sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008

Reflektioita, heijastuksia

Ajattelin, että kirjoitan jonkin rivin kuluneen viikon vaikutelmista kirkon koulutuskeskuksen kurssilla. Eilinen meni kuitenkin hulinassa, kun kolmisenkymmentä sukulaista tuli meille tapaamaan Estaa. Aamulla tuli kiire jopa hankkia pari uutta ruokailupöydän tuolia, että kaikille riittää istumapaikka. No, kaupasta niitä saa, joten siihen ei mennyt paria tuntia enempää. Nyt on siis Alissan huone muutettu ruokailu- ja työhuoneeksi, kun Alissa pääsi Siiriltä jääneeseen huoneeseen leluineen...

Oli ehkä hyväkin nukkua pari yötä kurssin jälkeen. Torstaina iltapäivällä huomasin omassa asenteessani pahaa tuskaantumista. Puhe kirkon olemuksesta ja perustehtävästä kohtaa jopa kollegoiden - siis periaatteessa ammattilaisten ja asiantuntijoiden - keskellä hämmennystä. Alueellisen paikallisseurakunnan määrittämä rakenne hallitsee mieliä niin vahvasti maaseudulla, että sen taakse on lähes mahdoton päästä. Silti on ihan selvää, että paikallisseurakunnat eivät tule edes maaseudulla kestämään sellaisinaan seurakuntien yhdistämisestä koituvaa ahdistusta. Helsingissä paikalliseurakunta on jo nyt vanhentunut rakenne. Se ei enää tarjoa muuta kuin työssäkäyntiyksikön ja mahdollisuuden hallinnolliseen ohjailuun.

Monille kansankirkollisuuden nimissä puhuville tämä näyttää mainiosti riittävän. Kun ei uskota, että kirkolla olisi mitään sanottavaa totuudesta, on luonnollista, että hallinnollisilla ratkaisuillakin pyritään rajoittamaan kaikenlaisten uskonsa tosissaan ottavien yhteisöjen merkitystä. Parokkiaalinen eli alueellinen seurakunta on parhaimmillaan tasapäistäjänä. Se jakaa resursseja tasan ja viilaa jokaisesta innovaatiosta pahimmat särmät pois. Näin kirkon virallisen rakenteen sisään (paikalliset seurakunnat ovat oikeastaan kirkon ainoa virallinen rakenne) ei pääse syntymään mitään hallinnollisesti epäilyttävää. Lisäksi tällainen rakenne antaa erinomaisen mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa mainoskampanjan, jonka tarkoituksena on kertoa ihmisille, että kirkko ei ole mistään mitään mieltä, mutta että se ei valitettavasti voi uskovaisten ahdasmielisyydestä johtuen täysillä toteuttaa tätä mukavan kaverin rooliaan.

Kun kysymys avoimesti homoseksuaalisten, parisuhteensa rekisteröineiden pappien virantoimituksesta tulee ennen pitkää lööppeihin, kirkon tulisi nyt vakavasti miettiä, mitä se tarkoittaa yhtenäisyyden ja kirkon kansallisen roolin kannalta. En pidä ollenkaan realistisena ajatusta, että yhtenäisyys ratkeaa osoittamalla vanhoilliseksi leimatuille ovea. Taistelu naispappeuden vastustajia vastaan saattaa tällä kohtaa innostaa kuvittelemaan liikoja.

Nähdäkseni asia ratkeaa paikallisten seurakuntien tasolla. Jos seurakuntarakenne edellyttää tällä kohtaa täydellistä yksimielisyyttä, ajaudutaan jatkuviin, raastaviin konflikteihin ja onnistutaan karkottamaan kirkosta sekä uskovat että epäilijät. Siksi juuri tulisi tietoisesti ja avoimesti luoda tilanne, jolla taataan eri tavalla ajattelevien uskonyhteisöjen mahtuminen saman seurakuntarakenteen piiriin. Toisin sanoen joko kirkkolain muuttamisen kautta tai - kun lainmuutos on niin hidas ja vaikea prosessi - muilla järjestelyillä pitäisi aktiivisesti pyrkiä luomaan sellaisia rakenteita, jotka antavat oikeuden kokoontua samanmielisten kesken.

Tällaista rakenteellista muutosta pelätään monista syistä johtuen. Uskovaisten ryhmillä on tapana olla aika suvaitsemattomia. Kirkossa on vaalittu yhtenäiskulttuuria avoimena vastapainona sille, mitä usein kutsutaan fundamentalismiksi. Pelätään, että tällainen viivytystaistelu ei enää onnistu, jos tasapäistävästä rakenteesta luovutaan. Toisin sanoen ne, jotka muuten mieltävät yhtenäisen kulttuurin menneisyyden asiaksi, ovat tällä kohtaa yhtenäiskulttuurin suurimpia puolestapuhujia.

Ongelmana on vain se, että se yhtenäisyys, jota vaalitaan, ei ole totta. Hengellinen elämä on jo nyt kaupungeissa ulkoistettu erilaisille liikkeille, eivätkä viralliset seurakunnat ole oikeasti seurakuntia. Ekumeenisen liikkeen suurimpia opetuksia on varmasti se, että yhteyttä voidaan parhaiten etsiä silloin, kun osapuolet saavat aidosti ensin olla sitä, mitä ovat. Ei sitä kannata pelätä. Vapaus vallitkoon.

-------------------------

Tänään olen Kynttilänpäivän Tuomasmessussa liturgina, ensi viikon virkavapaalla. Tosin keskiviikkona olen tietysti Kryptassa. Torstaina olen Forssassa pitämässä psalmiluentoja ja lauantaina pidetään Agricolassa "sisäpiirin juttu".