tai käyttäytymisen häiriötä, joihin liittyy aivosähkötoiminnan purkauksia. Nimitys epilepsia tulee kreikan kielestä ja se tarkoittaa ”päälle tarttuvaa”, ”yliotteen ottavaa”, siis ”kohtausta”. Epilepsiapotilas voi tuntea jo etukäteen kohtauksen tulevan, se ottaa valtaansa, vie tajunnan ja pakottaa ruumiin erilaisiin pakkoliikkeisiin ja kouristuksiin. Aikuisen epilepsian syy löytyy yleensä aivojen kasvaimesta, vammasta tai verenkiertohäiriöstä. Sen sijaan lapsena puhjennut epilepsia voi liittyä synnynnäiseen aivovaurioon, perinnölliseen aineenvaihduntahäiriöön tai jopa keskushermoston tartuntatautiin, kuten esimerkiksi aivokalvontulehdukseen.


Evankeliumin kertomus vaikuttaa lääketieteellisen nykytietämyksen valossa uskomattomalta. Se on klassinen parantamiskertomus ja ihmekertomus. Siksi on syytä aluksi pysähtyä kysymään, mitä ihmeellä oikein tarkoitetaan.

Arkimääritelmän mukaan ihme on luonnonlakien vastainen tapahtuma. Mikään, mille löytyy luonnonlakien mukainen selitys, ei siis voi olla ihme. Tähän käsitykseen liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkään emme oikeasti tiedä tai pysty havaitsemaan, minkälaiset lainalaisuudet luonnossa vallitsevat. Sähkövirta, joka vaikuttaa hermosoluissa ja aivoissa, on atomitason ilmiö. Mitä syvemmälle aineen olemukseen tiede pystyy sukeltamaan, sitä selvemmäksi käy, että luonnonlait ovat arkikokemuksen kannalta huimaavan yllättäviä. Hiukkasfysiikan mukaan hiukkanen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Informaatio kahden hiukkasen välillä voi siirtyä välittömästi, ilman minkäänlaista viivettä, vaikka ne olisivat äärettömän pitkän matkan päässä toisistaan. Hiukkaset ovat samanaikaisesti luonteeltaan sekä ainetta että aaltoliikettä. Nykyaikainen hiukkasfysiikka siis asettaa kyseenalaiseksi arkisen todellisuudentajun. Fysiikan lakien mukaan monet ihmeenomaiset asiat ovat paitsi täysin mahdollisia, myös jokapäiviäisiä, kun tapahtumien määrä kasvaa suunnattoman suureksi. Hyvin epätodennäköinenkin tapahtuma tapahtuu joskus, kun sama hiukkanen törmää samaan seinään miljoonia kertoja sekunnissa. Meidän käsityksemme maailmasta perustuu siihen, että omat aistimme pystyvät käsittelemään vain hyvin keskimääräistä tietoa ja suuri osa aineen todellisesta olemuksesta jää meiltä piiloon. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että fysiikan mukaan mitä tahansa voi tapahtua. Päinvastoin, luonnolla on selvät lait. Me emme vain pysty niitä kovin hyvin havaitsemaan.

Toiseksi edellä mainittu käsitys ihmeistä on vastoin Raamatun opetusta. Vanha ja uusi testamentti todistavat yhtäpitävästi, että Jumala on luonut maailman ja sen lait. Psalmien kirja päättyy moninkertaiseen Jumalan hyvyyden ylistykseen. Yksi ylistyksen aihe on luomakunnan monimuotoisuus. Psalmissa 148 mainitaan taivaat, aurinko ja kuu: ”Hän pani ne paikoilleen ainiaaksi, hän sääti niille järkkymättömät lait”. Vastaava, yksinkertainen usko luomakunnan lakeihin löytyy kaikkialta Raamatusta. Jumala on jokaisen luonnonlain luoja ja alkuunpanija. Islam opettaa, että Jumala ei piittaa luonnonlaeista, vaan toimii miten sattuu. Vanha ja uusi testamentti sen sijaan todistavat, että Jumalan laki pysyy.

Siksi meidän tulisi kristittyinä oppia ymmärtämään, että ihme – raamatullisessa merkityksessä – on äärimmäisen epätodennäköinen, mutta luonnonlakien mukainen tapahtuma, jolla on lisäksi hengellinen merkitys. Epileptinen poika parani, koska se oli mahdollista. Emme tiedä, miten, mutta jotain hänen aivojensa sähkötoiminnassa muuttui Jeesuksen kohtaamisessa. Ihmeitä tapahtuu. Jumala tekee ihmeitä. Tämän arkiselle järkeilylle vieraan ajatuksen hyväksyminen on ensimmäinen edellytys evankeliumin vastaanottamiselle.

Mutta parantamiskertomuksella on tietysti syvempi merkitys, johon pääsemme käsiksi vasta, kun alkuesteet on raivattu. Kertomuksessa mainitaan kolme ihmisryhmää: kansanjoukko eli katsojat, opetuslapset ja kolmantena isä, joka on tuonut poikansa parannettavaksi.

Kenelle Jeesuksen tuskastunut huudahdus: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” on osoitettu? Evankelista ei sano tarkkaa osoitetta, mutta kohteena täytyy olla joko kansanjoukko tai opetuslapset tai ehkä kaikkein todennäköisimmin nämä molemmat.

Uskon, että tässä on opetus, joka voidaan soveltaa omaan aikaamme. Kristillinen kirkko liian helposti samastuu ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin, niin että se kuin huomaamatta myös alkaa jakaa ympäröivän yhteiskunnan epäuskon. Opetuslapset väittivät tai luulivat edustavansa uskoa - ehkä he olivat mainostaneet uskoaan kylillä isolla mainoskampanjalla - mutta heidän uskonsa osoittautui epäuskoksi. Mitään ei tapahtunut. Poika ei parane.

Huudettuaan julki ympäröivän epäuskon Jeesus keskittyy isään ja hänen sairaaseen poikaansa. Hän tekee diagnoosia, kyselee onko kyseessä aikuisiällä puhjennut tauti vai lapsuuden vaiva. Samalla hän etsii isän asennetta. Huomaatko, että sairaalta itseltään ei kysytä mitään? Hänen uskollaan ei ole paranemiselle merkitystä. Mutta isä ilmaisee oman horjuvan ja epätäydellisen uskonsa vetoamalla Jeesuksen: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Ja juuri tässä kohdassa Jeesus osoittaa uskon ja rukouksen yhteyden. On rukoiltava uskoen. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Isä lausuu uskontunnustuksensa: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani!”

Uskontunnustuksen ydin on ripustautuminen Jeesukseen, oman tarvitsevuuden ymmärtäminen, avuttomana oleminen.

Meidän tulee rukoilla uskossa. Ilman uskoa rukous on turhaa. Mutta uskoa ei voi teeskennellä. Usko ei ole otsan rypistämistä eikä johonkin tunnetilaan virittymistä. Uskoa ei voi näytellä omistavansa. Uskon tarkoitus ei ole tehdä meistä itsestämme vahvoja ja pystyviä. Päinvastoin, usko syntyy siellä, missä ymmärretään, kuinka paljon tarvitsemme Jeesusta. Siksi uskon rukous voi olla yhtä hyvin ahdistunut parahdus kuin rauhassa vuoteessa lausuttu tuttu iltarukous, johon ei liity mitään erityistä tunnetilaa. Vain ajatus: Jeesus, sinua minä tarvitsen. Ilman sinua en halua mennä nukkumaan. Ilman sinua en halua herätä. Ilman sinua en halua astua yhtäkään askelta.

Usko ja rukous eivät ole vain yksilölajeja. Ne ovat myös kirkon ja seurakunnan koossa pitäviä voimia. Siksi on kysyttävä, mitä evankeliumin kertomus tarkoittaa elinvoimaiselle kirkolle tänään? Juuri siitä kertomuksessa on nimittäin kysymys.

  1. Elinvoimainen kirkko ymmärtää ihmisten hätää. Sillä on aikaa kuunnella ja ottaa vastaan.
  2. Elinvoimainen kirkko on mahdollinen vain siellä, missä Jeesus on keskellä. Jos Jeesus puuttuu, saadaan ehkä aikaan suuri hälinä, mutta mitään todellista ei tapahdu.
  3. Elinvoimainen kirkko elää rukouksesta, koska rukouksen kautta se tajuaa olevansa heikko ja tarvitseva.

Siksi kirkko rukoilee tänään yhteen ääneen: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.” (Ps. 25:1)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

torstaina, helmikuuta 14, 2008

Agricola-projekti on julkinen!

Kirkko ja kaupunki teki sen, mikä pitikin eli uutisoi suunnitelmista muodostaa Mikael Agricolan kirkkoon nuorten ja aikuisten uudenlainen toimintakeskus. Näyttää vahvasti siltä, että monivuotinen haave on vihdoin toteutumassa!

Ajatus sai tuulta purjeisiin, kun viime kesäkuussa sattumalta purin sydäntäni hyvälle ystävälle, joka istui Tuomasyhteisön hallituksessa. Hän kertoi, että Tuomasmessu etsii uutta avausta, kun tuomaspastori Jaana oli ilmoittanut siirtyvänsä syksyn alussa uusiin tehtäviin. Olin nähnyt, kuinka kaukana seurakunta ja Tuomasyhteisö ovat toisistaan ja kuinka merkittävää resurssien hukkaamista siitä seuraa. Kerroin hänelle spontaanisti pitkään kypsyttelemäni ajatuksen, että meidän (seurakunnan ja Tuomasyhteisön) pitäisi vihdoin yhdessä alkaa rakentaa uutta toiminnallista konseptia, joka menisi huimasti pidemmälle kuin pelkkä messun järjestäminen. Tarvitaan uusi seurakunnallisen ja yhteisöllisen toiminnan malli, joka toimii tässä ajassa ja tässä kaupungissa. Tuomasyhteisön rahkeet siihen eivät mitenkään voisi riittää yksin ja seurakunta on taas yksin liian byrokratiaan sidottu. Avaimena koko juttuun toimisi kirkkokiinteistö toimintakeskuksena. Olin puhunut asiasta seurakunnan aikuistyön tulevaisuuden yhteydessä jo vuonna 2005, mutta silloin ajatus ei saanut kannatusta. Olisiko nyt koittanut uusi aika? Olin aika innostunut.

Kesän jälkeen alkoi tapahtua. Kaikkialla, missä puhuin ideasta, tuntui yllättäen olevan valmiuksia ajatella samalla tavalla tai oli jo mietitty jotain saman suuntaista. Visio alkoi elää omaa elämäänsä ja saada uusia, konkreettisempia piirteitä. Tuomasyhteisö haki uutta tuomaspastoria, mutta päätti syksyn alussa keskeyttää hakuprosessin, kunnes uusi toimintalinja alkaisi selvitä. Teimme ensimmäisiä varovaisia tiedusteluja seurakuntayhtymän suuntaan. Sieltä kysyttiin, miten nuorten toiminta näkyisi tässä hankkeessa. Kysyin seurakunnan nuorisotyön kantaa. Yhtäkkiä oli kuin pienestä liekistä olisi syttynyt iso roihu: Hei, tässä on nyt jotain isompaa! Kerroimme asiasta tuomiorovastille, joka näki heti, mistä on kyse. Ei ole mahdollista, että seurakunta ei tee mitään. On siis tehtävä jotain. Agricola-hanke pitää selvittää. Seurakuntyhtymän toiminnallisessa johdossa oli samanlainen tunnelma, että tätä on kaivattu.

Sen jälkeen onkin ollut vain kyse siitä, miten asian kanssa tulisi edetä. On selvää, että jos hanke toteutuisi koko laajuudessaan, se olisi valtava päätöksentekoprosessi. Miten siinä tulisi edetä, ettei sössitä hyvää ideaa? Kenelle asiasta tulisi kertoa, kenelle siitä ei saisi kertoa? Hankettahan ei edes ollut vielä olemassa, oli vain haaveita ja intoa.

Tuomaspapisto, jossa Amnellin Matti ja minä edustimme myös seurakuntaa, sai tehtäväkseen tehdä toimintaehdotuksen. Ehdotimme, että seurakuntayhtymä kutsuu puolueettoman (siis sellaisen, joka ei edusta mitään mukana olevaa tahoa) selvitysmiehen laatimaan hankesuunnitelman. Reijo Telaranta valittiin tehtävään ja siinä ominaisuudessa hän antoi myös Kirkko ja kaupungin tämän viikon numeroon haastattelun.

Hanke on edelleen kriittisessä vaiheessa. Sillä ei ole oikeastaan vielä mitään konkreettista muotoa, eikä siitä ei ole virallisesti päätetty missään. Seurakuntaneuvosto on tosin keskustellut aiheesta myönteisessä sävyssä, mutta sillä ei ollut vielä käsissään konkreettista ehdotusta. Hanke koskee monia seurakunnan työntekijöitä, joiden näkökulmia on voitu kuunnella vasta nyt, kun hankkeella on virallinen selvitysmies. Seurakuntayhtymän päätöksentekoon asia tulee ajallaan.

Tässä vaiheessa näyttää siltä, että kelkka on vauhdissa. Se voi tietysti törmätä puuhun tai pensaaseen, mutta toivottavasti ei, koska olen kyydissä mukana. Ei haittaa, jos kelkka saa uuden reitin byrokraattisen seulan läpi mennessään. Se voi olla pelkästään hyvä juttu. Vision voima on siinä, että se ei ole strategia eli reittisuunnitelma. Visio on se, mihin pyritään, päämäärä. Samaan päämäärään voi päästä monta kautta. Päämäärä eli visio on tärkeä, mutta keinot eli strategia voidaan vaihtaa.

Huomaatko muuten, että en juuri ollenkaan ole kertonut, mikä tämän ihanan vision sisältö oikein sitten on? Se johtuu siitä hassusta, mutta ymmärrettävästä syystä, että mulla ei ole siihen valtuuksia. Minä en ole se, joka päättää, mitä hanke toteutuessaan pitää sisällä. Ja se on ihanaa. Jos kovin yksityiskohtaisesti alkaisin kuvailemaan, joku voisi hermostua ja joku toinen voisi kuvitella, että kyseessä ei olekaan mun visio, vaan valmiiksi mietitty suunnitelma, jota sitten seuraavan nurkan takana alettaisiin periaattellisista syistä vastustaa... Hassua on se, että koko juttu ei olisi ikinä syntynyt, jos en olisi alkanut ajatella ääneen lupaa kysymättä. Sisko ja veljet! Meillä on siis oikeus nähdä näkyjä, mutta niistä voi olla vaarallista puhua :-)

Hankkeen edessä on siis monenlaisia esteitä, kuten tietysti pitääkin. Isojen organisaatioiden parhaita puolia voi olla se, että niiden hampaiden läpi ei mene mikä tahansa hetken innostus. Byrokraattista vastustusta enemmän pelkään sisäistä vastustusta. Sellainen voi syntyä vallanhalusta, kateudesta, väärinkäsityksistä, riidoista, vision kadottamisesta. Jeesus opetti, että joitakin tauteja ei saa lähtemään kuin rukouksella (ja paastolla). Siksi kutsun yhteiseen rukousrintamaan kaikki teidät, jotka odotatte elinvoimaista kirkkoa Helsingin keskustaan. Siitä on kysymys.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Ehtoollisyhteys koetuksella

Kotimaa-lehti raportoi Hallikaisen Ollin linjanvedosta, kun tämä kehotti ei-luterilaisia jättämään ehtoollisen nauttimatta Nokia Mission tilaisuudessa. Tai ei rajaus tietysti Ollin ole, vaan hän katsoo noudattavansa Kirkkojärjestyksen kirjainta.

Tällä kohtaa Kirkkojärjestys ei valitettavasti vastaa kirkossa noudatettavaa ja hyväksi havaittua käytäntöä. Kaikkien kastettujen kristittyjen avoin vastaanottaminen ehtoolliselle on Suomen ev-lut kirkossa arkipäivää. Esimerkiksi Tuomasmessussa ehtoollispöytä on aina ollut täysin avoin. Kävijätutkimusten mukaan kymmenisen prosenttia Tuomasmessun kävijöistä on muita kuin luterilaisen kirkon jäseniä. Heissä on paljon helluntailaisia, mutta on myös ortodokseja, vapaakirkollisia, katolilaisia. Osa katolilaisista ja ortodokseista ei tule ehtoolliselle, koska he tällä tavalla haluavat noudattaa omien kirkkojensa ohjeita. Ja se on tietysti aivan oikein. Mutta emme katso vinoon niitä, jotka tulevat.

Luterilaisten kirkkojen käytännöt vaihtelevat myös kansainvälisesti. Saksalainen ja amerikkalainen luterilaisuus on selkeästi "reformoidumpaa" tai "protestanttisempaa" kuin suomalainen korkeakirkollisuus. Osallistuin Dublinissa saksalaisen luterilaisen kirkon ehtoolliselle jo ennen liittymistäni luterilaisen kirkon jäseneksi nimenomaan siksi, että kirkkoherra Fritz-Gert Meyer sanoi aina ehtoolliskutsun yhteydessä: "The Lutheran Church worldwide offers eucharistic communion." Siihen liittyi vielä selvennys, että pöytään ovat tervetulleita kaikki kristityt, jotka osallistuvat ehtoolliselle omissa kirkoissaan.

Minulle oli mieleenpainuvaa, että piispa Wille Riekkinen jakoi pappisvihkimykseni yhteydessä ehtoollisen isälleni, jonka hän hyvin tunsi helluntalaiseksi. Vähintään yhtä merkittävä yhteyden askel se oli tietysti isän puolelta. En tiedä, miten Wille asian itselleen perusteli. Onhan mahdollista, että hän käytti siinä pastoraalista harkintaa, eikä aiheuttaa pahaa mieltä. Samanlaisiin tilanteisiin voidaan joutua sairaaloissa, jossa kirkkoon kuulumaton huonetoveri pyytää ehtoollista. Tarkoitan siis sitä, että poikkeukset eivät muuta itse sääntöä. Mutta en osaa sanoa, miksi Olli katsoo, että Nokia Mission tapauksessa kannattaa tehdä ehtoollisen vietosta tällainen kiistakapula.

Olen kyllä huomannut, että vain harvoilla kristityillä on edes hämärä aavistus siitä, mitä periaatteita ehtoollisyhteydessä noudatetaan. Useimmille ei myöskään ole selvää, miksi pitää olla eri kirkkoja ja lahkoja, jos kerran samaan Jumalaan uskotaan. Mutta on aivan selvää, että kasteella ja ehtoollisella on yhteys, jos ne ovat saman kirkon tunnusmerkkejä. Ehtoollinen on vain kastetuille kristityille. Leipä, jonka murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen eli kirkkoon. Helluntailaisilla on ollut tästä johdettu looginen tapa ajatella, että ehtoollinen on tarkoitettu vain niille, jotka on uskoontulonsa jälkeen aikuisena kastettu ja jotka tämän opetuksen mukaan ovat oikeita kristittyjä. Lapselle suoritettua kastetta ei hyväksytä, joten heitä ei voida hyväksyä ehtoollisellekaan. Tästä ajatuksesta on joissain helluntaiseurakunnissa luovuttu, koska se on tuntunut pahalta. Pelkään pahoin, että sen taustalla olevasta ajatuksesta ei kuitenkaan pystytä luopumaan.

Ja juuri tässä tullaan Tampereen ongelmaan. Jos ehtoollisvieraiden joukossa on niitä, joiden mukaan ehtoollinen kuuluu vain uskoontulon jälkeen aikuisena kastetuille, miten he voivat osallistua pöytään, jossa on myös lapsena kastettuja? Osallistuuko silloin samaan pöytään ihmisiä, jotka eivät tunnusta toisiaan kristityiksi? Voidaanko tällainen ehtoollisyhteyden näytteleminen hyväksyä? Toisin sanoen, pitääkö näytellä, että olemme kaikki yhtä suurta perhettä, kun samaan aikaan osa väestä sanoo, että nuo toiset eivät kuulu tähän perheeseen?

Juuri näiden kysymysten vuoksi käydään ekumeenisia keskusteluja. Olisi opittava ymmärtämään, millä tavalla toinen seurakunta tai kirkkokunta perustelee kantansa ja voidaanko sopia siitä, että ollaan eroistamme huolimatta kaikki kristittyjä. Ja jos päädytään siihen, että emme ole vielä riittävän lähellä yhteisymmärrystä, niin siitä olisi hyvä rohkeasti kantaa vastuu.

Mutta ekumeeninen neuvottelujen tie on raskas ja korkealentoinen. Ja sen tien rakentaminen voi pysähtyä pelokkaiden byrokraattien turvamääräyksiin. Siksi meidän tulee yhdessä polkea polku, joka menee tiettömään maastoon, uusille urille. Yhteys ei ole vain päämäärä, sen harjoittaminen on myös väline, jolla Pyhä Henki pehmittää sydämiä ja raivaa tilaa. "Tehkää Herralle tie!"

tiistaina, helmikuuta 12, 2008

Vaalin tuloksia

Helsingin hiippakunnan sivuille on juuri ilmestynyt alustavia tuloksia kirkolliskokouksen ja hiippakuntavaltuuston vaalista. Näyttää siltä, että kirkolliskokouksen neljä Helsingistä valittavaa pappisedustajaa ovat: Kari Pekka Kinnunen, Heikki Kotila, Hans Tuominen ja Pertti Simola. Onnittelut ja siunauksen toivotukset kaikille! Hiippakuntavaltuustoon valittiin Kari Pekka Kinnunen, Katariina Kinnunen, Anni Punkka, Hans Tuominen, minä, Pertti Simola ja Riina Storhammar. Nämä ovat siis vielä tässä vaiheessa vahvistamattomia tuloksia.

Maallikkoedustajien vaaleissa oli jaossa tuplamäärä paikkoja. Kaikki tiedot löytyvät hiippakunnan kotisivuilta, joten mitä niitä tässä toistamaan. Noukin sieltä vain muutamia. Kirkolliskokoukseen mm. Timo Sahi, Pekka Reinikainen, Henrietta Grönlund, Matti Sollamo. Hiippakuntavaltuustoon menevät mm. Sirkku Nyström, Henrietta Grönlund, Pekka Reinikainen, Timo Sahi.

En ole oikea asiantuntija, mutta oma varovainen arvioni on, että isoja muutoksia kirkolliskokouksen kantoihin ei ole tulossa tämän vaalin perusteella. Vaali toimitettiin jokaisessa hiippakunnassa erikseen, joten mielenkiintoista tietysti nähdä, onko muissa hiippakunnissa tapahtunut isoja muutoksia.

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

Kirkolliskokousedustajat valitaan maanantaina 11.2.

Ja samalla äänestetään myös hiippakuntavaltuustojen jäsenistä. Uuden kirkolliskokouksen ja hiippakuntavaltuustojen kausi alkaa 1.5. ja kestää neljä vuotta. Äänioikeutettuja ovat seurakuntaneuvostojen jäsenet ja papisto. Ellet satu kuulumaan jompaan kumpaan ryhmään, olet äänesi jo käyttänyt vuonna 2006 seurakuntaneuvoston vaalissa.

Kirkollisessa lehdistössä on valiteltu sitä, että listat ovat teemoiltaan niin epämääräisiä, ettei niistä tiedä, mitä ne edustavat. Ainakin pappislistoilla todennäköisempi äänestämisen peruste onkin tuttuus tai tunnettuus. Papit äänestävät ehkä enemmän henkilöä kuin listaa. Se on tietysti selvää, että seuraava kirkolliskokous joutuu ankarasti keskustelemaan homoseksuaalisuuteen liittyvistä asioista: homopapeista ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. On tavallaan kauhean valitettavaa, että jo etukäteen näin pitää sanoa. Samalla tulee ikään kuin myöntäneeksi, että nämä muka olisivat kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeimpiä kysymyksiä. Niin ei tietenkään ole, vaikka ne kyllä tehokkaasti toimivat testinä tärkeimpien kysymysten suuntaan.

Pidän itse ehdottomasti tärkeimpänä ja samalla homokysymyksiä oleellisempana sitä, millä tavalla kirkko pystyy tulevina vuosikymmeninä sallimaan sen, että eri tavalla ajattelevat mahtuvat aidosti ja oikeasti saman katon alle. Tarvitaan päivitetty käsitys siitä, mitä paikallisella seurakunnalla tänä päivänä tarkoitetaan. Helsingissä ja monessa muussa kaupungissa sinnitellään sen tosiasian kanssa, että mitään seurakuntaa ei enää yhteisöllisessä mielessä ole olemassa. Seurakunnat hallinnollisina yksikköinä ovat aivan liian suuria tarjotakseen ihmisille liittymäkohtaa. Elinvoimaiset kristilliset yhteisöt eivät ole seurakuntia, vaan jotain muuta. Näitä "muita" kohtaan tunnetaan osittain perusteetonta epäluuloa, kun yhä elätellään kuvitelmaa, että oikea kristillinen elämä tapahtuu hallinnollisesti määritellyssä seurakunnassa. Tilanne on omiaan rapauttamaan koko seurakunta-käsitteen merkityksen.

Se, että ihmiset saisivat itse valita oman seurakuntansa, on niin iso ajattelutavan muutos, että siihen tuskin on valmiuksia. En elättelekään toiveita siitä, että tuleva kirkolliskokous muuttaisi lakia tällä kohden. Mutta asiasta pitää käydä raikasta ja syvällistä keskustelua. Ja samaan aikaan alueellisten hallintoseurakuntien sisälle pitää aktiivisesti luoda tilaa elinvoimaisille kristittyjen yhteisöille. Jotta se tulisi mahdolliseksi, henkilöstö pitää vapauttaa toimimaan näiden yhteisöjen kanssa. Lukihan kirkon strategiassa, että kirkosta tehdään unelmien työpaikka vuoteen 2015 mennessä. Hienoa tavoite, jolle sopii toivoa menestystä - ja viisaita päätöksiä, jotka voisivat siihen johtaa.

Oma kokemukseni isosta, yhdistetystä seurakunnasta on ollut päinvastainen: se hajottaa henkilöstön työpanoksen tuhannen sirpaleeksi ja tehokkaasti estää keskittymisen mihinkään. Yhtenäisyyttä vaalitaan hallinnollisesti, mutta se ei luo seurakuntayhteyttä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirkossa alkaa toimia homosuhteensa avoimesti laillistaneita pappeja, seurakunnilla pitäisi olla kykyä ja työkaluja selviytyä mielipiteiden kirjosta. Muuten nykyisen kaltainen pienen marginaalin pukarointi naispappeja vastaan laajenee suureksi rintamasodaksi.

SEN:in pääsihteerinä nykyään toimiva ortodoksi-isä Heikki Huttunen kertoi esimerkin Bulgarian ortodoksisesta kirkosta kommunismin aikaan. Siellä puolue määräsi, että papit eivät enää saaneet olla yksittäisen seurakunnan pappeja, vaan kaikki olivat ison, kansallisen kirkon yhteistä papistoa. Strategia osoittautui erinomaisen tehokkaaksi ja sen vaikutuksesta kirkon ja seurakuntien merkitys Bulgariassa romahti. Jos joku Suomen kirkossa alkaa puhua suurten yksiköiden tehokkuudesta, kannattaa olla varuillaan.

Olen siis ehdolla molemmissa vaaleissa. Siltä varalta, että joku Helsingin hiippakunnan pappiskollega, joka ei ole vielä äänestänyt ennakkoon, lukee tätä, laitan tähän numerot:

Kirkolliskokousedustajien vaalissa (sininen äänestyslippu) numero 15
Hippakuntavaltuuston vallissa (keltainen äänestyslippu) numero 66

torstaina, helmikuuta 07, 2008

Kirkko ja musiikki - ja kirkkomusiikki

Joku lähetti edelliseen viestiin kommentin, että toivoo mun palautetta keskiviikon Kohtaamispaikkana Kryptasta. Leppilammen Jukka ja Jason Carter jäivät vielä lopettelemaan iltaa, kun jouduin kiiruhtamaan Turun klo 20.03 junalle. En siis ollut ihan viimeiseen loppuun asti paikalla, mutta tekstiviestitin Jukalle junasta omat tunnelmani ja Jukka minulle omansa.

Turussa osallistuin kanttoripäiville roolinani psalmiluennon pito. Kanttoripäivät on aika iso juttu, yli 400 kirkkomuusikkoa eri puolilta maata. Minun ja Osmo Tolosen pitämässä työpajassa oli nelisenkymmentä osallistujaa. Oltiin jaettu puolitoista tuntia niin, että Osmo aloitti Psalmin 91 gregoriaanisella tulkinnalla, minä puhuin jotain Psalmien kirjan historiasta, Osmo jatkoi muutamilla muilla psalminuoteilla ja -lauluilla, minä jatkoin Psalmin 91 syväanalyysillä ja Osmo päätti psalmisävelmiin. Oltiin siis jollain tavalla kirkkomusiikin ytimessä, psalmilaulussa. Kuten on varmaan aiemminkin tullut todettua, Lutherin vahingossa katkaisemaa luostarien psalmilauluperinnettä on tosi työlästä herätellä uudestaan henkiin. Siihen ei liity pelkästään se, että psalmeja lauletaan hyvin pieninä katkelmina sieltä täältä, vaan myös se, että
niitä ei oikein osata laulaa.

Eräs kanttori tuli juttelemaan luennon päätteeksi juuri tähän liittyvästä omasta kokemuksesta. Oli ollut rukoushetki, jossa katoliset sisaret olivat laulaneet jonkin psalmiosuuden. Hän oli mennyt kiittämään sisaria kauniista tulkinnasta. Sisaret olivat katsoneet hieman hämmentyneinä ja sanoneet: "Mutta ei tämä ole mitään tulkintaa. Me teemme tätä joka päivä. Me rukoilemme näin."

Psalmien laulaminen ei onnistu heti eikä itsestään. Tuomasvesperin kuoro istuu joka keskiviikko tunnin harjoittelemassa ennen kuin puolen tunnin vesper alkaa. Sant' Egidion yhteisöä pitää koossa klo 20.30 pidettävä päivittäinen rukous, jossa lauletaan psalmeja. Ystävämme Mauro Garofalo kertoi, että aluksi ne tuntuivat hänestä oudoilta. Kun hän oli useita vuosia yhteisön jäsenenä laulanut niitä, joku oli antanut opetusta psalmien merkityksestä, jonka jälkeen koko juttu oli saanut uuden sisällön. Se, joka sitoutuu yhteisön elämään, laulaa psalmeja siis ainakin kerran päivissä.

Tässä kohtaa palaan Leppilammen Jukkaan. Jukka pitää yllä neljän päivittäisen rukoushetken rytmiä ruotsinkielisen rukoushetkien kirjan avulla. Luulen, että musiikin ja kirkon välinen suhde on jollain tavalla yhteydessä tähän. Jason Carter aloitti keskiviikkona oman puheensa mainitsemalla, että historian eri vaiheissa muusikot ovat usein olleet paikalla, kun on tehty tärkeitä ratkaisuja. Musiikki tuo päätöksentekoon toisen ulottuvuuden.

Luulen, että musiikin tuoma toinen ulottovuus on parhaimmillaan täsmälleen sama, kuin rukouksen tuoma ulottuvuus. Ne molemmat luovat tilan, joka mahdollistaa kuuntelemisen, Jumalan äänen kuulumisen. Tämän vastakohtana on tietysti ulkokohtainen tavaratalo-muzak tai esittäjäänsä väärällä tavalla korostava "tulkinta". Psalmeja voidaan laulaa niin monella tavalla. Rukoillakin voidaan monella tavalla. Mutta siitä olen aika varma, että elinvoimaisen kirkon tunnistaa myös elinvoimaisesta musiikkielämästä.

Tasapainoilua

Nyt vois tulla paineita. Kotimaa-lehden toimitus oli ystävällisesti nostanut lainauksen tästä blogista kakkossivulleen. Ehkä joku uusi lukija liittyy seuraamme sitä kautta. Tervetuloa, surffasitpa mistä suunnasta tahansa!

Taustaksi sanottakoon, että olen täällä tasapainoillut ihan arkisten, perheeseen liittyvien juttujen ja vähän yleisluntoisempien pohdintojen välillä maaliskuusta 2006 alkaen. Ja samalla blogi on toiminut puheiden ja saarnojen välityskanavana. Kun päivittäinen lukijamäärä kasvaa, olen tietysti alkanut miettiä, kannattaako perheen kuulumisia enää täällä kertoilla. Vasta viime kuussa tajusin poistaa oheisesta linkkilistasta Saaran MySpace-sivut, koska 17-vuotias tyttö ei välttämättä diggaile faijan satunnaisista tuttavuuksista. Toisaalta pidin sitä hyvänä muistutuksena Saaralle siitä, että kaikki, minkä nettiin laittaa, on kaikkien luettavana. Niinpä kaiken minkä olen kirjoittanut, olen yrittänyt kirjoittaa niin, että sen voi vahingossa löytää seuraavan päivän lööpistä (aina se ei ole onnistunut, ks. pari viikkoa sitten kirjoittamani posti "Kritiikistä ja itsekritiikistä"). Viime kuussa otin myös ensimmäiset haparoivat askeleet englanninkielisen blogin kanssa. Saa nähdä, riittääkö aika ja into sen kanssa.

Kirkkohallituksen julkistamaa strategiaa en ole oikeastaan täällä isosti kommentoinut. Näyn merkitysestä strategialle kirjoitin viime viikon keskiviikkona otsikolla Sisäpiirin juttu. Se taas liittyi edellisellä viikolla roihahtaneeseen keskusteluun Helsingin seurakuntien Usko, toivo, rakkaus -kampanjasta, jota uskalsin mainostoimiston omaan raporttiin perustuen arvostella. Eli tasapainoilen kritiikin ja itsekritiikin sekä yksityisyyden ja julkisuuden välisillä kapeilla kannaksilla. Ehkä välillä kengät vähän kastuu, mutta sellaista(kin) on kristityn vaellus.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Aamu-uutisissa

...sanottiin, että Suomen Nairobin-lähetystö on saanut sähköpostitse lähetetyn terroriuhkauksen. Haastattelussa lähettiläs arvioi, että uhkaus ei liity Kenian sisäisiin levottomuuksiin, vaan näyttää tulleen Etiopian tai Somalian suunnalta.

Kenian uutiset käyvät siis sitä jännemmiksi, mitä lähemmäs lähtö tulee. Ensi maanantaina menen ottamaan keltakuume-, kurkkumätä-jäykkäkouristus- ja hepatiitti A rokotukset. Malarialääkityskin pitänee aloittaa.

Olin eilen Nummelassa puhumassa ja yleisön joukossa olivat myös Anna-Liisa ja Esta. Esta näyttää viihtyvän hyvin loskaisessa ja pimeässä Suomessa. Ja onhan Suomi loppujen lopuksi aika eksoottinen maa, niin että miksipä ei täällä viihtyisi.

Supertiistai (ratkaisin sen vieton syömällä sekä Runebergin-tortun että laskiaispullan; jenkeillä oli vaikeampaa, kun oli pakko valita) on vaihtunut tuhkakeskiviikkoon. Illalla Kohtaamispaikkana Kryptassa jälleen vahvaa tavaraa kun Jukka Leppilampi ja Jason Carter johdattelevat kysymään, mitä elinvoimainen kirkko tarkoittaa artistin ja taiteiden näkökulmasta. Tämä siis heti tuomasvesperin jälkeen klo 18.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

Sisäpiirin juttu

Meitä oli satakunta tuomasmessun aktiivia eilen kokoontuneena Agricolan kirkon kryptaan "sisäpiirin juttuun". Valtosen Ollin ideoima, tuomaspapiston yhdessä suunnittelema ja talkoohengellä toteutettu tapahtuma onnistui käsittääkseni aika hyvin. Ehkä osasyynä oli se, että sokerina pohjalla oli luvattu päivän päätteeksi puhua Tuomasmessun historian uuden aikakauden alusta.

Koska juttu kerrottiin vain sisäpiirille, pysyköön se edelleen sisäpiirin juttuna. Julkisuus tulee, kun sen aika on. Yksi juttu mulle kuitenkin tuli itselleni entistä selvemmäksi eilen ja ajattelin jakaa sen tässä. Se liittyy kristittyjen väliseen riitelyyn ja kyykytysmentaliteettiin, josta oli hieman keskustelua keskiviikkona kirjoittamani viestin kommenteissa.

Nythän on siis menossa sellainen taistelu, jossa on vain vanhurskaita joukko-osastoja. Yhdellä puolella taistelevat ne, joiden vanhurskaus perustuu suoraan Raamattuun, toisella puolella taas ne, joiden vanhurskaus perustuu Raamatun oikeaan tulkintaan. Ensin mainitut eivät tarvitse tulkintaa, toisella puolella olevat taas tulevat hätätapauksessa toimeen jopa ilman Raamattua. Yhdellä puolella olevien mielestä heitä savustetaan ulos kirkosta, toisella puolella olevien mielestä heille ei ole tilaa kirkossa. Osapuolet ovat yhtä mieltä vain siitä, että heillä on oikeus ryhtyä asian vaatimiin vastatoimiin toisen osapuolen nujertamiseksi.

Todellisuudessa asia on niin, että tarvittaisiin vain hieman malttia ja tilan antamista. Nykypäivänä entiset arkkiviholliset katolinen ja luterilainen kirkko elävät sulassa sovussa ja kiistelevat Pyhän Henrikin kyynärluun sijoituspaikastakin herrasmiesmäisen sopuisasti. Tähän on johtanut sen tosiasian havaitseminen, että toinen osapuoli on olemassa ihan riippumatta siitä, mitä itse ajattelemme. On siis joko näyteltävä välinpitämätötä tai opittava elämään samassa maailmassa. Kristitylle ensimmäinen vaihtoehto ei pidemmän päälle sovi.

Ekumeenisen liikkeen opetuksia pitää nyt soveltaa kirkon sisällä. Savustamisen ja kyykyttämisen sijaan on löydettävä kyky käyttää yhteistä tilaa ja antaa toiselle tilaa. Kiusaus päinvastaiseen on kova, koska asioita tuntematon ja tunteen palolla operoiva media heittää bensaa liekkeihin. Se kääntää asetelman kristittyjen keskinäisestä yhteyden etsimisestä maalliseksi kiistelyksi oikeuksista ja vaatimuksista. Kristityille luovuttamattomista asioista tehdään toissijaisia ja toissijaisista asioista tehdään luovuttamattomia. Käsitteitä sotketaan ja naurettavuuksia metsästetään.

Varsinainen sisäpiirin juttu siis on se, että tämä vastakkainasettelu pitää voittaa. Ja se voidaan voittaa. Siihen pitää panostaa ja siitä pitää tehdä kirkon prioriteetti. Seurakunnalliset, hallinnolliset ja muut rakenteet tulee rakentaa sellaisiksi, että ne kestävät eri lailla ajattelevien rinnakkainelon. Eikä kenenkään tarvitse edes pitää erilaisuutta hyveenä. Riittää, että se hyväksytään tosiasiana.

Mikä tahansa strategia, olipa se kuinka hyvä tahansa, on täysin hyödytön, jos puuttuu päämäärä, näky, visio. Sen sijaan kova hinku päästä tiettyyn päämäärään synnyttää aina ajatuksen keinoista, joilla sinne päästään, eli strategian. Kirkon ajankohtaisia haasteita ei siis ratkaista pelkällä strategialla. Ilman päämäärää strategia on vain sattumanvaraisen vallankäytön väline. "Ellei näkyä ole, kansa villintyy" (Sananl. 29:18 sananmukaisesti käännettynä).

Kirkon päämääränä on voittaa kaikki Kristukselle. Se tarkoittaa kaikkia. Vähempi ei riitä. Siitä seuraa, että jokaisen paikallisen seurakunnan päämääränä on voittaa kaikki lähipiirissä olevat Kristukselle. Ja siitä seuraa, että kirkollisen hallinnon, virkojen ja seurakuntien ainoa tehtävä on luoda edellytykset sille, että kaikki voitetaan Kristukselle. Kaikki kutsutaan sisäpiiriin.